Maksupalvelutoimintaa ja havaintovälineitä

Uusimman yliopistolain mukaan yliopistolla on niin sanottu kolmas tehtävä, yhteiskunnallinen palvelutehtävä.

Kehittäessäni professorinvirkaa olen keskustellut lehtori Huhdan kanssa, ja hänen luvallaan paljastan kehittämisideamme.

Kirkossa on kovasti kanteluita.

Kantelut eivät aiheuta toimenpiteitä, koska niiden laadinta ei ole tarkkaa vaan osuu hieman ohi tai on liian monitulkintaista.

Asiasta seuraa hieman hallinnollista sälää ja se, että kohde saa marttyyrin kruunun, jonka avulla hän voi lisätä vauhtia.

Jos olisin häirikkö, odottaisin kieli pitkällä, että minusta tehtäisiin kantelu.

Esimerkiksi nyt tehdystä samaa sukupuolta olevien henkilöiden kaavasta esitetyistä mielipiteistä on tehty jo aikaisemmin kantelu, jonka ratkaisu oli se, että myös kirkon virassa olevalla henkilöllä on oikeus mielipiteeseen.

Niinpä taidamme perustaa yliopiston kolmannen sektorin toiminnaksi maksupalvelutoimintana tuotettavan kirkollisen kanteluiden laadinnan toimiston.

Tuleepahan kolmannen tehtävän pykälä täytetyksi.

Nyt käsillä olevista kanteluista kiinnostava on kirkossa tapahtuneeseen kirveen kanssa heilumiseen liittyvä tapaus.

Kantelun kohde on todennut, että poliisi on jo vapauttanut hänet tästä asiasta todeten, että kyseessä on havaintoväline.

Toisaalta herää kysymys, voitaisiinko ajatella, että jos joku menee vaikkapa tuomiokapituliin, riisuu housut alas ja pyllistää, hän voisi puolustautua todeten, että kyseessähän oli pelkkä havaintoväline. Havaintovälineistä on oikein sanomalehdessä poliisi puhunut. Tehkääpä hyvin.

On näitä sattunut ennenkin.

Kerran eräs sotilaspappi kopeloi taskussaan ollutta pistoolia saarnastuolissa. Pyssy laukesi. Suntio ryntäsi sakastista ja huusi: juoskaa äkkiä ulos, se hullu pappi ampuu teidät kaikki!

Saman tapauksen kerrotaan istuneen iltaseuroissa pelkkä karvahattu sylissään, poikettuaan paikalle rattoisan saunaillan kesken.

Kirkkolaissa on selviä kohtia papille sopivasta käyttäytymisestä.

On selvää, että papin ei tule tarkoitushakuisesti toimia loukkaavalla tavalla kirkollista tapakulttuuria kohtaan ja että hänen tulee kunnioittaa, niin yllättävää kuin se joillekin voi ollakin, perinteitä.

Erityisesti papin tulee kulkea varovaisin askelin siellä, missä on surua ja hätää. Tämä on ollut kristillisen uskon perinne sen hamasta alkuvaiheesta alkaen.

Myös modernimmat kontekstualistiset teoriat arvostelevat kulttuuri-inperalismia ja katsovat, että kristillisen sanoman levittämisen tulisi lähteä alhaalta käsin, siitä kulttuurista, jossa sitä julistetaan.

On siis turha temppuilla ja antaa kuvaa, että vakiintuneet, ulkopuolisen katselijan silmään oudot ja jopa hullunkurisetkin perinteet, olisivat arvottomia ja korvattavia joillakin muilla.

Tässä asiassa ei nimittäin ole kyse uuden sisällön tuomisesta vaan siitä, että muoto riitelee muotoa vastaan.

Keskeisin arvostelun laji näin toimittaessa on itsekritiikki. Se jää usein huomaamatta, kun toimintaa koetaan muuttaa ja uudistaa.

Kanteluista vielä lyhyesti. Kantelu on ilmaisu tilanteen kärjistymisestä. Vaikka se ei johtaisikaan mihinkään, kyseessä on vakava asia.

Selviä kantelun aiheita, joihin piispalla ja tuomiokapitulilla on kirkkolain mukaan velvollisuus puuttua ovat opilliset hairahdukset kuten esimerkiksi sakramenttien väärä toimittaminen tai kirkolliskokouksen päättämän liturgian raju muuttaminen. Myös papin virassa laaditut julkaisut luetaan aineistoksi, jossa henkilö voi joko ilmiselvästi tai salaisesti suosien levittää oppeja tai katsomuksia, jotka ei ole kirkon uskon mukaisia. Tutkijat ovat tässä vapaampia, mutta tämä koskee vain niitä teoksia, jotka ovat tutkimuksellisia ja julkaistu tutkimuksellisissa viitekehyksissä kuten tieteellisissä sarjoissa tai aikakauslehdissä.

Seuraamukset perustuvat siihen, kuinka törkeästä toiminnasta on ollut kyse. Yleensä on kyse suhteellisen laajan törkeysasteikon lievempään puoleen asettuvista toiminnoista.

Selviä kantelun aiheita ovat myös papille sopimaton käytös kuten päihtymys virkatoimen aikana, seksuaalinen häirintä ja ihmisten asiaton kohtelu.

Sitten on paljon sellaista, joka ei edellytä kantelua ja tuomiokapitulin hallinnollista puuttumista vaan joka kuuluu hyvään esimies-alaiskäytänteeseen ja on tuttua muualta työelämästä.

Hyvän maun rajoista keskusteleminen ja niiden etsiminen kuuluu epäilemättä jälkimmäiseen ryhmään.

Yleensä poikkeavat ja hämmentävät käyttäytymismuodot ovat esimiehen näkökulmasta kiusallisia. Lisäksi häneen kohdistuu mielensä pahoittaneiden ihmisten suunnalta painetta, joka ilmaistaan esimerkiksi keskusteluna ristiriitaisesta, epäjohdonmukaisesta ja heikosta johtajuudesta.

Sellaisen häpeän kanssa pitää vain elää. Mutta tietenkin laiska esimies järjestää asiansa siten, että etsii sopivat tehtävät ja viiteryhmät kullekin eikä rekrytoi alaisuuteensa henkilöitä, joista arvaa maksavansa yllä kuvatuin tavoin.

Tämän järjestelyn seurauksena on se, että joidenkin mielestä esimies ei ole erityisen mukava.