Jumalan hip hei

Tulin juuri äsken kirkosta, jonne änkesin väärin motiivein.

Kotiseurakuntani kirkkoherran viransijaisuudesta on tehty valtakunnallinen spektaakkeli, jonka yhteydessä asianomainen on kertonut, että Suomessa pidetään surkeita saarnoja.

Kiinnosti tietää, mikä on vaihtoehto.

Lisäksi on hiljaista kyselyä ja joidenkin ihmisten pahoittelua siitä, että kirkossa on surullisen ihmisen vaikea olla.

Tilaisuudeksi sattui suomalainen messu, joten kyseessä oli muutoinkin jo erityisjumalanpalvelus.

Väkeä oli paljon. Olisikin outoa, jos populistisia ainesosia sisältävä julkisuus ei herättäisi kiinnostusta.

Suomalainen messu on pelimannipohjaista Elämää juoksuhaudassa –tyyppistä menoa. Jos sen saa järjestää pääjumalanpalveluksena, on ristiriitaista, jos Juicen Kaksoiselämää ei saa veisata kirkossa. Jälkimmäinen on mielestäni syvällinen laulu, jonka voi ihan hyvin tulkita myös hengellisesti.

Saarna poikkesi tavallisesta jumalanpalvelussaarnasta lähinnä muodollisesti.

Saarnaaja käveli keskellä kirkkolaivaa ja piti eräänlaista raamattuvisaa päivän tekstistä kysellen seurakuntalaisilta kaikenlaista. Mieleen jäi ajatus, että Simeon ei ehkä ollut vanha. Päivän tekstiä ei juurikaan pienen visailun lisäksi käsitelty. Sen sijaan kynttilän päivä oli esillä ja erityisesti yhteisvastuukeräys. Vitsinä oli, että Peru ei ole Iisalmen takana vaan Etelä-Amerikassa. Todettiin, että Raamattu on mielenkiintoinen kirja ja sitä kannattaa lukea. Yhteisvastuukeräyksen kautta voimme olla läsnä Perussa ja voimme antaa jopa enemmän kuin viime vuonna, yli 23 000 euroa. Saarnan lopussa oli ”mainoskatko niin kuin televisiossakin”, jonka aikana esiteltiin yhteisvastuukeräyksessä käytössä olevaa kuvaa.

Saarnan sisällössä ei ollut erikoisia aineksia suuntaa tai toiseen. Jeesus ja hänen perheensä olivat taaemmalla kuten omanakin aikanaan.

Papin roolin muuttuminen eräänlaiseksi elämänkatsomusjuontajaksi saarnan ajaksi on yleisesti kiinnostava ilmiö. Viihteen ja populismin tulo kirkkoon kertoo sulautumisesta massakulttuuriin.

Saarna ei ollut erityisen persoonallinen vaan seurasi vuorovaikutteisen saarnan perinnettä ja amerikkalaisen, seurakunta-aktiivien herättelyyn ja kannustamiseen liittyvää retoriikkaa. Ajattelinkin, että ajankuvallisesti suhteellisen osuva suomalainen messu: saarnan aikana olin osa-aika-amerikkalainen.

Tätä monikulttuurista olkoon vaan, mutta tietysti mietityttää, onko oma kulttuurimme voimaton.

Tyyli oli viihteellinen, teeveestä tuttu eli siitä sunnuntaiaamuna aloitettiin, mihin lauantai-iltana päätettiin.

Muutoin saarnaaja käyttäytyi normaaliin kirkolliseen tapaan. Huomasin, että kaulassa oli kanadalaiseen tapaan iso risti, joka Suomessa on merkki seurakuntalaisille siitä, että kyseessä on piispa.

Ehkä se on hyvä olla. Julkisuudessa asianomainen on kertonut, että hänen suhteensa piispaan on läheinen.

Niin tai näin, mielestäni asia ei kuulu poliisille.

Jumalanpalveluksesta jäi erittäin hyvä mieli.

Edellä sanotusta huolimatta se ei nimittäin muodostunut raamattuvisaksi ja rahankeruutilaisuudeksi Tapsan tahdein.

Tämä johtui siitä, että liturgi, paikallinen pitkän uran tekijä, hoiti palvelustehtävänsä tavattoman kauniisti, nöyrästi ja vakavasti. Hänen palveluksensa ansiosta sekametelisoppa pysyi koossa, oli hengellisesti ravitseva ja arvokas.