Keskiaikaisia keksintöjä

Länsimaisessa historiassa kreikkalaista perinnettä muistuttavat teemat uusiutuivat maanosaa yhdistäviksi voimiksi kohta pimeiden vuosisatojen jälkeen varhaiskeskiajalla.

Myös uusiutumisen taustalla oli yhteisöllinen toiminta, luostareiden elämä. Se pantiin alkuun erityisesti Benedictus Nursialaisen luostarisäännöllä, jonka keskeisimmän periaatteen, ora et labora, mukaisesti teoria ja käytäntö kuuluvat yhteen.

Ajattelutavan synnyn maantieteellinen keskuspaikka oli Monte Cassiono Italiassa. Se oli maatilamainen hengelliselle elämälle pyhitetty alue.

Ora et labora, rukoile ja tee työtä, synnytti myöhemmin viljalti kiistoja. Ne koskivat sitä, kumpi, Marian kuunteleva ja mietiskelevä elämäntapako, vita contemplativa vai Martan toimelias, Jeesukselle kalasoppaa keittävä elämäntapa, vita activa on oikea. Kysymys muodostui yhdeksi keskiajan eurooppalaisen kulttuurin ydinteemaksi.

Luostareissa harjoitetun ajattelun keskeisiksi kysymyksiksi, joilla on tietty yhteytensä vita contemplativan ja vita activan väliseen erotteluun, muodostuivat yhtäältä logiikkaan liittyvät ongelmat ja toisaalta empiirisen todellisuuden tutkimiseen liittyvät asiat.

Luostarit siis jatkoivat perinnettä, jonka jo Platon ja Aristoteles olivat saattaneet alulle. Ne lisäsivät siihen Uuden testamentin ja varhaisten kristittyjen opettajien korostuksia sekä sydänkeskiajalle tultaessa vielä tuolloin tiedollisen kulttuurin alalla eurooppalaista huippua pidemmälle päässeiden arabien ideoita, erityisesti niitä, jotka liittyivät Aristoteles-tulkintaan sekä optiikkaan ja teorioihin valosta.

Vasitenkin ranskalaisessa Chartresin luostarissa kehiteltiin 1100-luvulla näkemys, jonka mukaisesti mystiikka on sidoksissa luonnontieteeseen siten, että Jumala tunnetaan teoistaan. Saavutamme tietoa Jumalasta luotujen kautta, per creaturas ad creatorem.

Uskomus suuntasi hurskaiden tutkijoiden huomion luontoon. Tämä synnytti myös tarpeen kokeellisen tutkimusvälineistön rakentamiselle. Näihin kuuluivat muun muassa silmälasit ja kaukoputket. Kun mekanisoimisen arvo syvällisiä asioita koskevien välineiden tuottamisessa huomattiin, sitä alettiin käyttää myös dialektiikan eli logiikan alueella. Ryhdyttiin rakentamaan laskukoneita.

Dialektiikan eli logiikan tai järkevän muodollisen ajattelun alueella edettiin Boethiuksen 500-luvulla kääntämien Aristoteleen loogisten teosten pohjalta. Näistä tärkein oli Kategoriat –niminen teos.

Yhtenä alkupisteenä moiselle tutkimus- ja kehitystyölle pidetään Brittein saarilla sijainneen Becin luostarin priorin Lanfrancin Berengar Toursilaisen kanssa käymää keskustelua ehtoollisaineiden muuttumisesta. Lanfranc sovelsi siihen aristoteelista substanssin ja aksidenssin välistä erottelua. Sovellus lunasti dialektiikalle kotipaikkaoikeuden teologiassa.

Yksi Lanfrancin oppilaista oli Anselm Canterburyläinen, joka kohotti ymmärtämistä koskevan kysymyksen keskeiseksi uskon ongelmaksi. Hänen tunnettu lauseensa kuuluu: credo ut intelligam, uskon, jotta ymmärtäisin.

Dialektisessa työskentelyssään, jonka tunnetuin saavutus on olio mielessä (esse in mens) ja olio todellisuudessa (esse in re) distinktiolle eli erottelulle muodostuva niin sanottu ontologinen Jumala-todistus, Anselm hehkutti melko paljon meditatiivisia päämääriä. Elämä tuli järjestää rukoushetkiksi ja psalmien lukemiseksi. Jälkimmäisestä käytettiin nimitystä lectio divina, jumalainen lukeminen, ja sille muodostettiin omat sääntönsä. Luettu ja kuultu teksti oli määrä ottaa vastaan siten, että se sai rauhassa vajota ihmisen sisimpään. Toimintaa kutsuttiin nimellä meditatio ja sen keskeistä tapahtumaa märehtimiseksi, ruminatio. Sivistyneen ihmisen analogiaksi ilmestyi näin lehmän ja jäniksen kuva.

Teoria mietiskelystä oli tärkeä mielen filosofinen kokonaisuus, joka liittyi ajatukseen mielen eri kyvyistä. Niistä keskeisimmät olivat ajatteleminen, tahtominen ja muistaminen. Erityisen tärkeää oli, missä järjestyksessä havainto- ja muut kognitiiviset sisällöt kulkevat ihmisen mielessä. Menevätkö ne ensin ymmärryksen alueelle ja sieltä syvemmälle siten, että intellekti kontrolloi niitä vai uppoavatko ne suoraan mielen pohjalle?

Läpi keskiajan yleiseksi näkemykseksi tuli, että järki kontrolloi tahtoa. 1300-luvulla alettiin muodostaa omalle ajallemme tutumpia näkemyksiä, joiden mukaisesti havainto- ja ajatussisällöt uppoavat suoraan ihmisen tahtoon, joka on hänen ytimensä intellektin sijasta.

Esimerkiksi kiistellyn fransiskaaniteologi Petrus Olivin teoriaa on kuvattu siten, että ihminen muistuttaa lepakkoa, joka suunnistaa mielensä ulkoisessa pimeydessä tahtonsa kaikuluotaimen avulla. Siitä, missä merkityksessä tätä jälkimmäistä tulkintaa voi pitää modernina, kertoo esimerkiksi Ludwig Wittgensteinin huomautus: ”Korkeampien eläinten ja ihmisten evoluutio ja tietoisuuden herääminen määrätyllä kehitysasteella. Kuva on ehkä tällainen: Maailma on kaikista sen täyttävistä eetterivärähtelyistä huolimatta pimeä. Mutta eräänä päivänä ihminen avaa silmänsä, ja päivä valkenee.”

Hieman samanlaisia ajatuksia esittäneet tunnetut espanjalaiset mystikot, jotka ovat kiinnostaneet myös kirjallisuudenharrastajia. Ristin Johannes ja Avilan Teresa olivat jo modernin, intellektin kontrolloiman tahtoelämän tuolle puolen edenneen kulttuurin lapsia. Heille mietiskely merkitsi jonkinlaista ruumiista irtautumista ja hurmioitumista kuin Bakkhos-Dionysioksen juhlissa.

Esimerkiksi Teresa väitti, että Jumalan kuumennettua sielua siitä irtoaa kekäle ja sielu lentää. Sielun lennon aikana osa tietoisuudesta kuulee jonkinlaisen vihellyksen.

On ehkä jonkin verran kiinnostavaa huomauttaa, että kristillisen mystiikan tulkitseminen psykopatologisin termein sai pontensa tästä melko myöhäisestä, uuden ajan alun mystiikan perinteestä. Psykopatologista tulkintaa elähdyttivät esimerkiksi seuraavanlaiset Ristin Johanneksen runot: ”Oi elävä rakkauden liekki, joka hellästi haavoitat sieluani sen syvimmässä keskuksessa!...Oi suloinen poltinrauta! Oi ihana haava!” Tulisi kuitenkin muistaa, että tällaisen poikkeavia konnotaatioita synnyttävän ilmaisun ydin liittyy ajatukseen todellisuuden aukenemisesta. Ristin Johannes kirjoittaa: ”Oi tuliset lamput, joiden loisteessa tajun syvät luolat, ennen pimeät ja sokea, suovat oudolla hohdollaan yhdessä lämpöä ja valoa Rakkaalleen.”

Keskiajan dialektiikka ja luonnontiede syntyivät luostareissa. Pian ne kotiutuivat uusiin instituutioihin, joita kutsuttiin nimellä universitas, yliopisto. Niiden joukkoon syntyi heti kaksi kilpailevaa perinnettä, Pariisin huippuoppineisuutta korostava perinne ja Bolognan tulosvastuuta korostava perinne. Ero tuli esille siinä, että Pariisista sai opettajan paikan oppineisuuden osoittamisella ja Bolognasta sen perusteella, oliko oppilaita.

Ehkä keskeisin sivistyksellinen saavutus, joka yliopistoinstituution piirissä luotiin, oli niin sanottu kvestiomenetelmä. Kvestiot olivat laajoja kirjallisia esityksiä, ja ne vastasivat suurin piirtein sitä, mitä nykyisin kutsumme tieteelliseksi artikkeliksi. Kun kvestioita kertyi riittävästi, niistä muodostettiin teoskokonaisuuksia, ”collected papers”. Teoskokonaisuuksia nimitettiin nimellä summa.

Kvestion tyypillinen muoto oli seuraava: Ensin esitettiin jokin väite. Tämän jälkeen esitettiin väitettä vastaan esitetyt vastaväitteet. Vastaväitteiden jälkeen esitettiin joukko auktoriteettien kuten Aristoteleen ja Augustinuksen lauseita käsillä olevasta asiasta. Lopuksi kerrottiin kirjoittajan oma näkemys kysymyksestä.

Kvestioiden aiheet olivat moninaiset, esimerkiksi tarvitaanko filosofian lisäksi jokin muukin tiede kuten teologia? Miten enkelit ajattelevat? Tai: Miksi on hiiriä? Viimemainittuun kysymykseen Tuomas Akvinolainen vastasi: koska enemmän on parempi kuin vähemmän. Tätä on pidetty biodiversiteetti-ideologian teoreettisena ytimenä.

Kvestio esitystapana ja dialektiikka sen sisäisenä tekniikkana yhdisti koko Euroopan. Se oli siten merkittävä sivistysinnovaatio. Yhtä tärkeää siinä oli kysymysmuotoisen ajattelun harjoittamisen vakiinnuttaminen eurooppalaisessa sivistysperinteessä. Vielä nykyisissä argumentaation menetelmäoppaissa esitetään, että luovan ajattelemisen tekniikka muodostuu kysymyksistä, näihin annetuista vastauksista, sekä uusista kysymyksistä vastauksiin.

Kvestioiden lisäksi dialektinen metodologia sisälsi disputaatioita. Ne olivat opettajan antamia väittelyharjoituksia, joissa ajalle tyypillinen miekkailuperinne siirrettiin keskustelun alueelle. Huomautus miekkailuperinteestä on tärkeä, koska se hallitsi Pariisin yliopistossa erityisesti Petrus Abelardin vaikutuksesta.

On keskusteltu siitä, että yliopistolaitoksen taustalla olevan miekkailumetaforan voisi korvata myös tanssi.

Osa disputaatioista oli nimeltään quodlibetdisputaatioita, vapaasti suomentaen keskusteluita ”mistä vaan”. Ne eivät perustuneet opettajan antamiin aiheisiin vaan niissä oppilas saattoi vapaasti käsitellä itseään kiinnostavia aiheita väittelysääntöjen avulla.

Ei pidä paikkaansa, että keskiajalla ei voinut sanoa mielipidettään. Vapaalle keskustelulle oli muodostettu jopa rationaalinen välineistö quodlibetdisputaatioiden muodossa.

Yhden kiinnostavan alatyypin opettajan antaman aiheen pohjalta käytävistä disputaatioista muodostivat niin kutsutut obligaatiot, joissa oppilaan tehtävänä oli puolustaa väitettä, jota ei minkään hyväksytyn dialektiikan eli logiikan säännön mukaisesti voi rationaalisesti puolustaa.

Harjoitukset olivat erittäin tehokkaita esimerkiksi kerettiläisen kanssa käytäviä keskusteluja varten. Kun joku jossakin takamailla oli nähnyt kummia eli siis yrittänyt päästä ennätysten kirjaan kyseenalaisin menetelmin ja saanut mukaansa joukon yleisöä, hänellä oli vastassaan parikymmentä vuotta dialektiikkaa harjoitellut tutkija, suoraan WADAsta.

Tarkoitusta varten kehitettiin inkvisitio-niminen salainen poliisi, alun perin asiallisestikin ilmaisten antidopingtoiminkunta. Se lakkautettiin myöhemmin, mutta sen seuraajaksi muodostettiin Uskonopin kongregaatio niminen virasto. Viraston johdossa toimi 1900-luvun lopun Joseph Ratzinger-niminen saksalainen kardinaali. Nykyisin hänet tunnetaan nimellä Benedictus, sama nimi, jonka Pentti Saarikoski omaksui Nuoruuden päiväkirjoissaan.

Myöhäiskeskiajalla aristoteelinen logiikka sai merkittävän lisäyksen, kun eräät lähinnä Oxfordissa vaikuttaneet ajattelijat kiinnittivät huomiota mahdollisen, välttämättömän ja mahdottoman käsitteisiin. He muotoilivat näkemyksen, jonka mukaan todellisuus ei ole välttämättä sellainen kuin se on vaan päinvastoin se voisi olla toisenkinlainen.

Näin ajatellessaan he hylkäsivät Aristoteleen esittämän runsauden periaatteen, jonka mukaan jokainen aito mahdollisuus toteutuu joskus. Alettiin uskoa, että on aitoja mahdollisuuksia, jotka eivät toteudu. Tämä merkitsi sitä, että todellisuuden ydintä ei tulkittu rationaalisesti vaan voluntaarisesti. Keskeistä ei ole järki vaan tahto.

Syntyi teoria mahdollisista maailmoista eli loogisista mahdollisuuksista. Keksintö loi perustan joukko-opille ja niin sanotulle malliteorialle, joka on vielä nykypäivänä keskeisin tieteellisen innovaation menetelmällinen perusta. Keksinnön jälkeen dialektiikka todellisuuden käsittämisen välineenä ei juurikaan enää edennyt. Sen sijaan erilaisten mahdollisuuksien tutkiminen loi aivan uudenlaisen tilanteen tieteelliselle mielikuvitukselle ja samoihin aikoihin alkaneen löytöretkeilyn ulottamiseen ajatuksen avaruuteen. Kertomus siitä eteenpäin on pikemminkin soveltavan tutkimuksen tarinaa kuin uusia teorioita löytävän tutkimuksen tarina.

Siihen, mitä edellä kuvattu sisälsi ja miten asiaan suhtauduttiin, tarjoaa Umberto Econ romaani Ruusun nimi varsin hyvän opastuksen.

Kirjastonhoitaja Jorge, joka pitää sivistystä ja tietoa vanhan kertauksena ja toistamisena pyrkii poistamaan luostaristaan ne tahot, jotka tahtovat kulkea eteenpäin. Silmälaseja ja muita tutkimusvälineita, erityisesti dialektiikkaa, hyväkseen käyttävä William Baskerville, hän jonka nimi viittaa sekä William Ockhamiin että romaaniin Baskervillen koira, edustaa uuden ajan fransiskaanista luonnontiedettä, johon on yhtynyt näkemys mahdollisista maailmoista. Sellaisena sivistyneen ihmisen kuvaksi muodostuu Sherlock Holmes ja hänen tohtorinsa Watson, jota Econ romaanissa vastaa Baskervillen oppipoika Adson.

Ongelmanratkaisu liittyy tässäkin kulttuurissa käytännöllisiin asioihin Niistä suurin on rakkaus. Sivistyksen ongelma uudella ajalla, se missä mielessä hyve on tietoa, saa koskettavan muotoilun, kun kylmäjärkisen William Baskervillen oppipoika Adson joutuu valitsemaan maallisen rakkauden ja opettajansa seuraamisen välillä. Adson valitsee Baskervillen seuraamisen ja rakkautensa hylkäämisen. Kyse on tiedollisen kulttuurin faustisuutta koskevan teeman muunnelmasta. Onko kaikki hylättävä tiedollisen sivistyksen alttarille ja onko niin, että tiedon kasvu on aina yksinomaan hyvää? Ydinpommin jälkeisen ajan lapsille tämä kysymys on tullut erityisen ajankohtaiseksi.