Vaatimustasopastoreita

Kuulin pappina toimivalta ystävältäni, että pappien palkkausta ollaan järjestämässä vaatimustasojen mukaisesti.

Olin kuolla nauruun, mutta jäin henkiin. Näin omaiseni eivät joudu pohtimaan, minkä vaatimustason papin he kutsuisivat toimittamaan hautajaiset.

Lutherin mukaan pitäisi olla korkeata luokkaa.

Hän lausuu, että jokaisella papilla on yksi perkele ja teologian tohtorilla 2. Olen siis haasteellinen vainaja.

Ymmärrän, että jos joku pitää enemmän rippikoululeiriä kuin toinen, hänelle tulee maksaa tästä korvaus. Niin kai on tähänkin asti tehty.

Oman työn itsearvio ja siihen perustuva kurssitetun kirkkoherran kanssa tehtävä sopimus palkkauksesta on kuitenkin maailmanmielisyyttä, joka vie viimeisenkin motiivin kirkon työstä.

Ajatuksen ottaminen esille ja sen vakava edespäin vieminen kertoo jotakin identiteetittömyydestä, siitä, että kirkossa tuetaan niitä asioita, joiden suhteen sen tulisi olla vastarintaliike.

Kommenttini kuuluvat luokkaan "asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta..."

Kun sellaisia kommentteja, Pätkän lausuntoja syntyy, se on merkki siitä, että joku on Puupää.

Siunausta!

Jumalan isyydestä

Jotkut esittävät, että puhe Jumalasta Isänä on patriarkaalista ja siitä pitäisi luopua.

Asia on monimutkainen. Kristillinen kolminaisuusoppi opettaa, että Isä synnyttää Pojan. Tämä ei ole kovin patriarkaalista. Lisäksi Pyhä Henki on tulkittu kristillisessä perinteessä jumaluuden matriarkaaliseksi ulottuvuudeksi.

Itse asiassa triniteetti on sisällöllisesti yhtä matriarkaalinen kuin patriarkaalinenkin.

Kohdat, joissa Jeesus puhuu Jumalasta Isänä ovat Isämeidän rukouksen lisäksi seuraavanlaisia:

”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkö kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen isänne ruokkii ne.” (Mt 6: 26)

”Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. (Mt 6:31-32)

”Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät.” (Mt. 7:11)

”Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei teidän Isänne sitä salli. Teidän jokainen hiuskarvanne on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.” (Mt. 10: 29-31)

Näiden huolenpitoa koskevien Matteuksen evankeliumin kohtien lisäksi uusi Testamentti vertaa taivaallista Isää paimeneen, joka etsii yhtä eksynyttä ja anteeksiantavaan isään, joka vastaanottaa tuhlaajapojan takaisin kotiinsa.

Kristillisen dogmatiikan ja Uuden testamentin valossa tarkasteltuna taivaan Isään liittyy täydellisyyttä, jota emme kohtaa maallisissa isissä. Asia käy ilmi, kun tarkastellaan tunnetuimpia uskonnonpsykologisia teorioita siitä, millaisia isäkokemuksia uskontoon liittyy.

Teorioista tunnetuin on Sigmund Freudin muotoilema näkemys, jonka hän esitti teoksissaan Toteemi ja tabu sekä Mooses ja monoteismi. Näiden teosten taustalla on Freudin uskomus, jonka mukaisesti kuningas Oidipus avaa ihmismielen hämärät puolet.

Antiikin myytin mukaan Oidipus surmasi vahingossa isänsä ja meni naimisiin äitinsä kanssa.

Freud uskoi, että alkuasukkaiden ynnä muiden villein toteemikäytänteet ja tabusäännöt on luontevaa tulkita isänmurhamyytin valossa. Hänen mukaansa muinaiset toteemit edustavat tyrannimaista isää, jonka mustasukkaiset heimon nuoret miehet aikoinaan murhasivat ja veivät hänen naisensa.

Toteemin palvonta eli pyhä pelko merkitsee isänmurhan torjumista ja toteemiin liittyvät tabut, jotka esittävät heimon avioitumissäännöt, merkitsevät torjuttua sukurutsautta. Freudin mielestä uskonto siis alun alkaen oli ongelmalliseen isäsuhteeseen ja naisista käytävään kilpailuun liittyvien traumojen käsittelyä.

Mooses-teoksessaan Freud puolestaan esittää, että Israelin kansa murhasi Mooseksen erämaassa ja että tämä ajan mittaan muodostui juutalaista kulttuuria neurotisoivaksi asiaksi ja siirtyi sieltä myös kristinuskoon, jossa Isä surmaa Poikansa.

Nykyisessä keskustelussa tätä tulkintalinjaa on jatkanut Rene Girard esimerkiksi teoksessaan Violence and Sacret, jonka mukaan uskonnossa on kysymys väkivallan suodattamisesta. Girardin mielestä uskonnolliset uhrimenot tuottavat mieleen ensimmäisen uhrin muiston ja hillitsevät näin ihmisen alkuperäisesti väkivaltaisen luonnon hillittömyyksiä.

Freudin teoria on historiallisesti paikkansa pitämätön ja yhtä mytologinen kuin sen kohde eli uskonto. Siihen sisältyy kuitenkin kiinnostavia näkökohtia esimerkiksi nykyisen uskontojen välisen kohtaamisen näkökulmasta. On olemassa uskonnollisuutta, joka näyttää olevan jonkinlaista isälle näyttämistä ja väkivallan käyttämistä. Tässä yhteydessä ei tarvitse kuin viitata kristinuskon ja islamin fundamentalistisiin ryhmittymiin.

Edelleen nämä tulkinnat herättävät ajatuksia siitä, millaisia kovia vaatimuksia kristillinen käsitys, jonka mukaisesti lapset oppivat Jumalasta vanhempiensa välityksellä, asettaa vanhemmille.

Samalla ne tekevät käsitettäväksi, joskaan ei välttämättä kannatettavaksi niitä ajatuksia, joita Karl Barth on esittänyt uskonnosta.

Barth ajatteli, että kaikki uskonto on Jumalasta poispäin vievää. Niinpä käärmeen keskustelu Eevan kanssa Paratiisissa oli ensimmäinen esimerkki sielunhoidosta ja Aatamin vastaus Jumalan etsintään ensimmäisen esimerkki saarnasta.

Mikään luonnollinen yliluonnollisen lähestymistapa ei Barthin mielestä johda kohti Jumalaa vaan poispäin Jumalasta. Hänen kuuluisa lausahduksensa, että Jumala on kokonaan toisenlainen, ganz Anderes, tarkoittaa tätä.

Barthin näkemys on siis käsitettävä ihmisen uskonnollisten perversioiden taustan näkökulmasta.

Mielestäni hän kuitenkin erehtyi.

Uuden testamentin Isä on kokonaan toisenlaisen täydellisessä luotettavuudessaan, läsnäolossaan ja rakkaudessaan. Hän ei ole niin kuin maalliset isät, jotka kirjoittavat blogeja Taivaan Isästä sen sijaan että viettäisivät aikaansa lastensa kanssa.

Uuden testamentin Isä on lapsensa kanssa siten, että hiuskarvakaan ei putoa. Parhainpäin käännettynä Jumalan täydellinen isyys merkitsee sitä, että maalliselta isältä ei edellytetä täydellisyyttä eikä hänestä ajatella, että hän olisi merkittävä kosmologinen toimija.

Uuno on numero 007

Olen katsellut Bondit ainakin viidesti. Yhteen aikaan hankin niitä dvd-levyinä kulttuurikeskuksesta, jonka katolla lukee R. Videoiden yhteydessä myytiin aikakausjulkaisua, jossa oli erilaisia tietoja Bondista, hänen vastustajistaan, tehtävistään, laitteistaan ja ystävättäristään.

Olen kuvitellut oikeita ja kuvitteellisia kuvauspaikkoja Ateenan Likavittoksella, Prahassa, Venäjän ja Viron rajalla hautajaissaattoa katsellessani, hekottanut kaverini kanssa koneessa Bejingistä Helsinkiin väsynyttä hekotusta: Bond has arrived. Activate the system! Ja: thank you, mister Bond.

Olen ajanut Savonlinnasta Kuopioon punaisella Orionilla, jonka olen sepittänyt Bondin superautoksi, muka laukaissut ohjukset vastaantulevaa rekkaa kohti vaimon seuratessa vaivaantuneena vieressä, pasteerannut Istanbulissa tumma puku päällä odottaen, että hän lausuu: ah, commander Bond…

Luulisin, että olen yksi monista.

Pyydän saada pyytää anteeksi, mutta samalla jatkaa tunnustusta:

Näitä luetellessani, ja luetteloa voisi jatkaa, yllä vain karmeimpia esimerkkejä, olen tehnyt myös seuraavan huomion.

Paljastan tässä lukijan järkytykseksi, että nauran silmät Koljonvirtana Bondia katsoessani. Se johtuu siitä, että tarina on realistisempi kuin on huomattukaan. Kas näin:

Bond on Iso-Britanniassa kehitelty tarina, joka on säilyttänyt elinvoimansa alati nykyiskansain vaiheisiin asti.

On toinenkin tarina, joka on versio Bondin arktisesta puolesta ja häneen kohdistuvien asenteiden realistisesta taustasta.

Sen suhde Jamesiin on kuin perinteisen eli pertsan suhde luistelutyyliin.

Tarinan nimi on Uuno Turhapuro.

Uunon miehitys on ihmeellisen samanlainen kuin Bondissa. Vaimo on M, anoppi Moneypenny ja appiukko Spectre, joka pyrkii kaikin tavoin maailmanherruuteen ja eroon Uunosta. Hartikainen on Q. Uuno-tyttöjä esittävät eri aikojen missit ja kauniit näyttelijättäret Hannele Laurista Satu Silvoon.

James on komentaja (commander), Uuno majuri.

Uunon valtaisa äly ja poikkeukselliset taidot kaikilla elämän aloilla kuljettavat häntä eteenpäin vaivattomasti elämän taistelussa. Hän käyttää hyödykseen uusinta teknologiaa, taitaa erilaiset urheilulajit ja hurmaa jokaisen vastaantulevan hametta käyttävän.

Uunon elämän keskipisteessä on raha ja makea elämä. Hänen kehonsa torjuu kaikki sairaudet vaikka se on topattu moskaa täyteen.

Bond on aina ajankohtainen ja viestii teeman contemporary discussionista. Uunokin tekee niin, mutta hänessä on Jamesia enemmän pysyvää ja ajatonta, muuttumatonta ja turvallista voimaa, joka kestää aikain pauhun.

Tuleeko kellekään mieleen tämän kestävämpiä elokuvasarjoja? Eikö olisi aika tehdä tutkimuksellisestikin jotakin ja nostaa Uuno vertailevan tutkimuksen kautta maailmalle kuin Loordi konsanaan?

Ja mitä tekemistä tällaisella harrastelulla, Bondin tuijottamisella ja vertailulla pohjoiseen kaksoisolentoon, on professorin kanssa?

Tutkimattomat ovat sielun salat, mutta kerronpa tämän.

Mainzissa eli muinoin roomalaiskatolisen Luthertutkimuksen uusille urille vieneen Joseph Lortzin oppilas, professori Peter Manns.

Professori Mannsin päivä, silloin kun hänet 1980-luvun loppupuolella tunsin tunkeuduttuani hänen kotiinsa Marienstrasselle tuomiokirkon taakse, oli seuraavanlainen.

Aamupäivä Berhardt Clairvauxlaisen Korkean Veisun selityksen lukemista. Peter istui ruokapöydän äärellä henkselit reisillä ja luki. Luki, luki ja luki. Suoraan latinaksi. Ilman sanakirjaa.

Noin neljän tunnin päästä tuli tarve syödä.

Peter söi. Ja söi, söi, söi.

Sitten tuli ottaa nokkaunet.

Niiden vauhdittamiseksi professori Manns hankki torilta Jerry Cottonin uusimman numeron.

Kysyin, että miksi.

Peter vastasi, että kolmesta syystä:

1. Jerry Cottonissa tiedetään, mikä on hyvää ja mikä pahaa.


2. Jerry Cottonissa aina hyvä voittaa.


3. Jerry Cottonilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Hän huutaa

Kaverit naureskelivat, ettei sillä paljon ole väliä, mikä sunnuntai on. Että onko joku septuagesima vai mikä.

(Se septuagesima merkitsee, että pääsiäiseen on 70 päivää ja alkaa olla viimeiset hetket viettää karnevaaleja, joka sana tulee yhdistelmästä carne vale eli hyvästi liha).

Tänään näyttää olevan sunnuntai, jonka nimi on invocavit, hän huutaa.

Pääsiäiseen on 40 päivää, eteläkaakko utua, tyhjentyvää, voimistuvaa. Auf Golgatha!

Lisää koordinaatteja sielun teille: Matteus 4:1-11.

Teksti kertoo Jeesuksen paastosta. 40 päivää paastottuaan häneen meni piru. Se tuli ja kertoi, että muuta kivet leiväksi ja hyppää temppelin harjalta. Näytä niille!

On siis kyse isosta huudosta, kun maailma on niin sekaisin eikä sille mahda mitään vaan huuto kääntyy sisäänpäin.

Eikö näin käyttäydyttäessä nielty raivo polta oman mielen? Puhu, puhu, puhu, anna tulla ulos, älä itseäsi saastuta, sanoisi terapeutti.

Tekstin mukaan kuitenkin enkelit tulevat ja palvelevat.

Suomen historia

Suomen valtio perustettiin Porvoon valtiopäivillä 1809. Ensimmäinen Suomi oli Suuriruhtinaskunta, joka hyödynsi Venäjän infrastruktuuria ja voimavaroja rakentaen itsensä valtioksi valtioiden joukossa.

Heti alkuun syntyi lähinnä ylioppilasliikkeenä ajatus itsenäisestä Suomesta ja suomalaisuudesta.

Toinen Suomi perustettiin 1917. Siitä tuli sisäänpäin sulkeutunut, omaan pienen kansan voimaan luottava valtio, joka ei muodostanut itseään toisten valtioiden avulla vaan omin päin.

Heti alkuun syntyi nationalistinen katsanto, joka väritti suomalaista ajattelutapaa aina jälleenrakennuksen aikakauteen asti.

Kolmas Suomi perustettiin Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä ja Euroopan Unioniin liittymällä.

Emme vielä tiedä, mikä astuu entisten fennomaanisten ja nationalististen asenteiden paikalle maailmassa, jossa kansallisvaltion rooli on kovin kummallinen ja selkiytymätön, kenties tarpeetonkin.

Jokin dynaaminen käsitys on astuva kolmannen Suomen vauhdittajaksi, tai pikimminkin käsitysperhe, brändi.

Ne sanovat nyt kaiken teollistamisen ja fuusioittamisen lisäksi, että ei meillä ole öljyä, mineraaleja, kultaakaan.

Mutta henkisiä jalosteita on.

On panostettava luovaan talouteen, sillä jo aikaisemmin tärkeimpiä suomalaisia vientituotteita ovat olleet design, kapellimestarit ja muutama filosofi.

On luotava suomalaista tyyliä samassa merkityksessä kuin tiedämme, mikä on made in China. Tyyli ei tule olemaan yhtäläinen, mutta niin sanottujen verkostojen kautta syntyy vaihdantaa, vaikutelmien omaksumista, joka omitaan yksilöllisiin tekoihin ja tuotoksiin.

Tällaisena aikana on ihanaa olla nuori, voisi joku Olavi Paavolainen lausua.

Hurskaat kyyneleet ja ympäritunnustukset

John D. Caputo esittää teoksessaan Prayer and Tears of Jacques Derrida. Religion without Religion ensisilmäykseltä yllättävän väitteen, jonka mukaan aikamme tunnetuimman postmodernistin, syksyllä 2004 kuolleen Jacques Derridan tärkein kysymys on sama kuin Augustinuksen esittämä ”Ketä rakastan kun rakastan Jumalaani?”

Caputo viittaa Derridan 90-luvulla julkaisemiin omaelämäkerrallisiin teoksiin, joiden englanninkieliset nimet ovat Circumfession ja Memoirs of the Blind.

Teoksissa Derrida kertoo olevansa Augustinuksen synnyinmaassa, nykyisessä Algeriasssa syntynyt ympärileikattu juutalainen, jonka alkuperäinen nimi on Elija ja joka sai alkeiskoulutuksensa juutalaisessa koulussa, tosin hepreaa inhoten kuten Augustinus kreikkaa.

Vaikka hän yhtäältä onkin pariisilainen vasemmistolainen muoti-intellektuelli ja ateisti, hän kuvaa olevansa Augustinuksen lailla monien kyynelten lapsi, jonka elämästä hurskas äiti, on kantanut syvää huolta. Derrida väittää, että häntä on luettu virheellisesti, sillä ei ole huomattu, miten tärkeää hänelle on hänen oma yksityinen uskontonsa, josta kukaan, ei edes hänen äitinsä, ymmärrä mitään.

Moni filosofisen koulutuksen saanut henkilö heittäisi Derridan kirjat jo yllä olevan ilmoituksen perusteella vapaa-ajan viihdelukemiston joukkoon ammattikirjallisuuden joukosta. Onhan puhe yksityisestä uskonnosta, josta kukaan ei ymmärrä mitään Ludwig Wittgensteinin esittämän yksityisen kielen argumentin valossa merkki siitä, ettei henkilö ole halukas harjoittamaan filosofista keskustelua.

John D. Caputo kiteyttää juutalaiseksi Augustinukseksi luonnehtimansa Derridan yksityisen uskonnon tavalla, jonka retorinen tehokkuus käy parhaiten ilmi alkukielisenä lainattuna:

The passion of the promise resonates in every sentence he writes, yes, and in every fragment of a sentence, yes, every word and shard of a word, every play and yes, every argument. We will read him less and less well unless we hear the yes that punctuates and acccents the text, the yes to the promise that resonates throughout all his works, a yes first, a yes last, a constant yes. Oui, oui. The yes comes from him to us, to ”you” (he means us), and to him from a distant time and place, from who knows where. He is ”convoking, invoking, provoking,” we are responding, yes, language is happening, il y a la langue, the impossible is happening, yes, the tout autre is breaking out (UG, 124/ AL, 296-97). Yes, yes. Oui, Oui. Amen. That is Derrida’s prayer, yes, amen, a very old and ancient Hebrew word. Amen to the God of amen (Isaiah 65:16), the God of yes, ”Jah”-weh, yes first and last, yes, yes, according to an Irish/German, Catholic/Jewish/Islamic, slightly atheistic prophetic tradition.

Caputon tulkinnan mukaan Derrida ei ole ainoastaan juutalainen Augustinus, vaan myös erämaaisä, jonka ajattelu on syvästi juurtunut niin sanotun negatiivisen teologian apofaattiseen eli Jumalasta vaikenemisen ilmaisutapaan. Edelleen, apofaattisuus liittyy messiaanisuuteen, uuden taivaan ja maan tulemiseen, johon liittyvät niin uskonnollinen lahja kuin ympärileikkauskin.

Derridan uskontoon ja Caputon tulkintaan siitä voi suhtautua monella tavalla.

oku voisi todeta, että kyseessä on jälleen uusi postmoderni mainostemppu, sofismia ja retoriikkaa, joka ei ole luonteeltaan vakavaa filosofiaa eikä oikealla tavalla tulkittua rationaalista argumentaatiota vahvistavaa retoriikkaa: ”Kas kun ei hae Notre Damen tuomiorovastiksi, olisihan se sopivasti Augustinuksen elämäntarinaa muistuttava huipentuma moisille sekoiluille.” Joku taas voisi hämmästellä Derridan uskoontuloa.

Molemmat asennoitumistavat ovat jonkin verran oikeutettuja. Derridan ajattelu on ehkä filosofiaa, mutta ei samassa merkityksessä kuin tätä alaa harjoitetaan esimerkiksi suomalaisissa yliopistoissa. Siihen liittyy vetoavaa retoriikkaa, mutta toisin periaattein kuin filosofisen retoriikan oppikirjassa. Derridan ”uskonnollinen” käänne on yllättävä, mutta siinä ei ole kysymys uskomisesta samassa merkityksessä kuin perinnäiset uskonnot asian ymmärtävät. Toisin kuin Augustinus, joka kirjoitti Tunnustukset (Confessiones), Derrida esittää ”ympäritunnustuksia” (Circumfessions). Kyseessä on pikemminkin jonkinlainen analogia, kuten Caputon teoksen alaotsikko ”Religion without religion” vihjaakin.

Selostaessaan Derridan ”uskontoa” Caputo lähtee etenemään tämän kuuluisan termin différance merkityksestä. Caputon tulkinnan mukaan différance muistuttaa merkitykseltään Platonin olevaisen syntyä ja rakennetta kuvaavassa Timaios-dialogissa esiintyvä khôraa, josta Derrida on julkaissut keskeneräisiä artikkeleita.

Platonin mukaan on olemassa kolmenlaista olevaa.

Olevista ensimmäinen on käsitettävä ja teoreettinen oleva. Käsitettävä oleva on malli, jota luojajumala eli demiurgi katsoo työstäessään maailman.

Toinen oleva on demiurgin käsitettävän mallin mukaisesti tekemä aistittava maailma, se todellisuus, joka on näkemisemme, kuulemisemme, haistamisemme, maistamisemme ja koskettamisemme kohde.

Kolmas oleva on tila, jossa todellisuuden tekeminen tapahtuu, tila, johon liittyy käsitettävien muotojen vastaanottamisvalmius, mutta johon itseensä ei sisälly mitään käsitettävää ja joka itse ei ole muoto. Tätä tilaa Platon kutsuu nimellä khôra.

Uskonnollisessa yhteydessä differance merkitsee sitä, että Derrida jakaa uusplatonistisen Plotinoksen ja kristillisten apofaattisten, negatiivista teologiaa harjoittavien erämaaisien näkemyksen Jumalasta vaikenemisesta.

Hän jää kuitenkin tähän vaikenemisen tilaan. Hän ei hyväksy mystikoiden esittämiä näkemyksiä olevaisen takaisesta olevasta, joka esimerkiksi mestari Eckhartin mukaan on ei-oleva, mikäli se asetaan sen yhteyteen, jota tavallisesti ajattelemme olevaksi.

Hän hyväksyy ajatuksen Täysin Toisesta (the Wholly Other, tout autre) , mutta ei näkemystä, jonka mukaisesti Täysin Toisen nimi on Jumala.

Derridan suhde khôraan on: ”Kuka olet, Khôra?” Samalla tavoin kuin différance on Derridalle määrittelemätön, nimetön ja merkityksetön, siten myös khôra on hänelle kokonaan toinen vailla nimeä ja merkitystä.

Caputon tulkinnan mukaan Derridan ajattelun apokalyptinen ja messiaaninen luonne sekä siihen sisältyvä ympärileikkauksen ajatus selittyvät negatiivisen teologian teemoista muistuttavan différancen avulla. Määrittelemätön ja nimetön paljastaa määritellyn ja nimetyn aikakautemme. Irtautuessamme siitä, mikä on nimettyä ja määriteltyä, astumme kokonaan toiseen. Tämä merkitsee erämaahan kulkemista, erämaan hengellisyyttä. Se merkitsee myös ympärileikkausta eli dekonstruktiota, sitä, että se, mikä on rakennettu, puretaan.

Yksi esimerkki ylläolevasta on Derridan muistelmallisissa kirjoituksissaan esittämä irtiotto juutalaisuudesta. Irtaantuminen juutalaisuudesta on merkinnyt hänelle dekonstruktiota ja todellista ympärileikkausta, jonka seurauksena hän on juutalainen olematta juutalainen.

Irtautuminen juutalaisuudesta on merkinnyt juutalaiseksi tulemista, koska irtautuminen merkitsee dekonstruktiota ja dekonstruktio merkitsee ympärileikkausta. Ajattelumme, sanojemme ja yhteiskuntamme rikkaudet hylätään ja erämaassa huudetaan tie kokonaan toiselle.

Erämaassa ihminen asettuu sokean uskon, siihen, mitä ei voida tietää suuntautuvan passion, ja odotuksen eli rukousten ja kyynelten tilaan. Kokonaan toisen tuleminen, se, että jotakin on tulossa on messiaaninen ilmiö, johon dekonstruoiduilla/ympärileikatuilla, khôraan/erämaahan on yhteys. Kokonaan toista ei voi määritellä, koska se liittyy tulevaisuuteen eikä nykyisyyteen, joka mahdollistaisi määritelmät.

Messiaaninen kokonaan toinen on tulevaisuudessa, jota ei voi nähdä, vaan johon suuntaudutaan sokeasti. Nykyisten mahdollisuuksien näkökulmasta kyseessä on usko mahdottomaan. Tästä määrittelemättömyydestä huolimatta Derridan kirjoitukset viittaavat siihen, että hän ajattelee kokonaan toisen liittyvän oikeudenmukaisuuden toteutumiseen.

Taivaanrannan paimentolaiset

Kesä on voimakkaiden tunteiden ja hengellisten juhlien aikaa. Joku nurjamielinen voisikin huomauttaa, että kaupallisten messujen nimi juontuu hengellisestä termistä missa. Se palasi monien harharetkiensä jälkeen hengelliseen käyttöön jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä myös meillä. Missasta on tullut messut. Onko messusta tullut markkinat?

Näin olisi saattanut kysyä Paavo Ruotsalaisen kotiroudilla 1800-luvun loppupuolella vaikuttanut monien juttujen pappismies, kirjailija Juhani Ahon isä Theodor Brofeldt. Hän oli kuuluisa siitä, ettei muuta tehnyt kuin toimitti jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset. Seurat ja muut piirit olivat ”immeisten puuhoo”.

On luontevaa ajatella, että samanlaisia uskonnollisia tunteita tunteneet ihmiset kokoontuvat yhteen ja kokevat tunteidensa toisintumista ja muuttumista yhdessä. Vastaavasti on erikoinen tilanne, mikäli joku etsii ja etsii erilaisista tilaisuuksista itselleen hengellistä kotia kuin taivaanrannan paimentolainen. Mistä sellaisessa voisi olla kyse?

Yksi vastaus on viitata antiikin filosofikoulujen käsityksiin tunteista ja järjestä. Näkemykset suodattuivat sittemmin kristilliseen teologiaan.

Suomen Akatemian ulkomaisen jäsenen Martha Nussbaumin Therapy of Desire on tunnetuimpia aihetta käsitteleviä teoksia. Nussbaumin mukaan filosofia ymmärrettiin vanhalla ajalla terapian tapaiseksi toiminnaksi. Sen tehtävä oli parantaa tiedollisista vaurioista kärsivä sairas sielu. Tiedollisten vaurioiden uskottiin aiheuttavan tunne-elämän harhatiloja ja niiden voimasta syntyvää häiriökäyttäytymistä.

Keskeiset filosofikoulut olivat stoalainen, aristoteelinen, epikurolainen ja skeptinen koulu.

Stoalaisten mukaan tunteet ovat virheellisiä arvostelmia. Ne arvioivat jonkin mielen ulkoisessa todellisuudessa esiintyvän kohteen arvoa hyvänä tai pahana. Lisäksi tunteisiin liittyy toimintasuositus tehdä hyväksi tai pahaksi uskotun asian suhteen jotakin.

Stoalaisten mukaan viisas ihminen on apaattinen eli vapautunut tunteista. Hänen sielunsa ei suuntaudu tunnepitoisten arvostelmien välityksellä muuttuvaiseen maailmaan, vaan sen sijaan se on kiinnittynyt yleispäteviin totuuksiin kuten esimerkiksi maailmanrauhaan.

Ihmisen onni on sen oivaltamista, että hän ei ole oman elämänsuunnitelmansa muodostaja, vaan itseään suuremman kokonaisuuden osa ja edustaja. Tällainen onni tai oikeassa olemisen ilo on oikea tunne (eupatheia), jonka viisas ja apaattinen ihminen saavuttaa luopuessaan luonnolliseen maailmaan kohdistuvista häiritsevistä tunteista. Hän ei retkahda ”immeisten puuhaan”.

Aristoteelisen koulun mukaan tunteet ovat toimintaan ohjaavia miellyttäviä tai epämiellyttäviä kokemuksia jostakin kohteesta. Tunteet ovat ihmiselle lajityypillisiä, mutta ne ovat myös opetuksen ja kasvatuksen tulosta. Hyvä ihminen tuntee oikeita tunteita oikean kohteen yhteydessä oikealla voimakkuudella ja toimii niiden suositusten mukaisesti. Mikäli oikeaksi kehittyneitä tunteita ei ole riittävästi eli elämä on muodostunut yksipuoliseksi, ihminen sairastuu henkisesti.

Epikurolaiset ajattelivat, että onni muodostuu mielihyvästä. Koska maailma on täynnä tuskaa, siitä tulee vetäytyä sivuun. On harjoitettava askeettista elämäntapaa, koska vain se takaa mielihyvän.

Skeptikot puolestaan esittivät, että ihmisten ongelmat muodostuvat siitä, että he uskovat erilaisiin asioihin. Kun ei usko mihinkään, ei ole ongelmia.

Antiikin filosofikoulujen käsitysten pohjalta taivaanrannan paimentolaisten elämäntavan ongelmat ovat seuraavanlaisia:

Stoalaisen näkemyksen mukaan he eivät tosissaan etsi ikuista vaan takertuvat ohimenevään rihkamaan.

Aristoteelisen näkemyksen mukaan heidän tunne-elämänsä on jumiutunut ja yksipuolistunut ja muuttunut siksi köyhäksi.

Epikurolaisten mukaan he eivät ole kääntäneet selkäänsä tuskaa tuottavalle maailmalle.

Skeptikkojen mukaan he ovat erehtyneet juuriaan käyvällä tavalla kuvitellessaan saavuttavansa jostakin varmuuden tilan.

Myös merkittävin kristillinen teologi, Augustinus, oli taivaanrannan paimentolainen. Hänen Tunnustukset teoksensa alkaa lauseella ”Levoton on sydämemme kunnes se löytää levon Sinussa”. Tunnustukset on kristinuskon historian tunnetuin esitys erilaisiin virheellisiksi totuuksiksi paljastuviin kohteisiin kiinnittyvästä etsinnästä ja mielen lopullisesta ankkuroitumisesta Jumalaan.

Sydän on tahdon tiivistynein osa, tunteiden kokonaisuus ja ihmisen ydin. Stoalaisesta filosofiasta vaikutteita saanut Augustinus esittää, että sydän tekee jatkuvasti virheellisiä arvostelmia ilahtuessaan erilaisten maailmassa olevien onnen lähteiden tarjoamasta levosta. Kun sydämen jano ei kuitenkaan sammu ja tyydyty, sydän käy levottomaksi ja lähtee uudelleen vaeltamaan kohti uutta onnen lähdettä. Sen rauhattomuus muuntuu levoksi vasta ikuisen tyydytyksen luona, Jumalassa. Tämä edellyttää yliluonnollisesti tapahtunutta muutosta sielussa ja maailman hylkäämistä.

Taivaanrannan paimentolainen on sekä menneisyyden että nykyhetken ihminen, ihminen traagisimmillaan ja säälittävimmillään. Taivaanrannan paimentolainen osoittaa meissä jokaisessa piilevät enemmän tai vähemmän esille tulevat ns. langenneen eli sielustaan revenneen ja oikeasta menosta pudonneen ihmisen piirteet.

Taivaanrannan paimentolaisen messu on hänen sielunsa kuva, sielunmessu. Siihen on koottu muistot levottomien sielujen matkoillaan keräämistä hetkellisen levon lähteistä. Kyseessä on postmoderni ilmiö puhtaimmillaan: kaikki käy. Yhdistävää ajatusta, suurta kertomusta ei ole. On vain leikittely ja mielettömyys, itsensä ulkopuolelle viittaamattomien tavarain paljous. Kuin eilisen tähteet olisi heitetty samaan pataan ja keitetty hengelliseksi pataljoonasopaksi.

Sellaisesta messusta vetäydytään, tehdään retriitti. Mökää seuraa kuunteleminen, lausumattomuus ja puhumattomuus. Hiljaisuuteen hakeutuvat niin ne, jotka kammoavat postmodernia hengellistä meteliä kuin nekin, jotka sen rakensivat - huomatakseen, että jotakin puuttuu.

Ihminen ja Jumala ovat vaiti. Kaikki kohtaavat toisensa apatiassa. Näkyy ihmisiä suviyössä.

Tulokulmaan kybällä

Kuuntelin eilen publiikissa lahjakkaan opiskelijan eli vastavalmistuneen maisterin puhetta.

Ajattelin, että tässä tulokulma on siis tällainen ja työ on vedetty kybällä.

Ehkä laitan jonkun toisen lahjakkaan henkilön gradulausuntoon tällaisia sanoja, jotka olen oppinut Helsingin Sanomista ja Idols-tuomareilta.

Idols, jonka henki ei millään muulla muotoa liity näihin lahjakkaisiin oppilaisiin, on jäävuoren huippu kulttuurin yleisistä ongelmista.

Kykyjen etsintä on eräänlaista henkilön vapaaehtoiseen valintaan perustuvaa tavaratuotantoa. Idoli on väline viihdeteollisuuden markkinoilla, tuote.

Ihminen voi olla tuote siten, että hän ja tuote ovat kaksi eri asiaa. Ehkä tästä kuviosta selviää siten.

Silti huomaan sisälläni melko konservatiivisia asenteita ja muistelen Immanuel Kantin etiikan perussääntöä, että toista ihmistä ei milloinkaan pitäisi tehdä välineeksi.

Se on niin karmea tunne, että mielestäni Idolsin ja vastaavien kilpailujen alaikäraja pitäisi olla 40 vuotta. Kilpailun nimi voitaisiin suomentaa reilusti Epäjumalaksi.

Teologikouluttajana voisin perustaa maisterikoulutusohjelman D, joka tuottaa näitä epäjumalia.

Epäjumalia arvosteltaessa voi todeta "on pakko sanoa, että vedit kybällä" -tyyliin vaikutuksen tehneistä. Mutta monen osalta pärstä on kuin Mikko Niskasella Kahdeksassa surmanluodissa.

Sellaiseen asentoon voi naama vääntyä tietysti myös esimerkiksi omia tutkimuksia lukiessa tai vaikkapa kollegojen valokuvia katsellessa.

Oon kolmekymppinen

Päivää arvoisa yleisö!

Olen velkaa selityksen siitä, mistä blogin postauksen viipyminen johtuu.

Ajoin juuri Joensuuhun, ja pakkasta on noin 30 celsiusta. Ilma alati lauhenee poistuttuani paikalta, mutta ilmeisesti intellektini näköpiiri aiheuttaa kaupunkiin uuden jääkauden tänne saapuessani.

Siitä tuo viittaus Frederikin lauluun, huh hah.

Ajoin aamulla Jänneveden sillalta kohti Tuusniemeä, jonka Essolla usein nautin maailman ihmeellisintä aamukahvia. Hetken kuluttua ohitin viihdekeskus Hojo Hojon, joka voisi olla passeli paikka Itä-Suomen yliopiston hallintokeskukseksi.

Jo kohta lensin Volkswagen Golfillani yli Ohtaansalmen sillan, tuon rajan, jolla miehet sata-arvet kerran puolustivat sitä, mikä kaikkein pyhintä ja kalleinta on.

Kaikkinensa matka Vanhaan Suomeen sujuu siis Pähkinäsaaren rauhan rajan tällä puolen. Ehdotan sitä lähtökohdaksi kunta- ym. fuusioille. Päästään resurssointiongelmista, joihin Sailas, jonka uskollisia rakuunoita tuottavuuden tantereilla tietysti itsekin olen nöyrästi suosioon sulkeutuen, oli autoon tulleen puhelun mukaisesti viitannut.

Vanhan Suomen rajalla kuuntelin Vänskän ja Lahden orkesterin Kareliasarjan tulkintaa, jota suosittelen vauhdiksi metsätöihin ja talvipäivän iloksi.

Täällä tänään saavuttuani olen lukenut ja keskustellut kiintoisasta työstä, jonka aiheena on David Gauthierin Morals by Agreement. Teoriassa on jännite. Ensin Gauthier puolustaa ekonomisesti rationaalisen ihmisen moraalia, jossa hyödyn maksimoija luopuu hieman omista eduistaan, koska tämä on hänen etunsa mukaista. Sitten teoria jotenkin lässähtää, kun Gauthier alkaa soittaa kansainvälistä ja kertoa ihmisten välisestä rakkaudesta, joka on pyyteetöntä.

Mietiskelin apinatutkimuksia. 80-luvulla löydettiin laji, joka ei ole aggressiivinen kuten simpanssit vaan sympaattinen ja empaattinen pikkuapina. Entäpä jos lajinkehityksessämme vaikuttavat nämä molemmat ja Gauthierin teoria seuraakin ajan henkeä: filosofinen antropologia tulee muotoilla kaksinapaiseksi siten, että yhtäältä ihminen on itsekäs utilitaristi ja toisaalta humelainen myötätuntoinen olento?

Gauthierin teoria ilmestyi samoihin aikoihin kuin uusi apinalaji löytyi. Lienee sattumaa, mutta viittaa siihen suuntaan, että tutkimus, joka ei ole millään muotoa empiiristä seuraa oikeaan osuessaan empiiristen todisteiden löytymisten vaiheita.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Kyldyyri

Sana kulttuuri juontuu latinan teonsanasta colere. Se merkitsee viljelemistä, jalostamista ja kehittämistä. Toimimme aineen vainioiden lisäksi hengen vainioilla.

Hengen vainio, kulttuuri, muodostuu uskonnosta, moraalista, tieteestä, taiteesta, yhteiskuntajärjestyksestä, perinteestä sekä kyvyistä ja tavoista, jotka ihminen on itselleen hankkinut (E. B. Tylor).

Kirkko puolestaan on Paratiisissa perustettu. Se on Hyvän ja Pahan Tiedon Puu, jonka salaisuutta ihmisen ei ole sallittu valloittaa (M. Luther).

Hyvän ja Pahan Tiedon Puun äärellä Aatamia ja Eevaa kehotettiin viljelemään ja varjelemaan. Kehotus näyttäisi viittaavan maatalouteen, mutta sen voi tulkita myös näin: Viljelkää ja varjelkaa, so. muodostakaa uskonto, moraali, tiede, taide, yhteiskuntajärjestys, perinteet, tavat ja kyvyt!

Kulttuuri on elämän syvyysulottuvuus. Kirkko on elämän pyhyysulottuvuus.

Pyhä on ihastuttava ja kauhistuttava (Rudolf Otto). Se merkitsee rajaa arkisen ja arjesta poikkeavan välillä (Mircea Eliade).

Pyhä viehättää ja lumoaa. Pyhä aukaisee mielen kammiot ja suuntaa ne tuonpuoleiseen. Arkisista kokemisen ja ajattelun tavoista irtautunut mieli kauhistuu sitä, että se ei hallitse itseään vaan on jonkin muun kuin itsensä armoilla.

Pyhää edustava kirkko on tuonpuoleinen, näkymätön, rajan toisella puolen oleva Sunnuntai. Kulttuuri on tämänpuoleinen, näkyvä, rajan tällä puolen oleva hengenviljelyn Kuusi Päivää.

Jos kirkko käsittää itsensä Paratiisin puuksi ja mikäli viljelemisen ja varjelemisen kehotus tulkitaan kehotukseksi muodostaa inhimillinen kulttuuri Hyvän ja Pahan Tiedon Puun lehvistöjen varjoissa, kirkon ja kulttuurin suhde on ongelmaton. Jumalanpalvelus (cultus Dei) johtaa kulttuuriin (cultura).

Kulttuurin arvon voi arvioida siitä käsin, säilyttääkö se Sunnuntain. Mikäli se ylittää kuusipäiväisen aikataulunsa, se muuntuu faustiseksi tai hybridiseksi eli ylpeäksi.

Kreikkalainen tarusto tuntee tarinan Prometheuksesta. Hän varasti jumalilta tulen, mistä häntä rangaistiin verraten inhasti. Faust on Prometheuksen perillinen. Hän teki sopimuksen paholaisen kanssa maailman valloittamisesta.

Faust oli renessanssin tiedemiesten hengenheimolainen. Heistä Girolamo Gardano ilmoitti kehittäneensä 40 000 merkittävää ja 200 000 vähemmän merkittävää kulttuuriluomaa. Tässä meillä vaikuttavuuden, tuottavuuden ja tehokkuuden ylevä edeltäjä, eräs kaltaisemme.

Historiallisesti aihepiiriä on tarkasteltu seuraavista näkökulmista:

Inhimillisen kulttuurin on ensinnäkin katsottu valmistavan tietä Jumalan luokse. Toiseksi sitä on pidetty uskonnollisen toiminnan palvelijana, kolmanneksi kokonaan kristillisestä elämänmuodosta poikkeavana ja neljänneksi kirkon vihollisena.

Monet varhaiset kristityt kirjoittajat huomasivat, että kreikkalaiset filosofit olivat lausuneet maailmaa koskevia ajatuksia, jotka muistuttivat Vanhassa testamentissa esitettyä elämänkuvausta.

Myös yhteiskuntajärjestyksen kehittymistä Rooman valtakunnassa esiintyneeseen muotoon saatettiin pitää edellytyksenä sille, että ihmiset voivat vastaanottaa Jumalan Jeesuksessa antaman ilmoituksen.

Inhimillinen kulttuuri valmisti tietä Jumalan luokse. Sen saavutukset palvelivat myös uskonnollisen elämänmuodon sisältöjen ilmaisemista.

Kristillisen kirkon historian alkuaikoina kehkeytyi kuitenkin myös näkemys, jonka mukaan kristillinen elämä on sikäli erityislaatuinen, että se vaatii raameikseen muusta inhimillisestä toiminnasta erillisen kulttuurin. Katsanto loi taustan luostarilaitoksen syntymiselle.

Eräät taas esittivät, että Jerusalemilla ja Ateenalla ei ole mitään tekemistä keskenään. Uskonnollisen kultin keskuskaupunki ja inhimillisen kulttuurin ylevin näyttämö ovat yhteensovittamattomia.

Viimeisen näkökannan mukaisesti kreikkalainen filosofia on kestämätöntä. Ajattelun korkeimmat saavutukset liittyvät kristilliseen dogmatiikkaan.

Myös kreikkalaisen taide-elämän keskeisin muoto, teatteri, tulee hylätä siihen sisältyvän valheellisuuden vuoksi. Sen korvaa kristillinen jumalanpalvelus, jossa teatterinaamiot korvautuvat siunauksen pyhillä kasvoilla.

Antiikin teologian kulttuurimyönteinen tai vähintäänkin kulttuuria hyödyntävä ajattelutapa kukoisti keskiajan kristillisessä Euroopassa.

Ateenan ja Jerusalemin erottava ajattelutapa on ollut tunnusomaisempi uskonpuhdistuksen jälkeiselle aikakaudelle.

Viimemainitun näkemyksen kulttuurihistoriallinen vaikutus on maallistuminen.

Mikäli inhimillinen hengenviljely on kirkon mukaan torjuttavaa, monet hengenviljelyä harjoittavat ihmiset muuttavat Jerusalemista Ateenaan tyystin. Onhan pienen ihmisen asennoituminen ns. lihan käsivarteen kirkon omankin julistuksen mukaan myönteinen.

Akropoliksella asuu vallan viehkoja jumalia. He kyllä tyydyttävät uskonnollisia tarpeita. Ja illan hämärtyessä Minervan pöllö, Pallas Athenen lintu, nousee siivilleen…

Syvähenkinen elämä on mahdollista ilman pyhyyttäkin. Sellaisen harjoittamisesta voi tosin saada myös kirkon kulttuuripalkinnon.

Toisaalta myös kirkon ja inhimillisen kulttuurin yhteensulattaminen aiheuttaa maallistumisen.

On lausuttu, että maallistumisen airut oli viides evankelista Johan Sebastian Bach. Uskonnollinen sanoma unohtui korkeatasoisen sävelkielen tenhosta. Makunautitsijat kulkivat kirkkoihin kuuntelemaan Bachia mutta ei pappeja.

Laskiaisena

Luuk. 18: 31-43: Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: "Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista."

Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.

Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: "Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!" Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: "Daavidin Poika, armahda minua!" Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: "Mitä haluat minun tekevän sinulle?" Mies vastasi: "Herra, anna minulle näköni." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut." Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa.

Elämän varjo

Vanhan ja keskiajan maailmankuvan mukaan näkyvän todellisuuden yläpuolella on yhdeksän näkymätöntä enkelikehää: vallat, hyveet, herruudet, voimat, enkelit, arkkienkelit, kruunut, kerubit ja serafit (Dionysios Areiopagita). Kehät muodostavat kuoroja, jotka ylistävät todellisuuden hyvää alkuperustaa. Maailma on musiikkia, ja kuta lähemmäksi todellisuuden ydintä kuorot yltävät, sitä mahtavampi on niiden ääni.

Vain Jumalan korvat kestävät kuulla enkelten laulun, joka suuntautuu yhdellä voimalla yhteen pisteeseen. Toinen nimi tälle valtaisalle musiikille on ylistys.

Jos näkymättömät voisi nähdä, ne muistuttaisivat tulenliekkejä. Henkiolentojen kiihkeä rakkaus on nimittäin sytyttänyt niissä tulen, joka valaisee koko todellisuutta. Tulta kantavan kaikkein viisaimman enkelin nimi on Lucifer, jonka Augustinus ja eräät muut samaistivat langenneeseen enkeliin.


Pariisin yliopistossa 1200-luvulla opettanut Tuomas Akvinolainen oli Luciferista ja muista enkeleistä niin kiinnostunut, että häntä kutsuttiin enkeliopettajaksi. Tuomas kirjoitti, että Lucifer sai olemassaolonsa ensimmäisellä hetkellä valita vapaasti, seuraisiko se sille asetettua luonnollista päämäärää vai valitsisiko se itselleen jonkin epäluonnollisen päämäärän.

Luciferin valinta oli, että se suuntautui sille annetun luonnollisen päämäärän sijasta itse kehittämäänsä epäluonnolliseen päämäärään. Se halusi olla niin kuin Jumala.

Luciferin lankeemuksen seurauksena todellisuuden valo hämärtyi ja sen musikaalinen luonne vaurioitui. Kolmasosa kaikkein viisaimmista enkeleistä seurasi Luciferia. Käynnistyi maailmankaikkeuden kehissä käytävä enkelten välinen sota, jossa langenneet enkelit ja Paratiisia vartioivat kerubit taistelevat keskenään. Langenneiden enkelien ylistys on muuntunut pistemaaliin ampumiseksi. Pistemaaliin ammuttaessa yli 200 tykkiä on suunnattu n. hehtaarin kokoiselle alueelle samanaikaisesti. Sotahenkilöt kutsuvat tätä murskaavaksi tuleksi. Sen maalialueilta hengissä selviämiseksi ei ole vaivatonta keksiä keinoja.

Paratiisin kuvernöörin nimi on Gabriel. Kristinuskon mukaan elämän toivo syttyy Gabrielin, itse Eedenin maaherran, välittämästä viestistä Marialle.

Vanha kuva todellisuudesta on kiinnostava mm. kahdesta syystä.

Ensinnäkin ihmiset ovat kauan miettineet, onko Jumala niin oikeudenmukainen ja hyvä kuin Pyhät Kirjoitukset väittävät. Ensimmäisenä kirjalliseen muotoon ongelman lienee saattanut Epikuros, joka eli 300-luvulla ennen Kristuksen syntymää.

Kristilliseksi vastaukseksi kirkkoisä Ireneuksesta lähtien muodostui väite, jonka mukaan pahuus syntyy vapaudesta. Pahuuden alkusyy on itsessään hyvä. Maailma, jossa ei olisi valinnanvapautta, olisi huonompi kuin maailma, jossa sitä on. Maailma, jossa ei olisi mitään kadehdittavaa, olisi huonompi kuin maailma, jossa on jotakin kadehdittavaa.

Toiseksi tarinaan sisältyy ajatus, ettei ihminen ole kovinkaan merkittävä maailmankaikkeudellinen ratkaisija. Ennen Adamin ja Evan lankeemusta kolmasosa kaikkein parhaimmista enkeleistä oli jo langennut, kuten Simo Knuuttila on oppilailleen teroittanut.

Kysymystä Jumalan oikeudenmukaisuudesta kutsutaan teodikeaksi, joka juontuu sanoista theos, Jumala ja dike, oikeudenmukainen.

Teodikeaongelma on luontevaa esittää näin:
(1) Jumala on Kaikkivaltias ja Hyvä.
(2) Kaikkivaltias ja Hyvä poistaa pahan.
(3) Maailmassa on aineellista (esim. sairaus) ja moraalista (esim. valehteleminen) pahaa.
(4) Koska Jumala ei poista maailmasta pahaa, Hän joko ei ole Kaikkivaltias tai Hän ei ole hyvä.
(5) Jumala ei ole Kaikkivaltias ja Hyvä.
(6) Kristillinen usko väittää Jumalan olevan Kaikkivaltias ja Hyvä.
(7) Kristinuskon Jumala ei ole olemassa.


Vakavimmin uskonnollista ja erityisesti kristillistä uskoa koettelevaan teodikeaongelmaan on John Hickin tyypitysten mukaan vastattu kahdella tavalla.

Augustinuksen ajattelutapoja seurannut teologinen linja on käsitellyt teodikeaa väittämällä, että paha ei ole olevaa, vaan paha on sitä, että oleva puuttuu (privatio boni). Kun jokin katoaa, sen tilalle ei synny jotakin, vaan sen puuttuminen, joka katosi.

Oleva on hyvää, olevan puute pahaa. Paha on loiseläjä. Se luo tyhjyyden sinne, missä tulisi olla olevaa. Augustinuksen ajatuksia seuraavat mielet sanovat, että Jumala on Oleminen. Luotujen elämä on osallistumista Olemiseen, joka on Hyvä. Paha on erilleen joutumista ja tyhjyyttä. Nimi diabolos merkitseekin juuri erilleenheittäjää, hajottajaa, räyhähenkeä ylistyksen viljamailla.

Hickin mukaan monet teodikeaa pohtineet ovat seuranneet Ireneuksen näkemyksiä. Ireneuksen mukaan sielun matka Jumalan luokse toteutuu koettelemusten kautta. Ihminen joutuu elämässään yhä uudelleen kamppailemaan hyvän ja pahan suhdetta koskevan ongelman kanssa. Pahan kohtaaminen herättää kaipauksen hyvään.

Luther lausui, että Saatanakin on Jumalan Saatana. Koettelemukset, joihin ihminen elämänsä aikana joutuu, ovat aidosti pahoja ja niiden kokijan kannalta kuolettavan todellisia. Ne kuitenkin tyhjentävät ihmistä hänen itsekkyydestään kohti Jumalaa

Vie vuorille tää viesti, huuda se kaikkeen maailmaan?

Niin lankesi siis kerran kolmasosa enkeleistä ja ihminen näitä jäljitellen.

Ne, jotka lankesivat, elävät Paratiisin kadottaneina. Kadottamisen ikuista jatkumista kuvataan tilaksi, johon viitataan nimellä helvetti. Joskus siihen viitataan suomalaisesta muinaisuskosta periytyvällä nimellä tuonela. Se on kuolleiden säilytysvarasto, elämän lähiö, mutta ei rankaisulaitos tai keskitysleiri kuten helvetti.

Selittäessään uskontunnustusta Tuomas Akvinolainen kysyi, miksi Kristus astui alas helvettiin. Hän löysi kaksi syytä. Kristus valloittaa pimeässä olevan Luciferin valtaistuimen. Lisäksi hän hakee tuonelasta siellä olevat ystävänsä.

Kirkkovuodessa on kohtia, joita emme hevin huomaa. Ne ovat tärkeitä ja muistuttavat samaa asiaa, josta professori Reijo E. Heinonen on kertonut:

Titanicin kohtalonyönä laivan sähköttäjä sai viestejä kalastusaluksilta läheisestä jäävuoresta. Sähköttäjä keskittyi kuitenkin välittämään yhteiskunnallisten vaikuttajien, teollisuuspohatoiden ja muiden merkkihenkilöiden viestit.

Nykyisin puhutaan hiljaisesta tiedosta (esim. Hannele Koivunen), vähäisistä viesteistä. Ehkä uskonnonkin alueella tosi tieto sisältyy pikemminkin niihin kuin suuriin ratkaisuihin: pääsiäisen tyhjä päivä kertoo eniten.

Profeettojen yksinäisyys

Kristillinen kirkko ja yhteiskunta suhteutuvat toisiinsa useammalla kuin yhdellä tasolla. Jos joku vaatii, että kirkon pitäisi muodostaa määrätynlainen suhde yhteiskuntaan, hänen näkemystään ei parane pitää kokonaisuutta koskevana teoriana. Esimerkiksi historiallisessa katsannossa hyvinkin erilaiset perusratkaisut ovat mahdollisia.

Yksi kirkon yhteiskuntasuhteiden peruskuvista on Jerusalemiin aasilla ratsastava Jeesus. Hänen seuraajansa eriytyivät sekä valtauskonnoista että valtakunnista maanalaiseksi liikkeeksi. Jotkut sanoivat heitä ihmiskunnan vihollisiksi.

300-luvulla sattunut ”konstantinolainen käänne” muutti kirkon yhteiskuntasuhteiden peruskuvan täydellisesti. Sen myötä ihmiskunnan vihollisten edustamasta elämänkatselmasta tehtiin Rooman valtakunnan ns. arvopohja. Jotkut ovat tervehtineet tätä ilahtuneesti, toiset pahentunein mielin.

Sittemmin konstantinolaista perinnettä edusti varhaiskeskiajalla solmittu frankkien kuninkaan, Kaarle Suuren ja Rooman piispan välinen liitto. Se kohdensi lähetystoimintansa keskisessä Euroopassa majaansa pitävien germaaniheimojen piiriin. Ranskan, Italian ja Saksan välille syntyi kohtalonyhteys, jonka ylläpitäjäksi asettautui kristillinen kirkko.

Keskiajan kirkon yhteiskunnallinen asema muistuttaa sitä, mitä olemme tottuneet nimittämään valtioksi. Kirkko julisti, koulutti, rakensi, lääkitsi ja sääti. Sen kanoninen oikeus oli maallisten lakien yläpuolella. Sen käyttämä kieli, latina, oli yhteiskunnallisen osallistumisen edellytys. Korkeimman koulutuksen saaneet henkilöt olivat teologian tohtoreita. Uhkeimmillaan kirkko kohosi supervallaksi, jolla oli käytössään ydinaseiden vertainen täydellisen tuhon uhka: yksityisen sielun ikuinen poistaminen olevaisen inventaarioluettelosta.

Robert Bartlett huomauttaa teoksessaan The Making of Europe (1993), että kirkon jäsenet käsitettiin uudeksi kansaksi ja jopa uudenlaiseksi roduksi. Sakramenteista erityisesti ehtoollinen palveli uskonnollista rodunjalostusta. Sana on pahakaikuinen, mutta tarkalleen ottaen kyse ei ole sen karmeammasta asiasta kuin geeniseulonnassa; monet järkevät ja moraaliset ihmiset hyväksyvät sen. Uusi kansa muodosti kristikunnaksi ja Euroopaksi kutsutun yhteisön. Esimerkiksi muslimien asuttama Espanja ei ollut Euroopan osa.

Yksipuolisesti kuvattuna keskiajan kirkon brändi merkitsi armon tuotteistamista. Se tehtiin määrittämällä yksittäisten tekojen arvot ja saattamalla ne ostettaviksi hengellisessä pörssissä. Armotuotannon keskuskonttoriksi Pietarin kirkkoa rakentavan paavin legaatit konsultoivat ja lobbasivat ympäri Eurooppaa minkä kitarisoista irti lähti. He olivat perehtyneet ylen tarkasti Aristoteleen Retoriikka-teoksessa esitettyyn näkemykseen, jonka mukaan henkilöä, joka ei käsitä rationaalista argumentaatiota, on imarreltava.

Monet hikeentyivät kirkon vallan kasvusta ja siihen liittyvistä epäkohdista. Myöhäiskeskiajalla syntyikin uudistusliikkeitä, jotka pyrkivät etsimään alkuperäistä Jeesuksen seuraamisen muotoa. Ns. uskonpuhdistus oli niiden perillinen. Kun se toteutettiin Wittenbergissä, ensimmäisiin toimiin kuului sosiaalitoimiston perustaminen. Sitä ei kuitenkaan perustettu kirkon vaan kaupungintalon yhteyteen. Yksi ajattelutavan seurauksista on verrattain tiukan verotuksen ylläpitäminen. Suomen vanha kuntalaki oli tyylipuhtaan luterilainen. Siinä kunnan lähes ainoaksi tehtäväksi määriteltiin köyhäinhuolto.

Luterilaisuus halusi jättää kirkolle hengellisen tehtävän. Sen tuli tosin esittää yhteiskunnalle lähimmäisenrakkauden vaatimus silloin, kun sitä havaittiin rikottavan. Varsinaisesti yhteiskunnallisia tehtäviä kirkolla ei tullut olla. Yhteiskuntasuhteita hoidettiin mm. siten, että paavin uhatessa lymyiltiin maallisten ruhtinaiden hoveissa. Korostetun demokraattinen liike luterilaisuus ei ollut. Ajateltiin, että yksinvaltius on parempi kuin monen valta, sillä yksi saa pahaa aikaiseksi vähemmän kuin useat.

Luterilaisuus muuntui 1500-luvun lopulla kirkolle yhteiskunnallista vaikutusta enemmän vaativaksi. Uskonpuhdistuksen aikakausi jäi lyhyeksi tähdenlennoksi. Se kyllä muutti kirkon ja Euroopan kartan, mutta sen vaikutushistoria muuntui varsin toisenlaiseksi kuin oli aiottu.

Se, että uskonpuhdistuksen ajatukset ja erityisesti luterilaisuus ovat historiallisessa katsannossa verraten vähäisesti kiinnostusta herättäneitä asioita, voisi antaa nykypäivän luterilaiselle kiinnostavan itsensä määrittelemisen pohjan: vähemmistöryhmittymän olemassaolon oikeuden puolustamisen ja näkemysten välittämisen sekä ekumeenisessa yhteisössä että globaalissa maailmassa.

Vähemmistön asian esilläpitäminen liittyy kirkon yhteiskuntasuhteiden profeetalliseen näkökohtaan. Vanhan testamentin profeetat toimivat niin temppeleissä kuin hoveissakin. Profeetoista tunnetuimpien toiminta kohdistui vallalla olevan yhteiskunnallisen tilanteen ja sen seurausten osoittamiseen.

Keskeisimpiä profeettojen käsittelemistä teemoista on kahtiajakautuminen rikkaisiin ja köyhiin. Esimerkiksi Aamoksen kirjan taustalla on suurtilallisten harjoittama maaorjuus sekä sakraalihenkilöstön ja tuomareiden lahjonta. Myös Jeesuksen aikaisessa Palestiinassa vallitsi maaomistukseen liittyvä yhteiskunnallinen epätasapaino. Toisin kuin monet muut, Jeesus tasoitti sen kehottamalla rukoilemaan vihollisen puolesta.

Se että toiset saavat maailman korskasta lujemman otteen kuin toiset, on läpi kirkon historian esiintynyt teema. Kirkon piirissä esitetyt puheenvuorot liittyvätkin profeetalliseen perinteeseen mm. silloin, kun ne käsittelevät oikeudenmukaista jakamista. Sitä, ovatko ne profeetallisia kysymykseen annetun vastauksen osalta, on kuitenkin vaikea arvioida.

Vanhan testamentin profeetat tulivat profeetoiksi usein vastentahtoisesti ja jumalallisen näyn seurauksena. Näkyyn liittyi usein jokin inha tehtävä, kuten matkustaminen Niniveen tai muu vastaava vaikea retki. Yleisön kannustus ei ollut mainittava. Profeettojen visiot eivät syntyneet strategiapalavereissa, joskin Vanhan testamentinkin aikana tyypillinen profeettainstituution muoto on profeettalauma. Kuitenkin ne, joiden kirjat koottiin Vanhaan testamenttiin, olivat tuttuja profeettojen yksinäisyyden kanssa.

Eduskunta siunasi

Tekstiteeveestä osui silmään otsikko "Eduskunta siunasi uuden lastensuojelulain".

Vanha onkin 70-luvulta. Siihen on kirjattu ajatus, että lasta ja tämän perhettä yhdessä pitäisi suojella.

Ajatus liittyy vanhaan kiistaan siitä, mikä tai kuka on sosiaalipolitiikan lähtökohta. Eräät ajattelevat, että suomalaisessa yhteiskunnassa lapsi ja keskieurooppalaisessa perhe. Toiset taas viittaavat vanhaan lastensuojelulakiin, jossa se on perhe.

Huostaanottojen määrä on huolestuttavasti kasvanut. Sen yhteydessä on kehitelty malleja, joissa koko perhe "huostaanotettaisiin" joksikin aikaa eikä lasta erotettaisi vanhemmistaan. Sen suuntaiset toimenpiteet ovat toivoa herättäviä, mutta myös kalliita.

Eduskunta siis siunasi. Pitäisiköhän tehdä kantelu jonnekin?

Kiinnostavaa on sanan useampi merkitys. Siunaaminen on uskonnollinen toimenpide, kirkossa benediktio, jonka vastapooli on manaus.

Siunaamisella on myös profaani käyttö. Herää kuitenkin kysymys, miksi uskonnollista termiä käytetään profaanissa merkityksessä, ellei tahdota, että siihen liittyy myös uskonnollinen konnotaatio.

En ole nähnyt vielä uutta lastensuojelulakia, mutta sen kimppuun käyminen on mitä suositeltavinta.

Laatua, komissario Palmu!

Aristoteleen mukaan elämä viipaloituu neljään palaan, jotka ovat koulu, rauha, sota ja työ. Kaksi ensimmäistä kuuluvat yhteen ja vastaavasti kaksi jälkimmäistä muodostavat yhteisen elämänalueen.

Enää ei ole niin. Koulu ja sota on liitetty toisiinsa elinikäisen oppimisen ja siihen liittyvän laadunhallinnan avulla.

Koulu on tuotantolaitos informaation markkinoilla. Sen tehtävä on tuottaa tuotteensa tehokkaasti, tuottavasti ja vaikuttavasti.

En narraa yhtään.

Unescon piirissä kyllä aikaisemmin, mutta erittäinkin eurooppalaisten teollisuustahojen järjestön European Round Tablen piirissä, vasitenkin Kari Kairamon toimesta, ryhdyttiin 1980-luvulla vaatimaan, että koulutus on saatava elinikäiseksi (life long learning).

Elinikäistä oppimista tarvitaan, koska teollisuuden tavoitteena on tuottaa elinkaareltaan muutaman vuoden kestäviä tuotteita.

Kun uusi tuote on innovoitu, sen valmistusmenetelmä tulee oppia. Oppivassa organisaatiossa käydään peruskoulutuksessa muutaman vuoden välein.

Elinikäiseen oppimiseen liittyy kiinteästi laaduntarkkailun ja -hallinnan käsite. Kuluttaja ei tietenkään saa saada käsiinsä sutta, vaan sitä mitä tilaa. Yhtenä takeena tästä on laatusertifikaatti, joka myönnetään taholle jonka seuraavat asiat ovat kunnossa: strategia, tavoitteet, johtaminen, henkilöstö, prosessit, asiakastulokset ja yhteiskunnalliset tulokset.

Kaaliin menee, eikös vain.

Menee, menee. Mutta ei koulun yhteydessä, saati sitten akateemisen vapauden kentillä kuolematonten.

Koulu ja korkeampi koulu kun eivät tuota konreettisia tuotteita, paitsi tietenkin tutkintotodistuksia.

Opinnäyte on konkreettinen ja sen tuottamisen ja arvioimisen kriteeristö on laatujärjestelmä.

Menestyksekäs opinnäyte on kuitenkin sellainen, että sen arvon mittaaminen vie vuosia, joissakin tapauksissa kymmeniä vuosia.

Lisäksi sellainen syntyy ilmapiirissä, joka ei ole nakkitehtaan vaan sivistyneiden ihmisten.

Ihailen Schindleriä. Hän myi pieninä erinä sutta ympäri rintamaa. Kukaan ei huomannut. Samalla pelasti ison määrän ihmisiä.

Elinikäisen oppimisen ja laadunhallinnan tantereilla Schindlerin näkökohta on kiintoisa ja puhutteleva.

On luotava toimintakulttuureja ja -ympäristöjä, jotka eivät ole epäinhimillisiä. On etsittävä tavoitteita ja tuotteita, jotka eivät ole sitä miltä näyttävät. Schindlerkään ei itse asiassa valmistanut kattiloita vaan turvallisuutta.

Tämä tuli, siskot ja veljet, mieleen sen eilisen kokouksen teemoista, joista todettiin, että nyt päästään blogiin.

Nyt odotan tietoa federaation synnyttämisestä ja luonteesta. Vääntelen kasvojani ja irvistelen pakkasessa. Odotan kieli pitkällä, syntyykö myös tiedekuntaneuvostojen liitto, päivänä, jolloin nimipäiväänsä viettää Voitto.

Tiistaina 13. 2. 2007

Kirjoitan tiistain 13. 2. blogia jo maanantaina. Lähden tiistaina aamuvarhaisella Joensuuhun enkä pääse koneen äärelle.

Luen italiaksi käännettyä Pentti Saarikosken runoa:

Le biografie della gente sono tristi.
Bisognerebbe scivere qualcosa che rendesse di piu.
Di solito si pensa che cio libererebbe dai mali.
Non e cosi.
Tutto e in n tale caos che quando te n’accorgi
cio finisce col calmarti, qualche volta.
E possibile la critica?

(Ihmisten elämänkerrat ovat niin surullisia./Pitäisi kirjoittaa jotain mistä saa rahaa./ Vanhasta tottumuksesta ajattelee että se päästäisi pahasta./Niinhän ei ole. Kaikki on niin väärässä järjestyksessä että sen näkeminen/tekee joskus tyyneksi./Onko kritiikki mahdollista?)

Käännös on teoksestaTommaso Pisanto, Il ghiaccio e il fuoco. Poesis de Novecento finlandese. Guida editori, Napoli 1986.

Kansikuva on tuttu: in copertina Anita Ermala, Paesaggio.

Se on ilmeisesti kuvattu Eremitaasista, missä teos on.

Tiedän tekijästä muun muassa sen, mitä teoksen Ars – Suomen taide 6. osassa kerrotaan: ”Keväällä 1954 joukko vastikään opintonsa päättäneitä taiteilijoita päätti opettajansa Aukusti Tuhkan kannustamana perustaa näyttelyryhmän ”Nuoret graafikot”. He olivat jo Suomen taideakatemian koulun kolmannella vuosikurssilla keskittyneet yksinomaan grafiikkaan ja harjoittaneet lisäksi neljännen ylimääräisen vuoden aikana Tuhkan johdolla jatko-opintoja. Hyvä peruskoulutus näkyikin heidän ensimmäisessä näyttelyssään Salon Strindbergillä toukokuussa 1954. Kaikki grafiikan lajit mezzotintoa ja serigrafiaa lukuun ottamatta olivat näyttelyssä edustettuina…Ryhmään kuului yksitoista taiteilijaa: Anita Ermala, Tapio Haili, Juha Järveläinen, Yrjö Karivirta, Reijo Koskela, Viktor Kuusela, Antti Peippo, Risto Soininen, Raija-Liisa Tuhka, Risto Törmänen ja Jorma Valkama. Näyttelyn etukäteismainonnaksi ja varojen hankkimiseksi järjestettiin jo huhtikuun lopulla Hotelli Vaakunassa ohjelmallinen illallistilaisuus, jossa oli näytteillä ja myytävänä ryhmän grafiikan lehtiä. Kokoelman oli valinnut Jouko Tolvasen, Kaarlo Hildenin ja Aukusti Tuhkan muodostama jury. Tässä näyttelyssä oli mukana myös Lauri Ahlgren. Idearikas Aukusti Tuhka halusi siis kaikin tavoin tukea oppilaitaan ja auttaa heitä pääsemään taiteilijauran alkuun. Saman vuoden marraskuussa Nuoret graafikot esiintyivät Hämeenlinnan taidemuseossa, seuraavana vuonna Turun ja Lahden taidemuseoissa, Keski-Suomen museossa Jyväskylässä, edelleen Hyvinkäällä, Tampereella ja Helsingin Taidehallissa, seuraavana vuonna vielä ainakin kuudella paikkakunnalla eri puolilla Suomea. Ryhmän kokoonpano hieman vaihteli. Hämeenlinnan näyttelystä alkaen oli mukana Lauri Ahlgren. Turussa näyttelyyn liittyi Harry Kivijärven osasto ja myöhemmin ryhmään kuuluivat Eino Vesalainen, Simo Hannula, Esko Kaarakka, Gunnar Pohjola ja Väinö Rouvinen sekä Heikki Nieminen. Kaikkialla näyttely sai osakseen myönteisen vastaanoton. Grafiikka alkoi tulla suosituksi omaperäisenä taidemuotona.”

Tiedän tekijästä enemmänkin.

Hän täyttää 75 vuotta tänään, 13. helmikuuta, tässä lumisten puiden maassa, missä meillä on valkoinen, punainen ja sininen.

Hyvää syntymäpäivää, äiti!

2 Maanantaimietelmää

Molemmista syntyy ura: kaasusta ja jarruista.

Nautin uskontoni mustana.

On Bullshit eli potaskan yleinen luonne ja perusta

Kerroin äsken kommenttiosiossa, että eräät kriittiset näkökohtani nykyisestä kirkkopolitiikasta liittyvät teoreettiseen viitehykseen, jonka on luonnostellut Princetonin moraalifilosofian professori (emer.) Harry G. Frankfurt pienessä esseessään On Bullshit.

Avainsanat: potaska/paskanjauhaminen, valehteleminen, humpuuki, turpakäräjät.

Jos lukija tahtoo tulkinnallisen avaimen, katsokoon vasitenkin sitä, mitä sanoin yhtäältä tutkimustuloksista ja toisaalta itsekritiikistä. Ne ovat ikään kuin ovet, joista Frankfurtin luonnostelema teoria astuu näkemykseni pelikentälle.

Jos joku on kiinnostunut ideastani kaikessa täyteläisyydessään, myös vanhassa blogissani olevat jutut Opas oman navan kaivuuseen ja Mäkkäriteologiaa (muistaakseni lokakuussa 2006) ovat olennaisia osatekijöitä näkemykselleni samoin kuin vastikään kirjoittamani juttu Sielun hauraat kohdat sekä sitä uudemmat kirkkoon ja teologiaan liittyvät blogit, jotka muodostavat tutkimuksellisen kokonaisuuden.

Tutustuin Frankfurtin kirjaan pari vuotta sitten entisen opinahjoni Gettysburgin luterilaisen seminaarin sivuilla olevasta book cornerista. Susan K. Hendahl, jonka lukunopeutta ihmettelen, esitteli sitä.

Ernamon puulaaki näkyy olleen ripeä ja saattaneen kirjasen myös hetimiten suomalaisen lukijakunnan ulottuville (Harry G. Frankfurt, Paskapuheesta, Suom. Antti Nylèn, Johnny Kniga 2006).

Tekijä toteaa, että potaskan eli paskapuheen paljous on yksi kulttuurimme näkyvimmistä piirteistä. Kaikki tietävät tämän ja tekevät osansa.

Ei ole kuitenkaan vakavaa ja maltillista analyysiä siitä, mistä asiassa on kysymys. Sellaista Frankfurt lähtee toteuttamaan, vaikka toteaakin, että välttämättömien ja riittävien ominaispiirteiden luetteloiminen olisi liian kovakouraista.

Apuneuvona Frankfurt käyttää Max Blackin teoksessa The Prevalence of Humbug esittämää näkemystä humpuukista tai hölynpölystä, joka on seuraava: ”Humpuuki: Erityisesti rehentelevien sanojen tai tekojen avulla tapahtuvaa harhauttavaa väärän kuvan antamista toimijan omista ajatuksista, tunteista tai näkemyksistä tavalla, joka ei suoranaisesti ole valehtelua.”

Frankfurtin mielestä humpuukille ja potaskalle on yhteistä se, että paskapuhekaan ei ole suoranaisesti valehtelua ja lisäksi sen harjoittaja antaa väärän kuvan itsestään.

Hän valottaa tätä Longfellown säkeellä: ”Taiteessa ennen muinoin, käsityöläiset hioivat huolellisesti, pienimmänkin näkymättömän piirteen, sillä Jumalan silmät näkevät kaikkialle.”

Ennen käsityöläiset eivät tinkineet laadusta eli, kuten Frankfurt toteaa, paskapuhetta ei harrastettu. Huolimattomasti valmistetut ja heikkolaatuiset tavarat ovatkin hänen mielestään potaskan vastineita teollisessa kulttuurissa. Ne ovat ulostetta, jota ei sitäkään suunnitella eikä työstetä, vaan pikemminkin vain pudotetaan pois. Se ei missään merkityksessä ole hiottua. Paskanpuhuja muistuttaakin hutiloivaa käsityöläistä siten, että hänen toimintansa on leväperäistä.

Frankfurt lausuu: ”Mainonta ja markkinointi sekä politiikka, joka tätä nykyä läheisesti muistuttaa niitä, ovat tupaten täynnä niin kertakaikkista paskapuhetta, että sitä voisi useinkin käyttää eittämättömänä ja klassisena tyyppiesimerkkinä itse käsitteen sisällöstä.”

Erityisen keskeistä potaskalle on sen välinpitämätön suhde siihen, kuvaako se todellisuutta vai ei.

Potaska ei ole suoranaista valehtelua, koska valehtelu pelaa totuuden ja valheen pelissä kun taas potaska liikkuu kokonaan tämän pelin ulkopuolella.

Valehtelija uskottelee eli antaa väärän kuvan itsestään sikäli, että kuulija kuvittelee hänen puhuvan totta. Paskanpuhuja antaa saman väärän kuvan, mutta eroaa valehtelijasta siten, että hänelle totuudella ja valheella ei ole mitään merkitystä. Korkeintaan potaska muistuttaa Augustinuksen tutkielmassaan Valehtelemisesta selostamaa valheiden kahdeksatta luokkaa: ”ne valheet, jotka kerrotaan ainostaan valehtelemisen ja erehdyttämisen ilosta, eli todelliset valheet.”

Paskanpuhuminen on siis valehteluakin suurempi totuuden vihollinen.

Sellaisena se liittyy siihen, mitä englanniksi kutsutaan nimellä bull session eli turpakäräjät.

Tyypilliset turpakäräjien aiheet liittyvät uskontoon, politiikkaan ja seksiin. Turpakäräjien osanottajat luottavat siihen, ettei heidän puhettaan oteta viimeisenä totuutena.

Potaska eroaa turpäkäräjistä kuitenkin siten, että siinä puhuja antaa itsestään virheellisen kuvan uskotellessaan, että hänen puheillaan olisi jokin yhteys tosiasioihin vaikka niillä itse asiassa ei ole minkäänlaista yhteyttä niihin.

Potaska on höyryämistä (hot air), tyhjää puhetta, joka on tyhjennetty informaatiosta samalla tavoin kuin uloste on tyhjennyt ravintosisällöstä ja on pikemminkin jäljelle jäänyt ravinnon ruumis.

Frankfurt pohtii myös syitä potaskan paljouteen. Näitä on erityisesti kaksi.

Ensinnäkin joudumme puhumaan paljon asioista, joista emme tiedä mitään.

Toiseksi, ja mikä tärkeämpää, on syvempiä lähteitä, jotka liittyvät skeptisismiin. Emme tunne todellisuutta. Tässä tilanteessa vaihtoehdoksi jää yrittää olla sisäisesti vilpitön eli oleminen itselleen uskollinen.

Tällainen vilpittömyys on kuitenkin itsessään potaskaa, koska olemuksemme on hauraampi ja paljon huonommin tunnettu, kuin olemme kuvitelleet. Itse asiassa tunnemme sen huonommin kuin minkään muun asian maailmassa.

Todellisuuden vaikeaselkoisuuden ja katoavaisuuden pakeneminen siihen, että pyrkii olemaan rehellinen edes itselleen, on paskapuheen varsinainen juuri ja syy, ohdakepelto, johon kylvetty siemen katoaa. Frankfurt kirjoittaa: "Itse asiassa olemuksemme on hauras ja tavoittamaton - tunnetusti vähemmän vakaa ja vähemmän kiinteä kuin muiden asioiden. Ja sikäli kuin asia on näin, on vilpittömyys itsessään paskapuhetta."

Kohtalon vaihtoehdot

Luukkaan evankeliumi 8. luvun mukaan kaikki kuulevat, kun Jumala puhuu.

Jotkut unohtavat sen heti – siemen lentää tienlaitaan.

Jotkut ovat siitä iloisia, mutta heissä ei ole mitään sellaista, mihin se juurtuisi - siemen putoaa kalliolle.

Jotkut kuulevat, mutta unohtavat sen elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin – siemen hukkuu ohdakkeeseen.

Jotkut alkavat elää siitä, mitä ovat kuulleet – siemen putoaa hyvään maahan.

Teksti ei kerro, selitä, miksi maaperät ovat erilaisia vaan tekee siitä mysteerin.

Lähinnäherännäisyys ja kirkon uudistus

Tulee nyt viran puolesta pohdiskeltua tavallista enemmän myös kirkkoon liittyviä asioita. Se pakkaa ilmestymään tähän blogiinkin.

Eilen vai oliko se toissapäivänä vilkuilin kirkollista Kotimaata, jossa oli monenmoista juttua.

Kerrottiin, että kirkon pitäisi uudistua ja että nuoret aikuiset eroavat kirkosta.

Tästä näyttää nyt tulleen kirkkopoliittinen ohjelma, jota jankutetaan palstatilan täyteydeltä.

Minusta kirkko ei viimeiseen 25 vuoteen ole eniten julkisuuteen päässeen toimintansa osalta paljon mitään muuta tehnytkään kuin uudistunut.

Epäilen niin sanotulta perstuntumalta, että myös tällä on ollut kirkosta ’vieraannuttava’ vaikutus.

Erityisesti laman aikana, kun kaikki myllersi, kirkko toteutti jumalanpalveluskaavaansa liittyvää myllerrystä ja ikään kuin veti turvallisen liturgian, jolla intiaanit sanovat kantavansa ajan taakkaa, pois käytöstä.

Teki seurakunnasta kokeiluseurakunnan, ihmisistä koe-eläimiä.

Uudesta liturgiasta tuli ihan hyvä. Mutta tiedämme nyt, että tämä uudistus ei ole lisännyt kirkossakäyntiä.

Näin näyttää olevan monien muidenkin uudistusten suhteen.

Ne toiminnot, joissa kirkkoon osallistuminen on vakaata, ovat ’kaavamaisia’ elämänvaihemuutoksiin liittyviä toimituksia kuten kaste, häät ja hautajaiset.

Eivät nuoret aikuiset näiden osalta kirkkoa jätä. Itse asiassa on myös käyttäytymistä, jossa kirkkoon liitytään uudestaan lapsen synnyttyä.

Minä luulisin, että eräässä mielessä kirkosta eroaminen perustuu melko pinnallisiin asioihin. Se on helppoa ja valinta voi olla hieman samanlainen kuin jonkin lehden tilaamisen peruuttaminen. Kun ei kirkkoon ole oikein asiaa, niin miksi siitä sitten maksaisi.

Varsinkin ilmapiirissä, jossa tapakristillisyyttä leimataan uudistajien toimesta ’vain’ tapakristillisyydeksi.

Luther muuten Iso Katekismuksessa huomauttaa, että ellei henkilö käy ehtoollisella kerran vuodessa, häntä ei oikein voi pitää kristittynä.

Siis kerran vuodessa! Niin aktiivisesti ja usein tulisi yhden luterilaisen kirkon tunnustuskirjan mukaisesti osallistua seurakunnan toimintaan.

Kyllä tämä esimerkiksi papistossa tiedetään.

Papiston kuva suomalaisesta kristillisyydestä on se, että kun piispan- tai kirkkoherran vaaleissa kysytään, että mitä herätysliikettä edustat, tyypillisin vastaus on, että en mitään, mutta lähinnä herännäisyyttä.

Lähinnäherännäisyys on viime vuosina ollutkin ainoa elävä suomalainen herätysliike, jolla on todellista valtaa. Kaikki muu on marginaalista räpeltämistä.

Tästä syystä se tulisi vastaisuudessa liittää kuudentena herätysliikkeenä teoksen Mihin Suomi uskoo uusiin painoksiin. Sisällysluettelossa olisi kohta suomalaiset herätysliikkeet ja otsikot: rukoilevaisuus, evankeelisuus, herännäisyys, lestadiolaisuus, viides herätysliike ja lähinnäherännäisyys. Uskonnon koulukirjoihin sama juttu!

Tämä lähinnäherännäisyys on sitä, että kirkkoon insituutiona suhtaudutaan arvostavasti, sen viikolla tapahtuva virike- ja harrastustoiminta on hieman ykslysti, irtiottoja suuntaan tai toiseen ei haluta, ei muutoksia, mutta ei myöskään palavaa sitoutumista ja varmuutta dogmaattisten ryhtiliikkeiden muodossa.

Onkin kiinnostavaa, miten lähinnäherännäisyydelle käy, mikäli kirkon uudistus ja nuorten aikuisten eroamista koskeva höpinä kirkossa jatkuu.

Jälkimmäisen näkökulma suomalaiseen uskonnolliseen käyttäytymiseen on yhteen sovittamaton lähinnäherännäisyyden näkemyksen kanssa. Niin kauan kuin lähinnäherännäisyys toimii kirkkopoliittisesti vakuuttavimpana argumenttina, tilaa uudistuslinjalle ei todellisuudessa ole sillä ne ovat toisensa poissulkevia asioita.

Jälkimmäinen perustuu kirkkoon aktiivisesti sitoutuneiden ihmisten tukemiseen ja muotojen lakkaamattomaan muuttamiseen, jossa kerran vuodessa joulukirkkoon änkeävästä väestä ei ole niin väliksi. Paitsi tietysti tilanteissa, joissa kannattaa kertoa olevansa lähinnäherännyt.

Uudistus on kuitenkin uskonnollista elinikäistä oppimista. Tuote vaihtuu parin vuoden välein ja on mentävä kurssille, jotta uutta tuotetta osaisi valmistaa ja käyttää.

Itse luen Kirkon tutkimuskeskuksen tiedonantoja ja erityisesti niihin viittaavia lausuntoja kirkosta eroamisesta pikemminkin osana erästä kirkkopoliittista ohjelmaa kuin kovinkaan valaisevina tuloksina tosiasioista.

Se kuulostaa vähän tältä: 15 % vastaajista ilmoitti eroavansa vanhoillisuuden takia ja 10 % uudistushalukkuuden takia. Olkaamme siis uudistushalukkaita.

Tai että 36 % uskoo kuten kirkko opettaa (Gallup 2003) ja 68 % että Jeesus on Jumalan Poika (Gallup Ecclesiastica 2003).

Kyllä tämä todellisuus on aivan kyselyiden omaa todellisuutta, joka liikkuu muun todellisuuden ylä- ja ulkopuolella. Tuollaiset tulokset ovat niin ristiriitaisia, että ei niissä ole enää järjen häivää.

En kannata ristiriitaisiin markkitutkimuksiin perustuvia kirkkopoliittisia ohjelmia. Eräässä mielessä ajattelen, että ihan sejasama mistä syystä erotaan. Tärkeintä olisi etsiä totuutta.

Itse asiassa olen ollut nuori aikuinen lähes tähän päivään asti ja ainakin itseäni ja kavereitani on 'vieraannuttanut' kirkosta se, mikä on tullut kyselyissäkin esille.

Jatkuva vatkaaminen uudistamisesta ja falskisti tykötuleva hengellinen kalastelu vaihtelevin sovelluksin on herättänyt tunnetta, että ei taida olla paljon merkitystä omien kysymysteni näkökulmasta. Tästä en ole kuitenkaan tehnyt johtopäätöstä, että minun pitäisi suhtautua jotenkin vihamielisesti kirkkoon. Kuolen sitä kerran minäkin, vaikka ei uskoisikaan, ja pelkästään tämän asian kustannukset kyllä maksan kirkollisverona ihan iloisin mielin. Kuten sitten tosiasiassa monen muunkin asian maksan mielelläni, vaikka olisinkin 'syrjäytynyt'.

Ecclesia semper reformanda est - kirkon on jatkuvasti uudelleenmuotouduttava. Tämä on teologilatinaa, jonka lisäksi ei paljon muuta taideta.

Moinen latinantaito on johtanut tilanteeseen, jossa organisaatiosta on tullut siivousneuroottinen. Siinä siivouksessa ei käytetä pölyhuiskaa vaan pikemminkin teollisuusimuria.

Vanhan perinteen mukaisesti Jumalaa tulee lähestyä katumuksessa.

Kaikki vanha koteloituessaan voi muodostua esteeksi. Tämä on kuitenkin uudistustenkin ongelma. Ne ovat teflonia, joihin ei mikään pure ja joista ei pääse läpi.

Jumalan lähestyminen katumuksessa on hengellinen teema, joka liittyy myös siihen arvostelun lajiin, jota en ole liiemmälti huomannut ’vanhoillisten’ arvostellessa ’uudistajia’ ja ’uudistajien ’arvostellessa ’vanhoillisia’.

Itsekritiikkiin.

Kuka johtaa, kun henki johtaa?

Ignatios Antiokialainen kärsi marttyyrikuoleman vuoden 110 tienoilla. Kuljetuksensa aikana Syyriasta Roomaan hän ehätti kirjoittaa 7 kirjettä. Kirjeissä esitetään apostolisen ajan lopulla katolisoituvan seurakunnan johtosääntö ja työstetään sitä tavalla, joka on ollut aihepiiriin liittyvän keskustelun lähtökohta historiassa.

Ignatios luonnostelee ajatuksen kolmisäikeisestä virasta. Hänen näkemyksensä edellä, rinnalla ja jälkeenkinpäin, esimerkiksi Kleemensin kirjeessä ja Kahdentoista apostolin opissa, esiintyi ajatus kaksisäikeisestä virasta. Se korosti varhaisten apostolin, profeetan ja opettajan tehtävien rinnalle syntyneitä kaitsijan (episkopos)/vanhimman (presbyteros) ja palvelijan (diakonos) tehtäviä.

Ignatioksen esittämä kolmisäikeinen virka muodostuu kaitsijan tai piispan eli episkoopin, vanhimman eli presbyteerin ja diakonin viroista. Virkarakenne on hierarkkinen: piispa edustaa itse Jumalaa, vanhimmat apostolien neuvostoa ja diakonit Kristuksen palvelutehtävää. Seurakunnan ensisijainen johtaja on piispa. Vanhimmat ja diakonit osallistuvat piispan johtajuuteen.

Nykyajan johtamiskurssienkin mukaan johtaminen on kolmisäikeistä. Se muodostuu johtamisesta (leadership), hallinnosta (administration) ja järjestämisestä (management). Kolmisäikeisen viran ajatuksen mukaan piispalla on nämä kaikki, mutta administratiivinen toimi painottuu vanhinten toiminnassa ja järjestäminen, mm. talous- ja toimistohallinnon osalta diakonien toiminnassa.

Ignatioksen huumaavan näkemyksen mukaan Jumalan rakastaminen merkitsee piispan rakastamista. Vanhimmat kiinnittyvät piispaan kuin kielet kielisoittimeen. Piispa on ykseyden tae. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös yhteydenpito muihin seurakuntiin näiden piispojen kautta.

Piispuuden hehkuttaminen varhaisessa kirkossa liittyi vasitenkin kiistoihin siitä, kenen käsitys kristillisestä uskosta on oikea. Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeisen kirkon keskeinen toimintamuoto oli lähetystyö. Sen alalla toimi alusta alkaen huuliveikkoja. Sattui niin, että joku oli kirjoittanut pyhään papyrukseen ”kissat pelastuvat”. Syntyi ryhmittymä, joka eli kaislikossa ja esitti uskonoppinsa naukumalla. Heräsi tarve viralle, joka vastaisi yhden, pyhän, apostolisen ja katolisen kirkon toiminnasta.

Vanhan kirkon ignatioslaisen ja erittäinkin sitä pehmentäneen augustinuslaisen linjan piirissä vahvan johtamisen maaperä oli heikossa johtamisessa, voisi sanoa. Vihkimys takasi piispan aseman, eivät niinkään hänen henkilökohtaiset näkemyksensä ja ominaisuutensa. Tosin piispaksi vihittävältä edellytettiin hillintää henkilökohtaisen elämän tasolla. Esimerkiksi Uudessa testamentissa esitetty ”hyveiden peili” (1. Tim. 3) muistuttaa nykyajan yritysjohtajan työpaikkailmoitusta. Johtajiksi etsitään viattomia matalan profiilin ihmisiä.

Muutettavat muuttaen varhaisen kirkon piispaan liittyvä johtajuusihanne merkitsi arvovaltaa. Arvovaltaa oli sillä, jolle oikeat tahot olivat kertoneet apostolien edustamat ”arvot”. Asia liittyy apostoliseen suksessioon eli seuraantoon sekä piispanvihkimykseen, jossa henkilö vihitään pyhiin salaisuuksiin (mysterion).

Ihanteellinen johtajuuskäsitys on selostettu John Zizioulaksen tutkimuksessa The Unity of the Church in the Eucharist and the Bishop during the First Three Centuries. Zizioulaksen mukaan varhaisen kirkon ykseys perustui uskoon lopunajalliseen Kristukseen. Hän tuli seurakunnan keskelle ehtoollisessa. Piispan arvojohtajuus merkitsi ehtoollisen jakamista. Niin tehdessään hän välitti itsensä Kristuksen esittämän maailmanlaajan kutsun.

Joku voisi huomauttaa, että on komeaa kuminaa, kun Ignatios vertaa piispaa kielisoittimeen. Mutta miten on, jos on vaikutelma, ettei tästä ole kuin landolaksi rippileirin iltanuotiolle? Miten käy seurakunnalta arvojohtajuus, jos kirkkoherra on yksisilmäinen öykkäri, puhumaton paasikivi, railakas kansankiihottaja tahi hymyhuulinen vätys ja kanslisti kaapannut vallan? Ja niin edelleen.

Ratkaisuksi on esitetty pitkä lista keinoja: mentoroinnit, tutoroinnit, työnohjaukset, kehittämiskeskustelut, visiointipalaverit, koulutukset, työnkuvamuotoilut, vuorotteluvapaat, työpaikan vaihtamiset, organisaatiouudistukset ja virkistysmatkat. Ne ovatkin hyviä johtamisen apuvälineitä. Herää kuitenkin kiusaus väittää: johtaminen muodostuu 99 prosenttisesti normaalijärkisen ihmisen ulottuvilla olevista asioista. Yhden prosentin verran siihen vaaditaan myös oikeaa henkeä, inspiraatiota, luovaa innoitusta. Sen yhden puuttuessa puuttuu kaikki muukin. Syntyy musta aukko, joka nielee avaruuden.

Mistä tuo yksi?

Veikko Huovisen romaanissa Havukka-ahon ajattelija Iita esiintyy silmät sappea kiehuen. Konsta näet ilmoittaa vetäytyvänsä yläkertaan lukemaan maantiedon oppikirjaa. Hän pyytää ettei häntä häirittäisi ja toteaa, että kahvilla kyllä kävisi. Iita puristaa rystyset valkoisina leipäveistä, mutisee hiljaa: rehtori, paskanärhi, kouho. Voisiko osuvammin perinteisen kirkkoherran ja talouspäällikön välisen suhteen ilmaista?

Konsta etsii totuutta. Hänen etsintänsä heittää hetkeksi syrjään jopa hengen toisen ja tärkeämmän ulottuvuuden, rakkauden.

Vaikka ei johtaja olekaan, Konsta on oikeilla jäljillä: kaihottu yksi muodostuu totuuden ja rakkauden välisestä vuorovaikutuksesta. Molempien löytäminen edellyttää elämänkokemusta, mutta myös käsitteellisiä välineitä.

Ehkä kirkon johtajakoulutukselle olisi edullista, että se sisältäisi alkeet filosofisesta tieto-opista, retoriikasta sekä peli- ja päätösteoriasta. Esiharjoituksina ne aukoisivat tietä luterilaisen johtamisen perusteisiin. Ne ovat usko ja rakkaus.

Kukaties ainakin osa ongelmista liittyy ylisuuriin odotuksiin ja ihanteellisuuteen. Ehkä välittäminen on painottunut totuuteen pyrkimisen kustannuksella tai totuuteen pyrkiminen välittämisen kustannuksella.

Totuuden ja rakkauden vuorovaikutuksen paineessa elämisen lisäksi saattaisi olla hyvä selvittää johtamisen ironisia piirteitä. Johtaja on instituutio, jolta edellytetään instituution arvon ilmaisevaa käyttäytymistä. Mutta työn hyvin taitava oivaltaa sisimmässään olevansa edustamansa asian rinnalla vitsi: sella in curuli struma Nonius sedet, se on, kohtapa kaatuu Noniuksen tuoli.