http://petjar.blogspot.com

Miettelijän päiväkirjan osa III on sijoitettu osoitteeseen http://petjar.blogspot.com/

Eilinen blogi oli 400. Olin ajatellut, että luku olisi näpsäkkä välirasti.

Mutta en ollut valmistanut ohjeistusta ennakoimattoman varalle. Mikä häpeä! Tragedia pääsi tapahtumaan. Ei ollut ohjeistusta. Eikä ollut ohjeistusta itkuun, ei. Näin nyt kerrotaan. Mikä osaamattomuus. Ei ole ohjeistusta elämälle, kuolemalle, ilolle, surulle.

Ei todellakaan ole, hyvät herrat.

Blogin päättäminen eiliseen olisi tuntunut dramatisoinnilta. Piti muuttaa ennakointiosaamiseeni perustuvaa suunnitelmaa.

Olin ajatellut, että jos koettaisi kirjoittaa vaikkapa 500 blogia niin voisi sitten lausua, että olen henkilö, joka on kirjoittanut 500 blogia.

Ja olin ajatellut, että jokapäiväinen kirjoittaminen on addiktoitumista, josta kannattaa irrottautua, sijaistoimintaa, johon liittyy ajatus: tee jotakin kunnollista.

Tämä on blogitrilogia, jonka toinen osa päättyy tähän.

En ole aina varma, onko kirjoittaminenkin pilaantunut kuin Rhein. Tänään tuntuu siltä, eilen alkoi tulla sellainen tunne, kun näki, miten kirjoittamalla kävellään surun ja ihmisten ylitse.

Mutta kaiketi tämä tästä.

Elämä jatkuu, jossain muodossa. Blogi jatkuu, toisessa osoitteessa, toisen värisenä, ei ehkä päivittäin, vaikka mistä minä tiedän, jatkuu kuitenkin.

Hirveä ja julma

Eilinen Jokelan koulussa tapahtunut ampuminen oli hirvittävä asia. Se oli sitä ensisijaisesti niille, jotka ovat asianosaisia: uhreille, perheenjäsenille, sukulaisille, luokkakavereille, työtovereille, lähimmille ystäville.

Me muut voimme pahoitella.

Ymmärrän, että joku muukin kuin asianomainen tai muuten lähellä ollut on järkyttynyt. Häntä kuultakoon.

Mutta muutoin: vaikka keskustelu onkin niin katu-uskottavaa, niin entäpä jos ihmisten, asianosaisten, annettaisiin surra. Ja jos tahtoisimmekin helpottaa omaa oloamme keskustelemalla, niin voisimmeko kunnioittaa asianosaisia siten, että jättäisimme analyysit tällä kertaa väliin?

Entä jos vain toteaisimme, että sairas ihminen ampui 8 ihmistä hengiltä, ja ympärillä on satoja ihmisiä, joilla on oikeasti kylmä tässä maailmassa, paha olla, suru, tuska, kaikki mennyt, kaikki.

Entä jos maltettaisiin odottaa edes viikko, ennen kuin ryhdytään käsittelemään asiaa? Olisiko edes jotakin, joka tyssää elämänhallinnan tehot?

Tunteistaan voi tietysti kertoa.

En yllättynyt. Aina on yksittäisiä ihmisiä sijoiltaan mennyt.

Olen tänä syksynä yllättynyt paljon enemmän siitä, että yhteiskunnassa on sillä tavoin vaurioituneita rakenteita, että ihmisten henki on asetettu kyseenalaiseksi. En viitsi tässäkään pohtia, kuka on syyllinen ja kenen on vastuu ja mikä olisi oikein. Heikossa asemassa olevien ihmisten ja heidän henkensä joutuminen pelinappulaksi on raja, jonka ylittämistä en olisi uskonut suomalaisen yhteiskunnan ylittävän.

Tämä jälkimmäinen herättää minussa emotionaalisella tasolla hirveyden tunnetta. Se pelottaa minua ja herättää kysymyksen, mistä tämä riivattu julmuus?

13. luku

Pääsen tästä taas pariksi päiväksi mukavaan seuraan. Menen puhumaan papeille. Mitähän sitä sanoisi ja mitä ikään kuin vaatimattomana maallikkomielipiteenä esittäisi siinä asiassa, että mitä tulee pitää yllä eli siis julistaa ja sanoa?

Kun aiheena on luterilaisuus, niin se on Tuomo Mannermaan, joka tietää aiheesta kaiken, mukaan uskoa ja rakkautta. Että näistä.

Katri Taanilan näytelmässä Niityltä tuulee on koskettava alku, jossa luetaan Bibliaa, vuoden 1776 suomalaista kokoraamattua. Sana kokoraamattu tulee siitä, että Raamattua käännettiin 1500-luvulta alkaen pätkittäin ja vasta 1642 saatiin aikaiseksi kaikki raamatunkirjat sisältävä Biblia asiaa varten asetetun komitean työn tuloksena

Raamatunkäännös uudistettiin 1776 ja se vasta 1930-luvulla. Vuoden 1776 Raamattu, Biblia, on kirkkohistoriallisesti ja kulttuurihistoriallisesti se oikea. Teksti on kokonaan netissä, mutta kannattaa koettaa hankkia jostakin omaan hyllyyn, varsinkin jos on kiinnostunut suomalaisen kirjallisuuden kenties tärkeimmästä kielellisestä lähteestä. Sitä lukivat kaikki merkittävät kirjailijat Aleksis Kivestä Väinö Linnaan ja se on se Raamattu, jonka kieli tuuditti vielä modernistit uneensa vauvana.

Kuunnellessani viikko sitten Eeva-Maija Haukisen lukemista hieman hengästyin muistamaan, miten Biblia todellakin on maailmankirjallisuutta ja miten ihmeellinen juuri sen näytelmässä luettu kohta on:

1. Jos minä ihmisten ja enkelein kielillä puhuisin, ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski tai kilisevä kulkuinen.
2. Ja jos minä propheteerata taitaisin, ja kaikki salaisuudet tietäisin ja kaiken tiedon, ja minulla olis kaikki usko, niin että minä vuoret siirtäisin, ja ei olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi.
3. Ja jos minä kaiken tavarani kuluttaisin köyhäin ravinnoksi, ja jos minä antaisin ruumiini poltettaa, ja ei olisi minulla rakkautta, niin ei se olisi minulle mitään hyödyllinen.
4. Rakkaus on kärsivällinen ja laupias. Ei rakkaus kadehdi, ei rakkaus ole tyly, ei hän paisu:
5. Ei hän käytä itsiänsä sopimattomasti, ei omaansa etsi, ei hän vihaan syty, ei hän pahaa ajattele,
6. Ei hän vääryydestä iloitse, mutta hän iloitsee totuudesta:
7. Kaikki hän peittää, kaikki hän uskoo, kaikki hän toivoo, kaikki hän kärsii.
8. Ei rakkaus koskaan väsy; vaikka prophetiat lakkaavat, ja kielet vaikenevat, ja tieto katoo.
9. Sillä me ymmärrämme puolittain, ja propheteeraamme puolittain.
10. Mutta kuin täydellinen tulee, sitte vajaa lakkaa.
11. Kuin minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja ajattelin kuin lapsi; mutta sitte kuin minä mieheksi tulin, niin minä hylkäsin lapselliset.
12. Sillä nyt me näemme niinkuin peilistä tapauksessa, mutta silloin kasvoista kasvoihin: nyt minä tunnen puolittain, vaan silloin minä tunnen niiinkuin minä tuttu olen.
13. Mutta nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämät kolme; vaan rakkaus on suurin niistä.

Taanilan runoteoksessa raamit ovat nämä:

”On toukokuun ensimmäinen. On Walpurin aamu.

Nainen istuu tuvan pöydän ääreen, avaa Biblian pyhän Paavalin ensimmäisen epistolan kolmannentoista luvun kohdalta.

Hitaasti etenevässä luvussaan hän kuuntelee äitiänsä Karoliinaa, jonka olemuksessa oli Sanan itseään selittävää viisautta.

Sinä lähdet joka aamu
puolittain näkevien ja ymmärtävien maailmaan,
raajarikkoiseen ja kyttyräiseen vajavuuteen,
uskoen ja lujasti toivoen
että tähän puolittain näkevien ja ymmärtävien maailmaan
raajarikkoiseen ja kyttyräiseen vajavuuteen
on kätketty täydellisyyden ihme.
Tämän tietäminen on uskoa ja toivoa,
tämän kantaminen rakkautta,
ja minulle – rakkauden käskyläisenä olemista.”

Näytelmän tekstiosana luettu Biblian kappale, joka on kuin kummallista pyhitettyä ainetta, herätti muiston Kieslowskin elokuvasta Sininen, joka ensimmäisen kerran kiinnitti huomiotani Paavalin tekstipätkän esteettiseen luonteeseen – tiedättehän, tuon Augustinuksen kirpeästi osoittaman ja alas mananneen esteetikon lukutavan, joka ei keskity taivaalliseen vaan vain kauniiseen sävelkulkuun. Elokuvassahan tekstin sisältävä kuoroteos liittyy auto-onnettomuudessa kuolleen säveltäjän lesken kokemuksiin, hajoamiseen, petokseen ja uudelleen löytämiseen.

Ehkä näistäkin rakkauden kuolemaanastiuskollisuuden rinnalla hieman latteista tuntemuksista johtuen ryhdyin kuvittelemaan, miltähän Agricolasta on tuntunut, kun hän näki ensimmäisenä ihmisenä maailmankaikkeudessa tekstin suomenkielisenä, oman käännöksensä tuotteena.

Se oli hetki, jota voi verrata tulen syntyyn.

Korintolaiskirjeen alkuun Agricola suomensi Lutherin esipuheen ”Alcupuhe sen ensimeisen p. Paualin episkolan päle Corintherin tyge” Luther on niukkasanainen. Hän ei puhu omista kokemuksistaan eikä tunteistaan, vuodata ihmetystä suuren edessä, vaan tyytyy selostamaan Korintin tilannetta ja lausuu yksinkertaisesti, että 13. luvussa puhutaan moninaisista lahjoista, joista rakkaus on suurin.

Agricola vaikenee tyystin. Teksti ei kaivannut hänen mielestään sen ihmeellisempiä selityksiä. Se sai puhua itse.

Taanilakin antaa tekstille täyden tilan. Mutta hänen selityksensä on se, joka valtasi moneksi ajastaiaksi Agricolan jälkeisen kansankristillisyyden. Sen piirissä viitattiin usein Tuomas Kempiläisen lauseeseen, jonka mukaisesti lattiaa lakaiseva piikatyttönen tekee Jumalalle suuremman palveluksen kuin vain oman sielunsa pelastukseen keskittynyt hurskas rukoilija.

Walpuri, lapsenpäästön ja ruumiinpesun käsityöläinen, lähti joka aamu näkemään hajonneessa ehjän ja rujossa täydellisen. Hänellä oli se, minkä Agricola oli kääntänyt näin:

1 JOs mine Inhimisten ia Engelein Kielille puhuisin/ ia ei olisi minulla Rackautta/ nin mine olisin quin helisepä Waski/ taicka yxi kilisepä Culcoinen.
2 Ja ios mine Propheterata taidhaisin/ ia caiki Salauxet tiedheisin/ ia caike' Tiedon/ Ja minulla olis caiki Usko/ nin ette mine woret sijrdheisin/ ia ei olis minulla Rackautta/ nin en mine miteken olis.
3 Ja ios mine caiken Tauarani culutaisin Kieuhein Rauinoxi/ Ja ios mine annaisin minun Rumini poltetta/ ia ei olis minulla Rackautta/ Nin ei se olisi minulle ychten tarpelinen.
4 Rackaus on Kerssiueinen ia Laupias. Ei Rackaus cadhehdi/ ei Rackaus ole ylpie/ ei hen ylespaisuta/
5 ei hen ole Sickuri/ ei hen omansa etzi/ ei hen anna itzens wihan kihoitta/ ei hen wahingon ielken seiso/
6 ei hen wärydhesta iloitze/ mutta hen iloitze Totudhesta.
7 Caiki hen wedhettä/ caiki hen Usko/ caiki hen toiuo/ caiki hen kerssi.
8 Ja rackaus ei coskan * wäsy. Waicka Prophetiat Lackauat/ ia Kielet waickenisit/ ia Tieto mös poiskadhois.
9 Sille ette polittain me ymmerdheme/ ia politain me Propheterama.
10 Mutta coska se tule quin teudhelinen on/ sijtte se Lackapi quin waiaa on.
11 Coska mine Lapsi olin/ nin mine puhuin quin Lapsi/ ia pidhin Lapseliset menot/ ia aijattelin quin Lapsi. Mutta sitte quin mine Miehexi tulin/ nin mine poispanin ne Lapseliset.
12 Sille ette nyt me näeme tapauxisa/ ninquin Speilin lepitze/ Mutta silloin caswosta caswoon. Nyt mine tunnen polittain/ waan silloin mine tunnen/ ninquin mine io tuttu olen.
13 Mutta nyt iäuet Usko/ Toiuo/ Rackaus/ nämet colmet/ Waan rackaus se ombi swrin nijste.

Tietoa ja kouluja

Tieto yhtäältä lisää tuskaa ja toisaalta poistaa sen.

Se poistaa sitä, mikäli se koostuu abstrakteista ajatussisällöistä ja niiden käsittelemiseksi muodostettujen ajattelutapojen taitamisesta.

Tällainen tieto auttaa näkemään nyansseja, asettamaan asioita arvojärjestykseen sekä näkemään, että jotkut asiat ovat itsessään tärkeitä eivätkä tarvitse tuekseen muita.

Se opettaa näkemään ensi näkemältä ristiriitaisen tuntuisten ja sellaisina ahdistavien asioiden todellisen logiikan, jossa ei vallitse ristiriitaisuus vaan moniarvoisuus.

Oikea tieto ja sen käsittely syventää tunne-elämää ja valmistaa henkilön kokemaan todellisuutta ja ympäristöään mielekkäällä tavalla. Se opettaa sekä käsittämään todellisuutta että elämään siinä.

Oikean tiedon ja sen käsittelyn myötä tiedon käsittelykyvyttömyydestä johtuva ahdistus ja siitä seuraava mustavalkoinen ajattelu, nuotin vierestä soittaminen sekä aggressio väistyvät ja laantuvat. Niiden sijalle astuu tietoon liittyvä aito tuska, jonka sisältö on se, että maailmaa ohjaa tietämättömyys ja sen tulevaisuus on tästä johtuen täpärällä. There is no darkness but ignorance.

Nämä ideat olivat olennaista niin sanotulle sivistysyhteiskunnalle.

Esitin eilen eräässä koulutusalan tilaisuudessa, että meillä ei vallitse enää sellainen. Meillä on osaamisyhteiskunta, joka on keskittynyt elinkeinoelämän kysymysten ratkomiseen siten, että tuottavuus ja sitä kautta taloudellinen kilpailukyky kasvaisi.

Uudessa osaamisyhteiskunnassa koulutus tulkitaan tuotantovoimaksi.

Kyllä: se merkitsee ammatilliseen koulutukseen satsaamista. Ei: en pidä ammatillista koulutusta peikkona. Mutta yksipuolista panostusta siihen pidän peikkona. Pidän peikkona sitä, että teoreettista koulutusta heikennetään ja kuvitellaan, että vain käytäntöön painottuneella koulutuksella saadaan ruusuinen tulevaisuus aikaiseksi.

Yliopistot laitetaan saneerauskuurille. Samalla joka niemeen, notkoon, saarelmaan perustetaan ammattikorkeakoulu.

Totta kai tarvitaan metallimiehiä, erikoisajoneuvojen kuljettajia, sosiaali- ja terveysalan ihmisiä. Etelä-Suomessa näitä on käsittääkseni liian vähän. Työvoimapula vallitsee myös eräillä Itä-Suomen metalliteollisuuden keskittymäalueilla. Toistan, totta kai näitä pitää kouluttaa, tosin ei ehkä sitä kolmea vuotta laitoksessa vaan koulutusinstituution antaman teoreettisen jakson lisäksi oppisopimuspohjalta työpaikoilla.

Mutta jos nämä eivät valmistu oivaltamaan, että on asioita, jotka ovat itsessään tärkeitä ja jos nämä eivät opi ajattelun perustaitoja, heidän tulee olemaan työelämässä ikävää. Työelämän haasteet ovat abstrakteja ja liittyvät psykologisiin ilmiöihin. Jos ei opi kieliä, on vaikea pysyä ulkomaille karkaavan teollisuutemme virrassa.

Ja jos yhteiskunnassa kuvitellaan, että edellä mainittujen kouluttaminen riittää, ei oikein voi muuta toivottaa kuin että viimeinen lähtijä sammuttaa sitten valot.

Ammatillisen ja yleissivistävän koulutuksen välillä ei vallitse ristiriitaa. Ongelma on vain se, että jos ammatillista koulutusta kehitetään samalla kun yleissivistävää koulutusta heikennetään, myöskään ammatillisen koulutuksen kehittäminen ei pitkällä ajanjaksolla onnistu.

Osaaminen ja tuotannollisuus ovat painottuneet tavalla, jonka seurauksena yhteiskunta köyhtyy. Ne ovat tärkeitä asioita, mutta niiden lisäksi on monia muitakin tärkeitä asioita. Nämä muut tärkeät asiat lisäävät kulttuurin viehätysvoimaa.

Meillä on tietojeni mukaan 40 000 16-20 vuotiasta, jotka eivät ole missään. Vikaa on varmasti sysissä ja sepissä, ja ihminen itse kantaa vastuun elämästään. Se, että kokonainen sukupolvi jättää osallistumasta kouluun ja työhön viestii kuitenkin siitä, että koulua ja työtä ei koeta mielekkäinä. Jos olisin 16 vuotias en kokisi itsekään maailmaa mielekkäänä, jos siinä ei ole muuta kuin huippuosaamista ja kansainvälistä kilpailukykyä. Taidan ollakin syrjäytymisvaarassa.

Tämä on valitettava tilastollinen tosiseikka: yksiarvoistuvilta alueilta väki kaikkoaa. Tieto tästä ehkä luo tuskaa: osaaminen autioittaa – silloin, kun ei ole muutakin. Parasta kuitenkin ravistella ja ollakin vähän tuskainen. Sitä kautta voi löytyä uusia ideoita.

Ja siunatuksi lopuksi: meillä on menossa vähintäänkin yhtä paljon tason laskemista kuin sen nostamistakin. Suuri osa laadun kehittämisestä on vähintäänkin kaksisuuntaista, positiivista ja negatiivista, kehittävää ja rapauttavaa. Mitä urheilijat edellä, sitä muu väki perässä: kuinka iso osa huippuosaamisesta on hemohessillä tuotettu, doupattua ajattelua, jossa tosiasioiden ja esityksen välillä on iso määrä ilmaa?

Suomalainen koulutusjärjestelmä on yksi maailman parhaista. Silti koulutuksen arvostaminen Suomessa on suhteellinen asia. Ei sitä arvosteta palkkojen näkökulmasta eikä sitä kovinkaan erityisesti arvosteta myöskään työhönotossa muuta kuin toteamalla, että valtaosa suomalaisesta koulutuksesta on ylikoulutusta työelämän tarpeiden näkökulmasta. Isot firmat kuten Nokia ovat tietysti tässä suhteessa poikkeuksia. Mutta on maamme köyhä ja siksi jää – ei näytä pienellä olevan varaa.

Aforismeja

”Tyynellä säällä on kirkonkukollakin luonnetta” ja ”rivistä nollia saa helposti ketjun”. Nämä ovat puolalaisen Stalislaw Jerzy Lecin viisauksia. Muistelen kuulleeni, että hänen lauseensa on painettu nyt uudelleen suomeksi.

Mutta varsinaisen mestariaforistikon väittävät olevan nimeltään Lichtenberg, Georg-Christoph (1742-1799).

Georg Henrik von Wright piti häntä Wittgensteinin edeltäjänä. Ehkä, sikäli että Lichtenberg oli sekä kokeellisen fysiikan edustaja että filosofi ja matemaatikko. Wittgenstein oli insinööri ja kokeellisen psykologian harjoittaja sekä näitä jälkimmäisiä, ainakin muiden mielestä. Molempien lauseet ovat lyhyehköjä, alkuperältään saksankielisiä, ja niiden yhteyttä muihin lauseisiin on välillä vaikea hahmottaa. Että kyllä sikäli, ei mielestäni muuten.

Lichtenbergiä ei huomaa juurikaan siteerattavan suomalaisessa kirjoittelussa. Ehkä olemme etääntyneet saksankielisestä kirjallisuudesta niin syvällisellä tavalla, että Lichtenbergiin viittaaminen viittaisi vieraaseen maisemaan.

Hänen juttujaan on kuitenkin suomennettu, ei edes kovin kauan sitten. Teos on Hans-Christoph Lichtenberg, Töherryskirjat. Aforismeja ja muistiinmerkintöjä, valikoinut ja suomentanut Juhani Ihanus, Otava 1999.

Hän kirjoitti tähän tapaan:

”Miehellä oli niin paljon järkeä, ettei hän tahtonut enää kelvata oikein mihinkään maailmassa.”

”Maineikkaan miehen monista töistä haluaisin mieluummin lukea sen, mitä hän on pyyhkinyt pois, kuin sen, mitä hän on jättänyt paikalleen.”

”Hän roikkui vielä sikäläisessä yliopistossa kuin kaunis kynttiläkruunu, jossa ei tosin enää kahteenkymmeneen vuoteen ollut palanut yksikään kynttilä.”

”Kahlehdittu yliopistokaleeriin”

”Kun nuorena opiskelin, erehdyin ennen kaikki siinä, että laadin rakennukselle liian suuren suunnitelman. Niinpä en pystynyt rakentamaan ylempää kerrosta, niin, en pystynyt tekemään edes kattoa. Lopulta katsoin, että minun oli pakko tyytyä pariin pieneen ullakkohuoneeseen, jotka rakensin miten kuten, voimatta kuitenkaan estää sitä, että huonon sään vallitessa satoi sisään. Niin käy varsin monille.”

Nuoruudessaan tämä kyttyräselkä oli luvannut, että aamuaurinko ei milloinkaan olisi löytävä häntä makuulta. Lichtenbergin kuoleman jälkeen Johann Lehmann kirjoitti Immanuel Kantille: ”Aamuisin hän nousi myöhään ylös, heti sen jälkeen hän joi kahvia, bitteriä ja viiniä. Päivällisellä juotiin taas viiniä. Iltapäivisin jälleen viiniä ja likööriä, jotta voisi yhä pysyä virkeänä kirjoittamista varten. Illallisella syötiin paljon munaruokia, ja puoli yötä luettiin ja kirjoitettiin. Koskaan hän ei lähtenyt huoneestaan eikä nauttinut raikkaasta ilmasta.”

Harmi, ettei Amazonilta tilaamani Audenin elämänkerta ole vielä tullut. Siinä on kuvaus siitä, miten säntillinen mitat ja aikataulun laatinut juoppo W. H. Auden oli, mutta en muista sitä enää ulkoa.

Viittaan tähän asiaan, sillä aforismilla tuntuu olevan kaksi synnytyslaitosta: linna ja kapakka. Renessanssissa aforistikkoja olivat Erasmus, Francis Bacon, La Rochefoucauld. Nykyisin aforismeja tehdään Teboililla ja paikallisessa.

Se siitä ahkeruudesta. Itse asiassa ihmettelen, miten ihmiset pystyvät kirjoittamaan ja lukemaan, jos tissuttelevat. Minua sellainen nukuttaa, lasi pari viiniä nyt menee, mutta tarkoitin jatkuvaa kittaamista. Ehkä ihmisten fysiikat vain ovat tässä suhteessa erilaisia. Tai ehkä on niin, että menee niin surkeasti, ettei siihen enää viinakaan auta.

Olen joskus nähnyt listat siitä, miten monta mukillista olutta myöhäiskeskiajan munkit joivat päivässä, esimerkiksi Luther, jonka tekstistä välillä arvaa, että ei tämä ole kirkkaassa tilassa kirjoitettua; erityisestä hänen teologian- ja filosofianhistorialliset huomautuksensa tai jonkinlaiset järkeenvetoamisyrityksensä ovat joskus sammallusta. Mutta en tiedä, kuinka käyneitä nämä aineet olivat, pilsneriä kaiketi. Ja viiniä kyllä otettiin jatkuvasti. Se voi olla, että kirkonmiehet ja teologit joivat pikkuhiljaa aivonsa pihalle ja syntyi sitten tällainen uskonpuhdistus eli siis krapula. Sen jälkeen ei oikein ole aivoja esiintynyt. Ihmiskunnan historian viimeiset aivot olivat luullakseni William Ockhamilla, mutta niitä ei tietääkseni ole säilötty minnekään, mikä on tietysti tavaton harmi nykyisten aikojen kuvastimessa.

Sotia on johdettu pienessä hönössä. Mikkelin päämajassa kuulemma otettiin terävä tunnin välein. Raatteentien veteraanit, joita tapasin Suomussalmen seurakunnassa kesällä 1986 kertoivat, että se kolonna, joka tuli vastaan tuli muutakin tunnelia kuin lumitunnelia pitkin. Hanuria soitteleva känniläisjoukko oli kuulemma ollut verraten vaivatonta niitata sinne tielle. Kun Neukkulan loppumetreillä tehtiin vallankaappaus, jonka yhteydessä Gorba pistettiin kotiarestiin, koko joukkoa kuulemma vaivasi doublevision.

Luulisin, että Suomen paras aforistikko Samuli Paronen ei kirjoittanut viinan voimalla. Lauseet ovat itsessään sikäli kirkkaita, että ei niitä laatinut sielu esanssia ole tarvinnut.

”Ei se onnistu ihmisille mikä muurahaisille”

”Terve kohta sairaassa on kuin sairas kohta terveessä: se on kipeä.”

”Todelliset voittajat eivät kilpaile”

”Asiantuntijan lausunnon mukaan on köyhyys terveellistä. Lääkäri oli sanonut hänelle, etteivät köyhät käy vastaanotoilla niin usein kuin varakkaat.”

”Ei toinen voi elää toisen elämää, ne sanovat. Ei köyhä voi elää rikkaan elämää eikä rikas köyhän, ne selittävät koettaen antaa vääryydelle biologista syvyyttä.”

”Laki on niin kuin muukin tavara.”

”Emme tiedä. Myymme sitä Jumalana.”

”Kysymykset eivät kasva riveissä.”

”Jonakin päivänä lakkaa ihminen kuolemasta. Se on hänen loppunsa.”

(Lainaukset teoksesta Samuli Paronen, Maailma on sana, Otava 1974).

Kuvassa on nasta pinttipaikka eli Lontoon vanhin pub, ollut aktiivinen ja vaikuttava 1500-luvulta lähtien, Dickensin kantamesta.

Anteeksi

Viimeisinä aikoina on tullut tavaksi, että erilaiset yhteisöt esittävät julkisia anteeksipyyntöjä edustamiensa traditioiden menneistä pahoista teoista.

Kirkonmiehetkin ovat tehneet niin. Arkkipiispa, jopa Kotimaa-lehden päätoimittaja, joka ei tosin edusta muuta kuin lehteänsä, joten tässä on loukatuksi tulleen kannalta kyseessä laihempi lohtu. Paavi taisi pyytää jotakin anteeksi. Silloin tällöin esitetään, että uskonnollisten yhteisöjen pitäisi pyytää jotakin anteeksi.

Mikäpäs siinä. En vastusta. Tunnustan tosin hieman miettivän, että mikä on anteeksipyytämisen ja jälkiviisauden välinen suhde asioissa, joista on kulunut kauan ja joihin kukaan paikallaolija ei ole voinut suoraan vaikuttaa.

Lisäksi: kiero ja kaiken vääntelevä kun mieleltäni olen, ajattelisin, että kirkon tehtävä ei ole pyytää anteeksi vaan antaa anteeksi.

Jos anteeksiantaminen on kaiken keskittymisen ytimessä, syntyy näet vähemmän sellaista jälkeä, josta on syytä pyytää anteeksi.

Anteeksiantaminen on laajempi ja syvempi termi kuin sinänsä kiva asia suvaitsevaisuus, jota on ehdotettu moraalisesti ja hengellisesti valppaaksi asenteeksi.

Suvaitsen kyllä suvaitsevaisuutta, mutta epäilen, että useat suvaitsevaisuuden muodot ovat kyynisyyden ja piittaamattomuuden ilmauksia.

Anteeksiantaminen välittää siitä, mihin se ulottuu tai kohdistuu.

Arvaan, että jossain nousee vastalauseiden myrsky: anteeksiantaminen liittyy jotenkin väärintekemiseen. Jos kaikki on anteeksiantamista, niin sittenhän oletetaan, että kaikki on väärintekemistä.

Paha rasti tuo vastalause, myönnän. Mutta sitä sietää pohtia, onko kaikki väärintekemistä. Ja niin tai näin, tärkeämpää on antaa anteeksi kuin pyytää anteeksi.

Ollaan nyt sitten kovat piipussa kuin pahinkin fundamentalisti. Laitan tähän kaikki tämän pyhän tekstit ja niiden jakeet kuin puhelinluettelosta:

1. Moos. 50: 15-21Joosefin veljet alkoivat isänsä kuoltua pelätä ja sanoivat toisilleen: "Entäpä jos Joosef nyt kääntyy meitä vastaan ja sittenkin kostaa meille kaiken sen pahan, minkä me hänelle teimme?" Ja he lähettivät Joosefille sanan: "Ennen kuolemaansa isämme käski meitä sanomaan sinulle näin: 'Anna veljillesi anteeksi heidän rikoksensa ja pahat tekonsa. Armahda heitä, vaikka he ovatkin tehneet sinulle pahaa.' Anna siis meille nyt anteeksi meidän rikoksemme. Mehän palvelemme samaa Jumalaa kuin isäsi." Kuullessaan heidän sanansa Joosef puhkesi itkuun. Sitten veljet tulivat, lankesivat hänen eteensä ja sanoivat: "Me rupeamme vaikka sinun orjiksesi!" Mutta Joosef sanoi heille: "Älkää olko peloissanne, enhän minä ole Jumala. Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän kaiken tapahtua, jotta monet ihmiset saisivat jäädä henkiin. Älkää siis enää olko peloissanne. Minä huolehdin teistä, teidän vaimoistanne ja lapsistanne." Näin hän rauhoitteli heitä ja puhui heille lempeästi.

Ef. 4: 25-32Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä. Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee. Älkää antako Paholaiselle tilaisuutta. Varas älköön enää varastako, vaan tehköön työtä ja ansaitkoon rehellisesti toimeentulonsa, niin että voi myös antaa tarpeessa olevalle. Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta, vaan puhukaa sitä, mikä kulloinkin on hyvää ja hyödyllistä ja kuulijoille iloksi. Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.

Matt. 18: 23-35Jeesus sanoi: "Taivasten valtakunta on kuin kuningas, joka vaati palvelijoiltaan tilitykset. Kun hän alkoi tarkastaa niitä, hänen eteensä tuotiin palvelija, joka oli hänelle velkaa kymmenentuhatta talenttia. Miehellä ei ollut, millä maksaa, ja niin kuningas määräsi, että hänet, hänen vaimonsa ja lapsensa ja koko hänen omaisuutensa oli myytävä ja velka maksettava. Silloin palvelija heittäytyi maahan hänen eteensä ja pyysi: 'Ole kärsivällinen! Minä maksan sinulle kyllä kaiken.' Kuninkaan tuli sääli palvelijaansa, ja hän päästi miehen menemään ja antoi velan anteeksi. Mutta kun palvelija meni ulos, hän tapasi toisen palvelijan, joka oli hänelle velkaa sata denaaria. Hän kävi mieheen käsiksi, kuristi häntä kurkusta ja sanoi: 'Maksa, mitä olet velkaa!' Mies heittäytyi maahan ja pyysi: 'Ole kärsivällinen! Kyllä minä maksan sinulle.' Mutta toinen ei suostunut siihen. Hän meni ja toimitti työtoverinsa vankilaan, kunnes tämä maksaisi velkansa. Muut palvelijat näkivät, mitä tapahtui, ja panivat sen pahakseen. He menivät kuninkaan luo ja kertoivat hänelle kaiken. Silloin kuningas kutsutti palvelijan luokseen ja sanoi: 'Sinä kelvoton! Minä annoin sinulle anteeksi koko velan, kun sitä minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?' Vihoissaan kuningas pani palvelijansa ankaraan vankeuteen, kunnes tämä maksaisi koko velan. Näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos te ette kaikesta sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi."

Pyhäinpäivänä

Huomenna lauantaina on elämän sunnuntai, pyhäinpäivä.

Kuvien lähettäminen blogiin onnistuu vain työhuoneeni koneella, mutta ei kannettavastani, jossa on GPRS-modeemi ja ilmeisesti liian pienet tehot; kommentit ja muut postaukset onnistuvat kyllä sillä. En aio lorvata työhuoneella pyhäinpäivänä, joten lähetän kuvallisen pyhäinpäivän toivotuksen jo perjantaina.

Kuvat suurenevat niitä klikkaamalla. Tekstin näkeminen edellyttää tätä. Communio Sanctorum avautuu fyysisin toimin siten, että veli ja sisar ruumis tekee jotakin.

Fyysinen toiminta liittyy ruumiin ylösnousemukseen. Uskontoa ovat ristinmerkin tekeminen, kumarrus, kynttilän asettaminen ja - näkeminen, vaikka nyt näemmekin vajavaisesti, kuin kuvastimessa.

Pelastus tapahtuu aistisen kautta.

Viides vuodenaika

Nyt se alkaa.

Nyt alkaa vuoden pimein kausi, jolloin aamulla ja iltapäivällä vastassa on taivaaton ja lumeton pimeys, tuuli, tuo viimevuosien uusi tuttavamme, viima, koleus ja koko vuoden musta aukko, marraskuusta joulun taakse, kunnes lumi tulee ja päivä pitenee.

Kesäajasta luopuminen ei tässä auta. Tunti taaksepäin on tunti enemmän pimeyttä iltapäivään. Kääntyipä viisari sinne tai tänne, pimeys aamulla kuitenkin kohtaa.

Postista ei tipahda käyttöohjetta tälle, tienvarren mainoskyltit eivät kerro hintaa.

Tulee ikävä kotiin Venäjälle, siellä tästä voisi saada edes jotain irti: loskaa ja kuraa, likaa on kyllin, jätettä ja ränsistynyttä seutua.

Nuoruudessa tämä oli jotenkin helpompaa, oli varaa myllätä tunteidensa vesissä, jotka olivat pintavettä, mutta aallot käyvätkin pinnalla, toisin kuin virrat, jotka ovat syvällä sukelluksissa.

Ei tälle oikein muuta selitystä keksi kuin valuvian. Ja ehkä Tekijä lausuisi tällaisista kommenteista, että hyvä kun asiakas on aktiivinen.

Meni ulos ja huusin tuuleen: maailmassa on neljä vuodenaikaa, oi, sinä joka erehdyt, tätä viidettä ei tarvita.

Mutta tuulet kuulivat, ei mikään muu.

Ei tämä syksyä ole, ei. Syksyn jälkeen tulee talvi.

Tämä on viides vuodenaika, syksystä jouluun.

Tulee nuotiotuli lohduksi. Sytyttäkää se jokaiselle vuorelle, jonne pakenitte, merkitsi. Ja vuorenhuiput tulella vastaavat.

Mikä taivas?

Niilinlaaksossa hallitsivat taivaan ja maan lapset Isis ja Osiris. Mutta hedelmällistä perintöosaa kadehtiva Setekh kävi Osiriksen kimppuun ja vei hänen henkensä sekä heitti hänen ruuminsa osat erillensä laajalle alueelle.

Onneton Isis vaelsi ympäriinsä ja keräsi Osirista kokoon. Saatuaan maailmalle hajonneen miehensä yhdeksi, hän suuteli tätä ja tuli raskaaksi neitseellisellä tavalla, kuolleen miehen suudelmasta. Hän synnytti Horuksen, pojan haukkapäisen, joka kukisti isänsä murhaajan. Kuultuaan tapahtumasta Osiris heräsi henkiin.

Maailmaa hallitsemaan jäi haukkani Horus. Mutta Osiris, joka ensimmäisenä oli kohdannut kuoleman vaelsi länteen ja perusti sinne haudantakaisen maan. Siellä niityt viheriöivät ja puistot kukoistivat.

Sinne oli määrä muiden tulla, länteen, Osiriksen, taivaan ja maan pojan jälkeen. Mutta ennen länteen kulkua oli kuitenkin käytävä Molempien totuuksien salissa, jossa sydämen paino mitattiin sitä mittaavalla vaa’alla, jossa vastapainona oli totuuden sulka. Jos sydän oli keveämpi kuin sulka, sai sen kantaja matkata länteen. Mutta jos se oli painavampi, oli hänen määränsä ikuinen rangaistus.

Upea tarina ja ajatus, eikös vain.

Mutta mitä meidän pitäisi ajatella muumioista, jotka eivät ole kulkeneet sen kummemmin länteen kuin vajonneet rangaistuksen kitaankaan?

Jos repisimme silmämme päästä, asettaisimme sen muumion suuhun, niin että se mitä näemme, tulisi sen sisimmän osaksi, ajattelisiko se, että se on nyt lännen maassa? Hyvää päivää, taivas. En tiennytkään, että Osiriksen valtakunta on British Museum. Ja tämä elämänmuotonne ympärillänne, se siis on onnen maa.

Katselin muumioita, otin niistä kuviakin, mutta en pane tähän, tuntuu niin kornilta.

Egyptistä tuoduille muumioille meidän kulttuurimme, Wienin, Berliinin, Lontoon ja Washingtonin museot, on niiden matkan viimeinen määränpää, niin taivas tai kadotus, mitenkä ne nyt sitten sen ottavat.

Ehkä tämä on kohtalon ivaa, mutta mitähän kristitty kuolleiden kuolleista herättämiseen uskova tai sitä toivova henkilö ajattelisi, jos hän heräisi tuhansien vuosien päästä jonkun kulttuurhistoriallisen museon vitriinissä? Kyllä tämä luultavasti hänen näkökulmastaan olisi jonkinlainen petos. Vähintäänkin hänellä olisi perusteita lausua, että hän odotti jotakin parempaa.

Ehkä ainoastaan suomalainen körttikansa tyytyisi siihenkin ja hiljainen hoosianna huulillaan hyräelisi kiitoksen virren.

Sukupuutto

Dinosauruksen elivät metsooisella kaudella ja ne menestyivät hyvin. Miksi ne katosivat? Väitetään, että asteroidi törmäsi maapalloon. Ja että eivät ne sikäli kuolleet, että linnut ovat niiden jälkeläisiä tai jopa eräänlaisia dinosauruksia. En tiedä, pitääkö tämä paikkaansa ja mitä biologian alalla sivistynyt henkilö sanoisi.

Ehkä suuriksi itsensä kasvattaneita menestyjiä kohtasi jumalten viha. Jumalat viskasivat niitä kivellä.

Mutta voi olla, että asiaan ei liity mitään erityisen moraalista saati teologista. Asteroidin törmäys, mikäli se on syy, oli sattuma.

Pitäisi mennä ensi maanantaina erääseen tilaisuuteen harjoittamaan valistustyötä. Katselin sitä tarkoitusta varten Pohjois-Savon koulutuslukuja. Tutkintoa suorittamattomia on 40 %, lukion tai ammatillisen perustutkinnon suorittaneita 50 % ja korkeakoulututkinnon suorittaneita 10 %. Verrokkilukuina vaikkapa Uusimaa, jossa vastaavat luvut ovat 33, 34 ja 32, tai, jotta oltaisiin hieman samatasoisemmalla alueella, Eteläpohjanmaa 21, 59 ja 20.

Kun huudetaan innovatiivisuutta, se asuu tutkintoa suorittamattomien ja korkeakoulututkinnon suorittaneiden joukossa. Kun tahdotaan, että alue kasvaa ja menestyy, satsataan näihin kahteen ryhmään.

Näin ei ole tehty, ja vaikka parin viime vuoden aikana korkeakoulututkintoja on suoritettu vilkkaammin, koulutettu väki ei pysy alueella vaan muuttaa Etelä-Suomeen.

Tämän hetkisten tilastojen perusteella tilanne 30 vuoden päästä on helppo ennustaa: Ylä-Savossa tulee olemaan vahva metalliteollisuuskeskittymä ja Kuopion seudulla lääketeollisuutta. Tämän lisäksi on runsaasti hyvinvointipalveluja ja vanhusten viriketoimintaa. Siinä koko juttu. 100 vuoden kuluttua alueella on dinosaurusten jälkeläisiä, lintuja.

Se ei ehkä ole kovinkaan moraalinen tai teologinen kysymys. Kun asteroidi, jonka nimi on poismuutto ja väestön ikääntyminen ja loppuminen, osuu jollekin alueelle, se vain osuu. Autioitumista on ennenkin tapahtunut ja vain tapahtunut.

Sukupuuttoon kuolemisen jälkeen dinosauruksen luuranko etsitään ja se mallinnetaan nukeksi, kuten tämä tässä. Paikalle tuodaan lapsia, jotka kirkuvat kauhuissaan.

Valaan vatsassa

Uuden Suomen verkkojulkaisun mukaan suomalaiset käyttävät nettiä keskimäärin 7 tuntia viikossa henkilökohtaisten asioiden käsittelyyn työpaikalla.

Työantajan edustajana mielessäni väikkyi tiedotteen luettuani ilkeitä ajatelmia. Että jaa, kun tässä erityisesti takavuosina valitettiin, että työelämä on yleisesti huonontunut ja että suomalaisilla työpaikoilla on kiire, niin ei ihme, jos viiden päivän työt pitää hoitaa neljässä työpäivässä - jos kerran yksi kokonainen työpäivä viikossa käytetään nettiseikkailuun.

Katsokaas kun olen tällainen mustia ajatteleva henkilö, joka nuoruudessaan oli hippi, mutta nykyisin vetää jokaisen veneenheiluttamista vähän yrittävänkin kölin ali.

Ei vaiskaan.

Nettiseikkailua varmaankin harjoitetaan työpaikalla, mutta seitsemän tuntia saa aikaiseksi nettilehdet selaamalla ja kahvitunnilla suoritetulla laskujen maksamisella. Puoli tuntia päivässä uutisten katselua tekee jo 3.5 tuntia viikossa eli puolet mainitusta ajasta.

Minusta on työnantajan etu, mikäli henkilöstö lukee uutiset netistä, kellä siihen sitten on mahdollisuus. Ja parempi työnantajallekin, että porukka on maksanut laskunsa kuin että ulosottomies saapuisi ja veisi väen kesken työpäivän selvittämään selvittämättömiä asioitaan.

Suurempi ongelma kuin netin käyttäminen voi työpaikoilla olla se, että on saatu komennus Niniveen ja kaiken kukkuraksi jouduttu tällä ikävällä reissulla valaan vatsaan.

Valaan vatsassa on paljon sanastoa eli siis merilevää: kehittäminen, muutos, arvot, tiimi, tulos, tehokkuus, voimaantuminen, benchmarkkaus, innovaatio, strategia, pitkässäjuoksussa, loppupeleissä, tuote, osaaminen, asiakkuus, johtaminen, tahtotila, verkosto jne…

Siinä se taantuma on. Valaat ovat entisiä maaeläviä, jotka ovat taantuneet veteen. Niistä suihkuaa tuo kaikki.

Niityltä tuulee

Elämä on Walpurille yksinkertainen järjestys:

Syntymässä kuolema
Kuolemassa syntyminen

Siinä varma elämän näky, ajallinen ja iankaikkinen.
Napanuoran katkaisu irrottaa lapsen äidistä
elämän matkalle.
Toinen katkaisu kuolinhuoneessa; ihminen irrotetaan
ajasta iankaikkisuuteen.
Kirjan lehti kääntyy viimeiselle sivulle.
Elämän kirja aukeaa.
Ihmisparka! Kuin keuhkotautinen läpivalaisussa.
Se paljastaa sairauden, elämän kirja syyllisyyden.
Korkeus muuttuu tuhkaksi.

Lähtijän huoneessa Walpuri oli oppinut viisautta
ei kuitenkaan elämän syvintä salaa,
sen lähtijä vie mennessään.

Elämän huone tyhjenee kuin kylmilleen jätetty
kamari
ja huone täyttyy hiljaisuudella, silmät
kyynelillä
ja vesiruukusta, kehdosta, liedestä
irtoaa aika
ja kosketus kirpoaa
ja ajalliset muuttuvat ajallisiksi
ja arvottomat arvottomiksi
ja kurkihirsi hajoaa.

Silloin valo tulvahtaa,
kuuluu Jumalan luomishuto: Tulkoon valkeus!
Ja valkeus tulee, laskeutuu kaikkeen ja kaiken ylle
armona ja anteeksiantona
syyllisyyttä poispyyhkivänä.
Vesiruukkuun, kehtoon, lieteen palaa aika
tännejääneet palaavat aikaansa ja huoneisiinsa.
Toisella puolella on pääsiäisen valkeus,
luomisen pyhä salaisuus.

Jos elämä ei irrottanut maalliista,
ei elettykään.
Maria synnytti poikansa kuolemaan
suuren Sanan tähden.
Kaikesta kiittäkäämme, eniten murheesta,
joka vaivaa ja riisuu.

Linnunrata liukuu kultaiselle kerälle
ilon ja itkun kimalteina
kuin taivaan kannen lukematon tähtijoukko
toivon ja armon päättymätön luku.
Kirkkaimpana loistaa jouluntähti ihana,
taivaan ovi ihmisille.

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa.

Tämä on Katri Taanilan, kohta 90-vuotiaan kirjailijan tekstiä hänen kamarinäytelmässään Niityltä tuulee. Kyllä, kyllä, on hänellä veli, jonka nimi on Hannu. Mutta kielenkäyttäjä näistä on Katri, salamavaloista ja eetteristä piittaamaton runoilija.

Keskipohjalaiset valloittavat Ylä-Savoa. Ensin kamariorkesteri ja Ruuttunen Iisalmessa perjantaina, sitten Taanilan kamarinäytelmä Ruuttusten naapurista kotoisin olevien Tyhtilän serkusten, kaksi kaksimetristä hakkapeliittaa veisurina ja Eeva-Maija Haukinen, esittämänä. Tilaisuus toteutettiin piispa Arsenin Mäntyrinteen tilalla Pajujärvellä, tuossa Alapitkän kupeessa, nelisenkymmentä kilometriä Kuopiosta vitostietä pohjoiseen. Yleisöä oli yli 100 henkeä, kaikki eivät mahtuneet sisään vaan joutuivat tilanpuutteen takia valitettavasti palaamaan kotiin.

Niityltä tuulee on runoelma lapsenpäästäjä ja ruumiinpesijä Walpurista. Kamarinäytelmässä on kuusi hetkeä, äiti ja tytär, synnyttäjän huone, hätäkaste, Liina-Maria, kuolinhuoneessa sekä ruumiinpesu ja matkamiehen virsi. Kuhunkin hetkeen liittyy Vanhan virsikirjan virsi: 63, 301, 11, 349, 82 ja 397. Kyseessä on ajankuva ja maailmanselitys miniatyyrin kautta.

Se tuo idealtaan mieleen perjantaina kuullun Pärtin Fratres-teoksen. Samaa arkaaisuuden ja yksinkertaisuuden yhdelmää, joka läpivalaisee kaiken elämän – ja kuoleman – ja jonka taustalla kalahtaen kuin Macbethin koputus soi herättävä kysymys elämän tarkoituksesta.

Walpurille hänen kaksoisammattinsa, lapsenpäästö ja ruumiinpesu, on käsityötä. Käsityön kautta hän katselee Sinun kättesi tekoja ja muuntuu itse pyhän teon tekijäksi:

Käsissä oli elämän kosketus.

Sinä olet kevään uni, Walpuri.
Kevät muuttuu kesäksi ja kuolee syksyyn.

Uskonpuhdistuksen muistopäivänä

Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä.
Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy,
vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin. Meret pauhaavat ja kuohuvat, vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä.
Virta ja kaikki sen haarat ilahduttavat Jumalan kaupunkia,
Korkeimman pyhiä asuinsijoja. Jumala on kaupunkinsa keskellä, kaupunki ei järky.Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee.
Kansojen meri kuohuu, valtakunnat horjuvat,
maa järkkyy hänen äänestään.Herra Sebaot on kanssamme, Jaakobin Jumala on turvamme.
Ps. 46: 2-8

Meidän linnam' on Jumal' taivaast'
Meidän kilpem' ja otam'
Hän auttaa meitä hädäst' ja vaivastä
Kuin usein päällem' kootaan;
Meidän vihollisem'
On hirmullinen,
Neuvois' monisä
Pahois' juonis'
Ei löytä hänen vertaans'

Häntä vastaan omast' voimast'
Ei tohtin' yksiikään mennä;
Sillä Isän Jumalan suomast'
Christus sotaan tuli tänne
Herra Zebaoth
Hält' voima pois ott',
Se jalo sankar'
Ja töisäns' ankar'
Sai voiton ylitsen pirun

Vaik' koko mailma vastaan olis'
Ja perät' meit' kadottaa tahtois'
Ei kuitenkaan edes tulis'
Eik' matkaan sais', mitä aikois'
Hänen päämiehens'
Osottakoon väkens'
Hän juonens' kanssa
Pyytää meit' ansaan
Itsep' hän kuoppaan lankee.

Rauhan he meill' pitää suoman,
Vaikk' ovat kiukus' ja hullun'
Sillä Christus on meidän voimam'
Hän on meit' auttamaan tullut.
Jos he meilt' pois temmaavat
Hengen ja tavaran
Olkoon ne heill'
Jää kuintenkin meill'
Jumalan valtakunta.

Äidinkielen aine: konsertissa

Kiitos Sallan vinkin - kannattaa pitää blogia, sen kommenttiloorassa on välillä itselle tärkeitä vinkkejä - etsiydyin eilen illalla Iisalmen kulttuurikeskukseen konserttiin, jossa esiintyi Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri Juha Kankaan johdolla, solistina Esa Ruuttunen.

Kulttuurikeskuksen sali on kooltaan parahultainen tämän muotoiselle orkesterille, jossa soittaa parisenkymmentä soittajaa, takapenkiltä katsottuna ja kuultuna 4 soittajaa ykkös- ja kakkosviulussa sekä alttoviulussa kussakin, kolme sellistiä, basso, pianisti ja lyömäsoittaja. Väkeä mahtunee kolmisensataa.

Orkesteri oli odotuksiini nähden hieman yllättävä. Olen kyllä kuullut siitä, ja moni on ihmetellyt tai kehunut sen tasoa. Ainoa kuuloelämykseni on pumpun vuonna 2000 äänittämä Joulutervehdys, jossa solistina on Pia Freund. Tällä levyllä Bachin Air tai Corellin Joulukonsertto kuulostaa kansanmusiikilta, mikä on kiinnostava yhdistelmä. Odotukseni näiltä pohjilta oli pelimannisoundisen taidemusiikin kuunteleminen.

Yllätys johtui tästä. Orkesteri on työstänyt soundiaan toisenlaiseksi, pelimannityylinen soitanta häivähtää välillä viuluissa, mutta nyt se on pikemminkin muisto menneisyydestä ja häiritsevä tekijä kuin äänellisesti kiinnostava elementti.

Jos johonkin pitäisi verrata, orkesteri on tullut lähemmäksi Lahden orkesteria. Tämä on tietysti kiinnostavaa, koska voi kysyä, tarvitaanko meillä kahta tällaista pumppua. Ehkä Keski-Pohjanmaan orkesterin pysyminen kamariorkesterina sekä ohjelmistovalinnat, ovat tulevaisuuden kannalta keskeisiä.

Eilisillan konsertissa ohjelmistovalintojen aloitus, Griegin Holbergin ajoilta ei ehkä oikein saanut orkesteria syttymään parhaimpaansa. Sen sijaan Pärtin Fratres, joka on vaativa, soi puhuttelevasti.

Pärthän välillä ”sammui” säveltäjänä. Hän tutki vuosikausia keskiaikaista musiikkia päästäkseen säveltäjänä elävien maille. Tuloksena syntyi musiikki, joka on yksinkertaisimmin ilmaistuna gregoriaanisen musiikin ja nykymusiikin sekoitusta.

Fratres rakentuu yksinkertaisesta sävelkulusta, jossa kuljetaan neljää-viittä säveltä ylös ja alas sekuntiaskelin. Meditatiivisen ja kohtalokkaan tunnelman synnyttää yhtäältä toisto, äänen voimistuminen sekä rummun seinään hakattu kalkatus.

Sävellyksen kuuleminen myllää sisikuntaa, ja itse ajattelin tämän musikaalisen ilmaisuvoiman keskellä eläessäni lausetta ”kaiken vaihtaisin laulun lahjaan”. Kirjoittaminen ja filosofia ovat loppujen lopuksi varsin köyhiä alueita verrattuna siihen, mihin säveltämällä on mahdollista päästä.

Oli erittäin harmillista, että samalla rivillä istuva pappa alkoi kuorsata juuri intensiivisimpien kohtien aikana. Musiikki epäilemättä voi olla unilääke ja ehkä Pärtin ilmaisun voima tulee esille myös siinä, että se vie tajun. Lähellä istuvien kannalta asia on kuitenkin sietämätön.

Pärtin jälkeen Esa Ruuttunen lauloi neljä aariaa Händelin Messiaasta. Mielestäni tämän hetkisessä tilassaan Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri on parhaimmillaan barokkiorkesterina. Händelit, joihin sisältyy vauhdikkaita osia ja jotka ovat virvoittavasti bachvetoisessa barokissa englanninkielisiä (Ruuttunen muuten lausui selkeästi, mikä ei ole aina itsestään selvyys), sopivat orkesterille ja sen solistille oivallisesti.

Väliajan jälkeen Ruuttunen laului Merikannon karjalaislauluja. Oli kiinnostavaa kuulla, miten hänen äänensä käyttäytyi tämän kokoisessa tilassa. Olen törmännyt häneen 80-luvun alkupuolelta, Esahan on myös pappi, ja olen kuullut hänen ääntään oopperassa, hyvin pienessä intiimissä tilassa, jossa kokemus oli komeudessaan järkyttävä sekä nyt tällaisessa pienehkössä isossa salissa.

Ruuttusen ääniala ei ole kovin laaja. Ylä-äänissä se jopa pari kertaa katkesi ja alhaallakin on selvästi ahtautta. Mutta sen sijaan kantava se on. Ja kaunis. Se kantaa läpi aikain pauhun, enkä ensimerkiksi ihmettele, miksi sitä pidetään kansainvälisesti loistavana Wagner-äänenä.

Esityksen osalta taas voi todeta, että Ruuttunen on hyvin voimakkaasti itsensä peliin laittava ja läsnä oleva laulaja, joka korvaa äänen laajuuden aivan pienet ongelmat tavalla, jolla hän on lavalla. Kantava ääni ja laaja tapa seurustella yleisön kanssa on hänen tavaramerkkinsä.

Konsertin päätti Tsaikovskin Serenadi jousiorkesterille. En aivan päässyt mukaan, mutta viimeisen osan pianissimot, tauot ja pizzicatot herättivät tunteeni ja kohottivat mielen tunnelmaan, joka on aina onnistuneen konsertin merkki narikasta takkia haettaessa: tutuille hymyillään, mutta ei turhia puhuta.

Kirjoitin tämän tässä aamulla ihan vakavissani. Tuli kouluajat mieleen ja katsoin kaikkea tätä yllä: just nappiin kuin ainekirjoitusta. Taidan laittaa seuraavan matrikkeliin harrastukseksi. 10-, sinulla on jänniä ajatuksia, paranna käsialaa, sanoi opettaja.

Mutta konsertti siis oli tasokas ja rikas.

Kuva on Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin verkkosivuilta.

Elealle kiitos, sain siltä pallon

Elea on Etelä-Italiassa, mutta sen filosofikoulu oli kyllä kreikkalainen.

Herra Parmenides korosti korostamistaan, että totuuden voi saavuttaa, kun pohtii. Hän oletti, että maa on pallonmuotoinen ja maailmankaikkeuden keskipiste. Uutta oli nimenomaisesti maan pallonmuotoisuus, maailmankaikkeuden pallonmuotoisuuden ajatus esiintyy jo miletoslaisessa ajattelussa. Nykyisin tämä Hawkings tahtoisi, että he olivat oikeassa.

Parmenideen mukaan on kaksi tietä (methodos). Nämä ovat totuus ja luulo ei doksa. Totuuden tiellä on keskeistä se mikä on (to hon). Se mikä on, on olevaa ja totta ja se mikä ei ole, on ei olevaa ja epätotta. Näille muotoutuivat ristiriidan ja kolmannen poissuljetun laki. Jotta jotakin voisi käsittää ja sanoa olevaksi, sen on oltava muuttumatonta, liikkumatonta, ajatonta, jakamatonta ja pallon muotoista. Tämä Parmenideen idea on toisin sanoen invariaabeleiden piirteiden periaate.

Zenon elealainen kehitti paradoksit, mutta niihin olemme jo paneutuneet. Ne herättävät kysymykset ajan ja liikkeen jaettavuudesta sekä äärettömän käsitteestä.

Embedokles esitti, että se mikä todella on, on muuttumaton ykseys. Maailma on saanut alkunsa moneudesta, alkuaineista, joita ovat ilma, maa, tuli ja vesi. Sitä hallitsevat kaksi sielullista voimaa: Rakkaus ja Viha. Rakkauden ollessa voitolla syntyy Kaikkeuden Pallo Viha taas repii aineet erilleen.

Kaikkeus on elävä olento, joka kasvaa Rakkauden alulla ja hajoaa Vihan voimalla.

Kaikkeuden pallo muodostuu Anaksagoraan mielestä partikkeleista eli pikku ainesosista (spermata). Ne ovat rajattomasti jaettavia kuin kvantit ja kvarkit ja kenties muuttuvat aalloiksi.

Miletos

Aluksi kouluja oli kaksi, miletoslaiset ja elealaiset, joista ensimmäiset keksivät luonnon ja jälkimmäiset yhteiskunnan ja käyttäytymisen. Tämä tässä on miletoslaisten tarina.

Se sai alkunsa kaupankäynnistä itään ja Egyptiin. Vaurauden myötä syntyi skholee eli vapaa aika ja käytännön päämääriin sitoutumaton pohdiskelu.

Rikkauden mahdollistaessa kattoon syljeskelyn alkoivat eräät kysyä, että mikä taivas, mikä maa. Toisin sanoen syttyi kosmologinen intressi.

Tuli Thales. Hän kertoi: kaiken arkhe eli alkuperusta on vesi. On kiintoisaa, että hänen ideansa oletti kaiken selittämisen olevan mahdollista yhden periaatteen avulla. Jokainen, jokainen, jokainen, hoki hän: jokainen puoliympyrään piirretty kulma on suora.

Höpsis, vastasi Anaksimandros, yhden periaatteen miehet työntäkööt päänsä kaivoon, josta juovat. Ettekö ymmärrä, että maailma on rajaton eli apeiron. Apeiron on eräässä mielessä kehys kuin avaruus, jonka piirissä kaikki mikä tapahtuu tapahtuu ja toisessa mielessä materia, joka ei samastu havaittavaan aineeseen.

Näin näkökulma laajentui. Löydettiin ääretön muutoksen lähde.

Maailma, sanoi Anaksimandros, on kuin rumpu. Pam. Sen ympärillä ovat ilma ja tuli. Taivaan kappaleet, tähdet, ovat kokoonpuristettua ilmaa, josta tuli ruiskuaa ulos.

Entäs sitten ilma, kysyi Anaksimenes. Mutta silloin areenalle astui jo Pythagoras, joka kertoi, että lasketaan, pojat, lasketaan. Oletteko huomanneet, että 1+2+3+4 on 10. Tähän täytyy sisältyä jotakin suurta. Niin suurta, että koko todellisuus on oktaavin, kvintin ja kvartin suhde eli siis 2:1, 3:2 ja 4:3. Ja se soi, niin että arkhe on sfäärien harmonia.

Jos kysyt, miten sielusi voi, kuuntele tätä musiikkia. Pelastut, kun jäsennyt intervallien mukaisesti! Yksi näet on luonut aritmeettiset rakenteet apeironiin, jossa elät.

Näille keskusteluille rakensivat Leukippos ja Demokritos. Heidän mielestään oli järkevää kysyä, kuten Thales, onko kaikkein yksinkertaisinta, jolle kaikki muodostuu ja miten selittyy se, että kaikki liikkuu.

Vastaukseksi he kehittivät atomiopin, jonka heikko kohta on liike. Pyörreliike vain oletetaan välttämättömyydeksi. Mutta mikä on moottori?

Paraati

Jos katsoisi vain tuota ratsuväkikuvaa, voisi tyhmempi olettaa, että kyseessä on chevalier-kaarti ja keisarin kruunaus. Missähän Mannerheim luuraa, ai niin hän käveli. Asioihin hiukkasen syvemmin perehtyneempi tietää, että ei, kuva on Buckinghamin palatsin edestä ja vuosisata ei ole 1800 vaan 2000.

Elämme maailmassa, jossa tällaista menoa kokoonnutaan katsomaan joka päivä klo. 10.30 paikallista aikaa. Menot kestävät reilun tunnin.

Aina olen ollut perso soitolle ja siis kuljen paikalle.

Mutta siellä on muitakin!

Väkeä virtaa pitkin kaupunkia. Syntyy joukkoja. Poliisi astuu niiden eteen ja selittää: ”Tiedättehän, Lontoossa ei tehdä rikoksia eikä meillä ole rikollisia. Mutta jostain syystä juuri tähän paikkaan saattaa saapua kriminaali. Pitäkääpä laukustanne kiinni, kuten tuo herra. Vai tahdotteko saada minut itkemään? Oi, ette tietenkään. Ja mistäpä sitä ollaan. Australiasta? Wonderfull.”

Ensin tulevat ratsukot. Niiden perässä soittokunta. Sitten paraatimarssi jalan. Ja uusi soittokunta.

Palatsin edessä sotilaat kävelevät edestakaisin seinästä aidalle. Joku huutaa käskyjä. Erikoisen pyssynpyörittelyn ja jalkainheittoseremonian jälkeen soittokunnat aloittavat soittonsa, pitävät konsertin, joka ei ole lainkaan hullumpi, eikös vain.

Ta-ra-rat-tat-ta-ta-ta-ta-taa-ra-ta-taa-ra-ta-taa-ra-ta-taa-ra-ta-taa

Katsojia paikalla on tuhansia. Osa sullotaan rauta-aitojen taakse. Ratsupoliisit kulkevat ympäriinsä ja viheltävät pilliin nähdessään ihmisiä patsaiden päällä. Valokuvan saa kohottamalla kätensä taivaisiin.

Tätä katsotaan.

Jos joka päivä tunti ja paikalla on 5000 ihmistä se tekee kerrottuna 365:llä yhteensä 1 825 000. Melkein pari miljoonaa ihmistä tunnin verran vuodessa ammentaa henkistä pääomaa tästä näystä, joka on järjestetty kuningattaren, prinssipuolison, prinssin ja Camilla Parker-Bowlesin turvallisuuden takaamiseksi.

Tunnelma tiivistyy, jännitys kärjistyy. Tunteet lentävät valkoisin siivin Lontoon taivaan yllä.

En ole varma, onko näky ja ilmiö koominen vai peräti makaaberi. Makaaberista selvemmin esimerkiksi käy Daniel Edwardsin patsas, jonka nimi on Kuollut prinssi Harry. Harryn näköisveistos makaa siinä sotilaspuku yllä. Patsas on tehty niiden sotilaiden muistoksi, jotka eivät ole saaneet palvella maataan Irakissa. Sama kuvanveistäjä on veistänyt julkkisten synnytyksiä ja ruumiinavauksia. Klassiseen tyyliin tehtyjä kaikki ja sellaisina tavattoman vastenmielisiä.

Tärkeä

En tiedä, kuka kiinalainen se oli, mutta kiinalainenpa kumminkin, joka sanoi, että elämässä tärkeintä on puutarhan hoito eikä sekään ole kovin tärkeää.

Kuva on St. Jamesin puistosta. Näkymä on unohtunut maisema, jonka takaosassa voisi sijaita vaikkapa mylly. De facto rakennuksilta on parisataa metriä Westminster Abbeylle ja Parlamenttitalolle, suurkaupungin vilinään.

Siirtyminen hälyn keskeltä tuollaiseen maisemaan on häkellyttävä. Puiden rauha, veden tyyni virta ja nuokkuvat rakennukset siirtävät kulkijan menneeseen maailmaan, joka on silti osa tätä hetkeä vuonna 2007.

Vedessä ui joutsenia, mustajoutsenia ja pelikaaneja.

Maailma on tässä ja poissa.

Aloin aivan oikeasti miettiä, mikä elämässä on tärkeää. Vastaukseksi kaivoin kuvan esille. Sitä voisi luonnehtia arvokeskusteluksi. Siinä näkyvistä kivistäkin on helpompi herättää opetuslapsia tässä käsiteltävälle tärkeydelle kuin meistä, jotka elämme sen mukaan, mikä on firmamme arvot.

Ja sitten aloin ajatella esisokraattisia filosofeja, jotka aine aineelta lisäsivät elementtejä perustaan, josta he uskoivat todellisuuden muodostuvan.

Itse olen jotenkin juuttunut veteen. En etene, silloin kun otan valokuvia, Thalesta pidemmälle. Ja hänen myötään ennustan myös auringonpimennystä.

Kaikki on vettä, opetti Thales, eikä kovin väärässä ollut. Diogenes Laertioksen mukaan hän ennusti hyvän sadon, osti kaikki Miletoksen öljynpuristimet ja rikastui, sillä ennustus osui oikeaan. Thales ei kuitenkaan rikastunut pyyteellisen rikastumisen toivossa vaan osoittaakseen, että pelkästään järkeä käyttämällä voi rikastua.

Vesi on. Järjellinen elämä on rikasta.

Mutta on myös tuli, ilma ja maa.

Siinäpä tärkeimmät.

Diplomatiaa

Karhu on täytetty ja lasin takana. Silti viesti on selvä ja menee perille.

Vähän kuin tässä venäläisen diplomaatin puheenvuorossa, jonka mukaisesti Suomen Nato-jäsenyyttä ei katseltaisi suopein silmin itänaapurissa.

Diplomaatti kutsuttiin kotiin, hieman ennen aikojaan, sillä kausi olisi muutenkin ollut lopussa.

Se oli lausunto lasin takaa ja täytetty.

Mutta viesti oli selvä. En tiedä, menikö perille.

Jos Venäjä virallisesti ilmoittaisi kantansa Suomen Nato-jäsenyydestä, se hankaloittaisi Venäjän asemaa avarana demokraattisena länsivaltana.

Mutta kun täytetty karhu lasin takaa karjuu, asian voi ilmaista nykyisissä museaalisissa olosuhteissa yhtä kaikki.

Meillä kerrottiin, että kaukaa saa hakea tällaista, 70-luvulta. Venäjä on meille museo. Se mitä sieltä kerrotaan, kerrotaan lasin takaa.

Kannattaisi ottaa vakavasti, kun maa on näin määritelty.

Kun kone koukkaa ilmatilassa, kyseessä ei ole kaikki koneet, mutta kone kuitenkin. Jos meiltä ensin koukataan henkiseen ilmatilaan, niin koukkaus tehdään takaisin. Se on aluetta, jonka säännöt kieltävät, mutta kyseessähän on pelkkä museo. Ja itsepähän aloititte, voisi joku sanoa. Valitsitte museon säännöt. Pelaamme reilua peliä omilla säännöillänne.

Taitavasti tehty. Kyseessä on diplomatiaosaaminen.

Se ei ole niin, että asiat ovat toisin kuin miltä pinnalta näyttää. Ne ovat juuri siten kuin miltä näyttää, pinnalta.

Se, mikä minua ei tässä kiinnosta, koskee Suomen ja Venäjän suhteita. Se, mikä kiinnostaa, on kommunikaatio, viesti, se, miten kohtaavat kansat ylipäänsä toisiaan, ihmiset ihmisiä.

Tässä yksittäisessä tapauksessa on kyse pitkästä historiasta, jonka merkittävin sana on mutta. Entisaikoina suomalaiset diplomaatit vastasivat kaikkeen, mitä neuvostokollegat sanoivat, ilahtuneen myönteisesti: kyllä, mutta… Nyt kun puhutaan ronskimmin, otetaan heti perään pari askelta takaviistoon ja todetaan, että tämä oli tällainen juttu: ei tarkoitettu mitä sanottiin, mutta…

Oxbridge

Tässä on Oxfordin torneja sekä Cambridgen jokimaisemaa, jolta näkyy King Collegen huippuja.

Molemmat ovat Englannin ylpeys, yläluokan opinahjoja.

Kyllä tietysti Oxfordin ymmärrän. Duns Scotus ja William Ockham olivat jonkin aikaa siellä. Syntyi tieteellisen mielikuvituksen mahdollistava idea siitä, että on mahdollisuuksia jotka eivät toteudu sekä lauseista merkityksensä saava terministinen logiikka ja empirismin korostus. Siinä on tiedeparadigma, joka oli voimassa aina 1990-luvulle asti, 600 vuotta ilman, että sitä mikään horjutti.

Swinburne oli siellä, mikä jo osoittaa outoutta. Hänen postinsa peri Marilyn McCord-Adams, jota joskus kuuntelin Atlantassa suu auki. Kyllä oli suoraan sanoen vaatimatonta tavaraa. Mutta Marilynin kaksiosainen kirja Ockhamista on tietysti alan standarditeos, sivuuttamaton ja lyömätön esitys. Christ Churchissa näytti olevan Keith Wardin saarna.

Yhdessä Collegessa on teologian professorina Pamela Anderson, välissä Sue, sellainen ranskalaisten tutkija ja feministiteologi.

Kaikki ihan hyvää dosenttitasoa, ei sillä.

Ne kuulkaa nämä noteeratut tiedemiehet pitävät vuorollaan saarnan collegensa kirkossa eikä sitä kukaan hämmästele.

Mutta pakko on mun sanomani, että jos suhdetta pitäisi etsiä, niin Oxfordin suhde Cambridgeen on kuin Esson baarin Kuopion tuomiokirkkoon.

Cambridge lienee maailman kaunein yliopisto. Vanhimmat colleget suurin piirtein samalta ajalta kuin Oxfordissa, St. Peter on perustettu 1240-luvulla. Yhteensä Collegeja on 32 ja niistä 10 sijaitsevat vierivieressä muodostaen varsinaisen yliopistokampuksen.

Newton oli siellä. Nykyisin voi nähdä vaikkapa Stephen Hawkingin. Hawking muotoili singulariteettiin perustuvan alkuräjähdysteorian 1970-luvulla ja esitteli sen paaville, joka alkoi kannattaa sitä. Nyt hän suorittaa laskutoimituksia, joiden tarkoituksena on todistaa aluttoman, loputtoman ja reunattoman maailmankaikkeuden teoria. Hawkings tahtoisi mieluummin sellaisen maailman kuin tällaisen.

Oli sinne vähän erään kirjan merkeissä asiaakin. Mutta ei Cambridge University Pressiin, joka olisi kunniaksi, vain sen kauppaan. Sen sijaan asiaa oli uuteen tulokkaaseen Cambridge Scholar Pressiin, joka käyttää härskisti brändinimeä hyväkseen. Tutut kääntyivät sen puoleen Oxford University Pressin kohteliain sanakääntein ilmoitettua, että artikkelikokoelmamme on liian filosofinen käsitelläkseen uskonnollisia tunteita. Tekivät sitten sopimuksen Cambridge Scholarin kanssa.

Hienoja koulujahan nämä tietysti ovat. Opettajia on enemmän ja yksilöllistä ohjausta saa. Mutta eivät ne nykyisessä filosofisessa tai teologisessa maailmassa ole sen kummoisempia kuin vaikkapa Helsingin yliopisto. Shanghain listalla sijoitus on tietysti korkeampi, mutta sen listan kriteeristö on mitä on eikä mittaa tasoa sen kummemmin kuin elokuvan Oscar. Oma painonsa sillä tietysti on

Oxfordiin menevät ne Etonin pojat. Eton ei mielestäni ole kummoinen, mutta siihen, kuten muihinkin brittikouluihin kätkeytyy eräs innovaatio, joka on lyömätön: koulupuku.

Miksi koulupuku?

Etonin rehtori vastasi näin: siksi, ettei aamulla tarvitse miettiä, mitä pistäisi päälleen vaan senkin ajan voisi käyttää sen miettimiseen, mitä elämällään tekisi.

Sana sunnuntaiksi special

Olemme ihka varmoja siitä, että Homerosta ei ollut vaan useita runonlaulajia, joiden lauluissa Odysseuksen matkat kulkeutuivat kansan tietoisuuteen. Vihdoin koottiin runoelmat samoihin kansiin, mutta sitä ei tehnyt Lönroth eikä kukaan hänen kaltaisensa.

Mutta sitä olen ihmetellyt, oliko Shakespeare olemassa vai joku toinen samanniminen henkilö.

Vastaus on Statfordissa. Oxfordin takana Birgminhamiin päin

Alin kuva on lontoolaisesta puistosta, jonka varrella sijaitsevat kaupungin merkittävimmät elokuvateatterit, muun muassa Odeon. Samassa puistossa on Chaplinin patsas. "Ei ole muuta pimeyttä kuin tietämättömyys." Mutta jos tämä pimeys, joka meissä on, on valoa, mitä onkaan pimeys. Olkoon tämä saarnani tänään.

Keskimmäinen kuva on Shakespearen synnyinkoti Statfordissa. Siinä on nykyisin museo ja kauppa. Sisällä olo on kuin suomalaisessa savutuvassa sillä erotuksella, että kerroksia on kaksi. Tulisijat joka huoneessa ja lankkulattiat.

Tässä silminnäkijätodisteena olevan kuvan talosta pikku-Willy kirmasi muutaman sata metriä rakennukseen, joka on ylin kuva. Se on hänen koulunsa ja se toimii kouluna vieläkin. Katsoin ikkunasta sisälle, näin kopiokoneen, kirjoja ja pulpetteja. Ilmeisesti kosteusongelmia ei ole.

Kravattipakko

Matt. 22: 1-14Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi: »Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: ’Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!’ Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.’ Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista. Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: ’Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?’ Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.’»

Kaikki rakastavat Timoa

Koetan tässä perehtyä asioihin oltuani maailmasta viikon poissa.

Timo on tietysti Soini, johon suuntautuvan rakastavan affektin intensiteetti lienee voimistunut kovasti Suomen saatua toistuvasti takkiinsa EU:n neuvotteluissa.

Mitä hyötyä on olla niissä isoissa pöydissä, joissa asiat päätetään, kun ei niissä itse saa päättää? Mitä hyötyä, jos hintana on olla nettomaksaja?

Kai se hyöty on pahemman vaihtoehdon välttäminen eli se, ettei muutu Irlanniksi, joka muuten ei enää ole Irlanti, mutta joka Suomi voisi kenties olla ellei kulkisi kuuliaisesti isompien talutushinnassa ja joksi se muuttuu joka tapauksessa.

Irlanniksi muuttuu, kyllä, entistä köyhemmäksi samankieliseksi maaksi, jossa asiat ovat huonosti. Muuttuu, koska hallinto- ja työkulttuuri on muutettu ison maailman mukaan eli massojen mukaan sellaiseksi, että se ei pidä pakkasta.

Se on vähän niin kuin muuttaisi talot Piccadillyn varren taloiksi. Laittaisi rahat seinien ornamentteihin, mutta jättäisi toisen ikkunan pois ja lämmitysjärjestelmän rakentamatta. Elämä on täynnä valintoja. Kaikkea ei kukaan saa. Jotakin valitsemalla jättää jotakin pois. Lämmitys- ja vesijärjestelmät eivät ole niitä tärkeimpiä, mikäli kulissit ovat kunnossa.

Saahan sitä jostakin siirrettävän patterin, jonka ovat huippuosaajat rakentaneet. Ja aina voi laittaa lisää päälle, jos tulee kylmä.

Ja siinä menossa voi polleasti todeta, että se maksaa, jolla on rahaa. Meillä on. Suomella. Rahaa kuin roskaa. Sitä sopii tulvana päästää maailmalle ja ihastella sitten sitä pientä sievää puroa, joka tästä oman rahan tulvasta hiljaa ja tyrehtyen tihkuu takaisin.

Seistä siinä puron varrella ja vakuuttaa, että argumentit voittavat.

Ihastella, että oma koppalakki on samanvärinen kuin Louvren vartijalla ja kaavake täyssama. Ja että jonoon on päästy. Jono pelastaa.

Ne saavat Euroopassa, jotka lyövät nyrkin pöytään.

Kuten Britannia ja Puola. Britanniassa on se kummallisen puoleinen liikenne, joka on tehty oikeassa kädessä olevan miekan takia. Peitsi tanassa on mukava körötellä kohti vastustajaa.

Muualla on Napoleonin valloitusten jälkeen liikenne vaihdettu sellaiseksi, että peitset eivät kohtaa. Tai jos kohtaavat, niin on pakko lyödä vasemmalla kädellä.

Tämä kaikki yllä on populismia, mutta nyt populismi jyllää ja sitä tänä lauantaina, asioihin perehtyneenä, tahdon minäkin juhlia, sillä perustuslaki on syntynyt ja kun ei siitä mitään ymmärrä eli toisin sanoen se ei tarkoita mitään, jäljelle jää suunpieksäminen ilmaan. Ja isot pöydät ja isot päätökset. Ja me ollaan mukana mukana. Ja rahaa on. Meillä. Teille.

Raikasta

Lontoon keskustassa ei voi aamuisella poiketa haukkaamaan raikasta ilmaa. Ja käveleminen ei virkistä vaan uuvuttaa.

Se alue, joka painetaan turistikarttaan, Thames-joen varsi, on noin 7-8 kilometriä pitkä, matka Towerilta Buckinghamin palatsille. Kun käppäilee sellaisen päivittäin ja kulkee sitten ylös vaikkapa Harrodsin tavaratalon läpi Luonnontieteelliselle museolle ja siitä vielä Kensingtonin palatsille ja Hyde Parkin läpi Piccadilly Avenuelle hukkuen Sohon tai Covent gardenin sokkeloihin tietää kyllä kävelleensä. Katu tekee jaloista kuin tikut. Varpaat ovat rakkuloilla, ellei sitten satu olemaan mukana erityiskengät.

Mutta mikään puhtaan ilman nautinto se ei ole. Ei kunnon kohotus.

Autot ovat pahalla asialla. Niistä lähtee kaksiteräinen saaste: pakokaasut ja melusaaste. Niillä kun itseäsi sumutat päivät pitkät niin here we go.

Puistoissa, St. Jamesissa, Green Parkissa, Hyde Parkissa ja Regent Parkissa on kyllä ihmeellisen hiljaista. Joki virtaa, joutsenet lipuvat vierelläsi ja pelikaani pongahtaa ärhentelemään. Puut, kuinka vanhoja ne lienevätkään, esittävät vastalauseensa sille, mitä puistojen aitojen takana tapahtuu.

Ovatko puistot kaupungin keuhkot? En enää tiedä, sillä ekologinen ajatteluni on särkynyt pikseleiksi.

Ja mikä on luontoa? Nämä puistotko, jotka ovat muokattua todellisuutta, ihmisen käden jälkiä?

National Galleryssä 1900-luvun taiteen osastossa iskee silmään Akseli Gallen-Kallelan maalaus Keiteleenjärvi. Huoneen ovelta se tekee suorastaan valokuvamaisen vaikutelman katsojaan: sininen, kirkas, jäinen. Lähemmäksi astuttaessa nämä elementit säilyvät, mutta työ osoittautuu maalaukseksi.

Huikea sininen, huikaiseva työ, joka vangitsee katseen ja mielen,

Jo muinaiset roomalaiset tiesivät, että kaupungin keskeisin ongelma on viemäröinti.

Meidän ongelmamme on sama. Kaupunki tarvitsee ilmaviemäröinnin ja ääniviemäröinnin. Nämä täytyy kuljettaa sieltä ulos.

Nykyisin Lontoon raikkain ilma on Gallen-Kallelan maalaus.

Napsasin sen tuollaisesta osoitteesta: http://www.nationalgallery.org.uk/cgi-bin/WebObjects.dll/CollectionPublisher.woa/wa/largeImage?workNumber=NG6574&collectionPublisherSection=work

Kirjoittaja nähty samassa lentokoneessa presidentin kanssa!

Sun, Daly Mirror ja muut tabloidit eivät ehkä julkaisisi aivan näin köyhää otsikkoa kuin tämä tässä, mutta Iltalehti tai levikinedistämiskampanjaansa suorittava maakuntalehti varmaan julkaisisi. Katselin otsikointia Nykäsen hyppäämisistä aamukymmeneltä mietiskellen, että mitäs tässä oikein junnataan.

Hetken päästä selitys löytyi: koneen etuosaan pyyhälsi ihka elävä Tarja.

Kyseessä oli kuulemma luentomatka, jota en ennättänyt London School of Economyyn seuraamaan vaikka käyskentelinkin samoilla raiteilla. Ei ollut ehtinyt Gordon Brownkaan Suomen johtajaa tapaamaan, sisäpoliittisia kiireitä kuulemma. Ei hänellä ollut aikaa minullekaan, mutta syytä ei ilmoitettu.

Halonen oli kehunut pohjoismaista hyvinvointivaltiota.

En nyt tiedä, mitä asiasta ajattelisin oltuani eri puolilla sitä konservatismin pesää, joka aikanaan loi ajatuksen, joka sai nimen wellfare.

Perustoimeentulo ja eläke on kaikille sama, veroprosentteja on kaksi, hieman yli 20 % alle 40 000 ansaitseville ja hieman yli 40 % niille, jotka ansaitsevat enemmän.

Asuntojen hinnat ovat kipeitä. Pieni perheasunto maksaa 200-300 000 puntaa. Palkkataso on kaiketi Suomea hieman korkeampi.

Näiden näkyjen lisäksi kyseessä on tietysti luokkayhteiskunta. Etonin lukukausimaksu on 35 000 puntaa. Huumeongelma rehottaa siellä, sillä tällä väellä on kamaan rahaa. Kurssitarjonta on tavallisen suomalaisen maalaislukion tarjonta.

Etonista mennään Oxbridgeen. Lukukausimaksu on nelisen tonnia. Jokainen college on portilla suljettu yläkansanopisto, jossa on kirkko, kirjasto, ruokailuhuone, opettajien toimistot ja asuntoja.

Ero suomalaiseen järjestelmään on tässä selvä. Opiskelemaan ei mennä yhteiskuntaluokan pohjalta, joskin meilläkin vanhempien taustalla tahtoo vain olla suuri merkitys elämänuralle. Lisäksi koulut ovat avoimia, eivät portin ja aidan takana olevia. Periaatteessa myös niiden opetus on kenen tahansa seurattavissa. Vain tutkinnoista pitää maksaa, vähän.

Lehdessä kerrottiin, että brittien on niin vaikea järjestää hammashuoltoa, että he joutuvat tee-se-itse-hammaslääkäreiksi. Voi olla, että meilläkin ollaan menossa kohti tulevaisuutta, jonka piirissä hampaat porataan omalla Black&D:llä.

Halonen sanoi, että ihan nolotti kehua retostaa. Jos tuon yllä olisi tiennyt, ehkä hän olisi ollut enemmän huolissaan.

Nesessääri tiedoite

Tätä kirjoittaessani klo on 17. 11 Suomen aikaa. Mahdolliset kommentit tallennetaan klo. 21. 00 mennessä. Tämän jälkeen en ole tilaisuudessa käyttää kannettavaa perjaintaihin 19. 10. 2007 asti, jolloin tarkoitukseni on palata kentille kuolematonten. Poikkeuksen sääntöön muodostaa mahdollinen nettikahvilaan kirjoituskärpäsen pureman vallitessa eksyminen.

Tällä välin suosittelen virtuaalilenkkeilyä. Uusi Suomi näyttää aloittaneen toimintansa, Herlinin juttuja, osoitteessa http://www.uusisuomi.fi/ mikä tässä kunnioittavasti mahdollisille lenkkeilyn ajastaikana aviisia lukeville tiedoksi välitettäköön. Hyvää vointia! Jatkuu...

Virtuaalilenkki

Tässä on muutama kuva kävelyreitiltäni, jota olen talsinut kolmisen viikkoa lähes joka päivä: 10 kilometriä.

Kävelykokemus ei ole ensimmäinen, mutta se on melko uusi sikäli, että olen siirtynyt kuntoliikkujaksi. Ennen tein niin, että kaksi viikkoa juostuani nostin matkoja ja vauhtia siten, että parin kuukauden menon jälkeen sain penikkataudin ja muut kipeydet jalkoihin.

Nyt ei enää polvet kestä sitä menoa. En ole enää siinä vedossa, että kyllä muutaman viikon harjoittelulla kymppi alle tunnissa.

Kävelysauvoja ei vielä ole, mutta buudeli jo on.

Hienoimpia näkyjä kuluneella viikolla olivat pellolle pysähtyneet joutsenet, joita oli parisataa. Sain tuon otoksen suurimman osan jo lähdettyä ja otin sen melko kaukaa, mutta lähtevien lintujen laulua se koettaa tallentaa.

Kuvat on tarkoitettu seuraavaa tarkoitusta varten. Henkilön tulisi harjoittaa noin 3-4 kertaa viikossa hikeä tuottavaa liikuntaa vähintään 30-45 minuuttia.

Tässä olevat kuvat ovat virtuaalilenkki, joiden katselu aiheuttaa henkistä hikoilua. Lukija voi kokeilla sitä ensin muutaman viikon ajan pienemmin aikamäärin ja katselukerroin, mutta kasvettuaan ihmisenä hän voi siirtyä yllä suositeltuun tempoon ja saada näin henkinen kuntonsa kovaksi.

Ilmaiseksi tämä kaikki. Juuri Sinulle.

Ja sitten synkemmin, miten vain. Menen iltapäivällä kävelylle. Molle kuoli eilen. Ajattelen Eiraa ja Heikkiä. En nyt niistä kolmenkymmen vuoden takaisista kuvioista, jotka värittivät lapsuuttani ja maalasivat kokonaan heidän nuoruutensa, aikamieheksi kasvaneena tiedä, onko maa syntinen laulu. Taitaa se olla, mutta myös jotakin muuta. Laulan mielessäni toisenlaista laulua. Lähtevien joutsenten laulua.

Huolia

En ole katsonut palkkataulukosta, paljonko sairaanhoitaja ansaitsee. Kahden huomaamani sairaanhoitajan lausunnon mukaan peruspalkka on 1900 . Se on sama kuin tieteen tohtorikoulussa väitöskirjaa tekevän henkilön palkka. Peruspalkan näkökulmasta sairaanhoitajan työ rinnastuu tieteen huippuyksikköjen kasvattien työhön.

Peruspalkasta puhuminen on hieman harhaanjohtavaa, sillä sen päälle kertyy erilaisia lisiä. Ehkä yhteiskunnallisen keskustelun näkökulmasta olisi hyvä korostaa suomalaisen sairaanhoitajan keskipalkkaa. Esimerkiksi itse en tiedä, mikä se on.

Yliopistonlehtorin palkka on 3-4 000 euroa. Yliopistonlehtorina toimii väitellyt, kansainvälisen tason tutkija. Hänen koulutuksensa on kestänyt noin 10 vuotta. Paperikoneen vastaava saa parempaa palkkaa, mutta miksi ei saisi. Kyseessähän on tai oli ala, jolla raha pyörii.

Tein itse 4 vuotta kuppaisella tutkijanpalkalla töitä. Olisi sitä hieman enemmän saanut olla jotta ei olisi tarvinnut syödä pelkkää makaronia, mutta ei paljoa. Ajattelin, että työn mielekkyys ja arvostus tulee muusta kuin palkasta. En ole innostunut ajatuksesta, että palkkoja akateemisilla aloilla erityisesti nostettaisiin. Tosin kiusaus niiden muuttamiseen, ehkä yhtä hyvin laskemiseen kuin nostamiseenkin, on noussut sen jälkeen, kun akatemia romutettiin ja muutettiin tietotuotantotehtaaksi ja elinkeinoelämän konsultiksi. Jos ollaan markkinoilla, niin sitten pitäisi elää niiden ehdoilla.

Sairaanhoitajat vaativat 400-600 euroa lisää. Mummonmarkkoina vuodessa tämä tekee noin 30 – 40 000 markkaa vuodessa. Se on iso kasa kahisevaa.

Asiasta alkaa olla monenlaista mielipidettä liikenteessä. Kyselyn mukaan puolet suomalaisista pitää palkkavaatimuksia kohtuuttomina. Palkoista heitetään ilmoille vaikka minkälaisia lukuja, että kyllähän sitä lisillä 3000 vetää. Entäs perusopetuksen alakoulun opettajat, joiden vastuulla on lasten henki ja moninaisesti raskas työ? Tai kirjastoala, jossa pitää kirjastonhoitajaksi lukea ensin maisterin paperit ja levitteeksi cumun verran informatiikkaa? Onko tämäkin nyt niitä ammattikorkeakoululaitoksen myötä syntyneitä katteettomia kuvitelmia, joiden seurauksena uimarannan vahtikin on nykyisin maisteri, jolle pitää maksaa toimitusjohtajan palkka?

Kovia puheita nämä yllä. Olen lukenut ne muualta enkä keksinyt itse.

Mietin, että voiko ammattiryhmä saada jonkinlaisen flunssan, ammatti nimeltä sairaanhoitaja tulla kipeäksi? Ehkä ei, mutta oireita on ilmassa. Niitä ovat kovat vaatimukset ja uhkaukset sekä katteettomien vaalilupausten takia syntynyt pettymys.

Onko niin, että suomalaisen yhteiskunnan on hoidettava sairaanhoitaja-ammatin sairastuminen, joka on vielä isompi ja monimutkaisempi kysymys kuin palkankorotusneuvottelujen ratkaisu?

Ajankohtainen kekkonen esitteli sympaattisen sairaanhoitajan, joka totesi, että alalla on karmea kiire. Kun lääkettä koettaa sekoittaa, työ keskeytyy useita kertoja. Sama henkilö sanoi, että sairaanhoitajan palkkatavoitteen tulee olla 3000 euroa kuussa.

En epäile, että työ on kiireistä, stressaavaa ja jatkuvasti keskeytyvää. Asia ei ole kuitenkaan erityisesti sairaanhoitajien ongelma. Se on yleinen työnteon kulttuuri. Esimerkiksi rehtoreiden työstä tehtiin pari vuotta sitten tutkimus, jonka mukaan siinä asia vaihtuu kolmen minuutin välein.

Palkankorotus ei ole lääke edellä mainittuun vaivaan. Itse asiassa se voi kohtuuttomuuksiin noustessaan merkitä vaivan lisääntymistä. Voi olla, että palkkojen noustessa työnantaja karsii henkilökuntaa ja kiire sen kun lisääntyy.

Mietin myös, ja tässä saatan ampua aivan harakoita, että olemme siirtyneet niin abstraktien työssä käsiteltävien asioiden todellisuuteen, että emme hallitse sitä vaan selitämme sitä kiireellä.

Lisäksi: pitäisikö ottaa askel pirun verran ihmisen suuntaan sikäli, että psyko-, palvelu- ja asiakasystävällinen toiminnan lähtökohta ei olisi niin keskeinen kuin se tällä hetkellä on?

Mainittu sairaanhoitaja esitti kritiikkiä siitä, että ei ole aikaa hoitaa ihmisiä, vaan pelkkiä sairauksia. Ne harvat kerrat, jolloin olen maannut selälleni heitettynä sairaalassa, ovat olleet sairaanhoitajien miellyttävän toiminnan johdosta jollain tavoin siedettäviä. Silti ilmoitan tässä julkisesti, että toivon sairaalahenkilökunnalta, että jos sairastun, niin hoidettaisiin ensisijaisesti sairauttani.

Ihminen ei parane vaikka sitä kuinka hoitaisi. Sairaus sentään paranee, usein, joskus.

Voi tietysti olla, että ihmisen hoitaminen tekisi sairaanhoitajan työn mielekkääksi, kenties mielekkäämmäksi kuin sen tekee siitä rahallisesti osoitettu arvostus.

Työn mielekkyys voi olla asian pihvi. Ehkä sairaanhoitajat eivät ole sairaita vaan suuren osan suomalaisessa työelämässä työskentelevän joukon sairauden osoittajia. Olemmeko yhteiskuntana järjestäneet työkulttuurimme siten, että siinä ei ole ainakaan riittävästi mielekkyyden kokemusta?

Uskon, että sairaanhoitajat ansaitsevat parempaa ja kokemuksen siitä, että heidän työtään arvostetaan. Toivon, että taisto ja vaatimukset osataan mitoittaa sellaiselle tasolle, että siitä ei koidu pidempikestoisia ikävyyksiä sekä suomalaiselle yhteiskunnalle että sairaanhoitajille itselleen.

Joskus kun lyhyt ilo voi olla pitkä itku.

Liittymättä erityisesti sairaanhoitajien kysymykseen, meillä on nimittäin laajemmin ikävyyksiä ilmassa. Tilanne on osittain karannut käsistä. On esimerkiksi syntynyt yllätyksellisiä palkannousuja, kun sopimuksen muotoilu on synnyttänyt tällaisen tilanteen myös niihin tehtäviin, joissa nostoa ei tavoiteltu. Näin neuvottelupöydästä on kenenkään huomaamatta sujahtanut isoja summia.

Kun palkkoja nostetaan voimakkaasti erityisesti suljetulla sektorilla, nousee paine nostaa veroja, talous voi ylikuumentua ostovoiman lisääntymisestä, voi syntyä inflaatiota, korkojen nousua, työttömyyden lisääntymistä. Vauhdin kiihtyessä liiallisesti osa putoaa matkasta.

Suomalaisen yhteiskunnan historiassa on erittäin huonoja kokemuksia hanat auki –linjasta. Kun erehtyy havaitsemaan sitä ympärillään, syntyy huoli tulevaisuudesta.

Akateemisia mustelmia

Katselin tuossa professori Raija Sollamon jäähyväisluennon, joka on tallennettuna esimerkiksi osoitteessa http://www.teologia.fi/.

Sollamo toimi Raamatun alkukielten apulaisprofessorina, professorina, teologisen tiedekunnan dekaanina ja Helsingin yliopiston 1. vararehtorina sen kauden, jonka itsekin elelin Alma Materin suojissa.

Ensimmäinen muistoni hänestä on syksyltä 1985, jolloin suoritin hänelle kreikan alkeiskurssin. Huomasimme kämppikseni kanssa joulukuussa, että tällainen kurssi on ollut ja että tentti on viikon päästä. Päätimme opiskella kielen. Luimme alkeiskirjaa 5 vuorokautta nukkumatta välillä hokien taivutusmuotoja hoo, tuu too, toon, hoi, toon, tois, tuus, ai, toon, tais, taas, omai, ee, etai, ometa, este ontai jne. Torstain ja perjantain välisenä yönä kämppis meni hetkeksi nukkumaan. Nukahdettuaan hän nousi vuoteessaan pystyyn ja murjaisi: hoo, tuu, too, toon, sano sika.

Saimme tentistä kakkoset. Kaverini meni hakemaan merkinnän Sollamolta. Hän lausui tälle: Petri käski kysymään, voiko tätä kreikkaa tulevaisuudessakin opiskella siten, että ei käy luennoilla? Sollamo oli naureskellut, että ilmeisesti.

Nenäkkäitä oltiin.

Myöhemmin pääsin oikein samaan valokuvaankin. Otava teki lukion uskonnon oppikirjoista teoksen Uskonnon Käsikirja. Esitimme Heinimäen kanssa Otavan tietokirjaosaston päällikölle Vahtolalle, että sen nimi olisi Immanuaali, mutta se ei arvokkaan kustannustalon ohjelmaan käynyt. Valotan salaisuuden verhoa, että olen tuossa kymmenkunta vuotta vanhassa huonossa kuvassa kuin Vermeerin maalaus vasemmalla tuo tumma poika. Takana on Ismo ja edessä Jaakko. Taisin veistellä kuvanottohetkellä jotakin sellaista, että laittakaa kuvateksti, ettei me teidän rahojen perään olla, mikä Sollamoa tuntui huvittavan.

Raija Sollamo mainitsee esitelmässään ryhtyneensä Septuagintatutkijaksi Ilmari Soisalon-Soinisen toiveesta. Hän lausuu miettineensä sitä, että kun ei tästä alasta ole mitään hyötyä. Soiski oli selittänyt, että on olemassa myös tieteen sisäinen hyöty. Hieman surullisemmin hän oli lausunut maksaneensa isot oppirahat siitä, että oli ryhtynyt alalle, jota Suomessa ei ole. Hän toivoi, että seuraajilla olisi helpompi kulkea. Sollamoon tämä inhimillinen puoli Soiskin puheessa oli tehnyt sikäli suuren vaikutuksen, että hän oli päättänyt ryhtyä alalle.

Esitelmässä kiinnittää kaksi asiaa huomiota. Tultuaan nimitetyksi apulaisprofessoriksi Sollamo oli pian huomannut, että yliopistovirassa ei ole aikaa tutkimukselle. Niinpä hän hakeutui päätoimiseksi raamatunkääntäjäksi. Tultuaan valituksi vararehtoriksi hän taas joutui toteamaan haikeasti, että hyvästit tutkimukselle.

Tämä pitää paikkansa ja on sangen ikävä akateeminen paradoksi, joka ei tee yliopistoviroista houkuttelevia tutkijoiden kannalta. Jos professoriksi tulee valituksi, se tietysti takaa elannon ja eläkkeen ja antaa gloriaa tieteenalan kymppinä, mutta heti pyritään tutkimusvapaalle, kun siihen tulee mahdollisuus.

Professorinvirkaan pyrky on kovaa peliä, jossa on henki lähteä. Muistan, vaikka en mielelläni, taistot, joihin Sollamo viittaa. Hänen dekaanikautenaan tiedekunta riitaantui itsensä kanssa ja klikkiytyi parin professorinvirantäytön takia. Sollamo ihmettelee, valittiinko hänet dekaaniksi siksi, että hän oli hyvissä väleissä ihmisten kanssa, kun hän muutoin oli näiden asioiden suhteen avuton.

Hyvän neuvon hän oli saanut liikkeenjohdossa kokeneelta aviomieheltään: ”Rupea niin veemäiseksi, että kaikki liittoutuvat sinua vastaan. Näin saat tiedekunnan yhtenäiseksi.”

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin täältä alta otsikon, joka ei ollut kirjoitusvirhe.