Olen viime vuodet koettanut varastaa kevättä ja kesää menemällä niin sanottuun luontoon sinne, missä on valoisampaa kuin asuinsijoillani.
Pelkkä ulosmeneminen sinänsä jo auttaa paljon ja vie valoisampaan aikaan, jonka kuukausimääriä lasken sormin: kuusi tai seitsemän kuukautta.
Lumi sulaa nyt lujasti, ja Joensuun tiekin oli viikolla auki.
Parahultaista jatketta Italian matkalle, joka oli valon varastamista. Tämä vuosi saattaa olla pitkä, vaikka takatalvi vielä saapuneekin.
Panen toimeen kävelyt. Pohjustan juoksemista, vaikka polvi ei enää tahdo kestää. Lumpio meni jo 25 vuotta sitten sirpaleiksi ja reisilihas halvaantui puoleksi vuodeksi. Aikanaan alokkaana oli melko ikävää kun piti tehdä sotilaan työt vain yhdellä jalalla.
Sittemmin olen juossut jalat mäskiksi asfalteilla. Enkä tietenkään ole voimistellut ja venytellyt, mikä olisi ollut oleellista ja josta ei oikein ole apua kun pilalla ovat.
Mutta hiljalleen voi rullata, tuollaista 6.5/7 minuuttia kilometri tyynellä säällä ja harjoitella hesykasmia.
Kävelyllä kuljen laput korvissa, mitä moni voisi arvostella. Mozartin Requiemin kuunteleminen kävellen on kiinnostava kokemus, jota en analysoi tähän, ja Verdin. Tai Händelin Messiaan. Tai Bachin passioiden.
Aivan ihmeellinen on Arvo Pärtin Berliner Messe. Minulla on Naxoksen versio: Jürgen Petrenko uruissa, Elora Festival Singers and Orchestra, Noel Edison. Samaan levyyn sisältyvät sävellyksen De profundis, Summa, The Beatitudes, Magnificat. Suuremmoista, taivaallista musiikkia.
Pärt vaikeni vuosikausiksi, kunnes löysi tavan suhteuttaa gregoriaaninen sävelkieli niin sanottuun nykymusiikkiin.
Hiljaisuus ja kyvyttömyys säveltää ja sitten yhtäkkisesti tämä tulos on suuri lohtu hänelle, jonka suu on parsittu kiinni ja lause viety kassaholviin.
Kuten, by the way, myös Einojuhani Rautavaaran Angel of Light. Siitä korvissani soi Leif Segerstamin johtama versio, Helsinkii Philharmonic Orchestra.
Sotkeuduin kuulijan roolin lisäksi tähän kuvioon viime vuosisadan lopulla siten, että haastattelin Rautavaaraa Finlandiatalossa Helsingin Kaupunginorkesterin Musica Sacra-sarjan yleisötilaisuudessa. Tiedättehän, nuo haastattelut, jotka muistuttavat vähän niitä hieman elitistisiä keskusteluja, joita käydään kirjoittajien kanssa Akateemisen Kirjakaupan rampilla.
Haastattelu on videoitu ja löytynee Helsingin Kaupunginorkesterin arkistosta. Rautavaara keskittyi selittämään schleiermacherilaista teemaansa intohimo äärettömään. Schleiermacherin mukaanhan uskonto ei ole moraalia eikä metafysiikkaa vaan riippuvuudentunnetta (Gefühl) äärettömästä (Universum).
Hävitessämme Helsingin yöhön sanoin Rautavaaralle, että nehän oli ihan hyvät seurat, mikä häntä kovasti tuntui huvittavan.
6 kommenttia:
Linnunlaulu hakkaa Mozartin Requiemin kevysti. Tarkoitan laululintuja enkä varista. Pärtiä kuuntelen mielelläni, mutta jos Rautavaaraa, niin mieluumin Tapsaa tai Aulikkia kuin Eino-Juhania.
Tuota ne juuri ihmettelevät, että on siinä kumma ukko, kun ei kuuntele tuulen suhinaa kävellessään vaan Mozartia. Mozartilla muuten oli korppi, joka osasi vislata alkuja hänen sävellyksistään.
Rauhoittuu vähän sekin kylä, kun saatte ohikulkutien Iisalmen sulttaanikuntaan.
Mozartin Requiem on täysin erilaista kaikkeen muuhun Mozartiin verrattuna.
No - onhan se sielunmenssu, joka jäi lopulta kesken.
En ole itsekään oikein päässyt siihen sisälle, vaikka (en ole klassisen musiikin harrastaja vaan ihailija) ihan tietoisesti olen yrittänytkin pariin kolmeen otteeseen.
Siinä on periaatteessa kaikki ainekset, kaikki mahdollinen ja mahdoton suuruus, mutta jossain floppaa; - teema ei kanna loppuun asti...
Pärtiin olen tutustunut "ortodoksisella kaudellani" (1994-2002) ja kyseessä on todella merkittävä nykysäveltäjä.
Eino-Juhani Rautavaaran musiikki noin yleisesti ottaen on sanalla sanoen vaikeaa.
Siihen pitää syventyä aivan erityisellä tavalla.
Joka tapauksessa Rautavaara on minun mielestäni - paitsi tietysti eräs Suomen merkittävimmistä säveltäjistä myös eräs Suomen merkittävimpiä intellektuelleja.
Hänen poikansa Marko-Juhani on edelleen ystäväni, vaikkemme olekaan viime vuosina kommunikoineet kuin sähköpostitse.
Markoj:n kautta olen saanut näkymää mm. Eino-Juhaniin hieman toisesta näkökulmasta kuin, minkä tiedotusvälineet yleensä antavat.
*
Rohkenen todeta avoimesti teille herrat "lutkut", että ortodoksinen kirkko- ja kuoromusiikki on kauneinta ja sielukkainta äänenkäyttöä, mitä maan päältä löytyy.
Kaunista on gregoriaaninenkin laulu ja hienoimmat luterilaisten virret, mutta koraalimuoto ei sittenkään pysty luomaan yhtä vavisuttavaa ja kyynisimmänkin skeptikon (esim. R.R.)defensseistään riisuvaa tunnelmaa kuin vaikkapa ortodoksinen vigilia.
Rauno
No jos Novospaskin väki alkaa laulaa, se on totta vie hienoa! Mutta kyllä myös sellainen lutkupuolen virrenveisuu, joka syntyy verraten pienessä tilassa muutamasta kymmenestä kurkusta on huikeaa...Rautavaaran varhaisempi tuotanto on vaikeaa, mutta uudempi, 90-luvulta eteenpäin, on mielestäni ensisijaisesti kaunista.
Vielä lisähuomautuksena Raunolle: Tarja v. Creutlein, Einojuhani Rautavaaran 'Vigilia Pyhän Johannes Kastajan muistolle' ortodoksisen kirkkomusiikin kontekstissa, Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja, Joensuu 2006.
Lähetä kommentti