Teologi kuukävelijänä 3

5.
Mainitsin edellä, että aloitin ahkeran opiskelun joskus vuoden –88 tienoilla. Sysäyksen tähän antoi kaksi tenttiä, jotka kuuluivat tuolloisiin suuntautumisvaihtoehto-opintoihin. Toinen oli uskonnonfilosofian tentti ja toinen teologisen etiikan tentti. Tenttikirjat olivat kiinnostavia, ja niistä itselleni tärkein oli Jussi Tenkun Vanhan- ja keskiajan moraalifilosofian historia. Tenttien yhteydessä oivalsin, että teologiassa on kysymys työstä. Toiseksi siinä on kysymys tradition omaksumisesta. Kolmanneksi filosofianhistoria ja teologianhistoria kuuluvat läheisesti yhteen. Myös spiritualiteetin teologian kysymykset voidaan parhaiten jäsentää tätä taustaa vasten. Mielestäni niitä on luontevaa lähestyä aatehistoriallisesti ja ns. järjen näkökulmasta. Tällainen työskentely antaa parhaat välineet myös henkilökohtaisempien elämänkysymysten käsittelylle. Hyviä apuvälineitä ovat Coplestonin laaja filosofianhistoria, McGinnin spiriritualiteetin teologian historia, Boyerin ja Leclerqin spiritualiteetin teologian historia sekä suomalaisista Annalan antiikin teologiaa esittelevä teos, Yrjönsuuren ja Korkmanin toimittama artikkelikokoelma filosofian historiasta sekä Sihvolan ja Theslefin antiikin aatemaailman esitys. Klassiset teologiset tekstit ovat helposti saatavilla niin alkukielisinä kuin myös käännöksinä englanniksi, ranskaksi ja saksaksi. Suomeksikin niitä on jonkin verran käännetty, joskin esimerkiksi Augustinuksen Tunnustuksista olisi hyvä työstää kriittinen suomennos.

Opinnoissani etsiydyin TEF-opiskelijaksi. Oppiaineen ympärillä pyöri kaikenlaista väkeä, jolla oli taipumus intellektuaaliseen snobismiin. Simo Knuuttilaa pidettiin tiedekunnan mukavimpana ja älykkäimpänä opettajana. Sivumennen mainitsen, että Tuomo Mannermaa edusti syvällistä hengellisyyttä ja Heikki Räisänen kriittisiä voimia, Eero Huovinen oli vakava, vähän vaativakin, mutta hiljaisesti kannustava. Opiskelijoita parhaiten ymmärtävä ja kauniita näköaloja piirtänyt skolaari oli Pauli Annala, josta tulikin läheisin ystäväni teologisen tiedekunnan opettajista. Opiskelijaryhmittymään, jonka monet jäsenet myös toimittivat 90-luvun vaihteessa muutaman vuoden teologian opiskelijoiden lehteä Kyyhkynen, kuuluivat ainakin Antti Elenius, Jaakko Heinimäki, minä, Antti Kylliäinen sekä eräät muut.

Heinimäen tapasin ensimmäisen kerran vuonna –86 Iiris Kivimäen opiskelijaboksin sohvalla. Istuin valkoinen nylonpaita päällä ja olin hiljaa. Heinimäki sanoi: ”Sanos muuta!” Heinimäki kirjoitti juttuja pyhimyksistä Kyyhkyseen. Oli puhetta, että niistä voisi tehdä kirjan. Kirjoitimme yhdessä myös lukion etiikan oppikirjan. Kun ehdotimme Otavan kustannuspäällikkö Vahtolalle, että uskonnon oppikirjan nimeksi voisi tulla Immanuaali, hän ei syttynyt ajatukselle. Olimme Heinimäen kanssa jonkin verran vallattomia. Osallistuimme Pohjoismaiden teologian opiskelijoiden kokoukseen Rekjavikissa. Meiltä oli tilattu alustus suomalaisten sukupuolielämästä. Totesimme kuulijoille että finnish sex is so boring. Tämän jälkeen luimme hyvin latinaa taitavalla Antti Saarelmalla käännättämämme latinankielisen julistuksen. Esityksen jälkeen useat viikinkiopiskelijat tiedustelivat meiltä, osaavatko kaikki suomalaiset teologit noin hyvin latinaa.

TEF-opinnoissa jouduin tietenkin vilkaisemaan nykyajan kovin rationalistista uskonnonfilosofiaa, Allstonin, Plantingan, Stumpin, McCord-Adamsin, Swinburnen, Wolterstorffin ja muiden juttuja. Ne tuntuivat kummallisilta. Uskonnollisen uskon rationaalisuuskeskustelu oli eurooppalaisen teologian maaperällä eläneen näkökulmasta science fictionia. Uskonnonfilosofia sen American Association of Philosophy –järjestöön kuuluvan Christian Philosophers –seuran merkityksessä tuntui jumalapeliltä, mutta ei kovin hengelliseltä. Aivan yhtä erikoinen lukunsa olivat D.Z Phillipsin tarinat tai vielä radikaalimmat Don Cupittin tai Marc C. Taylorin. Myöhemmin Timo Koistinen kirjoitti näistä ja muista erinomaisen väitöskirjan. Totesimme monta kertaa, että this is not our cup of tee. Esiintyi ajoittain vaikeutta kätkeä vastenmielisyyttään. Hieman samanlaista, sinänsä mitättömään asioihin perehtymiseen liittyvää tuntemusta esiintyi, kun joku pauhasi suurista systemaatikoista kuten Ebeling, Jüngel, Moltmann ja Pannenberg. Läheisemmiksi itselleni tästä osastosta tuli Tillich ja myöhemmin eräät Paul Ricoeurin kirjat ja kirjoitukset uskonnonfilosofian ja etiikan alalta. Hänen kertomusta ja hermeneutiikkaa koskevia kirjoituksiaan en sitä vastoin jaksa lukea.

Paul Ricoeur liittyy ranskalaisen kristillisen filosofian perinteeseen. Sen keskeinen idea on ns. järjen reduktio, jonka mukaisesti asetettuna Markuksen evankeliumin valoon osoittautuu, että kaikki, minkä järkemme avulla olemme nähneet todeksi, saattaakin olla väärin. Yksi tämän perinteen populaari edustaja oli Emile August Chartier, joka käytti kirjoittajanimeä Alain. Hän opetti pariisilaisessa lyseossa lukiolaisia, ja hänen luokallaan olivat Ricoeurin lisäksi ainakin Simone Weil, Sartre, Merlay-Ponty ja Bovouer. Tämän perinteen selvittäminen olisi hyvä uskonnonfilosofinen tutkimusaihe. Se selventäisi myös ns. postmodernismin taustoja. Derrida toimi jonkin aikaa Ricoeurin assistenttina 1960-luvulla. Kirjassaan Derrida’s Tears and Prayers John DeCaputto onkin tarkastellut Derridan sekoiluja eräänlaisina uskonnollisina katsomuksina.

Graduni kirjoitin Ludwig Wittgensteinin emootioita koskevista huomautuksista. Valitsin aiheeni sillä perusteella, että en ollut siitä kiinnostunut. Kuvittelin, että noin voisi syntyä ns. objektiivista tiedettä. Joku kertoi minulle myöhemmin, että puhe objektiivisesta tieteestä on vahvasti liioiteltu. Wittgensteinin Huomautuksia psykologian filosofiasta 1 & 2 olivat vasta ilmestyneet. En oivaltanut niistä paljoakaan, mutta tulipahan oheislukemistosta tutustuttua analyyttisen filosofian sekä alkuvaiheisiin että myöhäisvaiheisiin liittyviin näkökohtiin. Kiinnostavin graduvaiheeseen liittyvä teos oli Martin Kuschin väitöskirja Language as calculus vs. universal medium. Hän sovelsi siinä Jaakko Hintikan teoriaa siitä, miten toisten filosofien mukaan totuudesta ei voida sanoa mitään ja toisten mukaan voidaan. Hintikka kannattaa näkemystä, jonka mukaan malliteoreettinen semantiikka, independence friendly logic ja muut vastaavat keksinnöt kyseenalaistavat Wittgensteinin kuuluisaan lauseeseen ”kieleni rajat ovat maailmani rajat” tiivistyvät lähtökohdat. Ajatus, että emme voi ylittää käyttämäämme kieltä pätee kieleen kokonaisuutena mutta ei sen yksittäisten osien osalta. Tästä syystä koko hermeneuttisen filosofian ja myös sen pohjalta muotoiltujen teologisten teorioiden status on ongelmallinen. Niiden kielen luonnetta koskeva lähtökohta on luultavasti virheellinen.

Muodolliseen logiikkaan en koskaan paneutunut kunnolla, mutta von Wrightin Logiikka, filosofia ja kieli oli tärkeä lukukokemus ja eräät Hintikan kirjoitukset valottivat formaalilogiikan merkitystä niin paljon, että opin arvostamaan siihen paneutuvia, kunhan nyt eivät aivan kaikkeen p:tä ja q:ta sotkisi. Luulisin, että suurin osa väitöskirjatason filosofiaan asti voidaan ilmaista luonnollisella kielellä. Vain erittäin monimutkaiset ja korkeat abstraktiot on kätevää esittää formaalisesti. Jos jonkin voi esittää yhdellä sivulla, miksi siihen pitäisi uhrata 100? Eri asia on, ettei näitä formalisointeja kovinkaan moni lue, syytä vaikka varmaankin olisikin.


6.
Tähän päättyy tarina teologian opiskeluistani. Opiskelin, tutkin ja opetin perustutkinnon jälkeen 1990-luvun teologiaa ja filosofiaa Helsingissä sekä eräissä muissa kaupungeissa. Ei ole tarkoituksenmukaista valaista näitä vaiheita. Jotain tunnelmallista kai voisi todeta.

Professori Heikki Kirjavainen sanoi kerran jotakin sen tapaista, että olisi kiinnostavaa olla pilvi, sillä sen ominaisuus on kehkeytyvyys. Kun lausuin Kirjavaisen 60-vuotispäivillä luonnehdintani, että formaalilogiikkaan parhaiten teologisessa tiedekunnassa perehtynyt Kirjavainen on mielestäni eräänlainen p, hän vastasi erittäin osuvasti, että jos p niin q.

Syy siihen, etten – kuten vanhassa säätysuomessa sanottiin – antautunut papinuralle opintojen jälkeen on moninainen ja osittain hämärä. Sitä nyt vaan oli niin ehdoton tai jotakin muuta kai voisi yrittää sanoa. ”Ou, olinkos minä nuorena noin hurskas,” sanoi joskus Lauri Haikolakin. Kävi monesti mielessä, että olisi kaiketi jotakin hyvä osatakin. Kansakoulun uskonnonkirjassakin oli kertomus Albert Schweitzerista, joka ensin omistautui opinnoille ja vasta sitten meni töihin. Tämä on mielestäni vielä nykyispäivinä hieno kertomus. Mainitsen, että mm. eräät papillista käyttäytymistä koskevat kirkkolain kohdat tuntuivat minusta itseeni sopimattomilta silloin, kun olin nuori. Ehkä joku muukin on miettinyt niitä. Luulisin, että sopivaa käyttäytymistä koskevien kohtien tarkoituksena ei ole kuitenkaan esittää, että pappisvirkaan vihityn pitäisi lopettaa ns. ’eläminen’ mitä se sitten lieneekin. Lisäksi jokaiselta yhteiskunnan jäseneltä odotetaan, ettei hän ole muille erityiseksi pahennukseksi. On jokaisen kannalta parempi, että ihmiset hiukan hillitsevät itseään kuin että mitään itsehillintää ei esiintyisi.

Nykyisin kannatan näkemystä, jonka mukaan teologian maisteriksi valmistuvien olisi hyvä hakeutua papeiksi tai uskonnonopettajiksi. Teologinen tutkinto on kyllä hyvä yleissivistävä tutkinto, mutta mielestäni ajatus teologisen koulutuksen annista ammattipätevyyden mielessä muihin kuin kirkon tai koulun tehtäviin on pötypuhetta. Myös teologisen tiedekunnan olemassaolo perustuu näkemykseni mukaisesti siihen, että siellä saadaan tiedollinen pätevyys, joka vaaditaan pappina tai uskonnonopettajana toimimiseksi. Muunlaiset puheet ovat mukavaa nojatuolifilosofiaa, nättejä aforismeja. En pidä hyvänä sitä, että tutkimusten mukaan verraten vähäinen prosentti teologian opiskelijoista hakeutuu kirkon virkaan. Tämän asian taustalla saattaa piillä seikka, joka on vaikuttanut myös omaan vaellukseeni.

1990-luvun alkupuolella kirkolla ei erityisesti eteläisessä Suomessa ollut tarjota papinvirkoja kaikille vastavalmistuneille teologeille. Tästä syystä monet heistä joutuivat opettelemaan uuden ammatin. Kun uusi ammatti on opeteltu, ei ole enää kiinnostusta palata alkuperäisen koulutuksen mukaiseen työhön. Keski-ikäisenä näet elämä on jo monilta osin lyönyt itsensä lukkoon. Ehkä nämä olosuhteiden pakosta syntyneet irtiotot ovat osaltaan luoneet mallia sille, että teologi voi saada työtä muualtakin kuin koulusta tai kirkosta. Tämän mallin vaikutusta on ehkä vahvistanut myös se, että yhteiskunnassa vallitseva asenne uskontoon, pappeihin ja teologeihin on tällä hetkellä myönteisempi kuin esimerkiksi kohta 20 vuotta sitten, jolloin aloitin teologian opinnot. Teologista tutkimusta ja koulutusta arvostetaan ja kirkon toiminta on monin tavoin kiitettyä. Ehkä jonkun mieleen on väikkynyt, että teologinen toiminta voisi laajentua myös perinnäisten instituutioiden ulkopuolelle.

Jos omista puuhistani ei-teologisissa työympäristöissä pitäisi jotakin sanoa, kaiketi teologian opiskelusta on ollut paljon hyötyä edellytysten luomisessa. Siitä on ollut kuitenkin peräti vähän mitään ehdottomasti osoitettavaa välitöntä hyötyä. Olen nykyisin yksityisen, yleissivistävää, ammatillista ja vapaatavoitteista koulutusta antavan oppilaitoksen rehtori. Nykyisessä työelämässä, myös ja miltei vasitenkin Opetusministeriön koordinoimassa, johtajana oleminen merkitsee eräiltä osin sangen välinerationalististen ajattelumuotojen käytäntöön panemista. On vaikea välttää sitä, että ei tekisi toisista ihmisistä välineitä. Sellainen on moraalisesti moitittavaa. Luulisin, että kyseessä on myös synti. Tästä syystä on hyvä, että yhteiskunta rahoittaa koulutusta, jonka läpäissyt voi toimia tehtävissä, jotka helpottavat tällaisten kysymysten kanssa elämisessä.

Rehtorina olemista olen katkaisuhoitanut luennoimalla kirkko-oppia ja etiikkaa Venäjällä, Pietarin kaupungista 10 kilometrin päässä sijaitsevassa Koltusin kylässä. Minusta Pietari on hieno kaupunki. Näin tapahduttua huomaan, että olen palannut alkuuni takaisin, Gogolin novelleihin. Dostojevskikin on lausunut, että me kaikki olemme tulleet Gogolin Päällysviitasta. Nimike rehtorikin tuntuu vähän samalta kuin reviisori. Tulee mieleen Gogolin sanat: ”Lapsi kastettiin, jolloin hän pillahti itkuun ja irvisti, ikään kuin olisi aavistanut, että hänestä aikanaan tulee nimineuvos.” Vielä nykyisinkin maailma hahmottuu joskus eräiltä osin kuolleiden sielujen myymisenä ja mielipuolen päiväkirjana. On monenmoista huuliveikkoa eli osaajaa, joka on yltänyt ns. huipulle. Teologian anti työelämälle voisi liittyä siihenkin, että osattaisiin iloita pikkuisen vähemmästäkin.

…
Noin siis vuonna 2002. Ehkä 10 vuoden kuluttua kerron 90-luvusta seikkaperäisemmin. Se oli kiinnostava. Tekstissä näkyy, että se oli laadittu luentosarjaan, jonka nimi oli Teologia ja työelämä. Yksi luennoitsija, Martti Lindquist, jonka peruskurssit kuuntelin, on kuollut jo, kuten moni muukin tekstissä mainittu, Haikola, Peter, Teinonen ja muut, ratki taivaassa jo.