tiistaina, joulukuuta 26, 2006

Tallirengin kyydissä

Toinen joulupäivä on kirkon mediaosaamisen ja julkisuuskuvan kannalta sikäli hankala, että se ei rakenna sosiaalista pääomaa eikä lisää kansainvälistä kilpailukykyä vaan on omistettu Stefanukselle eli ensimmäiselle marttyyrille.

Stefanuksen kerrotaan olleen kuningas Herodeksen tallirenki – siitä tapaninajot-, joka lähti seuraamaan Jeesusta. Kirkkoisä Augustinuksen mukaan hänen päivänsä on sijoitettu Jeesuksen syntymän läheisyyteen siksi, että marttyyri on Kristusta lähin kärsimyksessä.

Myöhemmin, käsitellessään keskiajalla laajaa keskustelua kirkon tuntomerkeistä (nota ecclesiae), Luther esitti, että niistä yksi on pyhä ristin sakramentti: kirkko ei ole suosikkilistojen kärjessä vaan sen sijaan se on halveksittu, häpäisty ja runneltu.

Tämä ei välttämättä ole ristiriidassa – katsokaas kun olen minäkin tohtori ja osaan selitellä asioita parhain päin – sen kanssa, että kirkko nauttii mielipidebarometreissa kansalaisten luottamusta yhtenä harvoista instituutioista, joista muut arvostetut ovat poliisi, ammattiyhdistysliike ja puolustusvoimat.
Selitykseni on tämä: se ei ole niinkään jonkin Katajanokalla sijaitsevan Kirkon keskusvankilan tai kirkolliskokouksen ansiota. Luottamus syntyy ihmisistä, jotka ovat itse kirkko. Sitä ei heti tule huomanneeksi, sillä heistä suurin osa on turistina omassa hengellisessä kodissaan heti kun aletaan tehdä eroa seurakunta-aktiivien ja muiden kirkon jäsenten välillä.

Tapaninpäivä on tähdellinen muistutus media- ja kansansuosikille siitä asiasta, jonka jo Pentti Saarikoski ilmaisi näin: Jeesuksesta on ollut minulle pelkkää harmia.

Sillä ei kai kirkko voi tyytyä johonkin sellaiseen, että se olisi vain kasvun ideologian syvällisyyslisäke tai kiva kolmas sektori, joka antaa soppaa, kun hyvinvointivaltiota puretaan. Ei kai se sitä hae, että se tuottaisi retriittejä, jotta työvoima palaisi kuuntelemaan tehostamiskuureja voimaantuneimmin tunnoin?

Ei se sitä itse tavoittele. Ja harva sitä siltä toivoo.

Paljon salamavalot vilkkuvat, ja vilkkukoot vaan kunhan jättävät meidät, joiden katu-uskottavuus ja nykypäivän taju ovat hävinneet tuuleen, rauhaan, mutta kirkolla on muitakin yhteiskuntasuhteita: diakonia, profetia ja martyria, sekoittamatta ja jakamatta.


2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kyllähän kirkon perimmäinen tehtävä on Sanan julistaminen, ilosanoman julistaminen tietenkin, mutta myös synnin saarnaaminen synniksi. Muistan, kun kauniaislaiset aikoinaan leimasivat Kalevi lehtisen menestysteologiksi sillä perusteella, että hän ei saarnaa syntiä, vaan pelkästään ilosanomaa ja sanoo, että että ihmisiä ei enää pidä syyllistää, koska syyllisyyskysymys hoidettiin parituhatta vuotta Golgatalla. Tietysti asia voidaan nähdä niinkin, että se, joka ottaa ilosanoman vastaan, oppii tunnistamaan myös synnin. Kaikki ovat tehneet pahaa ja tekevät vastakin. Paavalikin tämän piirteen itsessään tunnisti. Synti on teologinen käsite, joka voidaan määritellä vaikkapa erossaoloksi Jumalasta.
En ole tohtori. Mitä siitä tulisi, jos meiltä siivosyntisiltä vaadittaisiin vielä teologista harrastuneisuutta.

jarvelainen kirjoitti...

Minusta syyllisyys ja syyllistäminen ovat psykologisia asioita, joiden suhteen asennoidun niin ja näin. Synti on sitä mitä sanot. Ei minusta ole suositeltavaa tehdä kaikenlaista pikkupahaa, jolla aiheuttaa hankaluuksia lähinnä omalle terveydelleen. Mutta tämä on sivuseikka sen suhteen, että hyveellinenkin tuntee jonkinlaista tyhjyyttä, "metafyysistä epätoivoa, apeita vesiä".