Pidin eilen tutkijaseminaaria, jossa tulin väittäneeksi, että puolet pois ja loput roskakoriin.
Väitöskirja on kirja, jolla on yksi lukija. Opponentti eli paholaisen asianajaja.
Kirjaa kirjoittaessa kannattaa pohtia, mitä opponentti mahtaisi sanoa. Kun ottaa etukäteen selville vastaväitteet, tulee omista väitteistä perustellumpia. Lisäksi niiden määrä vähenee huomattavasti.
Opponentin lisäksi väitöskirjasta lukee esipuheen muutama sukulainen, ja jos kirja on merkittävä, se päätyy tenttikirjaksi johonkin syventävien opintojen osioon, joita tenttivät muutamat opiskelijat vuodessa. Jos kymmenessä vuodessa 100 lukee kirjan, kyseessä on jymymenestys.
Syventävien opintojen kirjaksi päätyvä kirja on yleensä, mikäli, kuten nykyisin alkaa olla tapa, se on kirjoitettu vieraalla kielellä, kansainvälinen teksti.
Kansainvälisillä areenoilla puolestaan lukijoina ovat nämä niin sanotut klusterit, ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita samasta aiheesta. Heitä saattaa kokoontua yhteen kokoukseen, jossa kirja on esillä, satakunta.
Parhaimmillaan, jos tekijä on kansainvälistä huippua, kirjan lukee ehkä 200-500 henkilöä.
On ymmärrettävää, että kustanjat eivät kustanna tällaista, jonka tuottaminen maksaa muutaman satatuhatta euroa ja jota kukaan ei osta.
Kansainvälisillä markkinoille pääsevät kirjat ovat joskus monisatasivuisia. Esimerkiksi Sammeli Juntunen on kirjoittanut saksankielisen kirjan, jonka nimi on suomeksi "Lutherin käsitys ei mistään". Idea on käänteinen omalle ihanteelleni, jonka mukaisesti muutaman kymmenen sivun juttu kertoo kaiken.
Historiallisesti on julkaistu merkittäviä kirjoja, jotka ovat paksuja. Augustinuksen eräät kirjat ovat paksuja, kuten De Civitate Dei, ja Tuomas Akvinolaisen Summa on paksu. Eikö tämä riitä paksuista kirjoista?
Monet muut merkittävät kirjat ovat olleet lyhyitä, vaikka Lutherin Kristityn vapaudesta tai Wittgensteinin Tractatus-Logico-Philosophicus. Niissä on kuitenkin sanottu erittäin paljon.
On parempi ampua vesipyssyllä kuin tykillä. Suurin osa nimittäin ampuu tykillä ja syntyy paljon uutta, jos siinä sodassa joku ruittasee.
Tiiviin kirjan idea on se, että se sisältää enemmänkin kuin se jossa on tuhat sivua. Sen lauseet ovat informaatiopitoisia, kuten E=mc toiseen (en löydä bloggerista yläindeksiä). Karsinta on osa itsekritiikkiä, joka riisuu turhan pois ja jättää olennaisen jäljelle.
Soitosta kuuluu, osaako henkilö soittaa. Ei tarvitse ensin esitellä instrumentin osia ja kertoa miten niitä käytetään vaan on luontevampaa mennä lavalle ja antaa palaa.
Väitöskirja on kirja, jolla on yksi lukija. Opponentti eli paholaisen asianajaja.
Kirjaa kirjoittaessa kannattaa pohtia, mitä opponentti mahtaisi sanoa. Kun ottaa etukäteen selville vastaväitteet, tulee omista väitteistä perustellumpia. Lisäksi niiden määrä vähenee huomattavasti.
Opponentin lisäksi väitöskirjasta lukee esipuheen muutama sukulainen, ja jos kirja on merkittävä, se päätyy tenttikirjaksi johonkin syventävien opintojen osioon, joita tenttivät muutamat opiskelijat vuodessa. Jos kymmenessä vuodessa 100 lukee kirjan, kyseessä on jymymenestys.
Syventävien opintojen kirjaksi päätyvä kirja on yleensä, mikäli, kuten nykyisin alkaa olla tapa, se on kirjoitettu vieraalla kielellä, kansainvälinen teksti.
Kansainvälisillä areenoilla puolestaan lukijoina ovat nämä niin sanotut klusterit, ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita samasta aiheesta. Heitä saattaa kokoontua yhteen kokoukseen, jossa kirja on esillä, satakunta.
Parhaimmillaan, jos tekijä on kansainvälistä huippua, kirjan lukee ehkä 200-500 henkilöä.
On ymmärrettävää, että kustanjat eivät kustanna tällaista, jonka tuottaminen maksaa muutaman satatuhatta euroa ja jota kukaan ei osta.
Kansainvälisillä markkinoille pääsevät kirjat ovat joskus monisatasivuisia. Esimerkiksi Sammeli Juntunen on kirjoittanut saksankielisen kirjan, jonka nimi on suomeksi "Lutherin käsitys ei mistään". Idea on käänteinen omalle ihanteelleni, jonka mukaisesti muutaman kymmenen sivun juttu kertoo kaiken.
Historiallisesti on julkaistu merkittäviä kirjoja, jotka ovat paksuja. Augustinuksen eräät kirjat ovat paksuja, kuten De Civitate Dei, ja Tuomas Akvinolaisen Summa on paksu. Eikö tämä riitä paksuista kirjoista?
Monet muut merkittävät kirjat ovat olleet lyhyitä, vaikka Lutherin Kristityn vapaudesta tai Wittgensteinin Tractatus-Logico-Philosophicus. Niissä on kuitenkin sanottu erittäin paljon.
On parempi ampua vesipyssyllä kuin tykillä. Suurin osa nimittäin ampuu tykillä ja syntyy paljon uutta, jos siinä sodassa joku ruittasee.
Tiiviin kirjan idea on se, että se sisältää enemmänkin kuin se jossa on tuhat sivua. Sen lauseet ovat informaatiopitoisia, kuten E=mc toiseen (en löydä bloggerista yläindeksiä). Karsinta on osa itsekritiikkiä, joka riisuu turhan pois ja jättää olennaisen jäljelle.
Soitosta kuuluu, osaako henkilö soittaa. Ei tarvitse ensin esitellä instrumentin osia ja kertoa miten niitä käytetään vaan on luontevampaa mennä lavalle ja antaa palaa.
2 kommenttia:
Olen päässyt väitöskirjan johdantoon ja tullut karonkassa ansiotta siivottomasti kehutuksi. Joskus ihmettelen näitä löpinöitä, joilla yritetään ratsastaa alkusanoista loppulauseeseen.
Hyvä nyrkkisääntö kiivaassa lehtityössä oli ennen, että kunnollinen ingressi ja hyvä loppulause ja siihen välille jotain.
Tieteen kielenä voisi väitöskirjoissa käyttää suomea, jollei ole muuta syytä vieraan kielen käyttämiseen kuin oman oppineisuutensa osoittaminen.
Kari E. Turusella oli pyrkimystä kotoperäisiin ilmaisuihin, joskin minua hieman hämmensi sielullisen käyttäminen psyykkisen synonyyminä, mutta hän sanoi, ettei sana sisällä mitään sivumerkitystä. Yritin näet tarkkaavaisesti kaivella hänestä vileniuslaisia jälkiä.
Vieraan kielen käyttöön on yksinkertainen syy nimeltä raha ja toimeéntulo. Suomenkielinen kirjoittaja ei saa työpaikkaa suomalaisesta yliopistosta. Turunen ei kirjoittanut englanniksi eikä suomeksi vaan turuusesti.
Lähetä kommentti