Kuka johtaa, kun henki johtaa?

Ignatios Antiokialainen kärsi marttyyrikuoleman vuoden 110 tienoilla. Kuljetuksensa aikana Syyriasta Roomaan hän ehätti kirjoittaa 7 kirjettä. Kirjeissä esitetään apostolisen ajan lopulla katolisoituvan seurakunnan johtosääntö ja työstetään sitä tavalla, joka on ollut aihepiiriin liittyvän keskustelun lähtökohta historiassa.

Ignatios luonnostelee ajatuksen kolmisäikeisestä virasta. Hänen näkemyksensä edellä, rinnalla ja jälkeenkinpäin, esimerkiksi Kleemensin kirjeessä ja Kahdentoista apostolin opissa, esiintyi ajatus kaksisäikeisestä virasta. Se korosti varhaisten apostolin, profeetan ja opettajan tehtävien rinnalle syntyneitä kaitsijan (episkopos)/vanhimman (presbyteros) ja palvelijan (diakonos) tehtäviä.

Ignatioksen esittämä kolmisäikeinen virka muodostuu kaitsijan tai piispan eli episkoopin, vanhimman eli presbyteerin ja diakonin viroista. Virkarakenne on hierarkkinen: piispa edustaa itse Jumalaa, vanhimmat apostolien neuvostoa ja diakonit Kristuksen palvelutehtävää. Seurakunnan ensisijainen johtaja on piispa. Vanhimmat ja diakonit osallistuvat piispan johtajuuteen.

Nykyajan johtamiskurssienkin mukaan johtaminen on kolmisäikeistä. Se muodostuu johtamisesta (leadership), hallinnosta (administration) ja järjestämisestä (management). Kolmisäikeisen viran ajatuksen mukaan piispalla on nämä kaikki, mutta administratiivinen toimi painottuu vanhinten toiminnassa ja järjestäminen, mm. talous- ja toimistohallinnon osalta diakonien toiminnassa.

Ignatioksen huumaavan näkemyksen mukaan Jumalan rakastaminen merkitsee piispan rakastamista. Vanhimmat kiinnittyvät piispaan kuin kielet kielisoittimeen. Piispa on ykseyden tae. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös yhteydenpito muihin seurakuntiin näiden piispojen kautta.

Piispuuden hehkuttaminen varhaisessa kirkossa liittyi vasitenkin kiistoihin siitä, kenen käsitys kristillisestä uskosta on oikea. Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeisen kirkon keskeinen toimintamuoto oli lähetystyö. Sen alalla toimi alusta alkaen huuliveikkoja. Sattui niin, että joku oli kirjoittanut pyhään papyrukseen ”kissat pelastuvat”. Syntyi ryhmittymä, joka eli kaislikossa ja esitti uskonoppinsa naukumalla. Heräsi tarve viralle, joka vastaisi yhden, pyhän, apostolisen ja katolisen kirkon toiminnasta.

Vanhan kirkon ignatioslaisen ja erittäinkin sitä pehmentäneen augustinuslaisen linjan piirissä vahvan johtamisen maaperä oli heikossa johtamisessa, voisi sanoa. Vihkimys takasi piispan aseman, eivät niinkään hänen henkilökohtaiset näkemyksensä ja ominaisuutensa. Tosin piispaksi vihittävältä edellytettiin hillintää henkilökohtaisen elämän tasolla. Esimerkiksi Uudessa testamentissa esitetty ”hyveiden peili” (1. Tim. 3) muistuttaa nykyajan yritysjohtajan työpaikkailmoitusta. Johtajiksi etsitään viattomia matalan profiilin ihmisiä.

Muutettavat muuttaen varhaisen kirkon piispaan liittyvä johtajuusihanne merkitsi arvovaltaa. Arvovaltaa oli sillä, jolle oikeat tahot olivat kertoneet apostolien edustamat ”arvot”. Asia liittyy apostoliseen suksessioon eli seuraantoon sekä piispanvihkimykseen, jossa henkilö vihitään pyhiin salaisuuksiin (mysterion).

Ihanteellinen johtajuuskäsitys on selostettu John Zizioulaksen tutkimuksessa The Unity of the Church in the Eucharist and the Bishop during the First Three Centuries. Zizioulaksen mukaan varhaisen kirkon ykseys perustui uskoon lopunajalliseen Kristukseen. Hän tuli seurakunnan keskelle ehtoollisessa. Piispan arvojohtajuus merkitsi ehtoollisen jakamista. Niin tehdessään hän välitti itsensä Kristuksen esittämän maailmanlaajan kutsun.

Joku voisi huomauttaa, että on komeaa kuminaa, kun Ignatios vertaa piispaa kielisoittimeen. Mutta miten on, jos on vaikutelma, ettei tästä ole kuin landolaksi rippileirin iltanuotiolle? Miten käy seurakunnalta arvojohtajuus, jos kirkkoherra on yksisilmäinen öykkäri, puhumaton paasikivi, railakas kansankiihottaja tahi hymyhuulinen vätys ja kanslisti kaapannut vallan? Ja niin edelleen.

Ratkaisuksi on esitetty pitkä lista keinoja: mentoroinnit, tutoroinnit, työnohjaukset, kehittämiskeskustelut, visiointipalaverit, koulutukset, työnkuvamuotoilut, vuorotteluvapaat, työpaikan vaihtamiset, organisaatiouudistukset ja virkistysmatkat. Ne ovatkin hyviä johtamisen apuvälineitä. Herää kuitenkin kiusaus väittää: johtaminen muodostuu 99 prosenttisesti normaalijärkisen ihmisen ulottuvilla olevista asioista. Yhden prosentin verran siihen vaaditaan myös oikeaa henkeä, inspiraatiota, luovaa innoitusta. Sen yhden puuttuessa puuttuu kaikki muukin. Syntyy musta aukko, joka nielee avaruuden.

Mistä tuo yksi?

Veikko Huovisen romaanissa Havukka-ahon ajattelija Iita esiintyy silmät sappea kiehuen. Konsta näet ilmoittaa vetäytyvänsä yläkertaan lukemaan maantiedon oppikirjaa. Hän pyytää ettei häntä häirittäisi ja toteaa, että kahvilla kyllä kävisi. Iita puristaa rystyset valkoisina leipäveistä, mutisee hiljaa: rehtori, paskanärhi, kouho. Voisiko osuvammin perinteisen kirkkoherran ja talouspäällikön välisen suhteen ilmaista?

Konsta etsii totuutta. Hänen etsintänsä heittää hetkeksi syrjään jopa hengen toisen ja tärkeämmän ulottuvuuden, rakkauden.

Vaikka ei johtaja olekaan, Konsta on oikeilla jäljillä: kaihottu yksi muodostuu totuuden ja rakkauden välisestä vuorovaikutuksesta. Molempien löytäminen edellyttää elämänkokemusta, mutta myös käsitteellisiä välineitä.

Ehkä kirkon johtajakoulutukselle olisi edullista, että se sisältäisi alkeet filosofisesta tieto-opista, retoriikasta sekä peli- ja päätösteoriasta. Esiharjoituksina ne aukoisivat tietä luterilaisen johtamisen perusteisiin. Ne ovat usko ja rakkaus.

Kukaties ainakin osa ongelmista liittyy ylisuuriin odotuksiin ja ihanteellisuuteen. Ehkä välittäminen on painottunut totuuteen pyrkimisen kustannuksella tai totuuteen pyrkiminen välittämisen kustannuksella.

Totuuden ja rakkauden vuorovaikutuksen paineessa elämisen lisäksi saattaisi olla hyvä selvittää johtamisen ironisia piirteitä. Johtaja on instituutio, jolta edellytetään instituution arvon ilmaisevaa käyttäytymistä. Mutta työn hyvin taitava oivaltaa sisimmässään olevansa edustamansa asian rinnalla vitsi: sella in curuli struma Nonius sedet, se on, kohtapa kaatuu Noniuksen tuoli.