Hurja nuoruus

Praeterea censeo Carthaginem esse delendam – muuten olen sitä mieltä, että Karthago pitää hävittää. Näin tapasi päättää puheensa roomalainen valtiomies Cato, ennen kolmatta puunilaissotaa.

Augustinuksen kuvaus ei häviä tyylillisesti: ”Saavuin Karthagoon. Likainen rakkauselämä riehui kaikkialla. En vielä rakastanut, mutta rakastin rakastamista.” Jos ei muu, niin ainakin eri puolilta Afrikkaa saapuvien ensimmäistä kertaa elämässään kohtalonsa omiin käsiinsä ottavien opiskelijapoikien rieha merkitsi Augustinuksen kuvauksen perusteella Caton toivomaa hävitystä, kaikkia idän ja lännen paheita, joista Augustinus kuvaa iloista promiskuiteettia ja teatterinäytöksiä, jotka saattoivat hänen tunne-elämänsä voimakkaiden vyöryjen valtaan.

Oli vuosi 371 ja Augustinus 17-vuotias. Pian, seuraavana vuonna, hän löysikin rakkaudelleen kohteen, naisen, jonka nimeä hän ei mainitse, mutta jota jotkut uuden ajan kirjoittajat ovat nimittäneet nimellä Una. Suhde oli vakava, se kesti yli 10 vuotta ja se oli myös onnellinen: pari sai pojan, jolle he antoivat nimen Adeodatus, ”Jumalanantama”.

Augustinus esittää, että kyseessä ei ollut avioliitto, ja myöhemmin puolisoa on nimitetty konkubiiniksi, jalkavaimoksi, joita ajan tavan mukaan juridisen aviosuhteen solmineilla miehilläkin oli. Augustinuksen tulkinta ilmeisesti kuitenkin liittyy ensisijaisesti kristilliseen avioliittokäsitteeseen eikä roomalaiseen tulkintaan asiasta. Kyseessä ei ollut kristillinen avioliitto, mutta yhteiskunnassa hyväksytty miehen ja naisen välisen yhteiselämän muoto, jossa eläviä voidaan sanan laajassa mielessä kutsua puolisoiksi, mieheksi ja vaimoksi, hieman samaan tapaan kuin nykyisin avoliitto ja rekisteröity parisuhde rinnastetaan avioliittoon.

Myöhemmin Augustinuksen äiti koetti järjestää tälle paremman avioliiton, minkä järjestelyn yhteydessä Augustinus jätti vaimonsa. Nainen häipyi historian hämärään vannoen, ettei enää koskaan eläisi miehen kanssa. Myös Adeodatus jää tuntemattomaksi, muutamaa Augustinuksen kuvaamaa hänen kanssaan käymäänsä keskustelua lukuun ottamatta. Adeodatus kuoli vuoden 390 tienoilla, suurin piirtein saman ikäisenä, kun Augustinus, hänen isänsä, oli aloittanut elämänsä Karthagossa aukenevassa maailmassa.

Vaikka Augustinuksen ensimmäiset opiskeluvuodet sisälsivätkin railakasta elämää, teatterinautintoja ja osallistumista huonoon seuraan, jonka äärimmäisistä hurjasteluista Augustinus kertoo tosin pidättäytyneensä, hän oli kuitenkin kunnianhimoinen ja ahkera opiskelija, joka kertoo lukeneensa kaiken, mitä ”vapaiden taiteiden” kirjallisuudesta käsiinsä sai. Näistä hän mainitsee erikseen Aristoteleen Kategoriat , jonka sisältöä hän Tunnustukset-teoksessa arvostelee, mutta joka kuitenkin on perehdyttänyt hänet loogiseen esitystapaan.

Käänteentekeväksi tästä aineistosta muodostui Ciceron sittemmin kadonnut teos Hortensius eli Kehottaja. Erityisesti sen kehotus keskittyä viisauteen viisauden itsensä takia oli Augustinuksen keskeiseksi kokema näkemys. Hän kertoo, kenties jälkiviisaasti ja Tunnustukset-teoksen tavoitteeseen liittyen, että Ciceron teoksen hänessä aiheuttamaan älylliseen heräämiseen liittyi pidättäytyväisyyttä, koska teoksessa ei puhuttu mitään Kristuksesta. Augustinus väittää, että tästä syystä hän pyrki lukemaan kristillisiä kirjoituksia, mutta nekin jättivät hänet kylmäksi.

Ciceron Hortensiuksen parissa koettu älyllinen terävöityminen yhtyi noin 20-vuotiaan Augustinuksen ajattelussa ja kokemuksessa uskonnolliseen etsintään. On ilmeistä, että sen ydin oli kylvetty häneen jo lapsuudenkodissa, mutta nuoruuden kiihkeissä kokemuksissa ja kunnianhimoisen nuorukaisen terästäytyneessä älyllisessä ja moraalisessa tietoisuudessa se otti muodon manikeolaisuudessa, jolla oli kyllä yhteytensä kristillisyyteen, mutta joka oli pikemminkin oman aikansa New Age liike ja katolisen kirkon harhaopiksi tuomitsema näkemys