Teologi kuukävelijänä: suuri askel itselle, pieni ihmiskunnalle. 1

Teologinen tiedekunta Helsingissä järjesti syksyllä 2002 luentosarjan, jossa muihin kuin kirkon virkoihin ajautuneet teologit kertoivat kohtalostaan. Pidin oheisen paperin tässä luentosarjassa. Laitan sen blogiin muutamassa osassa, sillä se on verraten pitkä.

1.
Petrus Abelard väittää teoksensa Historia Calamitatum eli Onnettomuuksieni historia alkusanoissa, että hänen elämänsä on lohdutuksen lähde. Se on sitä siksi, että siihen tutustuessaan lukija oivaltaa omien vaikeuksiensa mitättömyyden. Aikalaisemme Richard Swinburne puolestaan esittää teokseen Philosophers who believe sisältyvässä artikkelissa, että hän on vienyt induktioloogisella jumalatodistuksellaan ihmiskuntaan henkisesti askelen eteenpäin. Todistuksen mukaan Jumalan olemassaolo on todennäköisempää kuin se, että Jumala ei olisi olemassa. Jumalan olemassaoloa koskevien todistusten kasauma saa näet Bayesin kaavassa todennäköisyysarvon, joka on yli ½. Hyvin tehty Swinburnelta.

Kaksi esimerkkiä riittäkööt viittaamaan siihen, että henkilökohtaisiin pyrintöihin liittyy ajoittain vahva intensiteetti. Henkilön voi vallata kiusaus ajatella kokemuksen intensiteetin perusteella, että hänen pyrintönsä ovat jotenkin yleisesti merkittäviä. Ne ovat sellaisia joko niin, että niiden pitäisi olla paradigmaattisia muiden ihmisten pyrinnöille tai niin, että ne muuttavat maailmaa. Oma kantani lähenee nominalismia. Sen mukaan ihmisten pyrinnöt voivat olla ainutkertaisia, mutta sellaisina niihin ei tarvitse liittyä mitään erityisen mallikasta tai merkittävää. Abelardin teoksen nimi hymyilyttää minua. Sanoisinkin, että elämän ikävämpien vaiheiden lävitse on terveellisempi vaeltaa, mikäli etsii niistä myös niihin liittyviä huvittavia aspekteja. Jos siis seuraavista muistoistani teologisen elämän poluilla on jollekin jotakin huvitusta, puheenvuoroni täyttää tehtävänsä.

Esitykseni otsikko sisältää ainakin seuraavia ajatuksia. Ensinnäkin olen halunnut hieman ironisoida Abelardin mahtipontisuutta ja sen perillisenä silloin tällöin esiintyvää ajattelutapaa teologien poikkeavista elämänratkaisuista. Toiseksi otsikko välittää henkilökohtaisen kokemuksen. Kuu merkitsee ihmisvinkkelistä seutua, jonne voimme matkustaa, mutta jossa emme osaa elää. Harjoittaessani teologian opintoja ja myöhemmin teologin ammattia minulla on ollut usein olo, että teologia ja teologinen yhteisö on kuu, jonne on jännittävää matkustaa, mutta missä en taida elää. Vastaavasti toimiessani epäteologisissa tehtävissä ja ympäristöissä, olen usein kokenut teologisen koulutukseni ja toimintani tekijäksi, jonka näkökulmasta epäteologiset tehtävät ja ympäristöt ovat vaikuttaneet kuulta. Otsikon jälkiosan ajatuksen selitin jo yllä.

2.
Vastaukseni kysymykseen ”Miksi ryhdyin opiskelemaan teologiaa?” on seuraava. Ihmisen elämän suuntautumiseen vaikuttavat hänen lähiympäristönsä, perhe, sukulaiset, ystävät ja koulussa saadut virikkeet. Mainitsen näistä asioista, että setäni, isäni serkku, mummini veli ja isä sekä tämän veli ovat tai olivat luterilaisia pappeja. Heistä mummini setä August Peltonen oli jopa edennyt nykyisin professuuriksi muutettuun Raamatun alkukielten apulaisen virkaan Helsingin yliopistossa. Hänen lempinimensä oli Katufi ja häntä pidettiin kuivakkaana opettajana. Peltosen väitöskirjan aiheena oli Paavalin käsitys lihasta. Myöhemmin hän suomensi joitakin Lutherin teoksia. Teologiaa paremmin hän menestyi liiketointen alalla hankkien mm. omistukseensa Nurmijärvellä sijaitsevan Raalan kartanon. Kartano on Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä mainittu Viertola. Olin siellä lapsena kutsuilla. Söin varpaiden väliin asetettua rinkeliä, mihin mielestäni muumioituneet sukulaiseni totesivat, että ”pieni persoonallisuus”. Kuten Pauli K. Niemelä mainitsee väitöskirjassaan Antti Filemon Puukko. Suomalainen vanhan testamentin tutkija ja tulkitsija, Peltonen kuului ensimmäiseen historiallisen tutkimuksen eksegeettisukupolveen maassamme. Sen merkittävin tutkija oli Antti Filemon Puukko ja muut jäsenet Athur Hjelt ja Sten Edvard Stenij. Viimemainittuun liittyy perheessäni seuraava muisto. Isotätini Laina Kalmari oli tenttimässä ylioppilaskirjoituksiin liittyvää uskonnon tenttiä Stenijlle vuonna 1912. Hän meni tentissä lukkoon. Stenij oli tuolloin todennut, että jos minä nyt kysyisin neidiltä Jumalan pojan nimen, neiti ei sitä tietäisi. Laina oli kimpaantunut ja huutanut niin paljon kuin kurkusta lähti: JEESUS! Lainalla, joka eli miltei 100-vuotiaaksi, oli muitakin hauskoja juttuja. Kun hän Martin Niemöllerin ollessa jo keskitysleirillä vieraili tämän kodissa, hän törmäsi pieneen poikaan, jolta hän kysyi, että kukas siinä. Poika pamautti: Niemöller..

Vanhempani puolestaan ovat kuvataiteilijoita. Kodissamme käytiin joulukirkossa ja äiti kehotti lukemaan Vanhaa testamenttia, erityisesti psalmeja. Jeesuksella ei kotimme kristillisyydessä ollut muistikuvieni mukaan merkittävää roolia. Olin lapsena innostunut Israelin kansan vaiheista. Muistan miettineeni 5-vuotiaana kysymystä, miten on mahdollista, että Jumala on jossakin ja kaikkialla samanaikaisesti. Yleensä harrastukseni eivät kuitenkaan olleet uskontoon liittyviä. Olin pikemminkin orastava kulttuurihenkilö. Kansakoululaisena ja varhaisnuoruudessa harrastin erityisesti Gogolin ja Tsehovin novellien sekä Ollin pakinoiden lukemista ja klassisen musiikin kuuntelemista. Soitin viulua, lauloin muutamassa kuorossa ja kävin konserteissa. Kirjalliset harrastukset alkoivat varhain. Lueskelin murrosikäisenä Tulenkantajiksi nimetyn kirjallisen ryhmittymän teoksia, erityisesti Mika Waltaria ja Olavi Paavolaista. Muusta kirjallisuudesta muistan, miten erityisesti Pentti Saarikosken kokoelman Mitä tapahtuu todella? eräät runot tekivät minuun voimakkaan vaikutuksen. Vanhempieni tuttavapiiriin kuului runsaasti teologisesti epäilyttäviä henkilöitä. Heistä tunnetuin lienee elokuvaohjaaja Rauni Mollberg, jonka Timo K. Mukan romaaniin pohjautuvan elokuvan Maa on syntinen laulu syntyvaiheista kuulin paljon lapsena. Ystäväni Eira Mollberg kirjoitti myöhemmin näistä asioista näytelmän Suutarin lapsilla ei ole kenkiä sekä romaanin Vakuuslapset. Näissä taiteellisissa töissä ei viitata lapsuuskotini elämään, mutta kuulun asianosaisiin. Ei ole siis mitenkään itsestään selvää, että ryhdyin lukemaan teologiaa. Ehkä jokin muu humanistinen ala olisi ollut minulle sopiva. Ehkä etsiytymiseni uskonnonfilosofian opintojen tielle heijastaa näitä taustoja.

Kuten monilla, teologian harrastamiseni alkoi joskus rippikouluiässä. Kävin rippikouluni Aholansaaressa, Paavo Ruotsalaisen kotisaaressa. En ennen rippikoulua tiennyt körttiläisyydestä muuta kuin Paavo Ruotsalaisen vuonna 1977 julkaistun juhlapostimerkin. Rippikoulussa tutustuin moniin uusiin asioihin kuten kristinoppiin ja Siionin virsiin. Molempien kieli oli minulle käsittämätöntä. Halu käsittää tätä kieltä oli keskeinen kannustin teologisille harrastuksille. Se oli sikäli palava, että ensimmäisen lukioluokan jälkeen osallistuin kesäyliopiston yleisen teologian kursseille, joita vetivät Risto Cantell ja Risto Lauha, ensimmäiset akateemiset teologian opettajani. Lukiolaisena lueskelin jonkin verran teologista kirjallisuutta, mm. Lutherin teosten käännöksiä, Lennart Pinomaan toimittamaa teosta Teologia etsii suuntaa ja myös suomalaisia tutkimuksia kuten Tuomo Mannermaan In ipsa fide Christus Adest. Olavi Castrenin tekemän lyhennelmän Anders Nygrenin kuuluisasta kirjasta Eros och Agape löysin Tampereen kaupunginkirjastosta joskus lukioluokilla. En tietenkään ymmärtänyt lukemastani kovinkaan paljoa. Jotenkin tajusin, että Luther oli sankari ja Melanchthon luterilaisuuden synnyttänyt konna. Tämän näkemyksen kohtasin Lauri Haikolan teksteissä. Haikola oli ensimmäinen suomalainen teologinen idolini. Opiskeluaikoinani kävin hänen luonaan joitakin kertoja. Kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa, hän kysyi ensisanoikseen ”oletkos sinä lukenut Tunnustuskirjat latinaksi?” Vastasin, etten ole. Haikola sanoi: ”Ei se mitään, minä olen.”

Lukion kävin iltakoulussa kahdesta syystä. En viitsinyt herätä aamuisin kouluun ja iltakoulun vähäinen tuntimäärä loi tilaa lukuharrastuksille. Vahvimpiin niistä kuului Terho Pursiaisen teos Sokea äiti, joka ilmestyi viimeisinä kouluvuosinani. Teosta luettuani ajoin järkyttyneenä polkupyörällä Tampereen Eka-marketin edessä olevaa ylämäkeä ja olin sekoittuneiden tunteiden vallassa. Täsmensin tunteitani ajatukseksi, jonka mukaan Jumala ei ole vastaus vaan kysymys. Pidin ihan itse keksimääni teologista muotoilua syvällisenä, mistä voi kylläkin olla useampaa kuin yhtä mieltä. Kun viitisentoista vuotta myöhemmin opetin teologisessa tiedekunnassa filosofian harjoituksia, joku kysyi, pitääkö paikkansa, että Suomen kirkossa oli kerran pappi, joka sanoi menettäneensä uskonsa ja luopui pappisvirasta. Niinpä niin. Suuri askel itselle, pieni ihmiskunnalle.