Demoneista

Ajatus, jonka mukaisesti antiikin ihmisen maailmankuva oli aivan erilainen kuin nykyihmisen on aatehistoriallisesti paikkansapitämätön katsomus. Yksi kiintoisista yhtäläisyyksistä koskee demoneita, joihin niin antiikin kuin nykyajankin ihmiset kovasti uskovat.

Kreikkalaisessa kulttuurissa demonit olivat hyvän ja pahan suhteen melko arvolatauksettomia henkiolentoja. Esimerkiksi Sokrates esitti kuuntelevansa sisäistä demoniaan, mutta ei ajatellut olevansa pahuuden riivaama. Sen sijaan kristillinen kulttuuri liitti demoneihin syvempiä arvolatauksia. Niinpä Jeesuksen kerrotaan ajaneen pahoja henkiä sikalaumaan tai parantaneen henkien riivaaman ihmisen.

Jos koettaisi luonnostella modernia demonioppia, olisi perusteltua etsiä teorialle aineksia niin kreikkalaisesta kuin kristillisestäkin perinteestä. Kreikkalaista ainesta tässä teoriassa voisi olla tietty neutraalisuus ja mystifioimisen välttäminen, kristillisperäistä ainesta taas hieman kielteinen arvoväritys. Luultavasti moderni demonioppi olisi jollain tavoin uskonnoton.

Ainakaan ei olisi uskottavaa väittää, että demonit ovat näkymättömiä olentoja, jotka liitelevät ympäriinsä, päästävät ehkä ikäviä ääniä ja aiheuttavat monenlaisia hankaluuksia ihmisille. Mutta yhtä kaikki, on kiehtovaa ajatella, että niin kreikkalainen kuin kristillinenkin perinne käsityksillään demoneista osoittavat jotakin kokemuksestamme ja todellisuudesta.

Tarkasteltaessa tätä voi aloittaa esimerkiksi kirkkoisä Origeneen ajatuksista.

Origenes oli vuosina 185/186 – 253/254 Aleksandriassa elänyt kristitty filosofi. Häntä on pidetty yhtenä merkittävimmistä kristillisen teologian muotoilijoista ja hänen teostaan Peri Arkhes ensimmäisenä kristillisen uskon systemaattisena esityksenä. Origenes oli erityisen ahkera raamattuteologi, joka sovelsi raamatuntulkintaansa platonistista ja stoalaista filosofiaa.

Origenes muotoili teorian erityisistä mystisistä kokemuksista, joita nk. luonnollisilla ihmisillä ei voi olla. Hänen mukaansa siis uskovaisten tunteet ovat kokonaan toisenlaisia kuin luonnollinen järki kykenee kuvittelemaan. Tällaisten kokemusten saavuttamiseksi ihmisen on puhdistuttava luonnollisista tuntemuksistaan ja saavutettava Pyhän Hengen lahjoittama erityinen jumalallinen aistimiskyky, jonka avulla hän tulee osalliseksi jumaluudesta.

Origeneen mukaan jumalallinen aistimiskyky jakaantuu sarjaksi erityisiä yliluonnollisia aisteja, joiden avulla puhdistunut uskova koskettaa, maistaa, kuulee, haistaa ja näkee jumaluuden. Puhdistumisen ja jumalallisen aistimisen esteenä Origenes pitää luonnollisia tunteita, jotka kiinnittävät ihmisen mielen maailmaan. Luonnolliset tunteet ovatkin niitä, joiden avulla jumaluuden vastaiset voimat pitävät sielun erillään Jumalasta. Tämä tapahtuu seuraavalla tavalla:

Origeneen mukaan sielussa on haluava tai tahtova ja kuvitteleva osa. Sielu suuntautuu itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen sieluun kopioituneiden kuvien avulla. Kun sielu ikään kuin näkee sisällään jonkin kuvan, se joko tahtoo sitä tai välttää sitä. Sekä tahtominen että välttäminen ovat sielun liikkeitä, jotka pitävät siinä sen toimintaa yllä. Sielun kohtalo riippuukin siitä, millaisten kuvien mukaisesti se liikkuu.

Halutessaan valloittaa sielun, jumalanvastainen voima eli demoni asettaa sielun kuvittelevaan osaan oman itsensä kuvan ja koettaa tehdä sen niin viehättäväksi ja lumovoimaiseksi, että sielu tahtoo liikkua kohti sitä ja tulla sen kaltaiseksi. Mikäli demoni onnistuu tässä toimessa, sielulle käy tietenkin erittäin ikävästi.

Origeneen oppilas Evagrius Pontoslainen kehitteli oppi-isänsä teemoja esimerkiksi teoksessaan Munkkielämän pääpiirteet.

Evagriuksen kuvauksen mukaan demonit muodostavat eräänlaisia taisteluosastoja. Hänen mukaansa käytännön kilvoittelussa demoniprikaatien kärjessä saapuvat mässäilyn, rahanhimon ja ihmiskunnian demonit. Niiden tehtävä on haavoittaa sielu, lyödä se puolustuskyvyttömänä maahan, jotta varsinainen tuhokoneisto pääsisi korjaamaan omansa. Mässäilyn haavoittaman sielun korjaa nimittäin huoruuden demoni, ihmiskunnian haavoittaman vihan demoni, ja rahanahneuden haavoittaman ylpeys. Kaikki nämä yhdessä päästävät sieluun sisälle murehtimisen, joka muistuttaa antiikin ja keskiajan teksteissä melankoliaa, depressiota tai burn outia.

Evagriuksen kuvaamia demonien kärkijoukkoa, mässäilyä, rahanhimoa ja ihmiskunnian tavoittelua voisi nimittää ensimmäisiksi kiusauksiksi. Ne haavoittavat, mutta eivät tapa, kuten vankemmin varustautuneet petolaumat eli viimeiset kiusaukset. Niitä ovat huoruus, viha, ylpeys ja murhe.

Edellä mainittujen ensimmäisten kiusausten lisäksi on myös päivänkiertoon liittyviä ajallisesti ensimmäisiä kiusauksia. Evagrius keskittyy kuvaamaan maankiertäjäksi kuvaamaansa demonia. Hän kirjoittaa:

On olemassa demoni, jota voisi kutsua vaikkapa maankiertäjäksi. Se lähestyy veljiä enimmäkseen aamulla ja kuljettaa mieltä kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään ja talosta taloon. Aluksi veli käy mielessään näennäisesti viattomia keskusteluja, sitten hän alkaa keskustella pitempään joidenkin tuttavien kanssa. Näin hän turmelee mielensä tilan, joka muuttuu sen mukaan millaisia ovat hänen mielikuvituksessaan kohtaamansa ihmiset. Siten mieli vähitellen loittonee yhä enemmän Jumalan tuntemisesta ja hyveistä sekä unohtaa kutsumuksensa. Erakon on tarkoin tutkittava, mistä tuo demoni tulee ja minne se päätyy. Se ei houkuttele mukaansa tuolle pitkälle kierrokselle ilman tarkoitusta ja umpimähkään. Se haluaa turmella erakon tilan ja toimii niin, että mieli kaikesta kiertelystä kiihdyksiin jouduttuaan ja monien kohtaamisten juovuttamana lankeaisi heti haureuden, vihan tai alakuloisuuden valtaan; nämä ovat mitä suurimmassa määrin omiaan vahingoittamaan sen kirkasta tilaa.

Kuvattuaan demonin luonteen Evagrius kertoo, miten sen kanssa tulisi menetellä:

Mutta jos kerran tarkoituksenamme on oppia tarkkaan tuntemaan tuon demonin ilkeät juonet, älkäämme heti ryhtykö sitä vastustamaan tai kertoko kenellekään, kuinka se saa mielessä aikaan keskusteluja ja vähitellen vetää sen kohti kuolemaa. Sillä jos niin menettelisimme, se poistuu meistä heti, koska se ei näissä puuhissaan siedä paljastumista; näin emme siis pääsisikään perille sen juonista. Päinvastoin sallikaamme sen jatkaa peliään vielä toisena tai kolmantena päivänä ja opittuamme tarkoin tuntemaan sen metkut katkottakaamme se ankarasti nuhdellen. Mieli on kiusauksen aikana yleensä samentunut eikä pysty näkemään selvästi sitä, mikä tapahtuu. Siksi odota ensin demonin poistumista ja sitten istuudu ja muistele itseksesi kaikkea tapahtunutta: mistä tulit, minne menit, missä haureuden, alakuloisuuden tai vihan henki sai sinut valtaansa -–sanalla sanoen: kuinka kaikki tapahtui. Tutki perusteellisesti kaikki tämä ja paina se mieleesi, jotta voisit nuhdella demonia, jos se sinua toistamiseen lähestyy.

(Lainaukset kursiivilla ja siteerattu suomenkielisestä Filokalian käännöksestä).

Katkelmat kuvaavat kiinnostavasti antiikin ihmisen kokemuksia omasta mielestään ja sen ongelmista. Ajatukset ovat filosofisesti ja teologisesti ladattuja, mutta niissä kuvataan kaikkien aikojen ihmisille tuttuja teemoja. Eri aikojen elämänkatsomukselliset tekstit ovat täynnä pohdintoja siitä, miksi emme aamulla jaksa nousta sängystä ja siitä, mikä pilaa elämän. Käyttääkseni viimeaikoina suosittua termiä, Origenes ja Evagrius käsittelevät uupumuksen syntyä ja luonnetta -väittäväthän he, että demonien piirityksessä sieluun saapuu murhe tai melankolia - ja toteavat myöhempien kuvaajien tavoin, että kyseessä on pahimmassa tapauksessa tappava tauti. Evagriuksen listaa mässäilyn, rahanhimon, ihmiskunnian, ylpeyden, vihan, murheen ja kateuden demoneista alettiinkin kutsua kirkossa kuolemansynneiksi. Suomalaisen uskonnollisen perinteen osalta voi todeta, että myös Martti Luther piti melankoliaa kuolemansyntinä.

Viimekädessä kuolemaan ajavan uupumuksen luonnetta selittäessään Origenes ja Evagrius selittivät että sen synnyn taustalla on todellisuuteen kätkeytyviä pahoja voimia, jotka luovat ihmiselle tämän turmelevan elämänmuodon. Luonnollisten selitysten näkökulmasta hekin olisivat siis hyväksyneet näkemyksen, jonka mukaan uupumus tai burnout johtuu viime kädessä elämäntavasta ja siihen liittyvistä ajatuksista, arvoista ja asenteista. Erityisen kiinnostavaa heidän kuvauksissaan on se, että demonit eivät argumentoi ja lähesty mieltä käsitteellisesti. Ne lähestyvät sitä kuvina, imagoina ja ikään kuin hehkuttavat näitä kuvia tavalla, joka tekee niistä lumovoimaisia.