Uskonnollisista metaforista

Voimalassa haastateltiin Lapuan piispan Simo Peuran juttusille matkaavaa pastoria, jonka toiminnasta osa seurakuntalaisista pitää ja osa ei. Mikäli oikein ymmärsin, hän on jumalanpalveluksessa ja kastetoimituksissa käyttänyt Jumalasta ilmaisua Luoja, Lunastaja ja Pyhittäjä eikä Isä, Poika ja Pyhä Henki. Ilmeisesti konflikti liittyy kuitenkin muihin asioihin.

Pastori totesi, että uskonnollinen kieli on metaforista ja siksi hän on käyttänyt muitakin metaforia kuin totuttuja.

Mietiskelin, että mitä auttaa, jos metafora korvataan toisella metaforalla? Lisäksi uskonnollisen kielen luonteeseen liittyvien kysymysten palauttaminen metaforakysymyksiksi ei ole mielestäni riittävä eikä tyydyttävä ratkaisu. Metaforan luonne nimittäin on sanoa, että kahdella asialla on yhteinen tai yhteisiä ominaisuuksia, mutta ne eivät ole samoja asioita. Tämä epäilemättä on osa uskonnollisen kielen luonnetta, mutta kyllä perinnäinen kristillinen käsitys uskonnollisesta kielestä edellyttää, että uskonnollinen kieli ilmaisee jotakin muutakin kuin vain sen, mistä hengellisissä asioissa ei ole kysymys.

Metaforien, akkomodaatioiden ja analogioiden lisäksi uskonnolliseen kieleen liittyy ikonimainen aspekti, mikä merkitsee sitä, että uskonnollisen kielen ilmaisut ovat kuvia, joita käytettäessä nähdään jotakin todellista. Näiden kuvien taakse ei pääse, vaikka niiden ainesosat voitaisiinkin luetella, vaan ne ilmaisevat yksinkertaisesti sen mitä ne ilmaisevat, itsensä.

On luonteva reaktio huomauttaa, että kummat ovat tärkeitä, kaavat vai evankeliumin julistaminen. Asian kääntöpuoli on kuitenkin se, että sakramentit ovat kirkon uskolle keskeisiä ja olisi outoa, jos niitä voisi kukin pappisvirkaan vihitty henkilö toimittaa omien metaforisten mieltymystensä mukaisesti. Voisihan joku sanoa yhtä hyvin, että koska hänestä ruotsi on kauniimpi kieli, hän lausuu kasteen aluksi Fader, Son och Heliga Ande, vaikka muutoin suomea puhutaankin. Kastepuhe ja saarna ovat oikeita paikkoja selityksille ja subjektiivisemmille aforismeille; saarnastakin luterilaisessa teologiassa tosin ajatellaan, että se on sakramentaalinen eikä henkilökohtaisten mietteiden esitelmä tai jonkinlainen elämänkatsomusjuontokeikka. Vaikka sitten kaavamaisesti, on olennaista, että kristillinen kaste toimitetaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, jotta kaste voidaan tunnistaa juuri kristilliseksi kasteeksi ja se on sama kuin kaikille muillekin kristityille annettu kaste.

Luoja, Lunastaja ja Pyhittäjä on modernimpaa katekismuskieltä ja jos mahdollista vielä dogmaattisempi ilmaisu kuin Isä, Poika ja Pyhä Henki. Katekismuksessa se ilmaisee sen, mitä Isä, Poika ja Pyhä Henki tekee. Tästä syystä yhdyn vanhan tutkijakaverin ja nykyisen arvoisan piispan Simon Kotimaa-lehdessä ilmaisemaan ajatukseen, että kristillisen lähimmäisenrakkauden hengessä kaavasta poikkeavia kasteita ei varmaankaan tarvitse suorittaa uudelleen tai katsoa pätemättömiksi. Principle of charity tulkitsee ne Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen toimitetuiksi, vaikka sanamuoto aiheuttaakin hämmennystä ja on hieman nuotin vierestä.

Nuotin vierestä laulamiseen jotakuta ehkä kavahduttava kaavamaisuus liittyykin. Erityisesti pappisvirkaan vihittyjen osalta ne ovat olennaisia. Emme ammattilaulajistakaan ajattele, että kunhan laulatte laulamisen ilosta, vaan odotamme, että he laulavat niistä nuoteista, jotka kulloinkin ovat käsillä - laulamisen ilosta.