3.
Pääsin ylioppilaaksi Orwellin vuonna 1984 melko keskinkertaisin paperein. Sellaisilla pääsi siihen aikaan teologiseen tiedekuntaan, joskin aloitin opintoni vasta seuraavana vuonna vuoden asioita mietittyäni. Yleensä ylioppilasvaiheessa ihmisellä herää jonkinlainen moraalinen murrosikä, ja minullakin oli sellainen, muutaman vuoden. Asuin pari vuotta Heränneiden ylioppilaskodilla, kävin armeijan, jossa sain määräyksen toimia pappina Ilmavoimissa. En kokenut sitä hommaa millään lailla mielekkääksi. Vasta myöhemmin kertausharjoituksissa Niinisalossa muutin kantaani. Mielestäni Puolustusvoimien kirkollinen työ on tai ainakin voisi olla yksi merkittävimmistä aikuisväestön piirissä tapahtuvista kirkollisista työmuodoista.
Ahkera teologian opiskeluni alkoi armeijan käytyäni, 1988. Kandidaatiksi valmistuin 1992. Olin perustutkinto-opiskelija vuosina 1985-92, 6.5 vuotta. Niistä yhden vuoden olin armeijassa, pari vuotta omistauduin hölmöilyille ja n. 4 vuotta opiskelin ahkerasti. Pidänkin 4 tai 5 vuotta kohtuullisena aikana tutkinnon suorittamiseksi. Toivon kuitenkin, että yhteiskunta voisi pysyä sikäli vauraana, ettei se vaatisi opiskelijoilta suoritusta tässä ajassa. Ylioppilaskodeissa asuminen, opintojen varhaisvaiheen Sturm und Drang, pistäytyminen työelämässä jne. ovat tärkeitä asioita, vaikka en enää haluaisikaan elää niitä uudelleen. Mikäli tulostavoitesuomi poistaa opiskelijaelämäksi kutsutun elämänvaiheen, uskon, että tämä on yhteiskunnan itsensä kannalta tappiollista.
Opiskeluaikanani tiedekunnassa vaikuttivat sodan käyneiden opettajien perinteen viimemuistot. Näistä henkilöistä keskeisin oli dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen, jonka luentoja kuuntelin ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Teinonen oli tuolloin tiedekunnan narri. Häntä sanottiin hullu-Teinoseksi, vanhemmat teologit Maestroksi. Teinosen spritualiteetin teologian käännökset, erityisesti Ristin Johanneksen teokset, Fransiskus Assisilaiseen liittyvät tekstit, eräät mestari Eckhartin katkelmat ja hänen kaksi Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran sarjassa julkaisemaansa mystikkokirjaa olivat minulle se varsinainen uusi, johon opintojeni alkuvaiheessa tutustuin. Eräänlaista populaarilundilaista katsomusta edustaneelle nuorellemiehelle se, että Luther ei ollutkaan maailman ainoa teologi ja että roomalaiskatolinen perinne on kiehtova eikä vain topeliaanisen viekastelun maailma, olivat tärkeitä uusia oppeja. Luennoitsijana Teinonen oli ekstaattinen. Toisin kuin väitetään, hänen viimeinen luentonsa ei tarkasti ottaen päättynyt sanoihin hoc est, vaan sanoihin ”tämä oli viimeinen luento, jonka pidin tässä yliopistossa”. Tämän sanottuaan SAT käveli pois Neitsytpolun suuresta luentosalista ja muutti Malagalle.
4.
Opiskeluaikoinani Helsingissä vieraili monia kiehtovia ulkolaisia vieraita. Kun assisilainen fransiskaaniveli Max Mizzi vieraili noihin aikoihin Suomessa, näin elämäni ensimmäisen elävän munkin. Innostuin asiasta niin paljon, että matkustin vuoden päästä Assisiin. Asuin siellä vuorella teltassa. Koska ei ollut turistikausi, minut huomattiin, ja kyläläiset toivat minulle lämpimiä huopia ja kananmunia. Max Mizzi esitteli pohjoiselle vieraalle paikallista luostaria. Näin Giotton legendamaalaukset ja vaelsin San Damianon kirkolle, jossa Fransiskus oli kuullut krusifiksin puhuvan. Assisista Vatikaanin aukiolle saavuttuani minun oli vaikea käsittää, mitä tekemistä köyhillä veljillä ja Vatikaanilla on. Pietarin kirkko oli kokemusmaailmassani kuin McDonaldsin keskustoimisto.
Max Mizzin vierailun aikoihin tapahtui myös toinen teologivierailu, johon osallistuin. Kyseessä oli Dorothee Sölle. Tuttavapiirini eetokseen kuului ajatella, että Sölle on falski. Teinonenkin oli suostunut sanomaan tälle ainoastaan, että ”onpa teillä kauniit silmät”. Olinkin innostuneempi John Irwingin Porthaniassa tapahtuneesta esiintymisestä, jonka aikana hän luki teostaan Ystäväni Owen Meany. Eräänlaisena evankeliumimuunnelmana teos voisi olla hyvä gradun aihe.
Erityistä hohtoa liittyi Luther-tutkijoiden järjestämiin kansainvälisiin seminaareihin. Niissä esiintyi mm. roomalaiskatolinen Peter Manns, 200-kiloinen Euroopan Historian Instituutin johtaja Mainzista. Matkustin Mannsin luokse keväällä –88 Mainziin. Hän tutki tuolloin Bernhard Clairvauxlaisen Korkean Veisun kommentaaria aamupäivisin. Päivällä kävimme ruokailemassa, jonka jälkeen Manns meni lukemaan Jerry Cottoneita. Hän luki niitä kolmesta syystä: niissä tiedettiin, mikä on hyvä ja paha, niissä aina hyvä voitti ja kolmanneksi niillä ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Aamuisin Mannsin assistentti ja hänen seuraajansa virassa Rainer Vinke, joka oli koulutukseltaan myös lääkäri, kävi antamassa Mannsille insuliinipiikin. Lääkäri- ja teologikoulutuksensa lisäksi Rainer lauloi salanimellä Euroopan oopperataloissa, mm. La Scalassa. Iltaisin soitti Mannsin Pariisissa asuva äitipuoli ja nuhteli tätä siitä, että ennen niin ihanasta ihmisestä oli tullut moinen moukka. Mannsin äitipuoli oli erään ranskalaisen kenraalin leski. Kenraali oli adoptoinut tuolloin Italiassa sotavankeudessa olleen Saksan armeijan tykistöluutnantti Mannsin toisen maailmansodan jälkivaiheissa. Manns sanoi minulle ylpeyttä teeskennellen, että hän oli ollut Hitlerin armeijan upseeri eli siis paha ihminen. Minulla oli tuolloin kyllin röyhkeyttä vastata, että minä taas Mannerheimin.
Pääsin ylioppilaaksi Orwellin vuonna 1984 melko keskinkertaisin paperein. Sellaisilla pääsi siihen aikaan teologiseen tiedekuntaan, joskin aloitin opintoni vasta seuraavana vuonna vuoden asioita mietittyäni. Yleensä ylioppilasvaiheessa ihmisellä herää jonkinlainen moraalinen murrosikä, ja minullakin oli sellainen, muutaman vuoden. Asuin pari vuotta Heränneiden ylioppilaskodilla, kävin armeijan, jossa sain määräyksen toimia pappina Ilmavoimissa. En kokenut sitä hommaa millään lailla mielekkääksi. Vasta myöhemmin kertausharjoituksissa Niinisalossa muutin kantaani. Mielestäni Puolustusvoimien kirkollinen työ on tai ainakin voisi olla yksi merkittävimmistä aikuisväestön piirissä tapahtuvista kirkollisista työmuodoista.
Ahkera teologian opiskeluni alkoi armeijan käytyäni, 1988. Kandidaatiksi valmistuin 1992. Olin perustutkinto-opiskelija vuosina 1985-92, 6.5 vuotta. Niistä yhden vuoden olin armeijassa, pari vuotta omistauduin hölmöilyille ja n. 4 vuotta opiskelin ahkerasti. Pidänkin 4 tai 5 vuotta kohtuullisena aikana tutkinnon suorittamiseksi. Toivon kuitenkin, että yhteiskunta voisi pysyä sikäli vauraana, ettei se vaatisi opiskelijoilta suoritusta tässä ajassa. Ylioppilaskodeissa asuminen, opintojen varhaisvaiheen Sturm und Drang, pistäytyminen työelämässä jne. ovat tärkeitä asioita, vaikka en enää haluaisikaan elää niitä uudelleen. Mikäli tulostavoitesuomi poistaa opiskelijaelämäksi kutsutun elämänvaiheen, uskon, että tämä on yhteiskunnan itsensä kannalta tappiollista.
Opiskeluaikanani tiedekunnassa vaikuttivat sodan käyneiden opettajien perinteen viimemuistot. Näistä henkilöistä keskeisin oli dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen, jonka luentoja kuuntelin ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Teinonen oli tuolloin tiedekunnan narri. Häntä sanottiin hullu-Teinoseksi, vanhemmat teologit Maestroksi. Teinosen spritualiteetin teologian käännökset, erityisesti Ristin Johanneksen teokset, Fransiskus Assisilaiseen liittyvät tekstit, eräät mestari Eckhartin katkelmat ja hänen kaksi Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran sarjassa julkaisemaansa mystikkokirjaa olivat minulle se varsinainen uusi, johon opintojeni alkuvaiheessa tutustuin. Eräänlaista populaarilundilaista katsomusta edustaneelle nuorellemiehelle se, että Luther ei ollutkaan maailman ainoa teologi ja että roomalaiskatolinen perinne on kiehtova eikä vain topeliaanisen viekastelun maailma, olivat tärkeitä uusia oppeja. Luennoitsijana Teinonen oli ekstaattinen. Toisin kuin väitetään, hänen viimeinen luentonsa ei tarkasti ottaen päättynyt sanoihin hoc est, vaan sanoihin ”tämä oli viimeinen luento, jonka pidin tässä yliopistossa”. Tämän sanottuaan SAT käveli pois Neitsytpolun suuresta luentosalista ja muutti Malagalle.
4.
Opiskeluaikoinani Helsingissä vieraili monia kiehtovia ulkolaisia vieraita. Kun assisilainen fransiskaaniveli Max Mizzi vieraili noihin aikoihin Suomessa, näin elämäni ensimmäisen elävän munkin. Innostuin asiasta niin paljon, että matkustin vuoden päästä Assisiin. Asuin siellä vuorella teltassa. Koska ei ollut turistikausi, minut huomattiin, ja kyläläiset toivat minulle lämpimiä huopia ja kananmunia. Max Mizzi esitteli pohjoiselle vieraalle paikallista luostaria. Näin Giotton legendamaalaukset ja vaelsin San Damianon kirkolle, jossa Fransiskus oli kuullut krusifiksin puhuvan. Assisista Vatikaanin aukiolle saavuttuani minun oli vaikea käsittää, mitä tekemistä köyhillä veljillä ja Vatikaanilla on. Pietarin kirkko oli kokemusmaailmassani kuin McDonaldsin keskustoimisto.
Max Mizzin vierailun aikoihin tapahtui myös toinen teologivierailu, johon osallistuin. Kyseessä oli Dorothee Sölle. Tuttavapiirini eetokseen kuului ajatella, että Sölle on falski. Teinonenkin oli suostunut sanomaan tälle ainoastaan, että ”onpa teillä kauniit silmät”. Olinkin innostuneempi John Irwingin Porthaniassa tapahtuneesta esiintymisestä, jonka aikana hän luki teostaan Ystäväni Owen Meany. Eräänlaisena evankeliumimuunnelmana teos voisi olla hyvä gradun aihe.
Erityistä hohtoa liittyi Luther-tutkijoiden järjestämiin kansainvälisiin seminaareihin. Niissä esiintyi mm. roomalaiskatolinen Peter Manns, 200-kiloinen Euroopan Historian Instituutin johtaja Mainzista. Matkustin Mannsin luokse keväällä –88 Mainziin. Hän tutki tuolloin Bernhard Clairvauxlaisen Korkean Veisun kommentaaria aamupäivisin. Päivällä kävimme ruokailemassa, jonka jälkeen Manns meni lukemaan Jerry Cottoneita. Hän luki niitä kolmesta syystä: niissä tiedettiin, mikä on hyvä ja paha, niissä aina hyvä voitti ja kolmanneksi niillä ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Aamuisin Mannsin assistentti ja hänen seuraajansa virassa Rainer Vinke, joka oli koulutukseltaan myös lääkäri, kävi antamassa Mannsille insuliinipiikin. Lääkäri- ja teologikoulutuksensa lisäksi Rainer lauloi salanimellä Euroopan oopperataloissa, mm. La Scalassa. Iltaisin soitti Mannsin Pariisissa asuva äitipuoli ja nuhteli tätä siitä, että ennen niin ihanasta ihmisestä oli tullut moinen moukka. Mannsin äitipuoli oli erään ranskalaisen kenraalin leski. Kenraali oli adoptoinut tuolloin Italiassa sotavankeudessa olleen Saksan armeijan tykistöluutnantti Mannsin toisen maailmansodan jälkivaiheissa. Manns sanoi minulle ylpeyttä teeskennellen, että hän oli ollut Hitlerin armeijan upseeri eli siis paha ihminen. Minulla oli tuolloin kyllin röyhkeyttä vastata, että minä taas Mannerheimin.
Jatkuu seuraavassa blogissa...
3 kommenttia:
Minun mielessäni ja mielikuvituksessani eräs myöhäiskeskiajan kaikkein vaikuttavimpia tapauksia on Franciscus Assisilaisen ja ehkä kaikkien aikojen - ainakin maallisen vallan kannalta katsoen - suurimman paavin: Innocentius III tapaaminen vuonna 1209.
Sen ajan maailman (ainakin Euroopan) rikkain ja mahtavin valtias kohtaa ehdotonta köyhyyttä ja karua - vain Jumalalle pyhitettyä elämää saarnaavan miehen.
Molemmilla herroilla on siis sama "toimeksiantaja" - Jumala, mutta miten erilaisia ovatkaan "toimeksiannot" näiden kahden "tahtoihmisen ja hengellisen (että maallisen) voimamiehen" suhteen.
Kaikkein merkillisintä ja vaikuttavinta on kuitenkin se, että tuo maailman mahtavin hyväksyy eteensä matelevan maailman "mitättömimmän".
On tietysti turha romantisoida tämän enempää kyseistä kohtaamista, sillä ilmeisesti Innocentius III toimi Franciscuksen toiminnan ja periaatteet hyväksyessään kirkkopoliittista realismia noudattaen.
Olihan hänellä ihan tarpeeksi hankaluuksia muidenkin kerettiläisiksi luokiteltujen suuntausten kanssa (esim. albigenssit).
Kirkkoa koossa pitävästä köyhästä miehestä nähty uni, jonka Innocentiuksen kerrotaan nähneen hänen kieltäydyttyään edellisenä päivänä ottamasta vastaan Franciscusta ja tämän delegaatiota, saattaa olla pelkästään hyvin laskelmoitua politiikkaa.
Joka tapauksessa unen sanoma ennusti kristillisen kirkon tulevaa historiaa täysin pieleen, mitä tulee Franciscuksen alulle paneman liikkeen vaikutuksiin.
*
Innocentiukselle on silti syytä antaa tunnustusta hänen suhtautumisestaan Franciscukseen.
Toisaalta - mikäli Innocentiuksen jyrkkä tuomio neljännen ristiretken aikana tehdystä Konstantinopolin ryöstöstä (1204) oli todella myös hänen oma kantansa eikä pelkkä kirkkopoliittinen ärähdys, se herättää ainakin minun sympatiani, koska kyseinen tapaus on eräs kuvottavimpia kristinuskon lähetystyön "nimissä" tehtyjä väkivaltaisuuksia.
Mutta sen taustaltahan löytyy pikemminkin venetsialainen kauppiasmoraali(ttomuus) kuin kristillinen käännytysmotiivi.
Alla oleva wikipedia-sitaatti näyttäisi puhuvan Innocentiuksen puolesta.
*
'"Prior to the launching of the Crusade he had insisted that no Christian cities be attacked. He sharply denounced Boniface of Montferrat, commander of the so-called "Fourth Crusade" (1202–04) for his actions:
"You rashly violated the purity of your vows; and turning your arms not against Saracens but against Christians, you applied yourselves not to the recovery of Jerusalem, but to seize Constantinople, preferring earthly to heavenly riches . . .
These 'soldiers of Christ' who should have turned their swords against the infidel have steeped them in Christian blood, sparing neither religion, nor age, nor sex . . .. They stripped the altars of silver, violated the sanctuaries, robbed icons and crosses and relics . . .. The Latins have given example only of perversity and works of darkness. No wonder the Greeks call them dogs!"'
(quoted by Warren Carroll in The Glory of Christendom)
Muistelen joskus 60-70-lukujen tietämissä, kun oli pulaa papeista, jaetun opiskelijaravintoloihinkin traktatteja, joissa kerrottiin papintyön olevan työtä siinä missä mikä tahansa työ.
Vielä tuolloin ihmeteltiin, että vaikka papin työ on kutsumustyö, niin syrjäseuduille saada pappeja. Samaa sanottiin lääkäreistä.
Dudivie. Ajattelen niin, että kaikki tunteet eivät liity Jumalaan. Jos katsot väitöskirjaani, niin lue sen kolmas luku, joka on paras.
Lähetä kommentti