Tulin, join kahvin ja muistelin kirjalistoja, Joensuussa.
Etienne Gilsonin The History of Christian Philosophy in the Middle Ages on edelleen lukemisen arvoinen ja sitä saa huokeana pokkaripainoksena. Myöhäiskeskiajan osalta kirja on köyhä. Näkemys erityisestä kristillisestä filosofiasta on ongelmallinen. Mutta oppinut ja kiinnostava. Myöhäiskeskiajan teologian esityksenä Gilsonin perään voi lukea Umberto Econ Ruusun nimen ja sitten tietysti John Marenbomin historiikit, jotka ovat tasokkaita.
Luin joskus Gilsonin elämänkerran. Ollessaan vankina ensimmäisessä maailmansodassa hän esitti vartijalle pyynnön päästä eristysselliin. Oudon pyynnön takana oli tarve hyödyntää vankeus teologisiin tutkimuksiin. Gilson oli halukas tietämään, miltä Ristin Johanneksen kuvaama pimeä yö (nosche oscura) tuntuu.
Yleisesityksenä dogmihistoriasta käy hyvin ja suositeltavasti laatuun Jaroslav Pelikanin sarja The Christian Tradition 1-5, joka sekin on pokkarina. Kirja on hieman käsikirjamainen, mutta sellaisena skolaari ja oivallinen hakuteos. Paras markkinoilla oleva yleisesitys.
Helppotajuinen, joskin hieman sekoileva Tillich-pohjainen ja luterilainen uudehko systemaattinen teologia on Ted Peters, God - the World's Future. Systematic Theology for a Postmodern Era. Peters on ollut kiinnostunut teologian ja luonnontieteen välisestä suhteesta ja esimerkiksi osallistunut Vatikaanin keskusteluihin aiheesta. Osoite: Beverly Hills tai jotakin sinnepäin. Opettaa siis Kaliforniassa.
Amerikkainen, triniteettioppilähtöinen laaja sovellus, joka on herättänyt paljon keskustelua on Robert Jenson, Systematic Theology.
Kuuluisa on tietysti Wolfhart Pannenberg, Systemaattinen teologia 1-3 (sekä saksaksi että englanniksi).
Tillichin 50-60-luvuilla kirjoitettu Systematic Theology on kirjallisuutena korkeatasoinen esitys eksistentialismista kiinnostuneille. Sen lisäksi Tillich oli aidosti oppinut teologi, jonka taustaa voi ymmärtää tietysti Schellingin, mutta erityisesti augustinolaisen teologianhistorian tuntemuksen pohjalta.
Tillich osasi ihan kauheasti. Hannah Tillichin muistelmat on ehkä tunnetuin teologinen paljastuskirja.
Yhtä Tillich ei oppinut. Englantia. Kun vanha oppilas Union Seminarista tapasi hänet vuosien jälkeen, hän huudahti ilahtuneesti: Congratulations professor, you can say words world and word correctly.
Pöhlmanin Dogmatiikan käänsi Seppo A. Teinonen ensiavuksi. Kirja on luterilaisen puhdasoppisuuden asiantuntijan käsialaa. Ja se näkyy.
17 kommenttia:
Pöhlmanin Dogmatiikkaa tuli luettua joskus -80-luvulla, jolloin en ymmärtänyt teologiasta vielä oikeastaan mitään, mutta jos systemaattisuudesta (ja puhdasoppisuudesta) puhutaan, niin eiköhän sitä siinä ole ihan riittämiin.
Samoihin aikoihin luin huuli pyöreänä myös Työrinojan väitöskirjaa Wittgensteinin uskontokäsityksestä - "Uskon kielioppi".
(Taidan toistaa itseäni näissä muisteloissa, mutta "ikä painaa" kuten Olavi Paavolainenkin totesi kesken jatkosodan kysyttäessä "velttoilun" syytä.)
PS. Pöhlmanin "Kuka oli Jeesus- Nasaretilainen"kin täytyy mainita.
Hieman vieraaksi Jeesus siinä taisi mulle silti jäädä...sen takia, että hänestä tuli Pöhlmanin tulkinnassa liiankin "tuttu" - jonkinlainen "jokapäivän eettinen heros".
Mutta ajatella Jeesusta eettisesti täydellisenä - jonkinlaisena sankarina tai yli-ihmisenä: se on silkkaa nietzscheläisyyttä, minkä Nietzsche itse Jeesuksen suhteen jyrkästi kielsi.
Pöhlman jopa lainaa jossain kohtaa Nietzscheä, joka nimitti (kieli poskessa) Jeesuksen "iloiseksi vuori- ja niittysaarnaajaksi"...olihan Jeesuksella "hyviä uutisia".
Nietzscheä pitää kuitenkin aina! lukea rivien välistä ("trooppinen" vihje on osa hänen intuitiivista "metodiaan"), sillä ilmiselvästi hän myös ihan "aidosti" kadehti Jeesusta samalla kun sekä aidosti kritisoi että aidosti kunnioitti tätä.
Saihan Jeesus ympärilleen opetuslapsia elinaikanaan, kun taas Nietzsche joutui elämään yleisesti ottaen lähes tuntemattomana, vaikka olikin tietyissä,joskin pienissä piireissä - mm. filologit ja wagneriaanit - melko tunnettu.
Taisi olla "iloinen vuori- niitty- ja järvisaarnaaja"...
Jaroslav Pelikanin "The Christian Tradition" osat 1-5 on nyt tilattu amazon UK:lta.
Tulee hieman halvemmaksi kuin ostaa Suomesta.
Kaikkia osia en Suomalaisesta enkä Akateemisesta kirjakaupasta edes löytänytkään.
Tästä sarjasta olin kyllä tietoinen, joskaan en sitä heti muistanut; - enhän ole teologiaa niin kovin syvällisesti edes opiskellut.
Paljonko Pelikanista pulitat?
"Paljonko Pelikanista pulitat?"
*
Mielestäni liikaa, koska postimaksut amazon UK:lla (valuuttana punta) ovat aika korkeat, mutta silti halvemmat kuin amazon com:lla USA:n dollareilla.
Rahti USA:sta Suomeen maksaa totta kai enemmän kuin Englannista ja/tai manner-Euroopan kautta.
Sarjan hinta jäi kuitenkin kohtuullisesti alle sadan euron.
Täytyy silti muistaa, että useimmiten (3/4:n verran) amazon-ostokseni koostuvat käytetystä materiaalista, vaikka toistaiseksi sen tasossa ei ole ollutkaan juuri mitään valittamista.
Sitäpaitsi on monia sellaisia kirjoja, joita ei välttämättä saa kätevimmin kuin juuri nettidivarimyynnistä.
Suurimman osan ostoksistani olen kuitenkin tehnyt "kalliilla rahalla" eli Suomalaisen ja Akateemisen kirjakaupan kautta, mutta silloin kirjat ovat tietenkin aina uusia.
Postimaksuhan niistäkin menee, ellei sitten osta kerralla yli 100:n euron edestä tai esim. 3-4 kirjaa kerralla.
Yksittäiset sarjat tulkitaan Akateemisessa kuitenkin ikäänkuin "yhdeksi" kirjaksi/yksiköksi, joten esim. Coplestonista jouduin pulittamaan 4,5 € postimaksua.
Toisaalta se on peräti halpa postimaksu, kun muistaa, että osia on 11.
Useimmiten ei kuitenkaan tule tehtyä yli sadan euron tai vähintään 4:n kirjan ostoja yhtäaikaisesti, joten postimaksuihin menee kyllä Suomessakin rahaa - minä kun en pysty jalkavaivojeni/-vammojeni takia noin vain hakemaan kirjoja paikan päältä kirjakaupasta, vaikka Pohjois-Helsingissä asunkin.
*
En oikein vieläkään usko, että saan tuon Copleston-sarjan kokonaisuudessaan, vaikka kaikki koodit täsmäsivät, kun tarkistutin asian Akateemisessa ennenkuin tilasin.
Akateemisessa on nimittäin tähän mennessä ollut enemmän mokia painosten päivitysten suhteen kuin Suomalaisessa - kumma kyllä, mutta kuten sanoin - tämän kirjapaketin päivitysten pitäisi olla kunnossa.
Päädyin tähän ostoratkaisuun, koska koko sarjaa olisi ollut lähes mahdoton saada/koota kokonaisuudessaan amazonin kautta tai Suomalaisesta kirjakaupasta.
Pelikanin "Traditionin" kaikki osat kyllä löytyivät amazonilta paperbackeinä mutta eivät kovakantisina.
Kovakantiset - kuten tiedämme - ovat sitäpaitsi pehmeäkantisiin verrattun aivan hillittömän kalliita myös käytettyinä.
Tällainen löytyy vielä: Cambridge Companion sarjan "Postmodern Theology" edited by Kevin J. Vanhoozer (2003).
Mahdatko tietää?
Mainitsin aiemmin McGrathin toimittaman, suomennetun "Modernin teologian ensyklopedian".
Mitä mieltä siitä olet?
Se lienee kovakantisena tiiliskivenä painavin kirjahyllyistäni löytyvä opus - tappavan painavaa tekstiä siis!
Cambridgen sarjaa en tunnekaan. Modernin teologian ensyklopediassa on sattumalta kirjoittamani esipuhe, josta näet mielipiteeni. Olin suomalaisen laitoksen asiantuntijatarkastaja Annalan kanssa. Onhan se sellainen metsänhoitajan tietokirja. Itse asiassa korjailimme artikkeleita minkä taisimme kehtasimme ("selvät asiavirheet on korjattu ja suomalaisesta tutkimuksesta nousevia kommentteja lisätty" tai jotakin sinnepäin kirjoitin esipuheeseen. Hermot oli mennä.
Jenson on joiltain osin kiehtova. Hänen mielestään ei ole mitään syytä olettaa, että kreikkalaisen hengen tuottamat ilmaisut olisivat yhtään sen todempia tai enemmän "ontologisempia" kuin Vt:n psalmit. Jos siis puhutaan perimmäisestä tai jumalallisemmasta. Tillichiä oppaana pitäsessään pääsee jyvälle: Hänen mukaansa mitä hyvänsä sanommekin perimmäisestä, kaikki puhe on symbolista. Iäkkäänä Tillich ajatteli, että jopa "Oleminen-Itse" on sekin symbolinen luonnehdinta. Ollaanko tässä siis samalla viivalla sellaisten ilmaisujen kuin "puhdas aktuaalisuus" ja toisaalta minkä tahansa virren elikkä psalmivärssyn kanssa? Mikäli puhe on perimmäisestä, ollaan. Tai itse olen taipuvainen ajattelemaan näin. Jumala on symboli sille, mitä todellisuus merkitsee.
Jenson varmaan lähtisi tälle ladulle sauvomaan; hänestä Jumala on fuuga. Aika hyvä vertaus, jos ajattelee, miten se ilmaisee eräitä niin klassisen triniteettiopin kuin saksalaisen idealisminkin perusajatelmia todellisuuden dialektisesta luonteesta.
Jensonista vielä se, että niin kauniisti - ja lopulta muuten hyvin samassa kappadokialaisten/Lutherin hengessä kuin Tillich - kuin hän kirjoittaakin ontologiasta, lukija hämmentyy tästä Minnesotan Namusedästä, joka jokaiselle jotakin -periaatteella, sen jälkeen kun ekumenian hengessä on nuoleskellut barthilaisia ja lutherilaisia, ryhtyy nimenomaan (seksuaali)etiikan kohdalla hieromaan katolilaisten strategisia paikkoja. Niissä kohdissa tuntuu,että äänessä on joku ihan muu ihminen.
Moderni teologian ensyklopedia on muuten käännöksenä paikoin hyvin kiusallinen. Lisäksi sen attityydi eräissä keskeisissä modernin ajattelun virtauksissa - ennen muuta eksistentialismin kohdalla - on vastenmielinen.
Kaikkein hauskinta on kyllä hakusana "Jumala". Että jos tuntuu, ettei tiedä, mikä se on, voi aina ottaa tietosanakirjan ja tarkistaa siitä.
Jusa
Absolvo! Eli tuollaisia kysymyksiä Jenson herättää.
Dudivie
Se Küng on mielestäni kummallinen Hegelin oppilas, joka on kaikkien asioiden ainoa asiantuntija maailmassa. En ymmärrä enkä käsitä. Muuta kuin että on johdonmukaista hänen viitekehyksessään sanoa, että pointsi on mysteeri.
Don Jusa
"Moderni teologian ensyklopedia on muuten käännöksenä paikoin hyvin kiusallinen. Lisäksi sen attityydi eräissä keskeisissä modernin ajattelun virtauksissa - ennen muuta eksistentialismin kohdalla - on vastenmielinen."
Jotain tällaista olen ollut itsekin havaitsevinani - sekä käännöksen että attityydin suhteen.
Eksistentialismi (ja Bultman) taitaa olla nykyään jossain määrin "out", jos se nyt koskaan on angloamerikkalaisella kielialueella saavuttanut niin kovin merkittävää suosiota. Tietysti esim. John MacQuarrie on ollut suuri poikkeus.
Nykyteologien eräs pääongelma näyttäisi olevan teologian ja uuden luonnontieteen yhteensovittaminen, ja tämä kannan edustajiin kuuluu myös ensyklopedian toimittaja, molekyylibiologian tohtori McGrath ja kirjoittajista ainakin hiukkasfyysikko Polkinghorne.
Thomas Torrancen vaikutus lienee ollut ilmeinen tämän suuntauksen nousussa.
Samoin "kriittisen realismin" eräs tärkeimmistä nykyhahmoista - ("yhteiskuntatieteen"-) filosofi: Roy Bhaskar.
Olen itse kasvanut ajajttelultani alunperin eksistentialismiin, jota pidin ja pidän oikeastaan edelleenkin lähinnä kirjallis-esteettis-symbolistisena suuntauksena.
Symbolistisena siksi, että Husserlin fenomenologia, joka toimii eksistentialismin metodisena perustana Heideggerin hermeneutiikan ohella, on pitkälti uuskantilainen (esim. Cassirer)projekti.
Tosin eksistentialismin juuret löytyvät minun mielestäni jo antiikin kyynikoilta ja skeptikoilta - osittain myös sekä stoalaisilta että epikurolaisilta.
Mutta kyllä minä Jeesuksenkin miellän eksistentialistiksi.
Hän on kuin Chaplinin "kulkurihahmo", joka vaeltaa "lainsuojattomana" farisealaista lakiyhteiskuntaa ja saddukeusten poliittis-materialistista opportunismia kritisoiden.
Jeesus on SIVULLINEN, joka kuitenkin on kaiken KESKIPISTE.
Tällaiset ihmiset joutuvat yleensä vainon kohteeksi ja lopulta heidät saatetaan jopa tappaa, koska heidän koetaan uhkaavan yhteiskuntarauhaa kyseenalaistaessaan vallitsevan, tekopyhän ja konventionaalisen moraalin sekä ihmisten kaupallis-materiaalisten pyrkimysten oikeutuksen (jossa toinen ihminen mielletään välineeksi oman onnellisuuden saavuttamiseksi)vetoamalla johonkin näitä suurempaan olemisen merkitykseen tai abstraktiin tarkoitukseen - vaikkapa Ihmisyyteen, Jumaluuteen tai molempiin.
*
Eksistentialismi on jotain aivan muuta kuin tarkkaa lause- ja propositioanalyysia, jos sitä vertaa Russellilta, Moorelta ja Wienin-piiriläisiltä perittyyn analyyttisen filosofian traditioon.
Pascal, Kierkegaard, tietyin varauksin Schopenhauer, Dostojevski ja Nietzsche ovat nykyaikaisen eksistentialismin tärkeimmät lähtökohdat, vaikka suuressa mittakaavassa asiaa tarkastellen voisi väittää, että 1900-luvun eksistentialismi merkitsi itse asiassa saksalaisen idealismin ja romantiikan uutta tulemista.
Sen vain oli suodattanut pois idealismin metodin eli jäykän rationalismin, yltiöpäisen romanttisen paatoksen sekä valistusasajalta ja nationalismista periytyneen optimismin.
Jäljelle jäi lähes nihilistinen sekä melkoisen pessimistinen ja "alaston" kuva ihmisestä, joka muistutti aika lailla Vanhan Testamentin Saarnaajan ja Jobin kirjan "sielunmaisemia".
Oli siis palattu tilanteeseen, joka muistutti sitä uskontojen, arvojen, aatteiden ja systeemien inflaatiota ja "alasajoa", joka vallitsi kristinuskon syntyaikoina.
Suuret filosofiset systeemit olivat kuluttaneet itsensä loppuun.
Vain uusplatonismi tulisi vielä kokoamaan yhteen Platonin ja Aristoteleen suurimmat teemat - ideaopin ja aktuaalistuvan muodon (substanssin).
Mutta uusplatonismi oli jo - toisin kuin Platonin ja Aristoteleen metafysiikat - mystiikkaa: siis perimmältään ei-käsitteellinen ja ei-käsitettävissä oleva "Teoria/Käsite".
Kristinuskon ratkaisu oli teoriatasolla periaatteessa hyvin samankaltainen kuin uusplatonismin, mutta sen ytimestä löytyi "Välittäjä", Vapahtaja eli "Ei-käsitettävän" ja ihmisen materiaalisen maailman välisen kuilun yhdistävä jumal-ihminen, kun taas uusplatonismissa "Yhdestä" emanoituneet "sielut" pystyivät kääntymään takaisin kohti "Yhtä" - jos pystyivät - itsenäisesti.
Uusplatonismi ja kristinusko olivat mystis-uskonnollisia ratkaisuja stoalaisuuden ja epikurolaisuuden edustamaan elämänfilosofiseen, monistiseen materialismiin, joka saattoi toimia mainiosti teoreettisella tasolla, mutta joka lopultakin nihiloi ihmisen kokemuksen olemassaolon merkityksestä ja siten myös hänen "kosmisen" omanarvontunteensa.
Juutalaisessa ja kristillisessä perinteessä tällaista ajattelun ja uskonnollisen kokemuksen umpikujaa ilmensivät ja pyrkivät äärimmäisellä tavalla ratkaisemaan etenkin eskatologiset näyt, joissa aikojen loppua ja viimeistä tuomiota ennustettiin ja odotetiin kiihkeästi.
*
1900-luvun eksistentialismi (aivan kuten 1800-luvun alun romantiikkakin) vastareaktiona tai protestina teknologian ja järjen ylivaltaan sekä ylikasvuun (hypertrofia) sisältää - kuten sanoin - kuitenkin enemmän vanhatestamentillisia kuin hellenistisiä aineksia.
Eksistentialismia voisikin marxilaisuuden ohella nimittää filosofisen ajattelun "juutalaistumiseksi", kun taas analyyttinen filosofia eri muunnelmineen juontaa juurensa kreikkalaisten rationaalisesta ja "idealistisesta" naturalismista.
Rauno Räsänen,
Fenomenologiaa en tunne enkä paljon muutakaan, mutta mitä eksistenssifilosofiaan (erotuksena populääristä eksistentialismista) tulee, kysymys olemisesta itsessään on siinä aivan keskiössä, tahtoo sanoa, että vanha metafysiikka (mitä on olemassa) hylätään ja pöydälle nostetaan iso kissa: mitä oleminen itsessään on, mikä on olemisen mieli?
Tämä meinaa sitä, että teologian ja luonnontieteen välinen vuoropuhelu tuntuu liki tarpeettomalta. Näiden välien setvimiseen oiva apu tulee natseja Amerikkaan paenneen Max Horkheimerin kynästä, 1947 ilmestynyt Ecplise of Reason, jonka Vastapaino vastikään julkaisi suomeksi, on aivan tolkuttoman hyvä kirja ruotimaan järjen käytön muotoja. Siinä missä loogiset positivistit ja muut insinöörit ratkovat elämän teknistä rakennetta, siinä aito filosofi kysyy olemassaolon tarkoitusta. Ja tämä on se Horkheimerin sanoma. Ja liittyy Pepen tämänpäiväiseen blogiin tieteen luonteesta.
don jusa
Kriittinen teoria oli eksistentialismin ohella se toinen filosofia, johon "kasvoin sisälle" ilman skolaarisia valmiuksia, joita olen hankkinut systemaattisemmin vasta 1994 jälkeen.
Kuljettiin Markus Lammenrannan kanssa hieman eri reittejä filosofian ja opiskelun alueilla ;-]
Olen edelleen kiinnostunut "Frankfurtin koulukunnasta", ja onhan sen toisen sukupolven edustaja - Jürgen Habermas - eräs maailman vaikutusvaltaisimpia filosofisen sosiologian edustajia, vaikken mä nyt ihan täysin kuittaa hänen epistemologista Nietzsche-kritiikkiään.
Habermas on lopulta formalisti siinä missä sukulaissielunsa analyyttinen moraalifilosofi Rawlskin.
Suunnitellaan ja valmistetaan filosofisia "rakennustelineitä", vaikka itse talosta ei ole tietoakaan...
Horkheimerin ja Adornon suhteen mua vähän närästää heidän ilmiselvä porvarillisuutensa kaiken porvarillisuuden kritiikissä.
Tämän lienee Adorno kyllä tiedostanut, mutta silti.
Herraskaiset ja närkästyneen kriittiset juutalaisradikaalit rakentamassa omaa ihanneyhteiskuntaansa.
Mikäs siinä. Kun tulis jotain valmistakin, mutta Adorno näyttää päätyvän "ei-identtisen" ajattelun kautta pikemminkin postmoderniin kaaokseen ja nihilismiin kuin mihinkään rakentavaan.
Visio: Habermas suunnittelemassa telineitä, jotta voitaisiin rakentaa talo, jonka Adorno "tuhosi".
Edellistä ei pidä käsittää filosofoinniksi vaan retoriikaksi.
Frankfurtin koulukunnan kannalta on kiinnostavaa, että Paul Tillich oli siellä sosiologian professorina ennen kuin Hitler erotti hänet ensimmäisenä professorina virasta. Se mitä tuli jälkeenpäin, liittyy Tillichin jälkivaikutukseen.
jarvelainen
Tapaus Tillich on tosiaan aika erikoinen mitä tähän episodiin tulee.
Mitä tekee ei-juutalainen teologi pitkälti yhteiskuntafilosofiaan, estetiikkaan, filosofiakritiikkiin ja metafilosofiaan keskittyneessä ateistijuutalaisten tiedeyhteisössä?
Asia on minulle arvoitus, mutta kyllä kai siitä Tillich-elämänkertojat jotain tietävät.
Ehkä yksi syy on tosiaankin Tillichin aivan tavaton oppneisuus.
Paul Tillich se vasta kuukävelijä olikin. Suomennoskokoelmassa Rajalla on nimiesseen lisäksi tähän teemaan liittyvä juttu Modernista kaupungista, joka on valaiseva hänen kannaltansa.
"Rajalla".
Sen olen lukenut kaaauan - yli 30 vuotta sitten, enkä muista siitä juuri mitään, jos olen siitä kovin paljon mitään silloin edes ymmärtänytkään.
Mutta että rajalla ollaan aina - ihmisyyden ja jumaluuden, vapauden ja välttämättömyyden, ajallisuuden ja ikuisuuden, lain ja armon jne. rajalla.
"Rajatila" on meidän ainoa "autenttinen" tilamme. Olemme eksistentiaalisesti ikäänkuin ikuisen epävakauden tilassa.
Tämä rajalla oleminen liittyy jotenkin Tillichin "korrespondenssin" ideaan.
Hän kun muistaakseni ajattelee, että essentiasta (Jumalan todellisuuden olemuksesta) vieraantunut eksistenssi (Jumalan todellisuuden olemassaolo) voi uskon ja armon kautta yhtyä uudelleen kadottamaansa essentiaan - tai jotain sellaista.
Muistan, että Pöhlmanilla oli oikein graafinen kaavio, miten tämä prosessi Tillichillä tapahtuu.
Pitäisi ehdottomasti lukea "Rajalla" uudelleen.
Etten jäisi lopullisesti rajan "väärälle" puolelle...
Lähetä kommentti