Prosessit

Whitehead ajatteli kirjassaan Process and Reality sen suuntaisesti, että perinnäinen länsimainen metafysiikka, jonka mukaisesti olevaisen perusta on substantiaalista, rajattuja olioita, joilla on tämyys, on modernin luonnontieteen näkökulmasta ongelmmallinen näkemys. Se pitää korvata ajatuksella siitä, että todellisuuden ydin on prosesseja.

Tapana on huomauttaa, että hänellä, jota kutsuttiin Hämäräksi obskuurien ajatusten perusteella, Herakleitoksella, oli hieman samanlaisia ajatuksia. ”Et voi koskaan astua samaan virtaan.” Kaikki on muutosta eikä mikään pysy.

Jo antiikin filosofit ymmärsivät, että ajatus on kummallinen, koska jos kaikki muuttuu, kaikkeen pätee pysyvyys eli mikään ei muutu.

Ehkä todellisuuden jokin ulottuvuus on aaltomainen ja sädemäinen tai mitä lie. Mutta todellisuuden jonkin ulottuvuuden käsittäminen sellaiseksi ei tarkoita sitä, että kaikki olisi sellaista. Epäilemättä prosessit ovat todellisuuden osia tai ulottuvuuksia, mutta niin on pysyvyys täällä, missä ei ole mitään uutta Auringon alla eikä vasitenkaan kuunalapuolisessa maailmassa.

Siksi olen hieman väsynyt siihen, että kun joitakin vuosia sitten jankutettiin projekteista, on prosessi tullut tämän sanan ja asian korvaajaksi, ja katso: he kaikki miettivät ja kuvaavat prosesseja ja toimivat kuten prosessin määräämään tahtiin.

Se on kuluttava ideologia, jonka taustalla on metafyysisiä uskomuksia.

Samanlaisia metafyysisiä uskomuksia, jotka ovat synnyttäneet hallitsevan kaksitermisen ideologian. Ensinnäkin on säästettävä, jotta pärjättäisiin vuonna 2025. Toiseksi taloutta on hoidettava sillä tavoin, että ylijäämät vain kasvavat ja tämän kannalta kalliskustannuksiset ihmiset tulee saada syrjään.

Epäilen, että tämän ideologian hinta paljastuu noin kymmenen vuoden kuluessa ja viimeisellä rivillä oleva numero tulee olemaan komea.

Maksun maksavat vähäväkiset: perheet, isät. äidit ja lapset, joista monet kaatuvat ja muuttuvat prosessiksi, virraksi. johon ei enää voi astua, koska sitä ei ole.

On mielestäni rationaalista olettaa tällainen logiikka: monet säästöistä ja taloudellisista voitoista, jotka tuotetaan nyt, ovat tulevaisuuden kannalta kalliita ja siksi säästäminen on tuhlausta ja taloudellinen voitto häviö.

Tämä logiikka on paradoksaalista. Samaan logiikkaan liittyvät rikkauden paradoksi ja köyhyyden paradoksi.

Rikkauden paradoksi on tämä. Julkisessa keskustelussa suosituin rationaalisuusmalli on utilitaristinen taloudellinen kasvun ajatus. Sitä julistettaessa yhteiskunnan merkittävimpänä ongelmana pidetään sitä, että kaikki eivät ole päässeet taloudellisesta kasvusta osallisiksi. Rikkauden paradoksi on se, että näin ajateltaessa niin sanottu suhteellinen köyhyys kasvaa ennätysvauhtia. Se on korkeinta OECD-maissa. Toinen nimi on kahtiajakautuminen, se, että vastakkainasettelun aika on koittanut ja kasvaa päivä päivältä kohti täyttä mittaansa.

Köyhyyden paradoksi puolestaan on tämä: Köyhäily ei ole tavoiteltava asiantila, mutta luopuminen, olennaiseen keskittyminen ja vain tarpeellisen kuluttaminen muodostavat elämänmuodon, jossa on tilaa inhimilliselle kohtaamiselle ja tähän liittyvälle elämän mielekkääksi kokemiselle ja onnelle. Jos luovut menestyksen ideologiasta, löydät muita asioita sen tilalle. Tilalle tulevat asiat ovat parempia ja ’rikkaampia’ kuin menestyksen ideologian onni. Näin ’köyhyyteen’ sisältyy ulottuvuuksia, jotka tuottavat ’rikkautta’.

Elämän varsinaiset prosessit ovat säästämisen prosessoituminen tuhlaukseksi ja taloudellisen voiton prosessoituminen häviöksi sekä rikkauden paradoksi ja köyhyyden paradoksi.