Aamuin illoin

Kirkkokäsikirja antaa tälle pyhälle kaksi tekstiä. Aamuksi ja illaksi. Ensimmäiseksi joulun jälkeiseksi sunnuntaiksi ja uudenvuoden aatoksi.

Ensimmäisen joulun jälkeisen sunnuntain teksti kertoo Jeesuksen ja tämän vanhempien käynnistä temppelissä Siellä he tapaavat Simeonin sekä naisprofeetta Hannan. Molemmille vanhoille ihmisille pyhän perheen tapaaminen on elämän täyttymys.

Meillä joskus sanotaan, että lapsi on yhteiskunnan ja sosiaalipolitiikan perusta. Niin eräässä mielessä onkin, kun vertaa asiaa mafiamallin perhekäsitykseen sivistysmaissa. Toisaalta esimerkiksi jo 70-luvulla annettu lastensuojelulaki pitää lähtökohtanaan koko perhettä, ei yksin lasta, joka tulisi jotenkin erottaa muista perheenjäsenistä. Lapsen hyvä on koko perheen hyvä ja päinvastoin myös suomalaisessa lainsäädännössä ja sosiaalipolitiikassa ainakin periaatteellisella tasolla.

Ja millaisen perheen? Pyhää perhettä on luonnehdittu malliperheeksi. Jos niin, niin ilosanomaksi voi tämänkin tuntea: Joosef on out koko touhusta, joskin kantaa vastuunsa, Maria on enkeleiden kanssa seurusteleva lapsimorsian ja Jeesus ihmelapsi ja nero, kuten kaikki lapset ovat ennen kuin päiväkoti ja koulu normalisoivat heidät.

Olipa perhe millainen olikin, se on oikea perhe. Oikean perheen paradigma, pyhä perhe, on nimittäin viritetty niin kummalliseksi, että kaikki paletin sekoitteet ovat sen yhteydessä mahdollisia.

Ja sitten tulee ilta. Ja alkaa uuden vuoden odotus. Sille on oma tekstinsä:

"Jeesus esitti vielä vertauksen: "Eräällä miehellä oli viinitarhassaan kasvamassa viikunapuu. Hän meni etsimään siitä hedelmiä, mutta ei löytänyt. Silloin hän sanoi puutarhurille: 'Jo kolmena vuotena olen käynyt etsimässä hedelmiä tästä viikunapuusta, mutta en ole löytänyt. Kaada se, sehän vain vie voiman maasta.' Mutta puutarhuri vastasi: 'Herra, anna sen olla vielä yksi vuosi. Minä muokkaan ja lannoitan maan sen ympäriltä. Jospa se ensi vuonna tekee hedelmää. Jollei niin käy, käske sitten kaataa se.'"

Hoi kaikki pystyyn kuivuneet kaverit te ystävät, joista Eliot kirjoitti, että me olemme ankeita miehiä kuivunein suin kuivassa kellarissa ja että ajatus on runnellut ruumiimme. Koetetaan vielä kerran. Ja vielä kerran. Ja vielä kerran. Sillä suuri on taivas ja maa!

Ostoksilla

Kävin ostoksilla Lidlissä, mutta en löytänyt polvihousuja ja käkikelloa.

Kassalla kohtasin ongelman. Kassan takana ei ollut tiskiä, johon ostokset mahtuisivat. Lisäksi seuraava asiakas jo tunki päälle.

Ilmeisesti idea on se, että tavarat pitäisi laittaa takaisin kärryihin ja viedä ulos.

Se kun vaan ei ole suomalainen tapa. Turha luulla, että kansa koulutetaan tällaiseen tapaan. Idea ei tule valtaamaan meillä alaa, koska muissa marketeissa ei niin menetellä ja porukka on aivan liian laiska opettelemaan markettikohtaisia pakkaamistapoja.

Esimerkki on valaiseva. Jos tahdot menestyä, ota huomioon olosuhteet. Älä veli hyvä hiihdä nurmella ja älä sisko hyvä ui pilvissä.

Näitä miettiessä tuli mieleen kaikki muutkin maailman vääryydet.

Eurooppalaisista sivistyskansoista sanotaan, että ne ovat tehokkaita. Olen eri mieltä. Mielestäni ne ovat niin tehokkaita, että teho on muuttunut tehottomuudeksi.

Luultavasti tämä on keskeinen syy siihen, miksi suomalaiset voivat pahoin Euroopan Unionissa. Sen byrokratia, joka koskettaa jokaista suomalaista työpaikkaa nykyisin, on lampaan aivoista, toimimaton, jonninjoutava ja olosuhteisiin sopimaton.

Kaikki Eu-byrokraatit tulisi laittaa mielentilatutkimukseen, jossa selvitetään avaruudellisuuden tajua. Kävisi ilmi, että heillä ei ole sitä lainkaan. Hillittömät summat rahaa osoitetaan täysin mitättömiin asioihin, joita sanotaan projekteiksi. Projektin tuloksena on jokin kaavake sekä suuri määrä raportteja, joita kukaan ei lue.

Ja sitten tähän projektihallintoon sotkeutuu vielä tämä suomalainen keksintö, että vessaankaan ei saa mennä, jos ei ole alan mestarikoulutusta ja asiasta kolmikantaelimessä keskusteltu!

Tämä on opittu edelliseltä ohjelmakaudelta. Kohta alkaa uusi. Hyvien käytänteiden edistäminen on yksi teemoista, mutta pelkään, että ei tule tuottamaan kuin lisää paperia.

Olisi minulla vielä muutakin valittamista, mutta antaa olla, sano. Kyllä tämä nyt yhden vääränmallisen kassan analyysiksi mielestäni riittää, kyllä jämpti on niin.

Apatia, himoitseva katse ja viagra

Eilen kerroin demoneista. Tänään paljastan apatian ja siihen liittyvien kysymysten salat.

Isät opettavat, että ihmiselämän päämäärä on apatia.

Kaikki antiikin filosofikoulut olivat kiinnostuneita tunteista. Niiden opit, erityisesti platonistien ja stoalaisten, siirtyivät myös kristilliseen teologiaan ja sen hengellisen elämän kuvaukseen.

Näiden tunneteorioiden mukaan tunteet ovat kognitiivisia. Ne sisältävät uskomuksia ja arvostelmia mielen ulkoisista kohteista, näihin liittyviä käyttäytymissuosituksia sekä psykofyysisiä kokemuksia.

Mikään klassinen tunneteoria ei hyväksynyt näkemystä, jonka mukaisesti pelkkä ruumiillinen muutos olisi tunne. Ruumiilliseen muutokseen tulee liittyä sielun ylemmissä kerroksissa tapahtuva kognitiivinen prosessointi.

Erityisesti myöhäisstoalaisuuden piirissä opetettiin, että pelkät ruumiilliset muutokset ovat esitunteita, propassioita, jotka ikään kuin ehdottavat sielulle, että sen tulisi muodostaa jokin ulkoista todellisuutta koskeva uskomus tai arvostelma.

Augustinus ja monet muut olivat kiinnostuneita tästä teoriasta. Augustinus kysyi, mitä Jeesus oli tarkoittanut, kun hän sanoi, että joka on katsonut naista himoiten, on tehnyt hänen kanssaan aviorikoksen. Augustinus vastasi, että Jeesus ei tarkoittanut propassiota.

Syntiinlangenneella ihmisellä on luonnollisia ruumiillisia reaktioita kuten seksuaalinen herkistyminen. Se muuttuu himoitsevaksi katseeksi, tunteeksi, vasta siinä vaiheessa, kun mieli tekee sitä koskevan arvostelman ja suosittaa tietyntyyppistä käyttäytymistä. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että jos mielessä vilahtaa ajatus aviorikoksesta, tämä ei ole vielä tunne eikä sellaisena kuolemansynti. Sen sijaan suostuminen siihen eli seksuaalisen herkistymisen pidempiaikainen kognitiivinen prosessointi mielessä, on kuolemansynti.

Augustinus edusti näissä asioissa moderaattia linjaa. Myöhemmin Petrus Capualainen esitti, että itse asiassa pelkkä esitunne, propassio, esimerkiksi seksuaalinen herkistyminen, on kuolemansyntiä heti kun se ilmenee.

Capualaisen näkemys hyväksyttiin laajalti. Seurasi kuitenkin ongelmia, kun todettiin, että avioliitossa tulisi saada lapsia, mutta lasten saaminen perustuu seksuaaliseen herkistymiseen, joka on kuolemansynti.

Kekseliäät veljet ratkaisivat asian kristillisellä mielikuvituksella. He kehittivät lääkkeen, jolla manipuloitiin genitaaleja ilman, että tähän liittyi seksuaalisen himon kokemusta. Näin lapsia voitiin siittää ”silmät kiinni ja ajattele isänmaata” –tyyppisesti hurskaan lääketeollisuuden avulla.

Tämä tarina on tosi.

Demoneista

Ajatus, jonka mukaisesti antiikin ihmisen maailmankuva oli aivan erilainen kuin nykyihmisen on aatehistoriallisesti paikkansapitämätön katsomus. Yksi kiintoisista yhtäläisyyksistä koskee demoneita, joihin niin antiikin kuin nykyajankin ihmiset kovasti uskovat.

Kreikkalaisessa kulttuurissa demonit olivat hyvän ja pahan suhteen melko arvolatauksettomia henkiolentoja. Esimerkiksi Sokrates esitti kuuntelevansa sisäistä demoniaan, mutta ei ajatellut olevansa pahuuden riivaama. Sen sijaan kristillinen kulttuuri liitti demoneihin syvempiä arvolatauksia. Niinpä Jeesuksen kerrotaan ajaneen pahoja henkiä sikalaumaan tai parantaneen henkien riivaaman ihmisen.

Jos koettaisi luonnostella modernia demonioppia, olisi perusteltua etsiä teorialle aineksia niin kreikkalaisesta kuin kristillisestäkin perinteestä. Kreikkalaista ainesta tässä teoriassa voisi olla tietty neutraalisuus ja mystifioimisen välttäminen, kristillisperäistä ainesta taas hieman kielteinen arvoväritys. Luultavasti moderni demonioppi olisi jollain tavoin uskonnoton.

Ainakaan ei olisi uskottavaa väittää, että demonit ovat näkymättömiä olentoja, jotka liitelevät ympäriinsä, päästävät ehkä ikäviä ääniä ja aiheuttavat monenlaisia hankaluuksia ihmisille. Mutta yhtä kaikki, on kiehtovaa ajatella, että niin kreikkalainen kuin kristillinenkin perinne käsityksillään demoneista osoittavat jotakin kokemuksestamme ja todellisuudesta.

Tarkasteltaessa tätä voi aloittaa esimerkiksi kirkkoisä Origeneen ajatuksista.

Origenes oli vuosina 185/186 – 253/254 Aleksandriassa elänyt kristitty filosofi. Häntä on pidetty yhtenä merkittävimmistä kristillisen teologian muotoilijoista ja hänen teostaan Peri Arkhes ensimmäisenä kristillisen uskon systemaattisena esityksenä. Origenes oli erityisen ahkera raamattuteologi, joka sovelsi raamatuntulkintaansa platonistista ja stoalaista filosofiaa.

Origenes muotoili teorian erityisistä mystisistä kokemuksista, joita nk. luonnollisilla ihmisillä ei voi olla. Hänen mukaansa siis uskovaisten tunteet ovat kokonaan toisenlaisia kuin luonnollinen järki kykenee kuvittelemaan. Tällaisten kokemusten saavuttamiseksi ihmisen on puhdistuttava luonnollisista tuntemuksistaan ja saavutettava Pyhän Hengen lahjoittama erityinen jumalallinen aistimiskyky, jonka avulla hän tulee osalliseksi jumaluudesta.

Origeneen mukaan jumalallinen aistimiskyky jakaantuu sarjaksi erityisiä yliluonnollisia aisteja, joiden avulla puhdistunut uskova koskettaa, maistaa, kuulee, haistaa ja näkee jumaluuden. Puhdistumisen ja jumalallisen aistimisen esteenä Origenes pitää luonnollisia tunteita, jotka kiinnittävät ihmisen mielen maailmaan. Luonnolliset tunteet ovatkin niitä, joiden avulla jumaluuden vastaiset voimat pitävät sielun erillään Jumalasta. Tämä tapahtuu seuraavalla tavalla:

Origeneen mukaan sielussa on haluava tai tahtova ja kuvitteleva osa. Sielu suuntautuu itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen sieluun kopioituneiden kuvien avulla. Kun sielu ikään kuin näkee sisällään jonkin kuvan, se joko tahtoo sitä tai välttää sitä. Sekä tahtominen että välttäminen ovat sielun liikkeitä, jotka pitävät siinä sen toimintaa yllä. Sielun kohtalo riippuukin siitä, millaisten kuvien mukaisesti se liikkuu.

Halutessaan valloittaa sielun, jumalanvastainen voima eli demoni asettaa sielun kuvittelevaan osaan oman itsensä kuvan ja koettaa tehdä sen niin viehättäväksi ja lumovoimaiseksi, että sielu tahtoo liikkua kohti sitä ja tulla sen kaltaiseksi. Mikäli demoni onnistuu tässä toimessa, sielulle käy tietenkin erittäin ikävästi.

Origeneen oppilas Evagrius Pontoslainen kehitteli oppi-isänsä teemoja esimerkiksi teoksessaan Munkkielämän pääpiirteet.

Evagriuksen kuvauksen mukaan demonit muodostavat eräänlaisia taisteluosastoja. Hänen mukaansa käytännön kilvoittelussa demoniprikaatien kärjessä saapuvat mässäilyn, rahanhimon ja ihmiskunnian demonit. Niiden tehtävä on haavoittaa sielu, lyödä se puolustuskyvyttömänä maahan, jotta varsinainen tuhokoneisto pääsisi korjaamaan omansa. Mässäilyn haavoittaman sielun korjaa nimittäin huoruuden demoni, ihmiskunnian haavoittaman vihan demoni, ja rahanahneuden haavoittaman ylpeys. Kaikki nämä yhdessä päästävät sieluun sisälle murehtimisen, joka muistuttaa antiikin ja keskiajan teksteissä melankoliaa, depressiota tai burn outia.

Evagriuksen kuvaamia demonien kärkijoukkoa, mässäilyä, rahanhimoa ja ihmiskunnian tavoittelua voisi nimittää ensimmäisiksi kiusauksiksi. Ne haavoittavat, mutta eivät tapa, kuten vankemmin varustautuneet petolaumat eli viimeiset kiusaukset. Niitä ovat huoruus, viha, ylpeys ja murhe.

Edellä mainittujen ensimmäisten kiusausten lisäksi on myös päivänkiertoon liittyviä ajallisesti ensimmäisiä kiusauksia. Evagrius keskittyy kuvaamaan maankiertäjäksi kuvaamaansa demonia. Hän kirjoittaa:

On olemassa demoni, jota voisi kutsua vaikkapa maankiertäjäksi. Se lähestyy veljiä enimmäkseen aamulla ja kuljettaa mieltä kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään ja talosta taloon. Aluksi veli käy mielessään näennäisesti viattomia keskusteluja, sitten hän alkaa keskustella pitempään joidenkin tuttavien kanssa. Näin hän turmelee mielensä tilan, joka muuttuu sen mukaan millaisia ovat hänen mielikuvituksessaan kohtaamansa ihmiset. Siten mieli vähitellen loittonee yhä enemmän Jumalan tuntemisesta ja hyveistä sekä unohtaa kutsumuksensa. Erakon on tarkoin tutkittava, mistä tuo demoni tulee ja minne se päätyy. Se ei houkuttele mukaansa tuolle pitkälle kierrokselle ilman tarkoitusta ja umpimähkään. Se haluaa turmella erakon tilan ja toimii niin, että mieli kaikesta kiertelystä kiihdyksiin jouduttuaan ja monien kohtaamisten juovuttamana lankeaisi heti haureuden, vihan tai alakuloisuuden valtaan; nämä ovat mitä suurimmassa määrin omiaan vahingoittamaan sen kirkasta tilaa.

Kuvattuaan demonin luonteen Evagrius kertoo, miten sen kanssa tulisi menetellä:

Mutta jos kerran tarkoituksenamme on oppia tarkkaan tuntemaan tuon demonin ilkeät juonet, älkäämme heti ryhtykö sitä vastustamaan tai kertoko kenellekään, kuinka se saa mielessä aikaan keskusteluja ja vähitellen vetää sen kohti kuolemaa. Sillä jos niin menettelisimme, se poistuu meistä heti, koska se ei näissä puuhissaan siedä paljastumista; näin emme siis pääsisikään perille sen juonista. Päinvastoin sallikaamme sen jatkaa peliään vielä toisena tai kolmantena päivänä ja opittuamme tarkoin tuntemaan sen metkut katkottakaamme se ankarasti nuhdellen. Mieli on kiusauksen aikana yleensä samentunut eikä pysty näkemään selvästi sitä, mikä tapahtuu. Siksi odota ensin demonin poistumista ja sitten istuudu ja muistele itseksesi kaikkea tapahtunutta: mistä tulit, minne menit, missä haureuden, alakuloisuuden tai vihan henki sai sinut valtaansa -–sanalla sanoen: kuinka kaikki tapahtui. Tutki perusteellisesti kaikki tämä ja paina se mieleesi, jotta voisit nuhdella demonia, jos se sinua toistamiseen lähestyy.

(Lainaukset kursiivilla ja siteerattu suomenkielisestä Filokalian käännöksestä).

Katkelmat kuvaavat kiinnostavasti antiikin ihmisen kokemuksia omasta mielestään ja sen ongelmista. Ajatukset ovat filosofisesti ja teologisesti ladattuja, mutta niissä kuvataan kaikkien aikojen ihmisille tuttuja teemoja. Eri aikojen elämänkatsomukselliset tekstit ovat täynnä pohdintoja siitä, miksi emme aamulla jaksa nousta sängystä ja siitä, mikä pilaa elämän. Käyttääkseni viimeaikoina suosittua termiä, Origenes ja Evagrius käsittelevät uupumuksen syntyä ja luonnetta -väittäväthän he, että demonien piirityksessä sieluun saapuu murhe tai melankolia - ja toteavat myöhempien kuvaajien tavoin, että kyseessä on pahimmassa tapauksessa tappava tauti. Evagriuksen listaa mässäilyn, rahanhimon, ihmiskunnian, ylpeyden, vihan, murheen ja kateuden demoneista alettiinkin kutsua kirkossa kuolemansynneiksi. Suomalaisen uskonnollisen perinteen osalta voi todeta, että myös Martti Luther piti melankoliaa kuolemansyntinä.

Viimekädessä kuolemaan ajavan uupumuksen luonnetta selittäessään Origenes ja Evagrius selittivät että sen synnyn taustalla on todellisuuteen kätkeytyviä pahoja voimia, jotka luovat ihmiselle tämän turmelevan elämänmuodon. Luonnollisten selitysten näkökulmasta hekin olisivat siis hyväksyneet näkemyksen, jonka mukaan uupumus tai burnout johtuu viime kädessä elämäntavasta ja siihen liittyvistä ajatuksista, arvoista ja asenteista. Erityisen kiinnostavaa heidän kuvauksissaan on se, että demonit eivät argumentoi ja lähesty mieltä käsitteellisesti. Ne lähestyvät sitä kuvina, imagoina ja ikään kuin hehkuttavat näitä kuvia tavalla, joka tekee niistä lumovoimaisia.

Sotataitoiset

Puolustusvoimat muuttaa rankingjärjestelmäänsä. Kanta-aliupseeristo rakennetaan uudelleen. Käyttöön tulevat väkäsin varustetut kauluslaatat ylikersanteista sotilasmestareihin.

Tällä hetkellähän vanhat sotilasmestarit ovat kapteeneita ja vastaavasti upseeristosta vanhat kapteenit majureita.

Olin varusmiehenä 80-luvulla, jolloin vanhemmanpuoleinen luutnantti oli ansioitunut toimiupseeri. 90-luvulla kävin kertausharjoituksissa ja vanhan tietoni varassa ihmettelin, että onpas täällä ammattitaitoista väkeä, kun kaikki ovat vähintään luutnantteja, ja majureita vilisee puskat täynnä.

Silloin puhuttiin joukkotuotantoyksiköistä ja oli siirrytty tulosvastuuseen, mikä aiheutti reserviläisissä hymyilyä.

Myöhemmin sain selville, että on sotatiedettä ja upseerit ovat sotatieteen kandidaatteja. Alalta voi myös väitellä.

Aihepiirin klassikot, jotka on myös suomennettu, saa muutamalla eurolla. Joskus ohikulkiessani halpakorin olen kuriositeetin vuoksi ja kaiketi jonkinlaisesta eetikon ammattikiinnostuksesta, tiedä vaikka joskus pitäisi jotakin sodasta kirjoittaa, noukannut mukaani Wordsworth Classics of World Literature -sarjan versiot: Carl von Clausewitz, On War ja Sun Tzu, The Art of War.

Parhaan suomenkielisen johdatuksen sodan oikeussääntöihin onj kirjoittanut Mikko Yrjönsuuri, jonka kirja Rosvovaltion raunioilla ilmestyi muutama vuosi sitten. Ei tarvitse kavahtaa mitään miekankiillotuksia, Mikko on suorittanut siviilipalveluksen. Hänen väitöskirjansa on Obligationes. 14th Century Logic of Disputational Duties.

Joskus törmäsin liikemieheen, jonka selkäpiitä karmi. Jollakin yrityselämän kurssilla oli käyty läpi Clausewitzia, jonka teoksen teemoja ovat sodan luonne, sotateoria, strategia, taistelu, sotavoimat, puolustus, hyökkäys ja sotasuunnitelma. Sun Tzun teos oli kenraali Airon oppikirja.

Sanotaan mitä sanotaan ja oltakoon sotilasasioiden suhteen mitä mieltä oltiinkin, oma käsitykseni on se, että puolustusvoimien viroissa ei ole mitä tahansa pönttöpäitä. Useat tuntemani sotilaat ovat miellyttävää ja järkevää porukkaa, jolla on erityisesti koulutuksen suhteen hyvä ote ajankulkuun. Kannattaa siten seurata, mitä sillä suunnalla tapahtuu.

Se, että nyt aletaan rakentaa uudelleen kanta-aliupseeristoa liittyy siihen, että yhteiskunta on pikkuhiljaa lipumassa huippuosaamisesta kohti ammattilaisuutta ja alkaa uudelleen arvostaa käytännön taitoja käyntikorttiin painetun AMK-tittelin sijasta.

Sotilasdiakonin palvelusarvo kuulemma poistuu. Tämä johtuu käsittääkseni siitä, että varuskunnissa on sotilaskuraattorit, jotka hoitavat varusmiesten sosiaalikysymyksiä. Kenttäpiispakin on Jorma Laulajan jälkeen pudotettu eversti- eli prikaatinkenraalikastiin, minkä luulen johtuvan siitä, että Laulaja oli fiksu henkilö väärässä paikassa väärään aikaan.

Sotilasdiakonien korvaaminen sosiaalipuolen henkilöstöllä on merkki siitä, että puolustusvoimat ei pidä sotilaallista kriisiä sekä elämän ja kuoleman kysymysten aktualisoitumista realistisena vaan satsaa toimintaan, joka on mahdollista rauhanajan olosuhteissa.

Yhteiskunnalla menee hyvin ja rauhantila on vakain silloin, kun sotilaspapistolla ei ole töitä. Kääntöpuoli asiasta on se, että kun nykyisin väitetään, että kirkko ei "kohtaa" aikuisikäisiä miehiä, niin kyllä nämä kohdataan varusmiehinä ja kertausharjoituksissa.

Kohtaamiset ovat kiinnostavia ja valaisevia. Olin kertausharjoituksissa kerran tykkien keskellä sotilaspapin merkit kaulassa. Jostakin puskasta ilmestyi nokinen reserviluutnantti, joka nähdessään merkit huikkasi, että sanos nyt kun ei tarvitse täällä valehdella, että nousiko se Jeesus ylös vai ei?

Kaikki metsän keskellä pidetyt iltahartaudet ovat olleet tunnelmaltaan syviä ja niihin on osallistuttu suurin joukoin, vaikka ne ovatkin olleet vapaaehtoisia. Samaa ovat sanoneet kaikki näissä tehtävissä palvelleet.

Aseiden siunaamista pidetään typeränä vitsinä. Niiden siunaamista, joilla on aseita, pidetään tärkeänä. Vain joku on esittänyt ajatuksen, että sotilaspapin pitäisi olla mallisotilas. Yleinen odotus on, että hän edustaa kirkkoa.

Nykyinen ohjesääntö hengellisestä työstä sanoo, että sitä on toivon herättämiseksi ja sen muistuttamiseksi, että rukous ja hiljentyminen auttavat ihmistä kestämään. Minusta se on hyvin muotoiltu.

Tallirengin kyydissä

Toinen joulupäivä on kirkon mediaosaamisen ja julkisuuskuvan kannalta sikäli hankala, että se ei rakenna sosiaalista pääomaa eikä lisää kansainvälistä kilpailukykyä vaan on omistettu Stefanukselle eli ensimmäiselle marttyyrille.

Stefanuksen kerrotaan olleen kuningas Herodeksen tallirenki – siitä tapaninajot-, joka lähti seuraamaan Jeesusta. Kirkkoisä Augustinuksen mukaan hänen päivänsä on sijoitettu Jeesuksen syntymän läheisyyteen siksi, että marttyyri on Kristusta lähin kärsimyksessä.

Myöhemmin, käsitellessään keskiajalla laajaa keskustelua kirkon tuntomerkeistä (nota ecclesiae), Luther esitti, että niistä yksi on pyhä ristin sakramentti: kirkko ei ole suosikkilistojen kärjessä vaan sen sijaan se on halveksittu, häpäisty ja runneltu.

Tämä ei välttämättä ole ristiriidassa – katsokaas kun olen minäkin tohtori ja osaan selitellä asioita parhain päin – sen kanssa, että kirkko nauttii mielipidebarometreissa kansalaisten luottamusta yhtenä harvoista instituutioista, joista muut arvostetut ovat poliisi, ammattiyhdistysliike ja puolustusvoimat.

Selitykseni on tämä: se ei ole niinkään jonkin Katajanokalla sijaitsevan Kirkon keskusvankilan tai kirkolliskokouksen ansiota. Luottamus syntyy ihmisistä, jotka ovat itse kirkko. Sitä ei heti tule huomanneeksi, sillä heistä suurin osa on turistina omassa hengellisessä kodissaan heti kun aletaan tehdä eroa seurakunta-aktiivien ja muiden kirkon jäsenten välillä.

Tapaninpäivä on tähdellinen muistutus media- ja kansansuosikille siitä asiasta, jonka jo Pentti Saarikoski ilmaisi näin: Jeesuksesta on ollut minulle pelkkää harmia.

Sillä ei kai kirkko voi tyytyä johonkin sellaiseen, että se olisi vain kasvun ideologian syvällisyyslisäke tai kiva kolmas sektori, joka antaa soppaa, kun hyvinvointivaltiota puretaan. Ei kai se sitä hae, että se tuottaisi retriittejä, jotta työvoima palaisi kuuntelemaan tehostamiskuureja voimaantuneimmin tunnoin?

Ei se sitä itse tavoittele. Ja harva sitä siltä toivoo.

Paljon salamavalot vilkkuvat, ja vilkkukoot vaan kunhan jättävät meidät, joiden katu-uskottavuus ja nykypäivän taju ovat hävinneet tuuleen, rauhaan, mutta kirkolla on muitakin yhteiskuntasuhteita: diakonia, profetia ja martyria, sekoittamatta ja jakamatta.

Sana

Päivän evankeliumi on, että alussa oli Sana.

Se ei ole Samuli Parosen kirjoittama, joskin hänkin tuli siihen tulokseen, että maailma on sana.

Se on Johanneksen evankeliumista, jonka henkisyyttä ja hengellisyyttä on ihasteltu ja ihmetelty. Kun Dundenbergin Ismolta aikanaan kysyttiin priimustohtorin kysymys promootiossa, kysymyksen sisältö oli, että onko Johannes gnostilainen. Ismo vastasi, että samoja teemoja, pimeys, valo jne. kyllä on, mutta oikea vastaus on, että ei ole.

Sana nimittäin tuli lihaksi tai paremminkin lihaan (in carnatus). Sana on kyllä logos, järki, tieto, mutta se on materiaa luova, kuten alussa, jolloin Jumala loi Sanalla ja uudessa alussa, jolloin Sana tuli lihaksi, sairaalaan, vankilaan ja häpeään.

Ääretön yhtyy äärelliseen.

Tämä on joululahjakirjoista tärkein. Kirjoitettu siten, että rivit ja kirja katoavat ja jää vain Sana.

Jouluvalmisteluja

Niinä päivinä kaikilta perittiin vero, sillä Augustuksella, joka levitti rauhaa (pax) oli aseiden tarve, ja Rooman viemärilaitoskin oli tullut kalliiksi.

Maksupisteet sijaitsivat keskitetysti aluehallinnon virkamiesten suunnittelemissa paikoissa.

Joosef ja Maria, joista jälkimmäinen oli ehkä 14-vuotias, lähtivät maksamaan määrättyjä suorituksia kuten muutkin, joilla ei ollut valinnanvaraa.

Kuten ei paimenillakaan, jotka olivat yötyössä, kaukana kedolla, poissa juhlahumusta, yksin.

Joosef ja Maria olivat jäädä kadulle, mutta jostain löytyi tallinnurkkaus, jossa he saattoivat olla.

Itämaan tietäjät matkasivat tahollaan, sillä he näkivät, että tähti, jota tuli seurattaman, oli noussut.

Rahaa siis joulun alla kuskattiin konttoriin, ihan niin kuin nykyisinkin, näinä päivinä, jolloin rahavirrat ovat täyttäneet kaupunkien kadut.

Huostaanotettu asunnoton tyttö karkasi väenpaljoudessa jonnekin, ihan niin kuin nykyisinkin.

Monet olivat jossakin syrjemmällä, koettaen tehdä tehtävänsä, joiden merkityksestä he eivät itsekään olleet vakuuttuneita, ihan niin kuin nykyisinkin, kuin Venäjän tullin rekkajonossa istuisi.

Harvan mielessä kävi, että se on todellakin joulu kohta, ihan äkkiä ja ihan heti.

Seuratkaa tähteä! Seuratkaa tähteä! Seuratkaa tähteä! Ja vielä kerran sanon: oi, seuratkaa tähteä!

Se ihmismielen virvoittaa

Kun on elänyt pitkään ja antanut kaikkensa, jouluvehkeistön hankkiminen tavarataloista on vuosi vuodelta tuskaisempaa.

Mielessä soivat joululaulut, kuten Juicen ”Joulun kellot mäikää, radiossa soittaa Tauno Äikää.”

Ja taas tulvivat nuo kauniit muistot:

Kuinka kerrankin nuorina ollessa olimme Anttilassa ja kotilinnani vartija huomautti, että tuollaiset diarasiat olisivat halpoja. Muistutin vastuullisen vakavalla äänensävyllä, että eihän meillä ole edes diaprojektoria. No, jos joskus sellainen tulisi, helisi vastaus.

Nyt, ohimoiltani jo harmaantuvana palaan alkuuni takaisin ja haron käsiini tavaraa, jonka luonteesta ja tarkoituksesta minulla ei ole ohimojenvärini aavistusta. Mutta jos joskus tarvitsisi.

Joulun kukka on hyasintti, joka kirkollisessa perinteessä kuvaa Kristuksen kuninkuutta.

Joulukuusi on keksiitty 1400-luvulla, ja sen esikuva on kulttuurimme vanhin symboli, Elämänpuu.

Joulukynttilät ovat merkki, että kuoleman varjon maassa vaeltaville annetaan ikuisuuden toivo.

Joulukinkun syömisen aloitti kuulemma paavi Sixtus III 400-luvulla osoittaakseen, että sianlihan syömisen kielto ei pidä uudessa liitossa paikkaansa. Piparkakut puolestaan ovat enkelten leipää.

Näin mieskohtaisena lausuntona esittäisin, että tärkeää joulussa on muun muassa yhdessäolo ja musiikin kuunteleminen.

Aion veivata aamusta iltaan näitä:

YL.n uusi joulu, Matti Hyökki, Finlandia Records.

Joulutervehdys, Pia Freund, Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteri, johtaa Juha Kangas, Finlandia Records.

Sydämeni joulu, Kuopion tuomiokirkon kamatikuoro, johtaa Pertti Rusanen, laulu Johanna Rusanen, urut Eero Väätäinen.

Joulu tullut on, poikakuoro Pirkanpojat, johtaa Jussi Kauranen, Naxos.

Bach, Weihnachts Oratorium, Erich Majkut, Dagmar Herrmann-Braun, Elisabeth Roon, Walter Berry, Wiener Symphoniker, Ferdinand Grossmann, Vox Records.

Ramirez, Misa Criolla & Navidad nuestra, José Carreras, Philips

Handel, The Messiah (Highlights), Scholars Baroque Ensemble, Naxos.

Peter I. Tchaikovsky, The Nutcracker Ballet Suite, Masters of the Millenium.

Tunnustan, valotan sekä tuon esille sen verran henkilökohtaisuuksia, että joka jouluna ensimmäinen kirkossa kuultu Jouluyö, juhlayö on minulle se kerran vuodessa, jota en ole itkemättä. Viikko sitten perjantaina Kuopion tuomiokirkon kamarikuoro lauloi sen Pertti Rusasen johdolla, ja taas mietin, että kyllä Pertti on kuoronjohtajana aivan omaa luokkaansa.

Uusi kieli

Professoriliiton Tapani Pakkanen, joka ei ole kuvassa, kirjoittaa uudessa Acatiimi-lehdessä asiaa. Hän vertaa suomalaisia yliopistoja kokonaisuutena Massachusetin teknologiseen instituuttiin MITtiin.

MITissä otetaan vuosittain 1000 opiskelijaa, kokonaisopiskelijamäärä on 10 000. Professoreita on 1000 ja vuosibudjetti 1600 miljoonaa euroa.

Suomen kaikkien yliopistojen yhteinen opiskelijaotto vuodessa on 25 000 opiskelijaa ja kokonaisopiskelijamäärä 120 000. Professoreita on 2400 ja yhteenlaskettu vuosibudjetti 1400 miljoonaa euroa.

Pakkanen kirjoittaa: "Yritykset rakentaa huippuyliopistoja nykyisen koulutusvolyymin turvaten ovat nykyrahoituksella toivottomia. Vaatimukset toiminnan tehostamiseen eivät perustu realiteetteihin."

Amerikkalaiseen malliin verrattuna meillä on liikaa yliopisto-opiskelijoita, noin kymmenesosa tarvittavasta tutkijaprofessori määrästä ja tutkimusrahoitus pohjilla. Näillä eväillä ei synny huippuyliopistoa, joita Suomeen voisi ehkä mahtua yksi tai kenties Pohjoismaihin yksi.

Silti kaikki on huippua ja laadukasta.

Laatu- ja huippuretoriikka heijastaa muuttumistamme osa-aika-amerikkalaisiksi. Tulisikin laatia sanakirja American english- suomi - finglish, jossa ensin olisi amerikanenglannin sana, sen käännös vanhaan suomeen ja tämän sanan käännös huippuretoriikaksi. Esimerkiksi:

huge = hyvä = huippu

amazing = kohtalainen = osaava

wonderful = kelvollinen = lupaava

good = huono = ammattitaitoinen

Suomikeskus

Lapinlahdella ovat suunnitelleet Suomikeskusta:

Suomikeskus on organisaatio, jonka perustuote on suomalainen identiteetti. Perustuote jatkojalostetaan Suomikeskuksessa taiteilijaverkostojen ja yrittäjyyskasvatuksen kautta luovan talouden tuotteiksi, sekä perinnäisiksi että digitaalisiksi sisältötuotteiksi ja koulutukseksi.

Suomikeskus organisoi paikkakunnalla vaikuttavien kulttuuri- ja sivistysinstituutioiden yhteistyönä paikallisen perinteen pohjalta nykyistä elävää sivistys- ja kulttuuritoimintaa, joka historiallisesti liittyy sekä kansalliseen heräämiseen että kansalliseen hengelliseen elämään.

Suomikeskuksen toimintoja ovat:

Verkosto sekä sisältö- ja taiteellinen tuotanto
- taiteilijaverkoston kokoaminen ja taitelijatyöpajat, näihin liittyvä innovaatiotoiminta sekä näissä syntyvien tuoteideoiden brändääminen sekä markkinointi
- digitaalinen oppimateriaaliksi soveltuvan suomitietouden sisältötuotanto

Spektaakkelit
- näyttely- ja museotoiminta sekä konsertit ja performanssit, jotka keskittyvät suomalaista identiteettiä valaisevaan toimintaan
- suomalaiseen identiteettiin liittyvät seminaarit ja yleisöluennot, matkailuyrittäminen

Tutkimus
- taiteen- ja perinteentutkimuksen, yhteiskuntatieteen ja taloustieteen varaan muodostuva tutkimustoiminta, joka tarkastelee luovan talouden mahdollisuuksia kansallisen perinteen ympäristössä ja suhteuttaa sen globalisaatioon siten, että Lapinlahdesta muodostuu paikalliskulttuurin ja globalisaation kohtaamisen laboratorio

Koulutus
- suomalaisten, esimerkiksi yritysten henkilökuntien suomalaiseen identiteettiin ja yrityskasvatukseen liittyvä koulutus
- kotouttamiskoulutus


Suomikeskuksen vetovastuussa ovat Lapinlahden kunta, Halosten museosäätiö ja Portaanpään kristillinen opisto. Sen keskeisiä yhteistyötoimijoita ovat Lapinlahden taidelukio, Lapinlahden kirjasto, Kaskikuusen kansalaisopisto, Alapitkän Asutusmuseo, Lastenkulttuurikeskus Lastu ja Väärnin Pappila Oy. Kansallismaisema Väisälänmäen ja kirkkohistorioissa kuvatun Telppäsniityn kehittäminen tapahtuu sen yhteydessä.

Suomikeskus verkottuu muun muassa Pohjois-Savon yritysten kanssa.

Ovat ne vaan vietävän kekseliäitä siellä Lapinlahdella. Mistä ihmeestä ne aina keksivät maan parhaat ideat?

Kaikki on kaupan

Kuopion seurakuntayhtymä on päättänyt myydä tuomiorovastin pappilan. Talo on alunperin 1780 valmistunut Kuopion lääninhallituksen lääninsihteerin ja -kamreerin virka-asunto Se on yksi harvoista 1700-luvulta säilyneistä kustavilaisen kauden kaupunkivirkataloista. Pappilana se on palvellut vuodesta 1919.

Tiedän, että ei ole meillä pysyväistä asuinsijaa. Pappilaan liittyy kuitenkin monenlaisia henkilökohtaisia muistoja 1960-luvun loppupuolelta alkaen. Olen surullinen.

Perusteet ovat taloudellisia.

Ja kun muita perusteita ei ole, kyse on arvopohjan valinnasta.

Kun se nyt on valittu, selväksi tyhmemmällekin tehty ja avoimesti tiedotettu, ehdotan Kuopion seurakuntayhtymälle, että se myisi myös tuomiokirkon.

Kuopiossa on paljon potentiaalia matkailulle. Turistit varmasti arvostaisivat tuomiokirkon maalauksia.

Saarnastuolin paikalle voitaisiin laittaa strepteasetanko, jonka menoa voisi katsoa lehtereille asetetuilta pöytäryhmiltä.

Mitä sitä nyt rakennuksilla, semminkin jos niistä on huolta, vaivaa ja kustannuksia. Ei tämä kannata, sanoi majuri jspeellä, heitti veret kypärästä ja jatkoi, Kouvolan asemanhoitajallakin on VR 4 ja sekin on majuri.

007 ihmisenä

Kävin, vihdoin, katsomassa uuden Bondin, Casino Royalen, jota ei oikeastaan lasketa, koska tarina on taustaa ja kertoo siitä, miten Jamesista tuli tuplanollaseiska Bond, James Bond.

Kaikkihan toki tietävät, että James Bond on saanut nimensä lintutieteilijästä, joka on kirjoittanut kirjan Birds of the West Indies. Bondin luoja Fleming antoi nimen sankarilleen ensimmäisessä teoksessaan, jolla on sama nimi kuin nyt käsillä olevalla 22. elokuvalla. 007 taas juontuu Kiplingin tarinoihin, jotka keskittyvät junaan 007.

Uuden elokuvan tunteilulla on peloteltu ja uutta Bondia nynneröksi väitetty - turhaan.

Mustavalkoisessa introssa päätä hakataan lawoireen ja veri roiskuu. Karmiva kuva muuttuu itse elokuvassa siedettävämmäksi, mutta se on aikaisempia ruumiillisempi: Bondissa näkyvät verinaarmut.

Kaikenlaista puuskutusta, hikoilua ja hullunnaurua esiintyy. Saa vaikutelman, että sivistynyt maailma ja Britannian salainen palvelu on parinkymmenen vuoden viiveellä saavuttamassa tilan, jota meillä Jouko Turkka ja Jussi Parviainen harrastivat joskus 80-luvulla.

Aiemmista Bondeista poiketen kyseessä on ihmissuhdedraama. Jamesilla on ongelmia egonsa kanssa, henkisiä panssareita, joita hän riisuu, minkä jälkeen hänet petetään tavalla, joka synnyttää hänessä Bondin: teräksisen agentin, joka ei luota kehenkään.

Tunteet ja henkisen prosessin kuvaus korvaavat elokuvassa Q:n tekniset vempaimet, joita kaiketi myöhemmin on tulossa. Ainoa monimutkaisempi kone on elvytyslaite, jolla myrkytetty henkilö voi saattaa itsensä hetkessä pikajuoksukuntoon.

Bond juoksee kilometrikaupalla 10 sekuntia satasta. Elokuvan alussa näytökset rakennuksilla tapahtuvasta estehyppelystä ovat kiinnostavia. Muuta ajankuvaa on taistelu terroristeja vastaan.

Ajanhengen kannalta kiinnostavinta kuitenkin on Bondin psykologisoiminen. Käykö aikalaisellemme, joka suurkuluttaa hermopillereitä ja terapioita, kuten Jamesille, siten, että hän tulevaisuudessa menettää luottamuksensa tyystin?

Kiinnitin huomiota siihen, että elokuva oli hyvin kuvattu. Jousiorkesteri soittaa taustalla tuttuun tapaan.

Elokuvasarja on jatkunut eloisana vuosikymmeniä. Sen uudistuminen, aloittaminen kokonaan alusta, da capo al fine, on kiinnostava asia.

Uskontunnustus uskon näkökohtana

Uskontunnustuksesta käydään innostunutta ja monipuolista keskustelua eri puolilla. Vaikka pitkä kuin nälkävuosi ja keskeneräinenkin, laitan tähän asiaa koskevan vanhan juttuni.

1. PERIMMÄISET KYSYMYKSET

Onko elämä mieletön?
Onko elämä merkityksetön?
Onko elämä tarkoitukseton?
Monet miettivät näitä kysymyksiä. Mikä on niiden sisältö?

Jos joku kysyy, onko elämä mieletön tai onko elämällä mieli, hän esittää jäsentämistä ja käsittämistä koskevan kysymyksen. Yleensä liitämme tähän yhteyteen termin rationaalisuus. Mikäli jokin on mieletöntä, se merkitsee sitä, että asia on selkeän ajattelun ja käsittämisen vastainen tai sen ylittävä. Vastaavasti sanottaessa jotakin mielekkääksi tarkoitetaan, että luonnehdinnan kohteeseen liittyy järkevä eli rationaalinen ajatuskulku. Kysymys elämän mielestä liittyy siten elämän käsittämiseen ja selittämiseen.

Kysymykseen elämän merkityksestä liittyy ainakin kaksi vivahdetta. Se voi viitata sekä arvostuksiin eli tärkeinä ja merkittävinä pidettyihin asioihin että lauseiden viittaussuhteisiin, semanttisiin ominaisuuksiin. Sanottaessa ”sillä, että Juha Mieto hävisi Thomas Wassbergille sekunnin sadasosan, on suuri merkitys”, esitetään arvottava lause. Lause ”englannin lauseella ’this is red’ on sama merkitys kuin suomen lauseella ’tämä on punainen’” on puolestaan semanttinen. Se väittää, että kaksi lausetta viittaavat samaan asiaan. Niillä on yhteinen mieli.

Myös kysymykseen elämän tarkoituksesta liittyy kaksi vivahdetta. Lause ”kirjoitan tätä valaistakseni aihepiiriä” ilmaisee tavoitteellisen suuntautuneisuuden. Lause ”teen tämän, koska tahdon sinun oppivan” ilmaisee syyn tai vaikuttimen.

Elämänpohdinnan yhteyteen asetettuja mieltä, merkitystä ja tarkoitusta koskevia kysymyksiä on luontevaa sanoa perimmäisiksi kysymyksiksi. Perimmäinen kysymys on luonteeltaan sellainen, että sen takana ei ole enää toista kysymystä. Perimmäinen kysymys on viimeinen tai äärimmäinen kysymys. Se asettaa esittäjänsä seinää vasten.

Perimmäiset kysymykset voivat herätä monista syistä. Monet länsimaisen antiikin ja keskiajan ajattelijat uskoivat, että niiden esittäminen liittyy ihmisen todelliseen olemukseen, hänen ihmisyyteensä. Tällaisen katsomuksen mukaan ihminen on ihmettelijä ja etsijä, jonka korkeimmat älylliset kyvyt etsiytyvät perimmäisten kysymysten äärelle. On ihmisiä, jotka eivät mieti perimmäisiä kysymyksiä, mutta heistä viis: he vain eivät toteuta ihmisyyttään aidolla tavalla.

Myöhäiskeskiajalta lähtien länsimaissa on puolestaan voimistunut toisenlainen ajattelutapa. Sen mukaan perimmäiset kysymykset eivät herää välttämättä ihmisen älyllisen uteliaisuuden voimasta. Ne alkavat rasittaa mieltä pikemminkin elämänkohtaloiden takia. Elämään sisältyy menestyksiä ja pettymyksiä. Ne synnyttävät kokemuksen siitä, että elämä onkin ehkä mieletöntä, merkityksetöntä ja tarkoituksetonta.

Kahden vaikutusvaltaisen filosofisen perinteen lisäksi ns. tieteet ovat etsineet selitystä perimmäisten kysymysten heräämiselle monelta taholta. Antropologiassa on viitattu avaruudellisuuden ja kuolevaisuuden kokemukseen. Sosiologiassa selitystä on etsitty yhteiskunnallisten ja sosiaalisten suhteiden sekä näihin liittyvien valtarakenteiden vaikutuksista ja sisäistyksistä. Psykologiassa vastausta on haettu ihmisen viettienergian käyttäytymisestä. Jotkut aivotutkijat ovat leikitelleet ajatuksella aivojen hermoverkkoon kätkeytyvistä salaisuuksista. Joku saattaa otaksua, että kyseessä on yksi ”geenien salaisuuksista”.

Yhden, erityisesti Demokritoksen yhteyteen liitetyn ajatteluperinteen mukaisesti perimmäiset kysymykset ovat melko mitättömiä. Jo satoja vuosia ennen Kristuksen syntymää kehiteltiin ajatusta, jonka mukaan kaikessa on kysymys pyörreliikkeen aiheuttamasta aineen jakamattomien perusosien eli atomien yhteenliitoksista ja hajoamisista tyhjiössä. Väitteet muusta ovat turhaa mystifiointia.

Voi olla, että yhdessä tai useammassa yllä mainituista lähestymistavoista on jotakin perää. Yhden lähestymistavan perimmäisiin kysymyksiin esittää kristillinen usko ja erityisesti sen piirissä muodostetut uskontunnustukset eli symbolit.


2. USKONTUNNUSTUS NÄKÖKOHTANA PERIMMÄISIIN KYSYMYKSIIN



Kristillinen perinne on monin tavoin solmiutunut maallisten, filosofisten ja tieteellisten katsantokantojen kanssa yhteen. Se on joko lisännyt niihin kristillisen lisänäkökohdan, työstänyt oman sanomansa niiden antamin välinein tai asettunut kilpailevaksi vaihtoehdoksi niiden kanssa. ”Uskon, jotta ymmärtäisin”, sanoivat Augustinus ja Anselm Canterburyläinen. ”Filosofia valmistaa uskoon,” väitti Kleemens Aleksandrialainen. ”Filosofia on uskon palvelijatar,” lausui aristoteelinen skolastiikka. Mutta on myös niitä kristittyjä, jotka ovat Tertullianuksen ja myöhemmin Blaise Pascallin ja Sören Kierkegaardin tavoin väittäneet, ettei Ateenalla, järjellä, ja Jerusalemilla, uskolla, ole mainittavasti yhteistä: ”Uskon, koska se on absurdia.”

Ajatus uskosta pimeytenä tuntuu viehättävältä. Miksi sitten käsitellä uskontunnustuksia näkökohtina? Miten pimeydeksi luonnehditun uskonnollisen uskon seikat voisivat olla perimmäisten kysymysten näkökohtia? Näkeminen edellyttää valoa.

Valon ja pimeyden paradoksiin ei ole ehkä hyvää vastausta. Tästä huolimatta tuntuu uskottavalta väittää, että kristillinen usko on luontevinta esittää ns. perimmäisten kysymysten yhteydessä. Osa teologeista ja uskonnonfilosofeista olisi varmaankin eri mieltä, mutta tulkitsen uskontunnustuksen syntyä siten, että sen muotoilleet ihmiset pyrkivät ilmaisemaan sen avulla uskonsa avaaman näköalan perimmäisiin kysymyksiin. He tahtoivat sanoa: Kyllä! Kyllä! Kyllä! Onko millään mitään mieltä? Kyllä: Isä Jumala on luonut kaiken. Onko elämällä merkitys? Kyllä: Jumala on Jeesus Nasaretilaisessa tullut lihaan, ilmoittanut itsensä ja tehnyt ihmisille yhteyden itseensä mahdolliseksi. Onko elämällä tarkoitus? Kyllä: Isä ja Poika lähettävät Pyhän Hengen, joka on rakkauden Henki.

Uskontunnustus toisin sanoen ilmaisee elämänkatsomuksen, jonka mukaan perimmäiset kysymykset linkittyvät uskoon kolmiyhteiseen Jumalaan. Esitetyn tulkinnan mukaan uskontunnustus on sen sanomista, että elämän mieli on Isä, jonka persoonasta käsin elämä jäsentyy ja tulee luomisesta käsitettäväksi. Elämän merkitys on Poika, joka on sekä olevan täydellinen ja ehdoton arvo että luomisen merkki, Sana. Isä luo Sanalla ja lihaan tullut Jumala viittaa eli yhdistää luodun luojaansa, Isään. Elämän tarkoitus on Pyhä Henki, joka osoittaa Isän luoneen kaiken rakkaudesta ja rakkauteen.

Tulkintani mukaisesti uskontunnustus on näkökohta, josta käsin yllä luonnosteltu elämänkuva avautuu katsottavaksi. Erityisesti Martti Luther on korostanut korvien merkitystä uskonnollisen uskon syntymisessä. Hänkin tunsi kuitenkin myös antiikin kirkon puhetavan ”uskon silmistä”. Sen mukaan uskonnollinen usko on ”sisäistä katselua”, jossa ”nähdään” näkökykyä muistuttavalla mielen kyvyllä se, mitä ei voida tavoittaa luonnollisten aistien havaitsemassa maailmassa. Kristillisessä uskossa kohdaksi, jossa ”näkeminen” tapahtuu, esitetään uskontunnustusta.


3. USKONTUNNUSTUKSET, APOSTOLINEN PERINTÖ JA RAAMATTU


Miten uskontunnustukset ovat syntyneet ja millainen suhde niillä on Raamattuun?

Kristillisen uskon alku liittyy Jeesuksen toimintaan, hänen julistukseensa lähelle tulleesta Jumalan valtakunnasta sekä ristiinnaulitsemiseen ja sen jälkeisiin tapahtumiin.

Jeesuksen oppilaat kertoivat kohdanneensa ristiinnaulitun elävänä. Kertomukset ja luonnehdinnat ylösnousemuksesta vaihtelevat sitä varhaisimmista kirjallisista maininnoista myöhäisempiin. Varhaisimmat merkinnät esiintyvät apostoli Paavalilla, jonka vanhimmat kirjeet on kirjoitettu 10-20 vuotta Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen. Markuksen, Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumien merkinnät eroavat toisistaan. Merkitseekö ylösnousemus Jeesuksen nousemista kuolleista vai hänen siirtymistään taivaaseen pilvessä, on viimekädessä epäselvä kysymys. Voinee kuitenkin väittää, että ensimmäisille Jeesuksen seuraajille ylösnousemususko merkitsi uskoa siihen, että ristille menehtynyt Jeesus olikin elossa ja että hän oli siirtynyt pois havaittavan maailman piiristä.

Juutalaisena lahkona aluksi vaikuttanut Jeesus-liike, jonka keskeiset johtajat olivat Jeesuksen oppilaat Pietari ja Jaakob, levisi pian erityisesti Kristuksen seuraajaksi kääntyneen hellenistijuutalaisen Paavalin julistuksen voimasta ympäri antiikin maailmaa. Sen varhaisiksi keskuksiksi muotoutuivat Jerusalemin ohella Afrikan pohjoisrannikolla sijaitsevat Aleksandrian ja Karthagon kaupungit, Syyriassa sijaitseva Antiokia sekä Rooma. Syntyi seurakuntia, jotka uskoivat ilman, että niiden käytössä olisi ollut Uusi testamentti, jonka me tunnemme.

Uuden testamentin kirjat syntyivät noin vuosien 50-100 jKr. välillä. Kesti aikansa, ennen kuin uskovat tulivat yksimielisiksi siitä, mitkä kirjoitukset kuuluivat Uuteen testamenttiin ja mitkä eivät. Asiaa koskevan arvionsa suorittamiseksi heillä oli enemmän tai vähemmän julkilausuttuja arviointimittareita. Niistä keskeisin oli kirjoitusten apostolisuus. Vain kirjat, joiden katsottiin edustavan apostolien esittämää uskon sisältöä (traditio apostolica, apostolike paradosis), voitiin sisällyttää Uuden testamentin kaanoniin (kaanon=sääntö). Kirjoitusten apostolisuuden arvioimiseen liittyi uskomus, jonka mukaan varhaisella seurakunnalla oli hallussaan uskon sääntö (regula fidei), joka siirsi eli tradeerasi apostolien opetuksen ajassa eteenpäin. Erimielisyys tästä asiasta on säilynyt meidän päiviimme saakka.

Seurakunnissa levisi suullinen perimätieto Jeesuksen opetuksesta sekä luultavasti myös kirjallisia esityksiä, joihin oli koottu hänen opetuksiaan. Uuden testamentin kirjoittajat, erityisesti ns. synoptikot (Markus, Matteus ja Luukas) käyttivät niitä hyväkseen. Seurakunnan kielenkäytön varhaisissa kerrostumissa tavataan tunnustuksia, kuten ”Jeesus on Herra” (1. Kor 12:3) ja ”Jeesus on Kristus” (Mk. 8:29). Näistä yksinkertaisista tunnustuksista muokattiin laajempia, jotka luultavimmin liittyivät kasteeseen ja jumalanpalvelukseen. Käytännön jumalanpalveluselämän tarpeiden lisäksi uskontunnustukset muotoutuivat asian synnyttämän monitulkintaisuuden aiheuttamasta tarpeesta selventää sitä, mitä Kristukseen uskovien yhteisö katsoi sisältyvän omaan uskoonsa ja mitä se ei katsonut siihen sisältyvän.

Jeesuksen julistus, Jeesuksen julistukseen liittyvä julistus (keerygma) ja tunnustautuminen Jeesukseen, uskontunnustuksen alkeellinen muoto, ovat siis Uutta testamenttia historiallisesti varhaisempia ja alkuperäisempiä kristillisen uskon lähteitä. Niinpä kristillisen uskontulkinnan kannalta enemmän tai vähemmän hämäräksi jäävä apostolinen perinne ja uskon sääntö eli Jeesuksen julistukseen liittyvä apostolien harjoittama julistus ja sen tulkinta varhaisessa kristillisessä yhteisössä ovat siis kristillisen uskon historiallista ydinaluetta, eivät Raamatun kirjoitukset ja uskontunnustukset. On vain ongelmallista, että alkuperäisen historiallisen ytimen sisältöä ei tiedetä suoraan. Se katsotaan ilmaistuiksi Raamatussa ja tunnustuksissa. Näin asiassa vallitsee kehätilanne: Apostolinen usko on Raamatun arvioimisen periaate, mutta samalla tämä periaate on löydettävissä vain Raamatusta itsestään! Millä kriteerillä arvioimme, mikä Uuden testamentin useista opillista korostuslinjoista on apostolista uskoa?

Uuden testamentin kirjoituksia myöhäisempi apostolinen uskontunnustus kuten karkeasti ilmaisten muutkin uskontunnustukset pyrkii ilmaisemaan uskon säännön. Uskontunnustukset ovat siten Uuden testamentin apostolisuuden tulkinnan kirkollisia periaatteita. Näkemys, jonka mukaan kirkon opin (dogma) lähde on Raamattu ja traditio onkin tyypillisempi valtaosalle maailman kristittyjä, roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon jäsenille. Jotkut protestanttiset liikkeet ja lahkot ovat korostaneet Raamatun merkitystä irrallaan uskonnollisesta perinteestä, joka ”keksi” Raamatun. Heidän mielestään kirkon opin pitäisi perustua Raamattuun. Sekä Raamatun arvioiminen apostolisen perinteen näkökulmasta että kirkon opetuksen arvioiminen Raamatun näkökulmasta ovat kuitenkin ongelmallisia, joskin kiehtovia lähtökohtia.

Kokoavasti tilanne on seuraava: Kristillisen uskon ydin on Jeesuksen julistus. Sitä seurasi hänen oppilaidensa julistus, luonteeltaan julistavien Uuden testamentin kirjojen syntyminen sekä apostolisen julistuksen tallentavaksi uskottu uskon sääntö. Sitä pyrittiin muokkaamaan tiivistelmäksi uskon sisällöstä. Jää kuitenkin avoimeksi, kuinka hyvin uskon sääntö kääntyi uskontunnustukseksi ja missä määrin se talletti apostolisen julistuksen. Niinikään jää avoimeksi, mikä oli Jeesuksen julistuksen ja apostolien julistuksen välinen suhde. Koetettaessa vastata näihin kysymyksiin lähteiksi ei tarjoudu kaikilta osin historiantutkimuksen lähteiksi kelpaavaa aineistoa. Tieteellisestä näkökulmasta ”kristinuskon olemus” on avoin kortti. Uskonnollinen asennoituminen on antautumista tuollaisen kortin varaan. On keskeinen kristillisen uskon ainesosa, että uskoo kristillisen uskon historiallisen ytimen olevan Uudessa testamentissa, joka historiallisesti on myöhäisempi kuin Jeesuksen ja apostolien julistus.

Kolme uskontunnustusta syntyivät neljän ensimmäisen kristillisen vuosisadan aikana. Apostolisen uskontunnustuksen synnystä ja tekstihistoriasta on J. D. N. Kelly laatinut seikkaperäisen tutkimuksen. Tunnustus on syntynyt Tyrannius Rufinuksen sekä eräiden muiden lähteiden esittämän legendaarisen selityksen mukaan siten, että kukin apostoli on lausunut siitä osan. Kertomus kyseenalaistettiin 1438 pidetyssä idän ja lännen kirkkojen erimielisyyksiä käsitelleessä Firenzen kirkolliskokouksessa. Idän teologit eivät hyväksyneet legendaarista syntyselitystä; apostolinen uskontunnustus ei kuulu ortodoksisen kirkon virallisiin uskontunnustuksiin. Nykyisen käsityksen mukaan tunnustus on kehkeytynyt Rooman seurakunnassa. Ilmaisu apostolinen uskontunnustus esiintyy ensimmäisen kerran Milanon synodin 390 paavi Siriukselle lähettämässä kirjeessä. Nykyisten käännösten alkuteksti on 500-luvulla eläneen Caesarius Arlesilaisen kirjoituksista.

Varhaisessa kirkossa oli pyrkimys muotoilla tiivistelmä uskon sisällöstä. Osittain apostolien aikana ja pian heidän jälkeensä vaikuttaneiden apostolisiksi isiksi kutsuttujen kirjoittajien teksteissä ei esiinny varsinaista uskontunnustusta. Heidän kirjoituksensa sisältävät kuitenkin useita tunnustuskatkelmia. Kirkon opin ja teologian muotoutumisen kannalta keskeisenä pidetyn kirjoittajaryhmän, kirkkoisien kuten Justinos Marttyyrin, Hippolytoksen, Ireneuksen ja Tertullianuksen kirjoituksissa tavataan sitä vastoin uskontunnustuksen luonnostelmia. Niistä eräät muistuttavat sisällöltään ja rakenteeltaan apostolista uskontunnustusta. Erityisesti Ireneus esitti ensimmäisenä kristillisen uskon jäsenneltynä esityksenä pidetyssä teoksessaan Adversus Haeresis (Harhaoppeja vastaan) apostolista uskontunnustusta muistuttavia muotoiluja. Ireneus oli vakuuttunut siitä, että kirkolla oli hallussaan uskon sääntö (regula fidei), joka erotti sen erilaisista lahkoista.

Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustus on Nikaiassa 325 ja Konstantinopolissa 381 järjestettyihin ekumeenisiin kirkolliskokouksiin liittyvä tunnustus. Tosin ei liene niin, että se työstettiin näissä kokouksissa muotoon, jossa sen tunnemme. Athanasioksen uskontunnustus on tämän kirkkoisän nimeen viittaava toisen tai toisten 400-luvulla laatima symboli. Sen on tulkittu sisältävän Augustinuksen pääteoksessaan De Trinitate (Kolminaisuudesta) esittämän kolminaisuus- eli triniteettiopin piirteitä. Sekä Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustus että Athanasioksen uskontunnustus liittyvät Jumalan kolminaisuutta koskevan keskustelun kehkeytymiseen vanhassa kirkossa.


4. USKONTUNNUSTUS-SYMBOLI ELÄMÄNKUVANA


Sanalla symboli on useita merkityksiä. Antiikissa se saattoi merkitä esimerkiksi sotajoukon edellä kulkevaa lippua tai sotilaan tunnussanaa. Yksi esimerkki symbolista on aatelisvaakuna, johon tiivistyy olennainen kantajansa ominaisuuksista. Uskontunnustus-symboli on tiivistelmä, ”lyhennetty sana”. Se esittää tiivistetysti kristillisen uskon sisällön. Mutta tämän lisäksi se merkitsee jotakin. Mitä?

Symboliteorian piirissä on esitetty, että mielen todellisuutta koskevat sisällöt ovat symbolisia edustuksia todellisuudesta. Esitettävä todellisuus tulee läsnäolevaksi symbolin avulla. Näin tulkittuna symboli on kielellinen kuva.

Poissaolevan henkilön piirteet voi palauttaa mieleensä katsomalla hänen valokuvaansa. Katsoja ei usko, että valokuva itse on tuo henkilö. Hän ei kuitenkaan ole kiinnostunut valokuvan piirteistä, vaan nimenomaisesti poissaolevan henkilön piirteistä. Uskontunnustus-symboli muistuttaa kuvaa. Sen lausuva henkilö ”näkee” Jumalan. Millainen kuva uskontunnustus on?

Maailmankuva merkitsee kuvausta siitä, millaisia olioita ja niiden välisiä suhteita todellisuudessa on. Vastaavasti maailmankatsomus merkitsee käsitystä maailmankuvan kohteista saatavan tiedon luonteesta ja välineistä sen saavuttamiseksi sekä todellisuuteen liittyvistä arvoista. Esimerkiksi tieteellisellä maailmankuvalla tarkoitetaan tämän hetkisen todellisuutta koskevan tieteellisen tiedon kokonaisuutta. Filosofinen maailmankuva merkitsee puolestaan esimerkiksi tieteellisen maailmankuvan taustalla olevien käsitteellisten oletusten ja vakaumusten kokonaisuutta. Se vastaa siihen, mitä oleva on, esimerkiksi jäsentynyt tai jäsentymätön, ajallinen tai ajaton, paikallinen tai paikaton, aineellinen tai henkinen, päämäärään suuntautunut tai suuntautumaton, syitä sisältävä tai sattuma. Esimerkiksi opit kategorioista ovat filosofisen maailmankuvan kovaa ydintä. Varhaisemmissa kategoriaopeissa, erityisesti Aristoteleen esittämässä, syyn, paikan, substanssin jne. kategoriat ajateltiin mielen ulkoisen todellisuuden piirteiksi. Uudella ajalla erityisesti Immanuel Kantin vaikutuksesta kategoriat on tulkittu mielen piirteiksi, jotka edeltävät henkisiä toimintoja: emme tiedä, onko todellisuus sinänsä (das Ding an sich) ajallinen ja paikallinen. Hahmotamme sen sellaisena.

Monet uskonnonfilosofit ovat käsitelleet kysymystä uskonnollinen uskon ja maailmankuvan välisestä suhteesta. 1900-luvun alkupuolen tieteenfilosofisten lähtökohtien takia jotkut esittivät, että uskonnollinen usko ei esitä tosiasiaväitteitä. Sen lauseet ovat joko moraalilauseita, jotka ilmaisevat käyttäjänsä sitoutumisen lähimmäisen rakastamisen elämäntapaan tai esteettisiä lauseita, jotka ilmaisevat sisäisiä tunteita ja kokemuksia maailmassa olemisesta.

Edellä mainittuja uskon ja järjen tai teologian ja filosofian suhdetta koskevia perinnäisiä ratkaisuja mukaillen aihetta on lähestytty monin tavoin. Uudemmassa keskustelussa Richard Swinburne on edustanut käsitystä, jonka mukaan uskonnollisten totuuksien järkevä todistaminen vie ihmiskuntaa eteenpäin järkiperäisyyden tiellä. Alvin Plantinga on väittänyt, että uskonnollinen usko on yhtä hyvä muita uskomuksia jäsentävä perususkomus (basic belief) kuin muut vaihtoehtoiset perususkomukset.

Ensimmäisen ratkaisun mukaan uskonnollisen uskon järkiperäisyyden oikeutus eli rationaalinen justifiointi tulee suorittaa muidenkin maailmankuvan arvioimiseen sovellettavien todisteiden ja päättelysääntöjen mukaisesti. Näin esitettäessä uskonnollinen usko muistuttaa tietoa (knowledge). Lisäksi oletetaan, että tieto perustuu todisteisiin (tietoteoreettinen evidentialismi). Jälkimmäisen ratkaisun mukaisesti kaikki, myös tiedolliset, uskomuksemme muodostuvat perususkomusten pohjalle (tietoteoreettinen foundationalismi).

D. Z. Phillips on puolestaan Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofian eräitä ajatuksia seuraten esittänyt, että uskonnollinen usko on kokonaan oma kielipelinsä ja elämänmuotonsa. Tällaista kantaa kutsutaan fideismiksi, usko-ismiksi.

Aihepiiriin liittyy myös kysymys uskonnollisen kielen luonteesta. Useissa teologisissa johdantoteoksissa sanotaan, että uskonnollinen kieli on vertauskuvallista. Esimerkiksi Alister McGrathin suomeksikin käännetyn teoksen Johdatus kristilliseen uskoon jaottelun mukaisesti uskon kielelle ovat ominaisia analogia, metafora ja akkomodaatio.

Analogian ja metaforan erojen esittäminen on hankalaa. Analogia näyttää usein liittyvän kokonaisuuksiin ja metaforat ominaisuuksiin. Mikäli sanotaan, että henkilö on toiminut analogisella tavalla jonkun toisen henkilön toiminnan suhteen, ajatellaan, että kaksi eri toimintaa olivat samanlaisia, mutta esimerkiksi liittyivät eri tilanteisiin. Käytettäessä metaforia ajatellaan usein, että asia nimenomaisesti ei ole se asia, johon sitä verrataan. Verrattavilla asioilla on vain yksi tai useampi yhteinen ominaisuus. Perinnäisen esimerkin mukaan: Akhilleus on leijona, mutta kaikki tietävät, että Akhilleus ei ole leijona. Akkomodaatio puolestaan merkitsee jonkin asian esittämistä henkilölle, joka ei voi käsittää tätä asiaa tavalla, jonka henkilö voi itse käsittää. Esimerkiksi Augustinuksen mukaan Jumala on luonut maailman ikuisuudessa yhdessä hetkessä ja puhe luomisen kuudesta päivästä selittyy sillä, että ihmisten on helpompi käsittää luominen sen avulla kuin yhtenä ikuisuuden momentin mahtikäskynä.

Uskontunnustus-symboli ei näytä sisältävän maailmankuvaa sikäli, että se viittaa johonkin, joka ei ole maailmankuvan osa, Jumalaan. Se ei ole tieteellinen sikäli, että sen kohde ei ole tieteellisin menetelmin saavutettavissa oleva kohde. Tosin se sisältää osia, joista uskotaan, että ne ovat havaittavan maailman tapahtumia:”…syntyi neitsyt Mariasta, ristiinnaulittiin, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, kuoli ja haudattiin.” Toisaalta uskomuksiin, että Maria oli Jeesuksen äiti, että Jeesus ristiinnaulittiin roomalaisen maaherran päätöksen perusteella, että hän kuoli ja että hänet haudattiin ei tarvitse liittyä uskonnollista uskoa. Ne pitävät paikkansa historiantutkimuksenkin valossa. Uskontunnustus ei liioin näytä olevan filosofinenkaan maailmankuva. Uskomukset, joiden mukaan Jumala on Isä tai että Hänellä on Poika eivät tee filosofista vaikutusta.

Kyseessä ovat siten uskonnolliset kuvat. Mutta jos ne eivät ole maailmankuvia, millaisia kuvia ne sitten ovat? Sanoisin mielelläni, että ne ovat elämänkuvia. Sana valaisee jonkin verran uskon pimeyttä. Uskonnollinen henkilö voi kokea uskonsa kohteet kirkkaiksi. Maailmankuvaan verrattuna elämänkuva on kuitenkin hämärä ja epätarkka.

Joskus henkilön asennoitumista maailmaan kutsutaan elämänkatsomukseksi. Kierkegaardin tunnettuja olemassaolovaihtoehtoja mukaillen voisi puhua esteettisestä, eettisestä ja uskonnollisesta elämänkatsomuksesta. Elämänkatsomukselle on ominaista, että se esittää hallitsevan näköalan, horisontin, henkilön maailmaan suuntautumiselle. Uskonnolliset kuvat näyttävät liittyvät tällaiseen horisonttiin.

Uskonnolliset kuvat eivät ole maailmankuvia vaan pikemminkin elämänkuvia. Vaikka uskonnollinen elämänkuva ja maailmankuva, tieteellinen tai filosofinen, eivät ole sama asia, niillä on kuitenkin yhteys. Uskonnollinen elämänkuva mielletään totuudeksi. Myös tiede ja filosofia etsivät totuutta. Olisi erikoinen tilanne, mikäli tiede tai filosofia löytäisivät totuuden, joka osoittaisi uskonnollisen totuuden olevan epätosi. Voisi ehkä väittää, kuten keskiajalla elänyt arabifilosofi Averroes, että totuuksia on kaksi. On järjen totuus ja on uskon totuus. Perinnäinen kristillinen teologia ei kuitenkaan hyväksy tätä näkemystä. Sen piirissä oletetaan, että totuus on yksi.

Uskonnossa on eräiltä osin kysymys horisontista, josta käsin henkilö lähestyy tahtomistaan, ajattelemistaan ja käyttäytymistään. Hän jäsentää uskonnollisen elämänkuvan avulla perimmäisiä kysymyksiä. Uskonnolliset kuvat, uskontunnustus-symbolit, ovat kuvia elämän perimmäisestä mielestä, merkityksestä ja tarkoituksesta. Ne ovat perimmäisen elämän kuvia. Ne ovat kuvia siitä, mikä uskotaan kaiken elämän ulkopuoliseksi, elämää edeltäväksi perustaksi ja syyksi. Niihin uskova uskoo, että niiden kadotessa elämä muuttuu mielettömäksi, merkityksettömäksi ja tarkoituksettomaksi.

5. USKO JA HEIKKO USKO


Uskonnollinen henkilö on henkilö, jolle uskonnollinen tunnustus, uskontunnustus-symboli, on näkökohta elämän perimmäisiin kysymyksiin. Sanoessaan ”minä uskon”, credo, hänen mielensä suuntautuu uskonnolliseen elämänkuvaan (sisäinen kohde). Mielen sisäisen kohteen kohde on puolestaan se, mitä kuva kuvaa, Jumala (ulkoinen kohde).

Vallankin luterilainen dogmatiikka kutsuu uskonnollisen mielen kohdetta uskoksi, johon uskotaan (fides quae creditur). Lisäksi uskonnollisen henkilön mieli on tietoinen siitä, että se suuntautuu uskonnolliseen kohteeseen. Luterilainen dogmatiikka nimittää tätä tietoisuutta uskoksi, jolla uskotaan (fides qua creditur). Millaisia piirteitä siihen liittyy?

Luterilaisessa teologiassa on puhuttu tiedollisesta (notitia), totenapitävästä (assentia) ja turvautuvasta tai luottavasta (fiducia) uskonnollisen tietoisuuden asenteesta. Jo Augustinus huomautti, että uskoa, että Jumala on (credere deum), uskoa, mitä Jumala sanoo (credere deo) ja uskoa Jumalaan (credere in deum) ovat kolme eri asiaa. Petrus Lombardus, jonka Sentenssikommentaari oli keskiajan teologikoulutuksen perusoppikirja, tunsi saman jaottelun. Uskonnollisen tietoisuuden katsotaan suuntautuvan kohteisiinsa tietämisen, tietämisen hyväksymisen ja sitoutumisen asentein. Usko (fiducia) on varmuutta muistuttava tunne siitä, että uskonnollinen elämänkuva on totta ja että se pätee henkilöön itseensä.

Martti Luther luonnehti varhaisemmassa Galatalaiskirjeen selityksessään uskoa yliluonnollisesti aiheutetuksi varmaksi (certus) tunteeksi (affectus) siitä, että lause ”Jeesus Kristus on Vapahtajani” pätee tämän tunteen kokijaan. Voisi kuitenkin sanoa, että henkilö voi olla uskonnollinen, vaikka hänellä ei olisikaan edellä tavoin määriteltyä uskoa. Uskonnolliset elämänkuvat voivat vaikuttaa hänessä merkitykselliseltä tuntuvan tunteen, johon ei liity varmuuden tai totenapitämisen asenteita. Tällainen usko on jonkinlaista heikkoa uskoa tai toivoa.

Monilla ihmisillä on heikon uskon tyyppiin kuuluvia uskonnollisia tunteita. Ne, joilla on usko, voisivat vahvistaa näitä ihmisiä siten, että he eivät esittäisi vaatimuksia vahvempaan uskoon siirtymiseksi.

Erämaassa

Miksi mennä erämaahan?

Katsomaan ruokoa, jota tuuli heiluttaa?

Hienosti pukeutunutta miestä? Niitä näet kuninkaanlinnoissa.

Profeettaa?

Oikein. Ja hän on enemmän kuin profeetta.

Matteus 11: 2-10

Talonpojan taide

Eilen kerroin teoksesta Talonpoika II.

Samaan teokseen sisältyy myös artikkeli "Pohjois-Savon taide".

Sanataiteen alueella sivut valtaa Juhani Ahon esittely. Hän on "tosi iisalmelainen, jossa ei petosta ole".

Halosen taulut ovat olemukseltaan "leppoisia".

Järnefeltin Kaski eli Raatajat rahanalaiset, jota en kopioi tähän tekijänilkeyssyistä, viittaa urheiluun. Maalauksen miehet, sivumennen sanoen, ovat etualalla Heikki Puurunen (s. noin 1830) ja vasemmassa laidassa tämän veli Jussi. Tyypit olivat malleina myös taulussa Isäntä ja rengit. Jos en väärin muista, kuvan etualalla oleva tyttö on Joonas Kokkosen esiäitejä, mutta voi olla että erehdyn.

Artikkelissa kuivakkaat miehet tulkitaan maailmanmainetta niittäneiden juoksijoidemme kuten Kolehmaisen esi-isiksi. Näin on pitänyt elää, jotta saavuttaisi olympiavoittoja, toisin kuin etelän mailla, joiden nuorisoa on sukupolvien ajan "höystetty viinillä ja oluella".

Kuvan etualan tyttö taas on pikajuoksijattariemme edeltäjä.

Talonpojan tappolinja

”Kerran kutsutaan sinut pois työsaraltasi. Perheesi jää huoltajatta. Onko henkivakuutuksesi riittävän suuri takaamaan perheellesi huolettoman leivän senkin jälkeen?”

Näitä saatettiin pohtia Suomen sodan jälkeen henkiin jääneissä suvuissa, joiden tunnettuja edustajia olivat Kaavin Lahja, Ukko-Polle, Vanha Eino, Räsälän Weikko, Poika ja Leppävirran Ossi.

Lujia ja vireitä olivat, ja erityisesti Eino tasainen ja siivo luonteeltaan. Kanasen Einon tosin kerrotaan olleen kovaleukainen ja väliin ryöstäjäkin.

Tiedot ovat L. Porthanin artikkelista ”Pohjois-Savon hevonen” teoksessa Talonpoika II. Pohjois-Savo (WSOY 1925), joka ilmestyi ”toivossa, että tämä julkaisu kaikessa vaatimattomuudessaan osaltaan saa tuoduksi päivänvaloon sen esimerkiksi kelpaavaa tarmoa ja sitkeyttä vaatineen työn, jota menneet sukupolvet ovat tehneet raivatessaan Pohjois-Savon kasken viljelykselle ja luodessaan vastaiselle kehitykselle pohjan…”

Menneiden sukupolvien ja nykyisten sukujen aatoksia kuvaa samassa teoksessa oleva Eino Tikkasen Heimovirsi, joka on laadittu Maataloustuottajain Keskusliiton kesäjuhliin Kuopiossa 1925. Otteita:

Mies saloon kerran saunan pienen salvoi,
puumerkkinsä löi korpeen, kasken kaatoi,
yöt lyhveen nukkui, päivät pitkään valvoi,
kuin hullu vuoden mittaan riehui, raatoi,
mut pihapihlajaansa pyhin palvoi…

Tuo metsänpeitto, korpihullu miesi,
min hukanvirstat veivät mitattomat,
mi puhekumppaneikseen parhaiks tiesi
vain kohukorven tai vain mietteet omat,
oman rinnan äänet mykät, jolle liesi
vain saunan haastoi tuttuun ihmistapaan –
hän kantoi mieltä miehen uljaan, vapaan.

Ajan myötä olot muuttuivat niin hyvinvoiviksi, että kun vainajat nousivat haudoistaan tutustumaan uudistilaan, olivat sen saunanlauteetkin puhtaudesta hohkaavat:

Ei, pääsi nousee taas ylös ponnahtain,
saa silmäs säihkyn, suus värein voimakkain
jo liikkuu, ryhtis ruhtinoipi,
äänesi ukkosen lailla soipi

…

Ja sauna pesty on vesin kolmisin,
on oljet valmiit kuin emon aikoihin,
kun ensi huutonne soi yössä
äitinne ähkyissä luomistyössä.

Että siinä hengessä. Ja mainoksissa löytyy, muissakin kuin henkivakuutuksissa: ”Maalaiset. Tallettakaa säästövaranne osuuskassoihin tai niiden Keskuslainarahastoon.” Myös Suomen Maatalous-Osake-Pankki, jolla on pääkonttori Tampereella, viestii olevansa maalaisväestön rahalaitos.

Finlayson raportoi seikkaperäisemmin tuotteistaan todeten, että sen kankaiden käyttäminen vahvistaa taloudellisen elämän selkärankaa: ”Suomessa nykyisin vallitsevaa pulakautta on pohdittu ja selvitetty, mutta miten asiaa tuumattaneekin lopputulos on aina sama: olemme ensinnäkin eläneet arkisesti sanoen: kädestä kärsään ja toiseksi olemme kunnioittaneet ulkolaisuutta liiaksi.”

Kirjasarjan osassa VII Pohjois-Häme (WSOY 1930) mainostetaan runsaasti kotimaista Superfosfaattia ja sitä, että kotkafosfaatti on viime vuoden kokeissa antanut tuomaskuonaan verrattuna hyviä tuloksia.

Liikeyhteys Kansallis-Osake-Pankin kanssa tuottaa asiakkaalle kaikki ne edut, joita vain suurpankki voi tarjota.

Esa-puimakone pui yhtä vaivattomasti ja puhtaasti niin viljan kuin nurmikasvien siemenetkin ja voiman tarve sen suureen työkykyyn nähden on mitättömän pieni: Esa on ihanne alallaan ja edistyväin maanviljelijäin puimakone.

Lacta-separaattorin tunnusmerkit puolestaan ovat voima ja laatu.

Bilnäes kertoo: ”Suomalainen kulttuuri perustuu vuosisataisiin saavutuksiin ja keksintöihin. Miespolvien pyrkimys täydellisyyteen töiden suorittamisessa sekä alati kehittyvä työvälineiden valmistustekniikka yhtyvät Billnäsin takeissa.”

Tieto-Finlandia: oikea kirja mutta väärä lukija?

Se että Eduskunnan ulkopoliittisen instituutin johtajan virkaa hakenut sosiaalidemokraatti palkitsee sosiaalidemokraattisen ulkoministerin Tieto-Finlandialla tämän teoksesta Häivähdys punaista. Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa herättää monenlaisia tunteita, joista pinnalle nousevat ovat riemuitsevia, hämmentyneitä ja pahentuneita.

Ongelma on hieman samanlainen kuin eduskunnan pääsihteeri Tiitisen jääviysongelma, joka muodostuu siitä, että hänen väitetään olleen eduskunnan juhlia järjestäessään sekä ostajan että myyjän edustajana. Kymmenkunta asiantuntijaa on katsonut olevan mahdollista, että Tiitinen oli jäävi.

Olen asiantuntija tietoa koskevissa asioissa ja mielipiteeni on se, että on mahdollista, että Raimo Väyrynen oli jäävi, tosin ei juridisesti, mutta vähintäänkin psykososiaalisesti ja ehkä myös moraalisesti toimimaan Tieto-Finlandian jakajana vallitsevassa kuviossa.

Maistelkoot poliittiset toimittajat herkkuja ja myrkkyjä lisää näin vaalien alla. Populistinen käsitys tiedeyhteisön riitaisuudesta sekä oman edun ajamiseen ja kyynärpäätaktiikkaan perustuvasta luonteesta yhdistettynä poliittiseen pukarointiin synnyttänee ainakin viittauksia tähän asiaan. Itseäni mietityttää enemmän asiaan liittyvä tiedeinstituutio sekä erityisesti sen keskeisin rahoittaja maassamme, Suomen Akatemia.

Kun tutkimuksessa kilpailu kovenee, työolosuhteet säilyvät verraten epävakaina ja tutkijoiden piirissä esiintyy kokemuksia akateemisen tutkimuksen rahoituksen muihinkin kuin tieteellisiin ansioihin perustuvasta suuntaamisesta, tieteyhteisössä esiintyvän palkitsemisen sattumanvaraisista tavoista ja osan virkojen täyttämisestä perustein, jotka herättävät intohimoja, ei ole lainkaan yksinkertainen asia, että Suomen Akatemian johtajana toimiva henkilö esiintyy kuviossa, jossa on aineksia ainakin rumalle populismille.

Turha väittää, että Suomen Akatemia ei liity asiaan vaan valitsija on valinnut teoksen yksityishenkilönä. Juu, kyllä juridisesti. Mutta ei kai valitsijaa olisi tehtävään valittu, ellei palkinnon arvoa olisi tahdottu värittää Suomen Akatemian arvovallalla.

Ja nyt täältä pesee ensin jälkiviisautta ja perään veikkaus.

Jälkiviisautta: luultavasti olisi ollut parempi, että Raimo Väyrynen olisi luopunut tehtävästä kuultuaan, että ulkoministeri Tuomiojan kirja on ehdokkaiden joukossa.

Veikkaus: jos valitsijana olisi ollut joku toinen henkilö, hän olisi luultavasti valinnut saman kirjan kuin Väyrynen.

Lauri Haikola aikanaan totesi: hyvä mies, mutta lukenut väärät kirjat. Tässä on ehkä hyvä kirja, mutta väärä lukija.

Mielipiteeni on siis tämä: voi olla, että oikea kirja valittiin, mutta voi olla, että valitsija oli väärä.

Lisäksi: jos näin on, sillä on jonkin verran merkitystä tiedollisen kulttuurin kannalta. Jonkin verran sikäli, että tällainen ei saisi muodostua käytänteeksi tiedollisen kulttuurin piirissä vaan on päinvastoin esimerkki huonosta käytänteestä.

Muut ehdokkaat olivat:

Petri Neuvonen (toim.): Kerrostalot 1880-2000. Arkkitehtuuri, rakennustekniikka ja korjaaminen. Rakennustieto.
Eero Saarenheimo: Casanova ja Sprengtporten. Kirjastonhoitajan ja kenraalin yhteiset vuodet. Tammi.
Satu Salonen: Sairaan hyvä potilas. Duodecim.
Caterina Stenius: Chaconne. Magnus Lindberg ja uusi musiikki. Söderströms ja WSOY.
Ilmari Susiluoto: Suuruuden laskuoppi. Venäläisen tietoyhteiskunnan synty ja kehitys. WSOY.

Ei näistä yksikään nouse mitenkään erityisesti esille kirjoittajia ja kirjojen sisältöä koskevien kuvausten perusteella.

Pelkästään sillä tiedolla, että Erkki Tuomioja on kiistämättä älykäs henkilö, saanut tutkijakoulutuksen, hänen aiheensa ja siihen liittyvä henkilökohtaisuus on epäilemättä kiinnostava ja työtä on tehty kauan ja hartaasti, vihjaa siihen suuntaan, että kirja voi olla hyvä.

Kaunokirjallisuuden puolella Finlandia-palkinto on kaupallinen toimenpide, joka tehdään myynnin edistämiseksi. Myös Tieto-Finlandia pyrkii edistämään myyntiä. Tästäkin näkökulmasta tiedeinsituution edustajien vahva sitoutuminen tähän asiaan on ongelmallista, vaikka olisi virhepäätelmä ajatella, että myynninedistäminen sulkee pois sen, että palkitut teokset ovat laadukkaita.

Kaupallinen tieto ja kaupallisiin tarkoituksiin tehty tieto ei kuitenkaan ole tietoa asian tieteenfilosofisessa merkityksessä vaan sille on ehdotettu, muun muassa Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto, omaa nimeä, joka on sale. Siinä on tieteelliselle tiedolle ominaisia ulottuvuuksia ja myös ainesosia, jotka eivät kuulu tieteelliseen tietoon.

Lisäksi Tieto-Finlandia eräiltä osin sanana voi olla yhtä ongelmallinen kuin poliittinen termi tietoyhteiskunta, joka on virheellinen käännös sanasta information society.

Tieto on totta ja objektiivista. Informaatiota ovat bittijonot, joiden yksi muoto on tieto. Olisikin ehkä parempi, että nimi Tieto-Finlandia olisi Informaatio-Finlandia. Yhtenä lisäulottuvuutena olisi se, että tämän nimen piirissä käsillä oleva myynninedistämistoimenpide olisi helpompi ulottaa kirjoista myös esimerkiksi digitaalisiin tuotteisiin.

Virsiväännöksiä ja kauneimmat pikkujoululaulut

Teidän sukupolvi on kaiken pilannut, sanoi vanhempi läheinen, kun mainitsin, että virsiäkin on väännelty, paljon luettu ja kielellisesti runsas virsikirja kun on.

”Armollas ruunaa kaunista” on hevosmiesten tunnusvirsi, kuten myös ”tietä kulkee Manne”.

Rippikouluissa ruokavirsiä on iät ajat veisattu väärin sävelin. Rock’n rollin kaavaa on sovellettu virteen ”Nyt silmäin alla Jeesuksen”, mutta ilman muuta huikein versio on veisata se Silja Linen tunnusmusiikin melodialla siten, että säkeitten loput toistetaan.

Rippikoulussa väännellään kaikkea muutakin. Yksikin ryhmä kauan sitten lauloi Katri Helenan laulua Vasten Auringon siltaa, katson Karvosen Tiltaa, joka oli leirikeskuksen emäntä (nimi muutettu).

Väännellyin sanoin tai sävelin veisaaminen on osa kansan virsiperinnettä. Kun virsikirja viimeksi uudistettiin, eräät ajattelivat, että sen eräissä virsiä virsiperinteen vääntely on suorastaan liturgisoitu. En muista, päätyikö esimerkiksi aviopuolisoille veisattava hymnologinen helmi, jossa vierekkäin vihannoitte, virsikirjaan. Omia suosikkejani on kokousvirsi yhdessä suo neuvotella, kuunnella ja keskustella tai jotakin sinnepäin.

Valmisteluvaiheessa syntyy kaikenlaista. Laadin joskus lausunnon kirkkokäsikirjaan suunnitelluista rukouksista, jotka lopullisessa muodossaan ovat erinomaisia. Huomautin, että tuskin kukaan rukoilisi esimerkiksi iltarukouksessaan, ellei ole ladattavana, että Jumala estäisi tiedotusvälineitä tunkeutumasta tajuntaan. Tällaisia kukkasia ei sitten lopulliseen versioon tullutkaan. Aina roiskuu kun rapataan, voi todeta.

Uskonnollinen kieli sisältää paljon maanviljelysaiheistoa. Tästä syystä maaseudulla asuvat ihmiset ovat etuoikeutetussa asemassa. Heille ei tarvitse selittää, mitä vilja tai sadonkorjuu merkitsee toisin kuin cityväelle, jonka maat ja metsät eivät hiljene, koska heillä ei ole oikein käsitystä siitä, että mikä se metsä taas olikaan.

Seuraavassa virsikirjauudistuksessa muutaman vuosikymmenen päästä varmastikin huomioidaan se, että sana elämä on käynyt sen ajan nykyihmiselle vieraaksi ja sisällyksettömäksi ja liittyi vanhaan ennen teknologista vallankumousta vallinneeseen esihistoriaan. Elämään uskoivat sellaiset ihmiset, jotka vaelsivat tietämättömyyden unessa kadonneessa valtakunnassa ja olivat kaiken puolin muutenkin typerämpiä kuin ne, jotka elävät tulevassa nykyhetkessä, ovat irtaantuneet menneisyyden turhasta painolastista ja käsittävät todellisuuden sellaisena kuin se on.

Hurjaa ja osuvaa tekstiä osattiin paketoida hymneiksi parhaiten 1600- ja 1700-luvulla. Esimerkiksi karoliinisen virsikirjan virsi 279, jonka Hemminki Maskulainen toimitti suomeksi käättynä 1605, Juopumusta vastaan, sanoittaa nykyaikaisen tavallisen ihmisen ja kadunkulkijan kysymyksiä tiivistetysti:

Hemmingin virttä olisi voinut veisata esimerkiksi torstaiaamujen krapulasulkeisissa silloin, kun Suomen raskasta suoritti minun petoeläimestä kehitetty teräksinen sukupolveni, joka tiesi minne tykinputkien tulee osoittaa eikä suostunut miksikään pullataikinassa vetelehtiväksi uimataidottomaksi demokratian airueeksi ja sliipatuksi nopean toiminnan baseballjoukkioksi, josta ei ole muuhun kuin kokista juomaan ja pitsatakseja tilaamaan. Mutta koska asiat ovat muuttuneet eivätkä miehet enää ole miehiä, suosittelen Suomen Lähetysseuralle, että se painaisi myös vihkon Kauneimmat Pikkujoululaulut:

Noah näytti itsens’ juopunuks’
Jost’ poika oma hänt’ pilkkas’,
Loth tuli viinast’ huokunuks’,
Tyttäriäns’ häjyst’ häväis’
Herodes vieraspidonsans’
Se sukurutsa pannain
Vuodatti veren viattoman
Antoi pahan porton aieen

Pidos Ammon henkens’ annoi
Ella myös elost’ eroi
Kosk’ palvelia Simri pääll’ karkoi
Ja vallan hänelt’ pois teloi
Sodanherra Holofernes voipa
Juoksiin joi kaikkein nähden
Puto vaimo hänelt’ pään pois löi
Häpiä häijy hänell tehtiin

Baltsar, Babylonian kuningas suur
Riemuisna pidos’ parhaallans’
Valtakuntans’ että henkens’ juur’
Kadotti pois pikimälläns’
Aleksander äkilt’ voitti
Raittiin’ monta valtakuntaa
Kosk’ viinall’ itsens upotti,
Pois toimi tuli ett’ muut monta
Kambyses, keisar’ kyll’ korkia
Raittiin riikins’ hyvin hallits’
Koht’ kuin viinall’ karais’ kurkkua
Valtans’ hän väärin vallits’
Veljens’ hän tappoi viattoman
Sisarens’ häpiäll’ häväis’
Sydänverens’ vuodatt’ omans’
Näihin hänt’ juopumus vetkäs’

Vesitaudit, ruumiin tuskat
Rinnan ahdistus, pään pakko
Pahat puuskat, häijyt yskät
Posken rypyt ja jako
Kätten väristys, kasvoin kohistus
Hengen myös häijy haju
Silmäin puna, paha pullistus
Näin ylönjuomisest’ hajoo

Kosk’ kalu ja terveys juotu on
Niin täytyy kerjäämään käydä
Taikk’ varkais’, jost’ nuoraan joudutaan
Ellei erii ennen taida
Nämät vitsat ajaiset ovat
Jos juomar’ ei paran’ vielä
Piinat, kivut ijäiset, kovat,
Hänell helvetin tules’ lienee

Rikas mies joi tääll’ mettä, viinaa
Pois pääsit hänelt’ hyvät päiväns’
Hän helvetis’ täärää piinaa
Saa tulta, tulikivee päänäns’
Se mahtaa kallis olu olla
Kuin raha ei voi maksaa
Sun helvetis’ täytyy its’ ijät olla
Piinas’ katkeras’ kitumasa

O Jesus Christ’, meidän Herram’!
Auta meitä Henkes avull’
Käyttämään meidän elokertam’
Raittiist’ ratki kaikell’ halull’
Ann’ pahat tapam katua
Elää aina tahos jälkeen,
Anna juopumutt’ karttaa kauhiat
Sitt’ me sen pahuudest’ selkeem’.

Uskonnollisista metaforista

Voimalassa haastateltiin Lapuan piispan Simo Peuran juttusille matkaavaa pastoria, jonka toiminnasta osa seurakuntalaisista pitää ja osa ei. Mikäli oikein ymmärsin, hän on jumalanpalveluksessa ja kastetoimituksissa käyttänyt Jumalasta ilmaisua Luoja, Lunastaja ja Pyhittäjä eikä Isä, Poika ja Pyhä Henki. Ilmeisesti konflikti liittyy kuitenkin muihin asioihin.

Pastori totesi, että uskonnollinen kieli on metaforista ja siksi hän on käyttänyt muitakin metaforia kuin totuttuja.

Mietiskelin, että mitä auttaa, jos metafora korvataan toisella metaforalla? Lisäksi uskonnollisen kielen luonteeseen liittyvien kysymysten palauttaminen metaforakysymyksiksi ei ole mielestäni riittävä eikä tyydyttävä ratkaisu. Metaforan luonne nimittäin on sanoa, että kahdella asialla on yhteinen tai yhteisiä ominaisuuksia, mutta ne eivät ole samoja asioita. Tämä epäilemättä on osa uskonnollisen kielen luonnetta, mutta kyllä perinnäinen kristillinen käsitys uskonnollisesta kielestä edellyttää, että uskonnollinen kieli ilmaisee jotakin muutakin kuin vain sen, mistä hengellisissä asioissa ei ole kysymys.

Metaforien, akkomodaatioiden ja analogioiden lisäksi uskonnolliseen kieleen liittyy ikonimainen aspekti, mikä merkitsee sitä, että uskonnollisen kielen ilmaisut ovat kuvia, joita käytettäessä nähdään jotakin todellista. Näiden kuvien taakse ei pääse, vaikka niiden ainesosat voitaisiinkin luetella, vaan ne ilmaisevat yksinkertaisesti sen mitä ne ilmaisevat, itsensä.

On luonteva reaktio huomauttaa, että kummat ovat tärkeitä, kaavat vai evankeliumin julistaminen. Asian kääntöpuoli on kuitenkin se, että sakramentit ovat kirkon uskolle keskeisiä ja olisi outoa, jos niitä voisi kukin pappisvirkaan vihitty henkilö toimittaa omien metaforisten mieltymystensä mukaisesti. Voisihan joku sanoa yhtä hyvin, että koska hänestä ruotsi on kauniimpi kieli, hän lausuu kasteen aluksi Fader, Son och Heliga Ande, vaikka muutoin suomea puhutaankin. Kastepuhe ja saarna ovat oikeita paikkoja selityksille ja subjektiivisemmille aforismeille; saarnastakin luterilaisessa teologiassa tosin ajatellaan, että se on sakramentaalinen eikä henkilökohtaisten mietteiden esitelmä tai jonkinlainen elämänkatsomusjuontokeikka. Vaikka sitten kaavamaisesti, on olennaista, että kristillinen kaste toimitetaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, jotta kaste voidaan tunnistaa juuri kristilliseksi kasteeksi ja se on sama kuin kaikille muillekin kristityille annettu kaste.

Luoja, Lunastaja ja Pyhittäjä on modernimpaa katekismuskieltä ja jos mahdollista vielä dogmaattisempi ilmaisu kuin Isä, Poika ja Pyhä Henki. Katekismuksessa se ilmaisee sen, mitä Isä, Poika ja Pyhä Henki tekee. Tästä syystä yhdyn vanhan tutkijakaverin ja nykyisen arvoisan piispan Simon Kotimaa-lehdessä ilmaisemaan ajatukseen, että kristillisen lähimmäisenrakkauden hengessä kaavasta poikkeavia kasteita ei varmaankaan tarvitse suorittaa uudelleen tai katsoa pätemättömiksi. Principle of charity tulkitsee ne Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen toimitetuiksi, vaikka sanamuoto aiheuttaakin hämmennystä ja on hieman nuotin vierestä.

Nuotin vierestä laulamiseen jotakuta ehkä kavahduttava kaavamaisuus liittyykin. Erityisesti pappisvirkaan vihittyjen osalta ne ovat olennaisia. Emme ammattilaulajistakaan ajattele, että kunhan laulatte laulamisen ilosta, vaan odotamme, että he laulavat niistä nuoteista, jotka kulloinkin ovat käsillä - laulamisen ilosta.

Viimeinen joulu hyvinvointivaltiossa

Olin päättänyt kirjoittaa jotakin elokuvasta Viimeinen tango Pariisissa, mutta sitten mieleeni juolahtikin kirjoittaa satu Viimeinen joulu hyvinvointivaltiossa eli Sen siitä saa kun uskoo joulupukkiin.

Olipa kerran hyvinvointivaltio kaukana pohjoisessa lumien keskellä. Pitkinä syksyinä ennen lumen tuloa harmaa työmoraali tihkusi taivaalta ja puki valtion kansalaiset veronmaksumyönteiseen vaippaan.

Veroilla kustannettiin maan lapsille se, että heitä satutettiin rokotuspiikeillä ja hammasporilla sekä pakotettin osaamaan ulkoa kertotaulu.

Mutta eipä aikaakaan kun hyvinvointivaltion keskipisteessä Korvatunturilla päätettiin, että nyt saa harmaus ja kipu riittää ja Aurinko nousta. Ja niin Aurinko nousi, koska he sitä niin kovasti tahtoivat. Eikä se ollutkaan se Aurinko, joka on luonnostaan taivaalla, vaan maan uumenista kaivettu kulta, joka heitettiin taivaalle ja jonka kilo säteili kaikkialle kullan ryöpsytessä ihmisten päälle. Ja katso: keskellä talvea kaikilla oli kuuma ja hikinen olo, sillä rahavirtain tuli kultasi maan vuoret ja notkot.

Mutta sitten tapahtui suuria onnettomuuksia. Taivas romahti ja kulta osoittautui katinkullaksi. Maa pimentyi ja hyvinvointivaltiota ei enää ollutkaan.

Kohtalon oikusta ja ullakolta kaivamansa harmaan työmoraalin avulla kansalaiset kuitenkin purivat hampaitaan ja selvisivät kuin selvisivätkin pahimmasta. Samalla hetkellä Korvatunturilla avattiin suuret juovuttavien juomien hanat, jotta kansalaiset turtuisivat. Ja aina kun joku kompastui omiin jalkoihinsa, pienet tontut hyppelivät hänen ympärillään ja huusivat: tämä se vasta kansainvälistä, tämä se vasta kansainvälistä!

Kaikesta kamalasta toettuaan he totesivat yhteen ääneen, että sai se vanha viisaussanoja elämäntielle nimeltä Sata tapaa nojata lapioon mennäkin, sillä ei lapio laulaen levene. Mutta samalla heissä syntyi toivo, että jos sellainen entistä vähän yritteliäämpi hyvinvointivaltio rokotuksineen ja kertotauluineen voisikin olla meidän juttu.

Mutta ei. Juuri silloin ylimaallisen viisaat aivot Korvatunturilla ilmoittivat, että 50 vuoden kuluttua teitä ketään ei enää ole olemassa, ja koska olette ylipainoisia ja lapsennekin ihan uimataidottomia ja markkinoille sopimattomia, niin nyt seuraa rangaistus.

Ensimmäiseksi säästetään vuodenajoista, sillä niitä on liikaa. Kaikkihan tajuavat, että kyllä neljä on törsäystä. Yksi riittää. Olkoon sen nimi syksy ja merkitköön se sitä, että jouluviikollakin on päivisin vesisadetta ja lämpöasteita. Ja niin tapahtui.

Toiseksi säästetään sunnuntait. Vuodessa on aivan liikaa sunnuntaita. Niihin ei enää tulevaisuudessa ole varaa. Muutettakoon sunnuntait keskiviikoiksi, sillä keskiviikko on muutoinkin juhlimisen päivä. Ja niin tapahtui.

Ulkomailta asti tultiin katsomaan entisen hyvinvointivaltion kansalaisten keskiviikko-osaamista, ja monessa muussa maassa sanottiin, että ennen niin harmaan työmoraalin värjäämä kansakunta on oikein maapallon keskiviikko-osaavin kansa.

Mutta siellä kotimaassa kansalaiset menivät vanhasta muistista illalla joulukalenterille. Vaan kun he avasivat sen luukun, sieltä pomppasi tonttu, joka huusi suureen ääneen: Niin totta kuin nimeni on Kaksikymmentätuhatta, tällä luukulla ei teitä palvella.

Sadun opetus on tietysti se, että aikuiset eivät usko joulupukkiin ja että sadulla on yhtä vähän tosiasioiden kanssa tekemistä kuin aikuisten uskolla joulupukkiin.