Koska hoidan systemaattisen teologian professorin virkaa, lienee jo aika perehtyä siihen, mitä tekee, tähän alaan, jota professori Maliniemi aikoinaan luonnehti noituudeksi.
Miksi sitä sanotaan systemaattiseksi? Mitä ihmeen systemaattista teologiassa voisi olla?
Lyhyesti: systemaattinen teologia pelaa käsitteiden kanssa. Se tutkii niiden sisältöä, historiaa sekä suhdetta toisiinsa. Tällaisen toiminnan, joka on eräänlaista tiedettä mikäli nyt filosofisperäistä kirjallisuudentutkimusta voi ylipäänsä tieteeksi luonnehtia, tavoitteena on muodostaa jäsennelty, systemaattinen kuva teologian kohteesta ja sen suhteesta muihin elämänilmöihin - käsitteellisellä, intellektuaalisella tasolla.
Tämä on pientä narrausta. Teologian kohde on klassisesti Jumala. Nykyisin teologian kohde on uskonnolliset tekstit ja käytänteet, ihmisen tuotokset.
Systemaattisen teologian tehtävä on kertoa, mitä kristinusko intellektuaalisena kokonaisuutena on ja verrata sitä muihin vastaaviin 'järjestelmiin'.
Alat ovat moninaiset.
Keskeisintä on niin sanottu dogmatiikka. Joensuussa on läntisen teologian koulutusohjelmassa systemaattisen teologian professuuri, mutta ajattelen sen olevan ensisijaisesti dogmatiikan professuuri. Oppituoliin on liitetty muutkin systemaattisen teologian osa-alueet, koska muita alan professorinvirkoja ei ole.
Helsingissä on dogmatiikan, etiikan ja uskonnonfilosofian, ekumeniikan sekä systemaattisen teologian professuurit, jotka on pätkitty samasta alasta erillensä.
Joensuussa on lisäksi patristiikan virka, joka on osa alaa. Se on sijoitettu ortodoksisen koulutuksen yhteyteen, mutta ala on tietysti olennainen myös luterilaisille.
Itse asiassa olisin halukas ryhtymään patristikoksi, mutta en taida syyriaa, arabiaa ym. tähdellisiä kieliä. Olen käännösten varassa ja sellainen ei ole erikoisammattimies, kuten tämä jalo ala ansaitsee.
Aleksandrialaiset ja kappadokialaiset isät sekä erityisesti Augustinus ovat pitkään olleet mielilukemistani. Hukkuisin mielelläni tällaiseen maailmaan, mutta olen nuoruudessa kuluttanut ne muutamat vuodet, jotka kunnon patristikko opiskelee kieliä, filosofiaan. Sekin tosin on tähdellistä. Merkittävä osa varhaisen kirkon opettajista oli saanut filosofisen koulutuksen ja ilman jonkinlaista Aristoteleen ja semminkin keski- ja uusplatonismin tuntemusta heidän kirjoituksensa, jotka monesti edustavat eräänlaista teologista gonzoa ennen vakiintuneita kirkollisia käsityksiä, eivät avaudu. Kollegani Gunnar, tämä oikea patristikko, julkaisi taannoin hyvän johdatuksen alaan. Suosittelen lämpimästi!
Mutta takaisin tähän systemaattisen teologian professuuriin, joka sijaitsee nimellä Western Theology siunatussa koulutusohjelmassa.
Professori Clint Eastwoodin alaan liittyy ekumeniikan tutkimusta ja opetusta sekä etiikan tutkimusta ja opetusta. Rikkana rokassa on varsinainen oma alani: uskonnonfilosofia.
Se, miten minusta tuli uskonnonfilosofi, kuvastaa jotakin systemaattisen teologian luonteesta. Teologian maisteri tai tohtori on hieman samanlainen nimitys kuin valtiotieteen tai filosofian vastaavat nimikkeet. Filosofian maisteri ei välttämättä tiedä filosofiasta yhtään mitään. On paljon teologian maistereita, joilla ei ole mitään otetta teologiaan.
Minulla on, koska olin ahkera opiskelija ja lukija. Luin erityisesti teologian klassikkoja. Tunnustan, että olin Luthertutkimuksen alallakin melkoinen peto, joskus silloin, kirkasotsaisena, en enää. Niin sanottu spiritualiteetin teologiakin oli lähellä sydäntä: mestari Eckhart, Ristin Johannes, Avilan Teresa, Tuomas Kempiläinen ja monet muut. Perehdyin erityisesti systemaattisen teologian osa-alueeseen, jonka nimi on teologianhistoria. Suosittelen kahden läheisen ystävän teoksia. On helppo sivistyä, kun lukee Pauli Annalan teosta Antiikin teologinen perintö ja Virpi Mäkisen Keskiajan aatehistoria.
Peruskoulutukseni teologisessa tiedekunnassa oli kuitenkin poikkeava. Tein gradun, jonka nimi oli Ajatuksen värit. Se käsitteli Wittgensteinin emootioita koskevia huomautuksia hänen 80-luvulla toimitetuissa muistiinpanoissaan Huomautuksia psykologian filosofiasta 1 ja 2.
Jatkoin lisensiaattitutkimukseen, jossa selostin kymmenkunta 80-luvulla ilmestynyttä lähinnä analyyttiseen traditioon pohjautuvaa kognitiivista tunneteoriaa.
Siis tällaisilla ihan puhtaasti filosofilla töillä sai aikanaan teologian tutkintoja suoritetuksi. Onnistuisikohan enää? Ei ainakaan minulle. Jonkin linkin teologiaan vaadin, vaikka työ muuten olisikin filosofiaa.
Vasta väitöskirjassa palasin tältä pohjalta teologisten tekstien pariin: Origeneeseen, Kleemensiin, Augustinukseen, Lutheriin, Calviniin, Jonathan Edwardsiin, Friedrich Schleiermacheriin, Rudolf Ottoon ja eräisiin uudempiin veikkoihin.
Uskonnonfilosofian klassisia kysymyksiä ovat uskon ja järjen suhde, Jumalan olemus ja ominaisuudet sekä Jumalan olemassaolon todistettavuus. Sami Pihlström ja Timo Koistinen toimittivat pari vuotta sitten alasta oppikirjan (WSOY), jota suosittelen.
Sellaisena uskonnonfilosofia on lähellä sitä, mitä roomalaiskatolisessa perinteessä on kutsuttu fundamentaaliteologiaksi ja myöhemmin laajemmin prinsiippiopiksi. Se on esileikkiä varsinaiseen systemaattiseen teologiaan, sen rationaalisten edellytysten tutkimusta.
Systemaattisen teologian opinnäytteet koskevat jotakin käsitystä tai jonkun käsityksiä jostakin. Cum lauden saa, jos työ ei ole pelkkä referaatti vaan osoittaa, että tekijä on perehtynyt asiaan kunnolla, tekee sen siististi ja suurinpiirtein oikein.
Magnasta ylöspäin vaaditaan osoitusta siitä, että tekijä omaa tutkijanelkeitä. On oltava perusteltuja väitteitä, pointseja, osoitettava jotakin, joka on kiinnostavaa. Näitä sanotaan tuloksiksi. Eivät tieteelliset tulokset tällä alalla sen kummoisempia ole. Mutta perustellun mielipiteen muodostaminen on vaikeaa ja vie vuosia.
Omassa väitöskirjassani on lauseita, joita on hinkattu 4 vuotta. Väitöskirjan nimi on A Study on Religious Emotions ja siinä on vaivaiset 150 sivua. Käsikirjoituksessa oli varmaankin kolmisensataa sivua ennen viimeistä työvuotta, jolloin siitä karsittiin kaikki epäolennainen pois. En mahda mitään sille, että jos joku pasteeraa kovin paksun väitöskirjan kanssa vastaan, epäilen tekijää hieman laiskaksi ja epäkriittiseksi.
Esitin väitöskirjassa teorialuonnoksen siitä, mitä uskonnolliset tunteet ovat. Uskonnonfilosofia on argumentatiivinen ala. Onko systemaattinen teologia sitä?
Pohjoismaissa vallitsee traditio, jonka mukaisesti systemaattinen teologia ei ole kovinkaan argumentatiivista. Se pyrkii olemaan pikemminkin deskriptiivistä historiallista tutkimusta.
Maailmalla asia ei ole näin. Suuret systemaatikot, joista 1900-luvulla kiinnostavin oli Tillich, argumentoivat, kehittävät teoriaa. Sellainen on meininki nykyisinkin tunnetuissa systemaattisissa teologioissa, esimerkiksi Jensonin tai Pannenbergin töissä. Joku voisi tehdä koosteen siitä, miten viimeisen kahden vuosikymmenen aikana systemaattinen teologia on käsitetty alan peruskirjoissa. Siitä saisi jopa väitöskirjan ja siitä olisi iloa moneen suuntaan.
Se näyttäisi muun muassa sen, että niin sanottujen suurten teologien aika on ohi. Ennen oli Barth ja Tillich. Nyt tilanne on se, että teologia on eräässä mielessä demokratisoitunut: alalla hyppii hyviä ammattilaisia vaikka millä mitoin eikä oikein kukaan nouse ykköseksi tai erillensä.
Viime mainittuihin sisältyy paljon ongelmia, mutta monet lukijat kokevat ne kiinnostavammiksi kuin vain analyyttiset selostukset siitä, mitä joku on jostakin ajatellut.
Oma näkemykseni on teologisen peruskoulutuksen osalta pohjoismainen. En pane pahakseni, jos opiskelija keskustelee ja esittää omia mielipiteitään. Päinvastoin, pidän sitä meriittinä. Panen kuitenkin pahakseni, jos opiskelija graduna jättää Systemaattisen teologian, joka sisältää ainoastaan hänen subjektiivisen näkemyksensä asioista. Sellaisia töitä voi lähettää kaupallisille kustantamoille, mutta ei meikäläisen putiikkiin.
Jari, joka on etevä ja paljon parempi systemaatikko kuin minä, joka vain satun tietämään alasta kaameasti mutta olen enemmänkin vilosohvi, on juuri vienyt painoon pienen metodioppaan.
Kyllä!
Systemaattisella teologiallakin on metodi. Sitä sanotaan systemaattiseksi analyysiksi. Teinonen keksi asian 60-luvulla huomattuaan, että kaikissa muissa tiedekunnissa puhutaan metodista.
Asiasta on sittemmin väännetty kättä muutama vuosikymmenen eikä erityistä selvyyttä ole.
No, asia on tietysti vakava. Rene Descartesin Metodin esitys on uuden ajan tieteen peruskirja. Osa tieteenteoreetikoista on sitä mieltä, ettei tieteellä mitään muuta yhteistä tunnusmerkkiä olekaan kuin metodi, joka on methodos eli tie, jotka pitkin tiede kulkee perille.
Jarin, siis meidän lehtorin, opas on valaiseva. Kyseessä on sarja erilaisia lähestymistapoja referaatista argumentaatioanalyysiin. Hyvän pohjan antaa Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttilan Argumentti ja kritiikki.
Kakkuri-Knuuttilan kirjassa on pätkä luovasta ajattelusta, joka sopii mielestäni hyvin myös pohjoismaiseen perinteeseen. Luovan ajattelun tekniikka on kysymys-vastaus -tekniikkaa. Jokainen argumentti on vastaus kysymykseen tai kysymyksiin ja siitä lähtee liikkeelle uusien kysymysten sarja.
Kysymyksistä vaikeaselkoisin tai vaativin on se, mihin kannattaa etsiä vastausta. Tämä periaate sopii systemaattisen teologian yleismotoksi oikein hyvin.
Sitä, että olen vilosohvi, tahdon hieman vielä puolustaa. Barth on sanonut, että kaikissa asioissa pitää olla piippu suussa ja teologisissa asioissa järki päässä.
Jos on vain piippu suussa ja päässä, juttu menee venttileeraukseksi ja reflektoinniksi. Ne ovat sellaisia asenteita, etten unta saa.
Näissä taistoissa ammatti lahjoittaa tunteen, joka voi olla vain systemaattisen teologian professorilla: oikeassa olemisen ilon. Ammattitaudiksi muodostuu toisaalta teologinen raivo (rabies). Merkittävä osa systemaattisen teologian professoreista on ollut hulluja.
Pietilä oli kummallinen tapaus, jota en kommentoi. Tiililä erosi kirkosta, Teinonen liittyi roomalaiskatoliseen Kirkkoon.
Miksi sitä sanotaan systemaattiseksi? Mitä ihmeen systemaattista teologiassa voisi olla?
Lyhyesti: systemaattinen teologia pelaa käsitteiden kanssa. Se tutkii niiden sisältöä, historiaa sekä suhdetta toisiinsa. Tällaisen toiminnan, joka on eräänlaista tiedettä mikäli nyt filosofisperäistä kirjallisuudentutkimusta voi ylipäänsä tieteeksi luonnehtia, tavoitteena on muodostaa jäsennelty, systemaattinen kuva teologian kohteesta ja sen suhteesta muihin elämänilmöihin - käsitteellisellä, intellektuaalisella tasolla.
Tämä on pientä narrausta. Teologian kohde on klassisesti Jumala. Nykyisin teologian kohde on uskonnolliset tekstit ja käytänteet, ihmisen tuotokset.
Systemaattisen teologian tehtävä on kertoa, mitä kristinusko intellektuaalisena kokonaisuutena on ja verrata sitä muihin vastaaviin 'järjestelmiin'.
Alat ovat moninaiset.
Keskeisintä on niin sanottu dogmatiikka. Joensuussa on läntisen teologian koulutusohjelmassa systemaattisen teologian professuuri, mutta ajattelen sen olevan ensisijaisesti dogmatiikan professuuri. Oppituoliin on liitetty muutkin systemaattisen teologian osa-alueet, koska muita alan professorinvirkoja ei ole.
Helsingissä on dogmatiikan, etiikan ja uskonnonfilosofian, ekumeniikan sekä systemaattisen teologian professuurit, jotka on pätkitty samasta alasta erillensä.
Joensuussa on lisäksi patristiikan virka, joka on osa alaa. Se on sijoitettu ortodoksisen koulutuksen yhteyteen, mutta ala on tietysti olennainen myös luterilaisille.
Itse asiassa olisin halukas ryhtymään patristikoksi, mutta en taida syyriaa, arabiaa ym. tähdellisiä kieliä. Olen käännösten varassa ja sellainen ei ole erikoisammattimies, kuten tämä jalo ala ansaitsee.
Aleksandrialaiset ja kappadokialaiset isät sekä erityisesti Augustinus ovat pitkään olleet mielilukemistani. Hukkuisin mielelläni tällaiseen maailmaan, mutta olen nuoruudessa kuluttanut ne muutamat vuodet, jotka kunnon patristikko opiskelee kieliä, filosofiaan. Sekin tosin on tähdellistä. Merkittävä osa varhaisen kirkon opettajista oli saanut filosofisen koulutuksen ja ilman jonkinlaista Aristoteleen ja semminkin keski- ja uusplatonismin tuntemusta heidän kirjoituksensa, jotka monesti edustavat eräänlaista teologista gonzoa ennen vakiintuneita kirkollisia käsityksiä, eivät avaudu. Kollegani Gunnar, tämä oikea patristikko, julkaisi taannoin hyvän johdatuksen alaan. Suosittelen lämpimästi!
Mutta takaisin tähän systemaattisen teologian professuuriin, joka sijaitsee nimellä Western Theology siunatussa koulutusohjelmassa.
Professori Clint Eastwoodin alaan liittyy ekumeniikan tutkimusta ja opetusta sekä etiikan tutkimusta ja opetusta. Rikkana rokassa on varsinainen oma alani: uskonnonfilosofia.
Se, miten minusta tuli uskonnonfilosofi, kuvastaa jotakin systemaattisen teologian luonteesta. Teologian maisteri tai tohtori on hieman samanlainen nimitys kuin valtiotieteen tai filosofian vastaavat nimikkeet. Filosofian maisteri ei välttämättä tiedä filosofiasta yhtään mitään. On paljon teologian maistereita, joilla ei ole mitään otetta teologiaan.
Minulla on, koska olin ahkera opiskelija ja lukija. Luin erityisesti teologian klassikkoja. Tunnustan, että olin Luthertutkimuksen alallakin melkoinen peto, joskus silloin, kirkasotsaisena, en enää. Niin sanottu spiritualiteetin teologiakin oli lähellä sydäntä: mestari Eckhart, Ristin Johannes, Avilan Teresa, Tuomas Kempiläinen ja monet muut. Perehdyin erityisesti systemaattisen teologian osa-alueeseen, jonka nimi on teologianhistoria. Suosittelen kahden läheisen ystävän teoksia. On helppo sivistyä, kun lukee Pauli Annalan teosta Antiikin teologinen perintö ja Virpi Mäkisen Keskiajan aatehistoria.
Peruskoulutukseni teologisessa tiedekunnassa oli kuitenkin poikkeava. Tein gradun, jonka nimi oli Ajatuksen värit. Se käsitteli Wittgensteinin emootioita koskevia huomautuksia hänen 80-luvulla toimitetuissa muistiinpanoissaan Huomautuksia psykologian filosofiasta 1 ja 2.
Jatkoin lisensiaattitutkimukseen, jossa selostin kymmenkunta 80-luvulla ilmestynyttä lähinnä analyyttiseen traditioon pohjautuvaa kognitiivista tunneteoriaa.
Siis tällaisilla ihan puhtaasti filosofilla töillä sai aikanaan teologian tutkintoja suoritetuksi. Onnistuisikohan enää? Ei ainakaan minulle. Jonkin linkin teologiaan vaadin, vaikka työ muuten olisikin filosofiaa.
Vasta väitöskirjassa palasin tältä pohjalta teologisten tekstien pariin: Origeneeseen, Kleemensiin, Augustinukseen, Lutheriin, Calviniin, Jonathan Edwardsiin, Friedrich Schleiermacheriin, Rudolf Ottoon ja eräisiin uudempiin veikkoihin.
Uskonnonfilosofian klassisia kysymyksiä ovat uskon ja järjen suhde, Jumalan olemus ja ominaisuudet sekä Jumalan olemassaolon todistettavuus. Sami Pihlström ja Timo Koistinen toimittivat pari vuotta sitten alasta oppikirjan (WSOY), jota suosittelen.
Sellaisena uskonnonfilosofia on lähellä sitä, mitä roomalaiskatolisessa perinteessä on kutsuttu fundamentaaliteologiaksi ja myöhemmin laajemmin prinsiippiopiksi. Se on esileikkiä varsinaiseen systemaattiseen teologiaan, sen rationaalisten edellytysten tutkimusta.
Systemaattisen teologian opinnäytteet koskevat jotakin käsitystä tai jonkun käsityksiä jostakin. Cum lauden saa, jos työ ei ole pelkkä referaatti vaan osoittaa, että tekijä on perehtynyt asiaan kunnolla, tekee sen siististi ja suurinpiirtein oikein.
Magnasta ylöspäin vaaditaan osoitusta siitä, että tekijä omaa tutkijanelkeitä. On oltava perusteltuja väitteitä, pointseja, osoitettava jotakin, joka on kiinnostavaa. Näitä sanotaan tuloksiksi. Eivät tieteelliset tulokset tällä alalla sen kummoisempia ole. Mutta perustellun mielipiteen muodostaminen on vaikeaa ja vie vuosia.
Omassa väitöskirjassani on lauseita, joita on hinkattu 4 vuotta. Väitöskirjan nimi on A Study on Religious Emotions ja siinä on vaivaiset 150 sivua. Käsikirjoituksessa oli varmaankin kolmisensataa sivua ennen viimeistä työvuotta, jolloin siitä karsittiin kaikki epäolennainen pois. En mahda mitään sille, että jos joku pasteeraa kovin paksun väitöskirjan kanssa vastaan, epäilen tekijää hieman laiskaksi ja epäkriittiseksi.
Esitin väitöskirjassa teorialuonnoksen siitä, mitä uskonnolliset tunteet ovat. Uskonnonfilosofia on argumentatiivinen ala. Onko systemaattinen teologia sitä?
Pohjoismaissa vallitsee traditio, jonka mukaisesti systemaattinen teologia ei ole kovinkaan argumentatiivista. Se pyrkii olemaan pikemminkin deskriptiivistä historiallista tutkimusta.
Maailmalla asia ei ole näin. Suuret systemaatikot, joista 1900-luvulla kiinnostavin oli Tillich, argumentoivat, kehittävät teoriaa. Sellainen on meininki nykyisinkin tunnetuissa systemaattisissa teologioissa, esimerkiksi Jensonin tai Pannenbergin töissä. Joku voisi tehdä koosteen siitä, miten viimeisen kahden vuosikymmenen aikana systemaattinen teologia on käsitetty alan peruskirjoissa. Siitä saisi jopa väitöskirjan ja siitä olisi iloa moneen suuntaan.
Se näyttäisi muun muassa sen, että niin sanottujen suurten teologien aika on ohi. Ennen oli Barth ja Tillich. Nyt tilanne on se, että teologia on eräässä mielessä demokratisoitunut: alalla hyppii hyviä ammattilaisia vaikka millä mitoin eikä oikein kukaan nouse ykköseksi tai erillensä.
Viime mainittuihin sisältyy paljon ongelmia, mutta monet lukijat kokevat ne kiinnostavammiksi kuin vain analyyttiset selostukset siitä, mitä joku on jostakin ajatellut.
Oma näkemykseni on teologisen peruskoulutuksen osalta pohjoismainen. En pane pahakseni, jos opiskelija keskustelee ja esittää omia mielipiteitään. Päinvastoin, pidän sitä meriittinä. Panen kuitenkin pahakseni, jos opiskelija graduna jättää Systemaattisen teologian, joka sisältää ainoastaan hänen subjektiivisen näkemyksensä asioista. Sellaisia töitä voi lähettää kaupallisille kustantamoille, mutta ei meikäläisen putiikkiin.
Jari, joka on etevä ja paljon parempi systemaatikko kuin minä, joka vain satun tietämään alasta kaameasti mutta olen enemmänkin vilosohvi, on juuri vienyt painoon pienen metodioppaan.
Kyllä!
Systemaattisella teologiallakin on metodi. Sitä sanotaan systemaattiseksi analyysiksi. Teinonen keksi asian 60-luvulla huomattuaan, että kaikissa muissa tiedekunnissa puhutaan metodista.
Asiasta on sittemmin väännetty kättä muutama vuosikymmenen eikä erityistä selvyyttä ole.
No, asia on tietysti vakava. Rene Descartesin Metodin esitys on uuden ajan tieteen peruskirja. Osa tieteenteoreetikoista on sitä mieltä, ettei tieteellä mitään muuta yhteistä tunnusmerkkiä olekaan kuin metodi, joka on methodos eli tie, jotka pitkin tiede kulkee perille.
Jarin, siis meidän lehtorin, opas on valaiseva. Kyseessä on sarja erilaisia lähestymistapoja referaatista argumentaatioanalyysiin. Hyvän pohjan antaa Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttilan Argumentti ja kritiikki.
Kakkuri-Knuuttilan kirjassa on pätkä luovasta ajattelusta, joka sopii mielestäni hyvin myös pohjoismaiseen perinteeseen. Luovan ajattelun tekniikka on kysymys-vastaus -tekniikkaa. Jokainen argumentti on vastaus kysymykseen tai kysymyksiin ja siitä lähtee liikkeelle uusien kysymysten sarja.
Kysymyksistä vaikeaselkoisin tai vaativin on se, mihin kannattaa etsiä vastausta. Tämä periaate sopii systemaattisen teologian yleismotoksi oikein hyvin.
Sitä, että olen vilosohvi, tahdon hieman vielä puolustaa. Barth on sanonut, että kaikissa asioissa pitää olla piippu suussa ja teologisissa asioissa järki päässä.
Jos on vain piippu suussa ja päässä, juttu menee venttileeraukseksi ja reflektoinniksi. Ne ovat sellaisia asenteita, etten unta saa.
Näissä taistoissa ammatti lahjoittaa tunteen, joka voi olla vain systemaattisen teologian professorilla: oikeassa olemisen ilon. Ammattitaudiksi muodostuu toisaalta teologinen raivo (rabies). Merkittävä osa systemaattisen teologian professoreista on ollut hulluja.
Pietilä oli kummallinen tapaus, jota en kommentoi. Tiililä erosi kirkosta, Teinonen liittyi roomalaiskatoliseen Kirkkoon.
3 kommenttia:
Kirjoitin pitkän kommentin, mutta se hävisi jonnekin publishing-vaiheessa.
Tää on tätä - rakettitekniikkaa...
Ad Dudivie
No kuule, luulot ovat menneet, vaikka tietysti uusi kiinnostaa. olen pyörinyt näissä kuvioissa neljännesvuosisadan ja en ole koskaan kuullut mitään uutta. Augustinus ja Tuomas Akvinolainen olivat hurjia tyyppejä, ensimmäinen nerokas keksijä, toinen piinkova tieteilijä ja asiansa esittäjä. Ei esimerkiksi sellaisten jälkeen ole paljon pullisteltavaa. (Mutta älä kerro tätä muille). Kirkkoisät kirjoittivat kreikaksi ja latinaksi. Syyria ja arabia ovat tärkeitä kieliä dogmihistorian häviäjien näkökulman selvittämiseksi.
Ad Rauno Räsänen
Harmin paikka. Olisi ollut kiva kuulla. Minulle on käynyt joskus samalla tavalla, muun muassa sinun kirjoitustasi kommentoidessani.
Lähetä kommentti