On Bullshit eli potaskan yleinen luonne ja perusta

Kerroin äsken kommenttiosiossa, että eräät kriittiset näkökohtani nykyisestä kirkkopolitiikasta liittyvät teoreettiseen viitehykseen, jonka on luonnostellut Princetonin moraalifilosofian professori (emer.) Harry G. Frankfurt pienessä esseessään On Bullshit.

Avainsanat: potaska/paskanjauhaminen, valehteleminen, humpuuki, turpakäräjät.

Jos lukija tahtoo tulkinnallisen avaimen, katsokoon vasitenkin sitä, mitä sanoin yhtäältä tutkimustuloksista ja toisaalta itsekritiikistä. Ne ovat ikään kuin ovet, joista Frankfurtin luonnostelema teoria astuu näkemykseni pelikentälle.

Jos joku on kiinnostunut ideastani kaikessa täyteläisyydessään, myös vanhassa blogissani olevat jutut Opas oman navan kaivuuseen ja Mäkkäriteologiaa (muistaakseni lokakuussa 2006) ovat olennaisia osatekijöitä näkemykselleni samoin kuin vastikään kirjoittamani juttu Sielun hauraat kohdat sekä sitä uudemmat kirkkoon ja teologiaan liittyvät blogit, jotka muodostavat tutkimuksellisen kokonaisuuden.

Tutustuin Frankfurtin kirjaan pari vuotta sitten entisen opinahjoni Gettysburgin luterilaisen seminaarin sivuilla olevasta book cornerista. Susan K. Hendahl, jonka lukunopeutta ihmettelen, esitteli sitä.

Ernamon puulaaki näkyy olleen ripeä ja saattaneen kirjasen myös hetimiten suomalaisen lukijakunnan ulottuville (Harry G. Frankfurt, Paskapuheesta, Suom. Antti Nylèn, Johnny Kniga 2006).

Tekijä toteaa, että potaskan eli paskapuheen paljous on yksi kulttuurimme näkyvimmistä piirteistä. Kaikki tietävät tämän ja tekevät osansa.

Ei ole kuitenkaan vakavaa ja maltillista analyysiä siitä, mistä asiassa on kysymys. Sellaista Frankfurt lähtee toteuttamaan, vaikka toteaakin, että välttämättömien ja riittävien ominaispiirteiden luetteloiminen olisi liian kovakouraista.

Apuneuvona Frankfurt käyttää Max Blackin teoksessa The Prevalence of Humbug esittämää näkemystä humpuukista tai hölynpölystä, joka on seuraava: ”Humpuuki: Erityisesti rehentelevien sanojen tai tekojen avulla tapahtuvaa harhauttavaa väärän kuvan antamista toimijan omista ajatuksista, tunteista tai näkemyksistä tavalla, joka ei suoranaisesti ole valehtelua.”

Frankfurtin mielestä humpuukille ja potaskalle on yhteistä se, että paskapuhekaan ei ole suoranaisesti valehtelua ja lisäksi sen harjoittaja antaa väärän kuvan itsestään.

Hän valottaa tätä Longfellown säkeellä: ”Taiteessa ennen muinoin, käsityöläiset hioivat huolellisesti, pienimmänkin näkymättömän piirteen, sillä Jumalan silmät näkevät kaikkialle.”

Ennen käsityöläiset eivät tinkineet laadusta eli, kuten Frankfurt toteaa, paskapuhetta ei harrastettu. Huolimattomasti valmistetut ja heikkolaatuiset tavarat ovatkin hänen mielestään potaskan vastineita teollisessa kulttuurissa. Ne ovat ulostetta, jota ei sitäkään suunnitella eikä työstetä, vaan pikemminkin vain pudotetaan pois. Se ei missään merkityksessä ole hiottua. Paskanpuhuja muistuttaakin hutiloivaa käsityöläistä siten, että hänen toimintansa on leväperäistä.

Frankfurt lausuu: ”Mainonta ja markkinointi sekä politiikka, joka tätä nykyä läheisesti muistuttaa niitä, ovat tupaten täynnä niin kertakaikkista paskapuhetta, että sitä voisi useinkin käyttää eittämättömänä ja klassisena tyyppiesimerkkinä itse käsitteen sisällöstä.”

Erityisen keskeistä potaskalle on sen välinpitämätön suhde siihen, kuvaako se todellisuutta vai ei.

Potaska ei ole suoranaista valehtelua, koska valehtelu pelaa totuuden ja valheen pelissä kun taas potaska liikkuu kokonaan tämän pelin ulkopuolella.

Valehtelija uskottelee eli antaa väärän kuvan itsestään sikäli, että kuulija kuvittelee hänen puhuvan totta. Paskanpuhuja antaa saman väärän kuvan, mutta eroaa valehtelijasta siten, että hänelle totuudella ja valheella ei ole mitään merkitystä. Korkeintaan potaska muistuttaa Augustinuksen tutkielmassaan Valehtelemisesta selostamaa valheiden kahdeksatta luokkaa: ”ne valheet, jotka kerrotaan ainostaan valehtelemisen ja erehdyttämisen ilosta, eli todelliset valheet.”

Paskanpuhuminen on siis valehteluakin suurempi totuuden vihollinen.

Sellaisena se liittyy siihen, mitä englanniksi kutsutaan nimellä bull session eli turpakäräjät.

Tyypilliset turpakäräjien aiheet liittyvät uskontoon, politiikkaan ja seksiin. Turpakäräjien osanottajat luottavat siihen, ettei heidän puhettaan oteta viimeisenä totuutena.

Potaska eroaa turpäkäräjistä kuitenkin siten, että siinä puhuja antaa itsestään virheellisen kuvan uskotellessaan, että hänen puheillaan olisi jokin yhteys tosiasioihin vaikka niillä itse asiassa ei ole minkäänlaista yhteyttä niihin.

Potaska on höyryämistä (hot air), tyhjää puhetta, joka on tyhjennetty informaatiosta samalla tavoin kuin uloste on tyhjennyt ravintosisällöstä ja on pikemminkin jäljelle jäänyt ravinnon ruumis.

Frankfurt pohtii myös syitä potaskan paljouteen. Näitä on erityisesti kaksi.

Ensinnäkin joudumme puhumaan paljon asioista, joista emme tiedä mitään.

Toiseksi, ja mikä tärkeämpää, on syvempiä lähteitä, jotka liittyvät skeptisismiin. Emme tunne todellisuutta. Tässä tilanteessa vaihtoehdoksi jää yrittää olla sisäisesti vilpitön eli oleminen itselleen uskollinen.

Tällainen vilpittömyys on kuitenkin itsessään potaskaa, koska olemuksemme on hauraampi ja paljon huonommin tunnettu, kuin olemme kuvitelleet. Itse asiassa tunnemme sen huonommin kuin minkään muun asian maailmassa.

Todellisuuden vaikeaselkoisuuden ja katoavaisuuden pakeneminen siihen, että pyrkii olemaan rehellinen edes itselleen, on paskapuheen varsinainen juuri ja syy, ohdakepelto, johon kylvetty siemen katoaa. Frankfurt kirjoittaa: "Itse asiassa olemuksemme on hauras ja tavoittamaton - tunnetusti vähemmän vakaa ja vähemmän kiinteä kuin muiden asioiden. Ja sikäli kuin asia on näin, on vilpittömyys itsessään paskapuhetta."