Seminaaripäivä

Lähdin aamulla ennen säällisen kirjoitusajankohdan koittamista lentokentälle hakemaan Viljo Remeksen ja Jaska Eleniuksen seminaariin, jonka pidimme Paavo Ruotsalaisesta.

Esa Ruuttunen tuli myöhemmin päivällä Eero Väätäisen kanssa ja esitti murskaavaa tulta eli musiikkia.

Seminaarin jälkeen vein osan kentälle ja menin Esan konserttiin kirkkoon. Riensin sieltä kertomaan Torsti Lehtiselle ja piispa Arsenille, että nyt menen kyllä kotiin, sillä juhlapäivä on alkanut varhain ja aamulla lähden Joensuuhun.

Kiitoksia kommenteista. Pahoittelen vastausten ja tämän viivästymistä.

Pidin tuon alla olevan jutun, josta olen ottanut ensimmäisen luvun pois, koska laitoin sen tähän blogiin jo aikaisemmin, Frankfurtin teorian selityksen.

Että näin:

PAAVO RUOTSALAINEN TUNNEIHMISENÄ HARRY G: FRANKFURTIN POTASKATEORIAN NÄKÖKULMASTA

Seminaarin suunnittelussa minulle annetun aiheen taustalla on nähdäkseni kirjasessa Täällä lounatuulen alla. Näkökohtia armonkerjäläisten aatehistoriaan luonnostelemani näkemys, jonka mukaan Paavo Ruotsalainen oli tietyssä merkityksessä tunnekristitty, vaikka hän arvostelikin ohimeneviä hengellisiä tuntemuksia uskonelämän pohjana.

Käsitykseni mukaan Paavo liittyy teologianhistorialliseen traditioon, jota on kutsuttu ”sydämen teologiaksi”. Sillä on taustansa keskiaikaisessa teologiassa, mutta se alkaa erityisenä teologianhistoriallisena ilmiönä vallata alaa 1600- ja 1700-luvuilla, jolloin sen tunnetuimmiksi edustajiksi tulevat Nikolas von Zinzendorf, Pierre Poiret sekä Jonathan Edwards. Sydämen teologian tunnetuin ilmaisu on Friedrich Schleiermacherin teoksessa Puheita uskonnosta, jossa uskonto määritellään metafysiikan ja moraalin väliin asettuvaksi riippuvuudentunteeksi äärettömästä. Tätä välitöntä ja autenttista uskonnollista kokemusta käsiteltiin ajan kirjallisuudessa monella tavalla ja Paavo Ruotsalainen on yksi edustaja kyseisen tematiikan osalta.

Seuraavassa en käy läpi Paavon kirjeitä, vaan esitän tulkinnan hänen ajattelustaan Harry G. Frankfurtin kohta läpikäymäni teorian pohjalta. Esitykseni on ehdotus siitä, miten Paavon ajattelua voisi valaista, mutta tarjoan sitä hieman villinä ja ikään kuin historiattomana näkemyksenä, jonka systematisoin pikemminkin yleisen asiantuntemukseni kuin detaljoidun analyysin pohjalta.

1. Potaskan yleinen teoria
(ks. blogi Paskapuheesta)

2. Lasten leipä – humpuuki ja philosophia - potaska

Frankfurtin analyysi on mielestäni ilahduttavan osuva modernin kulttuurimme kannalta. Sitä voi kuitenkin käyttää apuvälineenä myös sen analysoimiseksi, mistä Paavo Ruotsalaisen suhtautumisessa eräisiiin uskonnollisen kokemisen kysymyksiin saattoi olla kysymys.

Paavo Ruotsalainen tunnetusti ei kotiutunut täällä kotiseudullaan vaikuttaneeseen uskonnolliseen herätykseen vaan eli sen suhteen hengellisen arosuden elämää. Uskonnollisista kysymyksistä herkistyneen nuorukaisen näkökulmasta 1700-luvun lopun paikallinen uskonnollisuus vastasi suurin piirtein sitä, mitä Max Black kutsuu hölynpölyksi, siis erityisesti rehentelevien sanojen tai tekojen avulla tapahtuvaa harhauttavaa väärän kuvan antamista toimijan omista ajatuksista, tunteesta tai näkemyksistä tavalla, joka ei suoranaisesti ole valehtelua. Ajan uskonnollinen julistus ei suoranaisesti ollut valehtelua, mutta se oli Paavon kokemusmaailman näkökulmasta rehentelevää harhauttamista, sillä se ei antanut vastausta hänessä poikavuosina syntyneeseen tuomiontuntoon. Lisäksi vastaukseksi tuomiontuntoon tarjottuun hölynpölyyn liittyi aitoa potaskaa, joka ei ollut millään muotoa kiinnostunut totuuden ja valheen välisestä suhteesta. Tätä vastasivat uskonnollisissa tilaisuuksissa esiintyneet viulunsoitto- ja tanssitilanteet, joiden avulla koetettiin yhtäältä väistää Paavon kaltaisten ihmisten kokemien eksistentiaalisten kysymysten käsittelyä sekä toisaalta kanavoida karismaattisia kokemuksia epäuskonnolliseen asiayhteyteen siten, että karismaattiset kokemukset vähitellen menettäisivät dominanssinsa ja korvautuisivat uskovien yhdessäolossa syntyneillä sosiaalisilla tunteilla syntyneessä herätysliikkeessä.

Myöhemmin Paavo viittasi niihin tunteisiin ja kokemuksiin, joita tällaiseen herätykseen liittyy, sanalla lasten leipä. Lasten leipä oli hänelle uskonnollisten kysymysten piiriin äkillisesti havahtuneiden ihmisten kokemusta, joka on ensivaiheessa hyvän ja ravitsevan tuntuista, mutta joka sulaa nopeasti pois ja jättää jälkeensä hengellisen nälän. Lasten leipä on siis kokemuksen ja tunteen hötöä ja puppua, jonka ravintoarvo niin sanotussa pitkässä juoksussa tai loppupeleissä, on mitätön. Sen ravintoarvon vähäisyys johtuu siitä, että sillä ei ole merkittävää informaatiosisältöä henkilön syvempien ja läpi elämän vaivaavien hengellisten kysymysten kannalta. Tämä on uskonnollisten tunteiden näkökulmasta kiinnostavaa, sillä kaikki merkittävät tunneteoriat olettavat, että syvät ja merkittävät tunteet ovat miellyttäviä tai epämiellyttäviä tai näitä sekoittavia tietoisuuden havaintoja informaatioarvoltaan painavista sisällöistä ja kohteista. Lasten leipä liittyy siihen, mitä Paavo hieman harhaanjohtavasti kutsuu tuntemuksiksi. Tuntemukset ovat hengellisen sanoman vaikuttamia ruumiillisia aistimuksia, joiden intensiteetti on verraten korkea, mutta joihin ei liity pidempikestoista tai informaatioarvoltaan merkittävämpää uskonnollista tunnetta. Näin voimakas tuntemusten eli ruumiillisten aistimusten kokeminen on Paavon näkökulmasta emotionaalisesti pinnallista ja itse asiassa heikkoa tunnetta, vaikka se hetkellisesti tuntuukin intentiseetiltään suurelta. Näin kokeva henkilö on, kuten äsken internetin keskustelupalstalta luin, ”ihan fiilareissa”. Hän pakenee sekä itseään että kokemuksen kohdetta jonkinlaiseen hengelliseen hurmioon tai humalaan, jossa hänen ei tarvitse kohdata totuuden ja valheen kysymystä, vaan jossa hän on vaipunut jonkinlaiseen symbioottiseen ja infantiiliin tilaan.

Paavo ei myöhemmässä elämässään katsonut, että tällaisiä tuntemuksia ei voisi olla vaan sen sijaan hän suhtautui niihin suhteellisen ymmärtäväisesti. Hän tunnetusti seurustelu kielilläpuhujien kanssa ja osoitti mielenkiintoa karismaattisen uskonnollisen kokemuksen suuntaan. Itse asiassa hänen suhteensa näihin ilmiöihin vaikuttaa hieman kaksijakoiselta: yhtäältä hän provosoi ja karnevalisoi karismaattista käyttäytymistä, toisaalta hän suhtautui näitä kokemuksia omaaviin ihmisiin myös sellaisella tavalla, että he eivät tulleet nolatuiksi vaan saattoivat kokea hengellisen kokemuksensa valaisua ja syventymistä Paavon seurassa. Paavon korostusten kannalta on kuitenkin selvää, että tämäntyyppiset kokemukset eivät ole hengelliselle elämälle keskeisiä ja että niihin liittyy runsaasti seikkoja, jotka ovat vieraita hänen edustamalleen uskonnollisen tunteen ajatukselle.

Jos siis lasten leipä ei ruokkinut pitkälle siksi, että sen ravintoarvo oli niin vähäinen ja se liittyi lähinnä humpuukiin ja jopa potaskaan, mikä sitten oli Paavolle ominainen uskonnollisen tunteen luonne? Perinnäisen herännäislegendan mukaisesti vastaus kysymykseen ovat seppä Högmanin sanat Paavolle: yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisällinen tunto.
Tämän tarinan mukaisesti ainoa informaatiosisällöltään ladattu kohde, joka voi synnyttää lasten leivän potaskaista hötöä kestävämmän uskonnollisen tunteen, on siis Kristus itse ja hänen kohtaamisensa.

Paavon mukaan Kristus ei kuitenkaan ole veli, joka ottaisi arosutta kädestä ja paijaisi joka hetki uskonnollisen varmuuden kokemuksia herättäen. Kristus sen sijaan tulee ihmisen elämään ristinsä kautta, niin sanotussa ristin koulussa. Uskonnollisen ihmisen elämä kulkee ristiä kantaen via Dolorosaa pitkin pilkan, epävarmuuden ja häpeän, pimeän, väsymyksen ja epätoivon alla. Ristin koulussa syntyvää uskonnollisen eksistenssin tilaa Paavo nimittää vanhatestamentillisella nimellä murhehuone. Murhehuoneessa henkilö menettää mahdollisuutensa humpuukiin eli rehenteleviin sanoihin ja tekoihin, jotka eivät ole suoranaisesti valhetta. Toisin sanoen hän menettää mahdollisuutensa selittää uskonnolliset sisällöt jollakin kokonaisvaltaisella tavalla, jota Paavo humpuukin sijasta nimittää philosophiaksi. Philosophia on hänelle uskonnollisten käsitysten kokonaisuus, joilla henkilö suorittaa uskonnollisen todellisuuden haltuunoton ja muodostaa teoriatyyppisen selitysmallin siitä, kuka Jumala ja millainen on Hänen ja henkilön itsensä välinen suhde. Murhehuoneessa Jumala siis katoaa ja henkilö menettää jopa kykynsä rukoilla. Kaikki sellainen, jota sanoisimme osaamiseksi, osoittautuu potaskaksi. Hengellisen osaamisen sijasta henkilö voi sairastaa, odottaa, ikävöidä ja kaivata sitä, että Jumala paljastuisi hänelle.

Informaatioarvoltaan painavien usknnollisten kokemusten yhteydessä Paavo puhuu armon vilahduksista. Kun hänen ajatuksiaan on joskus selitettty jatkuvaan kaipaukseen tai ikävään tyhjentyvänä katumuspietisminä, hänen uskonnollista tunnetta koskeva ajatteluskaalansa on näin ollen monisyisempi. Vaikka Paavo pitääkin monia kokemuksia vain lasten leipänä ja hötönä ja vaikka hän korostaakin ikävöimisen merkitystä, hän ei kiellä, että valo vilahtaisi. Valon vilahtaminen on sitä, että henkilössä syntyy uskonnollinen tunne, jonka sisältö on henkilö itse välittömässä suhteessa Kristukseen. Paavo kirjoittaa tästä tunteesta, että henkilö uskaltaa omata Kristuksen vapahtajakseen. Armon vilaus eli välitön uskonnollinen tunne on Paavolle siis kokemus siitä, että lause Jeesus Kristus on vapahtajani pätee henkilöön itseensä. Kyseessä on kuitenkin valon vilahdus, joka ei ole pysyvä varmuuden tila. Pysyvä varmuus saavutetaan vasta kuolemassa.

3. Lyhyt turpakäräjä
Yllä mainittu näkemys liittyi tunnetusti osittain eroihin, joita 1800-luvun puolivälissä alkoi syntyä keskeisimpien herännäisvaikuttajien välille. Niin sanotut hedbergiläiset arvostelivat Paavon subjektiivista korostusta ja omaksuivat kannan, jonka mukaisesti uskonto on objektiivisempi, henkilön kokemuksen suhteen ulkopuolisiin asioihin liittyvä.

Teema on perinnäinen ja palautuu keskiajan keskusteluun siitä, millainen merkitys uskonnollisella kokemuksella on. 1100-luvulta alkaen kehkeytyi keskustelu, jonka mukaisesti subjektiiviset kokemukset eivät kelpaa kriteereiksi sen arvioimiseen, ovatko henkilön uskonnolliset kokemukset aitoja pelastavia hengellisiä kokemuksia vai eivätkö ole. Keskiajan kirkko omaksui näkemyksen, jonka mukaisesti tarvitaan objektiivinen kriteeristö. Tämä objektiivinen kriteeristö on kirkon hallussa, ei yhdenkään yksilön. Kun myöhemmin erityisesti Fredrik Gabriel Hedberg kehitti omaperäisen sakramenttimystiikan, hän tuli yhdistäneeksi pietistisssä perinteessä korostuneen subjektiivisen tunteen objektiiviseen viitekehykseen, jossa aito ja välitön Kristuksen kohtaaminen on mahdollinen sakramenttien välittämänä asiana. Pitää paikkansa, että Paavo Ruotsalaisen kuvaama subjektiivinen kokemus ei ole kristillisen dogmatiikan näkökulmasta riittävä esitys ihmisen ja Jumalan kohtaamisen kuvaukseksi. Paavolla ei kuitenkaan toisaalta ollut mainittavasti dogmaattista pyrkyä, vaan tämän puolen hänen ajattelunsa kehittämiseen omaksui pikemminkin Jonas Lagus, jonka ajattelusta tuli vaikutusvaltaisin herännäisyyden muoto Kalajokilaaksossa ja myös 1800-luvun loppupuolen Kuopiossa. Hedbergiläiset kulkivat toiseen suuntaan, ja mielestäni Paavon läheisistä henkilöistä lähinnä N. K. Malmbergin ja Wilhelmi Niskasen edustama näkemys oli heitä paremmin ymmärtävä. Tulkintani mukaisesti Lagus edusti sisäänpäin kääntynyt ikävöivän uskon dogmatiikkaa, kun taas Malmbergin näkemys oli ulospäin suuntautuneempi ja myös uskonnon objektiiviseen ulottuvuuteen auliimmin tarttuva. Tämä on sormituntumalta esitetty väite, joka vaatisi enemmän selvittämistä, mutta joka, mikäli se on oikein, saattaisi selittää joitakin heränneiden piirissä myöhemmin esiintyneitä katsomuseroja.

Vaikka Paavo Ruotsalaisen edustama uskonnolliseen subjektivismiin sisältyvät omat rajoituksensa, joihin esimerkiksi Hedberg ja Malmberg koettivat vastata omalla tavallaan, siihen sisältyy kiinnostavia autenttisen uskonnollisen kokemuksen teemoja, jotka ovat edelleen ajankohtaisia. Olen edellä mielestäni osoittanut, että potaskan, humpuukin ja valheen käsitteet valaisevat sitä. Lisään nyt, että niin sanotut turpakäräjät liittyvät lähinnä siihen instituutioon, jota herännäisyyden piirissä on kuvattu kamarikeskusteluiksi. Turpakäräjille osallistujat puhuvat vapaasti, mutta kuitenkin sitoutuen totuuden ja valheen kategoriaan sikäli, että myöntävät puheenvuoronsa olevan pikemminkin sinnepäin kuin maaliin ja niin sanotusti kyselevää.

Tällaisten turpakäräjien hengessä esitänkin, että potaska, humpuuki ja valhe ovat valaiseva analyysikaavio myös nykyiselle hengellistä elämää ja kirkkoa koskevalle keskustelulle. Paljon siitä, mitä esitetään keinoiksi kirkon elävöittämiseksi muuntuu helposti potaskaksi tai humpuuksiksi ja jos pitää paikkansa, että ihmiset ilmaisevat, että eivät löydä kirkosta sisältöä elämäänsä, tämä merkitsee sitä, että se, mitä niin sanotusta läsnäolon kirkosta kerrotaan julkisuudessa, on ainakin joidenkin ihmisten kokemusmaailmassa läsnä potaskassa ja humpuukissa, mutta ei sellaisissa informaatiosisällöissä, jotka olisivat ravitsevia.