Viimeinen joulu hyvinvointivaltiossa

Olin päättänyt kirjoittaa jotakin elokuvasta Viimeinen tango Pariisissa, mutta sitten mieleeni juolahtikin kirjoittaa satu Viimeinen joulu hyvinvointivaltiossa eli Sen siitä saa kun uskoo joulupukkiin.

Olipa kerran hyvinvointivaltio kaukana pohjoisessa lumien keskellä. Pitkinä syksyinä ennen lumen tuloa harmaa työmoraali tihkusi taivaalta ja puki valtion kansalaiset veronmaksumyönteiseen vaippaan.

Veroilla kustannettiin maan lapsille se, että heitä satutettiin rokotuspiikeillä ja hammasporilla sekä pakotettin osaamaan ulkoa kertotaulu.

Mutta eipä aikaakaan kun hyvinvointivaltion keskipisteessä Korvatunturilla päätettiin, että nyt saa harmaus ja kipu riittää ja Aurinko nousta. Ja niin Aurinko nousi, koska he sitä niin kovasti tahtoivat. Eikä se ollutkaan se Aurinko, joka on luonnostaan taivaalla, vaan maan uumenista kaivettu kulta, joka heitettiin taivaalle ja jonka kilo säteili kaikkialle kullan ryöpsytessä ihmisten päälle. Ja katso: keskellä talvea kaikilla oli kuuma ja hikinen olo, sillä rahavirtain tuli kultasi maan vuoret ja notkot.

Mutta sitten tapahtui suuria onnettomuuksia. Taivas romahti ja kulta osoittautui katinkullaksi. Maa pimentyi ja hyvinvointivaltiota ei enää ollutkaan.

Kohtalon oikusta ja ullakolta kaivamansa harmaan työmoraalin avulla kansalaiset kuitenkin purivat hampaitaan ja selvisivät kuin selvisivätkin pahimmasta. Samalla hetkellä Korvatunturilla avattiin suuret juovuttavien juomien hanat, jotta kansalaiset turtuisivat. Ja aina kun joku kompastui omiin jalkoihinsa, pienet tontut hyppelivät hänen ympärillään ja huusivat: tämä se vasta kansainvälistä, tämä se vasta kansainvälistä!

Kaikesta kamalasta toettuaan he totesivat yhteen ääneen, että sai se vanha viisaussanoja elämäntielle nimeltä Sata tapaa nojata lapioon mennäkin, sillä ei lapio laulaen levene. Mutta samalla heissä syntyi toivo, että jos sellainen entistä vähän yritteliäämpi hyvinvointivaltio rokotuksineen ja kertotauluineen voisikin olla meidän juttu.

Mutta ei. Juuri silloin ylimaallisen viisaat aivot Korvatunturilla ilmoittivat, että 50 vuoden kuluttua teitä ketään ei enää ole olemassa, ja koska olette ylipainoisia ja lapsennekin ihan uimataidottomia ja markkinoille sopimattomia, niin nyt seuraa rangaistus.

Ensimmäiseksi säästetään vuodenajoista, sillä niitä on liikaa. Kaikkihan tajuavat, että kyllä neljä on törsäystä. Yksi riittää. Olkoon sen nimi syksy ja merkitköön se sitä, että jouluviikollakin on päivisin vesisadetta ja lämpöasteita. Ja niin tapahtui.

Toiseksi säästetään sunnuntait. Vuodessa on aivan liikaa sunnuntaita. Niihin ei enää tulevaisuudessa ole varaa. Muutettakoon sunnuntait keskiviikoiksi, sillä keskiviikko on muutoinkin juhlimisen päivä. Ja niin tapahtui.

Ulkomailta asti tultiin katsomaan entisen hyvinvointivaltion kansalaisten keskiviikko-osaamista, ja monessa muussa maassa sanottiin, että ennen niin harmaan työmoraalin värjäämä kansakunta on oikein maapallon keskiviikko-osaavin kansa.

Mutta siellä kotimaassa kansalaiset menivät vanhasta muistista illalla joulukalenterille. Vaan kun he avasivat sen luukun, sieltä pomppasi tonttu, joka huusi suureen ääneen: Niin totta kuin nimeni on Kaksikymmentätuhatta, tällä luukulla ei teitä palvella.

Sadun opetus on tietysti se, että aikuiset eivät usko joulupukkiin ja että sadulla on yhtä vähän tosiasioiden kanssa tekemistä kuin aikuisten uskolla joulupukkiin.