Lähinnäherännäisyys ja kirkon uudistus

Tulee nyt viran puolesta pohdiskeltua tavallista enemmän myös kirkkoon liittyviä asioita. Se pakkaa ilmestymään tähän blogiinkin.

Eilen vai oliko se toissapäivänä vilkuilin kirkollista Kotimaata, jossa oli monenmoista juttua.

Kerrottiin, että kirkon pitäisi uudistua ja että nuoret aikuiset eroavat kirkosta.

Tästä näyttää nyt tulleen kirkkopoliittinen ohjelma, jota jankutetaan palstatilan täyteydeltä.

Minusta kirkko ei viimeiseen 25 vuoteen ole eniten julkisuuteen päässeen toimintansa osalta paljon mitään muuta tehnytkään kuin uudistunut.

Epäilen niin sanotulta perstuntumalta, että myös tällä on ollut kirkosta ’vieraannuttava’ vaikutus.

Erityisesti laman aikana, kun kaikki myllersi, kirkko toteutti jumalanpalveluskaavaansa liittyvää myllerrystä ja ikään kuin veti turvallisen liturgian, jolla intiaanit sanovat kantavansa ajan taakkaa, pois käytöstä.

Teki seurakunnasta kokeiluseurakunnan, ihmisistä koe-eläimiä.

Uudesta liturgiasta tuli ihan hyvä. Mutta tiedämme nyt, että tämä uudistus ei ole lisännyt kirkossakäyntiä.

Näin näyttää olevan monien muidenkin uudistusten suhteen.

Ne toiminnot, joissa kirkkoon osallistuminen on vakaata, ovat ’kaavamaisia’ elämänvaihemuutoksiin liittyviä toimituksia kuten kaste, häät ja hautajaiset.

Eivät nuoret aikuiset näiden osalta kirkkoa jätä. Itse asiassa on myös käyttäytymistä, jossa kirkkoon liitytään uudestaan lapsen synnyttyä.

Minä luulisin, että eräässä mielessä kirkosta eroaminen perustuu melko pinnallisiin asioihin. Se on helppoa ja valinta voi olla hieman samanlainen kuin jonkin lehden tilaamisen peruuttaminen. Kun ei kirkkoon ole oikein asiaa, niin miksi siitä sitten maksaisi.

Varsinkin ilmapiirissä, jossa tapakristillisyyttä leimataan uudistajien toimesta ’vain’ tapakristillisyydeksi.

Luther muuten Iso Katekismuksessa huomauttaa, että ellei henkilö käy ehtoollisella kerran vuodessa, häntä ei oikein voi pitää kristittynä.

Siis kerran vuodessa! Niin aktiivisesti ja usein tulisi yhden luterilaisen kirkon tunnustuskirjan mukaisesti osallistua seurakunnan toimintaan.

Kyllä tämä esimerkiksi papistossa tiedetään.

Papiston kuva suomalaisesta kristillisyydestä on se, että kun piispan- tai kirkkoherran vaaleissa kysytään, että mitä herätysliikettä edustat, tyypillisin vastaus on, että en mitään, mutta lähinnä herännäisyyttä.

Lähinnäherännäisyys on viime vuosina ollutkin ainoa elävä suomalainen herätysliike, jolla on todellista valtaa. Kaikki muu on marginaalista räpeltämistä.

Tästä syystä se tulisi vastaisuudessa liittää kuudentena herätysliikkeenä teoksen Mihin Suomi uskoo uusiin painoksiin. Sisällysluettelossa olisi kohta suomalaiset herätysliikkeet ja otsikot: rukoilevaisuus, evankeelisuus, herännäisyys, lestadiolaisuus, viides herätysliike ja lähinnäherännäisyys. Uskonnon koulukirjoihin sama juttu!

Tämä lähinnäherännäisyys on sitä, että kirkkoon insituutiona suhtaudutaan arvostavasti, sen viikolla tapahtuva virike- ja harrastustoiminta on hieman ykslysti, irtiottoja suuntaan tai toiseen ei haluta, ei muutoksia, mutta ei myöskään palavaa sitoutumista ja varmuutta dogmaattisten ryhtiliikkeiden muodossa.

Onkin kiinnostavaa, miten lähinnäherännäisyydelle käy, mikäli kirkon uudistus ja nuorten aikuisten eroamista koskeva höpinä kirkossa jatkuu.

Jälkimmäisen näkökulma suomalaiseen uskonnolliseen käyttäytymiseen on yhteen sovittamaton lähinnäherännäisyyden näkemyksen kanssa. Niin kauan kuin lähinnäherännäisyys toimii kirkkopoliittisesti vakuuttavimpana argumenttina, tilaa uudistuslinjalle ei todellisuudessa ole sillä ne ovat toisensa poissulkevia asioita.

Jälkimmäinen perustuu kirkkoon aktiivisesti sitoutuneiden ihmisten tukemiseen ja muotojen lakkaamattomaan muuttamiseen, jossa kerran vuodessa joulukirkkoon änkeävästä väestä ei ole niin väliksi. Paitsi tietysti tilanteissa, joissa kannattaa kertoa olevansa lähinnäherännyt.

Uudistus on kuitenkin uskonnollista elinikäistä oppimista. Tuote vaihtuu parin vuoden välein ja on mentävä kurssille, jotta uutta tuotetta osaisi valmistaa ja käyttää.

Itse luen Kirkon tutkimuskeskuksen tiedonantoja ja erityisesti niihin viittaavia lausuntoja kirkosta eroamisesta pikemminkin osana erästä kirkkopoliittista ohjelmaa kuin kovinkaan valaisevina tuloksina tosiasioista.

Se kuulostaa vähän tältä: 15 % vastaajista ilmoitti eroavansa vanhoillisuuden takia ja 10 % uudistushalukkuuden takia. Olkaamme siis uudistushalukkaita.

Tai että 36 % uskoo kuten kirkko opettaa (Gallup 2003) ja 68 % että Jeesus on Jumalan Poika (Gallup Ecclesiastica 2003).

Kyllä tämä todellisuus on aivan kyselyiden omaa todellisuutta, joka liikkuu muun todellisuuden ylä- ja ulkopuolella. Tuollaiset tulokset ovat niin ristiriitaisia, että ei niissä ole enää järjen häivää.

En kannata ristiriitaisiin markkitutkimuksiin perustuvia kirkkopoliittisia ohjelmia. Eräässä mielessä ajattelen, että ihan sejasama mistä syystä erotaan. Tärkeintä olisi etsiä totuutta.

Itse asiassa olen ollut nuori aikuinen lähes tähän päivään asti ja ainakin itseäni ja kavereitani on 'vieraannuttanut' kirkosta se, mikä on tullut kyselyissäkin esille.

Jatkuva vatkaaminen uudistamisesta ja falskisti tykötuleva hengellinen kalastelu vaihtelevin sovelluksin on herättänyt tunnetta, että ei taida olla paljon merkitystä omien kysymysteni näkökulmasta. Tästä en ole kuitenkaan tehnyt johtopäätöstä, että minun pitäisi suhtautua jotenkin vihamielisesti kirkkoon. Kuolen sitä kerran minäkin, vaikka ei uskoisikaan, ja pelkästään tämän asian kustannukset kyllä maksan kirkollisverona ihan iloisin mielin. Kuten sitten tosiasiassa monen muunkin asian maksan mielelläni, vaikka olisinkin 'syrjäytynyt'.

Ecclesia semper reformanda est - kirkon on jatkuvasti uudelleenmuotouduttava. Tämä on teologilatinaa, jonka lisäksi ei paljon muuta taideta.

Moinen latinantaito on johtanut tilanteeseen, jossa organisaatiosta on tullut siivousneuroottinen. Siinä siivouksessa ei käytetä pölyhuiskaa vaan pikemminkin teollisuusimuria.

Vanhan perinteen mukaisesti Jumalaa tulee lähestyä katumuksessa.

Kaikki vanha koteloituessaan voi muodostua esteeksi. Tämä on kuitenkin uudistustenkin ongelma. Ne ovat teflonia, joihin ei mikään pure ja joista ei pääse läpi.

Jumalan lähestyminen katumuksessa on hengellinen teema, joka liittyy myös siihen arvostelun lajiin, jota en ole liiemmälti huomannut ’vanhoillisten’ arvostellessa ’uudistajia’ ja ’uudistajien ’arvostellessa ’vanhoillisia’.

Itsekritiikkiin.