Asiaa tai ei

Huomentapäivää!

Pyörittelen mielessä erilaisia aiheita, joista mihinkään ei oikein kynänkärki osu.

Että kehuisinko Eero Huovisen vanhaa tutkielmaa Kuolemattomuudesta osallinen, joka kuuluu hänen tuotantonsa parhaimmistoon? Ja suosittelisin opetusmateriaaliksi myös 2003 tuotettua Luther-elokuvaa, jonka elokuvallisesta annista en ole kovinkaan vakuuttunut, mutta nimenomaisesti repetitiona eräistä historiallisista tapahtumista on hyvä. Ks. www.lutherthemovie.com

Dvd saattaa löytyä jostakin halpakorista, joita eri sestojen mediaosastoilla nykyisin näyttää olevan.

Vai ottaisinko haasteen vastaan ja kirjoittaisin systemaattisen teologian osan numero 2, kuten ystävällismieliset kaverit kiusaavat.

Itse asiassa Suomessa ei ole kukaan Tiililän jälkeen kokeillut.

Teinonen kirjoitti dialogimuotoisen kirjan Keskustelua mystiikasta ajattelunsa tiivistelmäksi. Siinä on alle 100 sivua. Ennen kirjan julkaisemista hän kertoi pitävänsä teostaan Silakka tärkeimpänä työnään, reseptit kun pysyvät, mutta teologia muuttuu. Keskustelua mystiikasta -teoksen lopussa hän kuitenkin toteaa, että hänen aikaisemmat kirjansa voidaan polttaa. Silakkakinko?

Tuomo Mannermaan Jumala, joka on muuten käännetty sekä kantonin että mandariinien kiinoiksikin, on hänen ajattelunsa tiivistelmä. Olisikohan siinä nyt joku tuollainen 60 sivua. Olin Tuomon assistentti, kun hän kirjoitti kirjan ja olin etuoikeutettu lukiessani käsikirjoituksen.

Huovisen ajatukset on tiivistetty kirjaan Pappi? Se on hyvin kirjoitettu ja siinä on ytimellisesti se, mitä Huovinen käsitykseni mukaan teologiasta ajattelee.

Mutta Systemaattinen teologia. Ei ole eikä tule.

Sinänsä kiinnostava ilmiö alalla, jonka pitäisi olla eksegetiikan ohella teologian kärki.

Villiä selitystä perimmäisistä kysymyksistä

Marke Ahonen, joka käänsi taannoin loisteliaasti Diogenes Laertioksen Suurten filosofien elämät ja opit on kääntänyt nyt Gregorios Nyssalaisen (k. 395) Sielusta ja ylösnousemuksesta. Teksti on dialogimuotoon laadittu tutkielma, jossa opettajana on "neljäs suuri kappadokialainen", kuolinvuoteellaan keskusteleva Gregorioksen isosisko Makrina.

Tekstin vaikutus on samanlainen kuin venäläisessä parranajossa: vesi tulee silmistä ja vaahto suusta.

Kyseessä on ensimmäinen suomalainen Gregorios-käännös. Häpeäkseni tunnustan, että en ole lukenut teosta muillakaan kielillä, vaikka se sisältää erinomaisen keskeistä aineistoa mielen filosofian kannalta.

Gregorioksen Mooseksen elämän sen sijaan olen lukenut. Se edustaa gonzoa raamatuntulkintaa: kun israelilaisten leirissä kuljetaan, ovenkarmissa olevasta verimerkistä tunnistetaan se, että logistikon eli järkisielu on ylhäällä ja sivukarmeina ovat thymos ja epithymeia. Ne ovet, joiden järjestys on erilainen, tuhotaan. Niissä logistikon on kynnyslauta. Jne.

Gregorios liittyy vanhan kirkon allegoriseen raamatunselittämiseen. Se kehittyi erityisesti Aleksandriassa ja rinnan sen kanssa kehkeytyi Antiokiassa historiallista kontekstia painottava tulkintatapa.

Raamatussa nähtiin erityisesti Origenes Aleksandrialaisen kehotuksesta kolme tasoa: historiallinen, psykologis-moraalinen ja spirituaalinen. Kaksi ensimmäistä olivat kontingentteja ja kolmas kirjaimellinen kirjaimellisuuden spirituaalisessa merkityksessä. Niinpä esimerkiksi ei ole varmaa, onko Laulujen Laulun neidon rinnat olleet juuri sellaiset kuin teksti kuvaa, mutta on kirjaimellisesti totta, että teksti käsittelee sielun ja Jumalan yhdistymistä ja erityisesti suudelmaa, jonka teema sitten siirtyi ajassa eteenpäin ja palautui käyttöön romantiikassa. Schleiermacher kuvasi uskontoa todellisuuden suudelmaksi. Luce Irigaray on nykyisessä keskustelussa viljellyt samaa teemaa.

Keskiajalla tähän raamatuntulkinnan kolmijakoon lisättiin vielä anagoginen selitys: kaikki Raamatussa kuvaa matkaa kohti Uutta Jerusalemia, kristillistä toivoa niille, joiden eksistenssimuoto on olla viator, kulkija.

Inspiraatiokysymys nousi esille vasta reformaatiossa. Toiset esittivät, että mitään sanaa ei tarvita, vaan Jumala puhuu suoraan yksilölle. Näitä sanottiin spiritualisteiksi. Heitä vastaan erityisesti Calvin kehitti sanainspiraatio-opin. Jumala puhuu Raamatun kautta silloin kun Pyhä Henki on lukutapahtumassa läsnä.

Myöhemmin tuli sitten kreationismi, 1800-luvulla, vastauksena luonnontieteelle, moderni juttu ja yhtä tyhjä kuin koko modernismi.

Ei ole ihan korrektia sanoa, että historiallis-kriittinen raamatuntutkimus syntyi valistuksesta. Kyllä merkittävä osa sen suhtautumisesta Pyhiin Kirjoihin juontaa juurensa patristiselta ajalta, vapaamielisestä lukuperinteestä.

Kirjassa Sielusta ja Ylösnousemuksesta Gregorios kehittää monenlaisia katsomuksia, joita myöhempi kirkko ei hyväksynyt, mutta joista huolimatta Gregorioksen nauttima arvovalta on ollut suuri.

Sielu on hänelle järjellinen olio, joka on yhteydessä alkuaineisiin, joista ruumis on luotu. Ruumis on lankeemuksen jälkeen nahkapaita (epäilenpä muuten, että termi on Ahosen opettajan Knuuttilan generaattorista). Kuolemassa nahkapaita riisutaan ja se hajoaa alkuaineisiin. Sielu kuitenkin matkustaa olevaisen järkevään eli noeettiseen tasoon. Näin Gregorios opettaa sielun kuolemattomuutta, joka on myöhemmässä teologiassa monella tavalla torjuttu näkemys. Siinä, ainakin protestantismissa, kuolema ajatellaan todelliseksi asiaksi, jossa myös sielu kuolee.

Aikojen lopussa sielu kytkeytyy uudenlaiseen ylösnousemusruumiiseen, joka on tietysti paljon parempi kuin lankeemuksen jälkeinen nahkapaita. Paremmat sielut kiinnitetään siihen helpommin, mutta monet sielut kärsivät kiirastulessa, jossa ne irrotetaan vanhasta nahkapaidasta verraten pitkän työstämisen seurauksena.

Gregorios kannatti myös Origeneen apokatastasis-oppia. Aikojen lopulla kaikki palautuu ennalleen ja demonitkin pelastuvat. Katsomukseen sisältyy ristiriitaisia aineksia, kuten koko Gregorioksen esitykseen, mutta se on tietysti teologianhistoriallisesti kiinnostava. Kuten monet muutkin Gregorioksen keskustelut kuten keskustelu ihmisen luomisesta eläimen pohjalle ja nukeista tai laitteista, jotka muistuttavat ihmisiä, mutta joilla ei ole sielua.

Ylösnousemuksessa sielu saa takaisin alkuperäisen kauneutensa ja kadotusta ei ole. "Ah, kun mä kerran saan, herätä kuvanansa," veisaa pohjoinen väki tätä samaa teemaa.

Menen tänään saattamaan vanhan ystävän haudan lepoon. Gregoriosta enemmän ajattelen Tuomas Akvinolaisen tulkintaa uskontunnustuksen kohdasta "astui alas Tuonelaan". Tuomas selittää, että pääsiäislauantaina Kristus, joka ei näytä tekevän mitään, on täydessä työssä. Hän kulkee tuonelaan eli helvettiin, valtaa siellä sijaitsevan Perkeleen valtaistuimen ja hakee pois sieltä siellä olevat ystävänsä.

Ja ajattelen Lutherin selitystä Genesiskommentaarissa Paratiisin puista. Hyvän ja pahan tiedon puu on spirituaalisen elämän kannattelija, kirkko. Muista puista nousee näkyville erityisesti Elämän puu, sen rohdot ja yrtit, jotka säilyttävät nuoruuden.

Niiden lehvistön alle nukahtanut kuulee herätessään lehtien kahinan.

Yliopistokeskustelua

Kemppisen blogissa käytiin eilen kiinnostavaa keskustelua akateemisesta koulutuksesta.

Tulin viskaisseeksi, että MIT on innovaatioyliopisto. Sen rahoitus on suurempi kuin suomalaisen yliopistojärjestelmän yhteensä ja opettajia oppilasta kohden on aivan toisissa määrin kuin meillä. Meidän olosuhteissamme on tilaa vain muutamille huipuille ja jos näitä tahdotaan lisää, koulupäivä tulee lyhentää ja luopua päivähoidon liittämisestä pedagogiseen yhteyteen, vapauttaa luovat kyvyt kotiin leikkimään ja innovoimaan. Nykyinen koulutusjärjestelmämme on tehty koulutyössä heikommin pärjääviä varten, kuten PISA-tutkimus osoittaa. Niille, joilla olisi teoreettiseen oppimiseen liittyviä valmiuksia, koulu on ongelma ja rasite.

Tämä ongelma liippaa kansleri Kari Raivion ajatusta, että opiskelijoiden sisäänottoa tulee vähentää ja opettajien määrää kasvattaa. Mutta mitäs teet, kun rahoitus tulee tutkinnoista? Karsit yliopistoverkkoa ja keskität yhteen.

Pietarissa on Suomen verran väkeä. Siellä on valtionyliopisto. On tietysti muitakin korkeita kouluja, mutta akateemisella tasolla yksi on riittävä.

Tämä taas on Suomen kannalta ongelmallinen malli. Meidän yhteiskuntamme hiljalleen aleneva korkea taso perustuu laajalle levitettyyn korkeakoululaitokseen.

Sekä MIT-mallinen huippuyliopisto että Pietarin valtionyliopistomallinen ratkaisu ovat meidän olosuhteisiimme sopimattomia.

Ongelma on se, että tällä hetkellä ei ole selvää kuvaa, miten suomalaista koulutusjärjestelmää tulisi kehittää.

Ammattikorkeakoulu on ja ei ole hyvä keksintö.

Meillä on itse asiassa ollut ammattikorkeakoulu, jonka nimi on Helsingin yliopisto. Se on kouluttanut valtion ja kirkon virkamiehet, lääkärit jne.

Amerikkalaisperäistä koulutustapaa voisi siihenkin soveltaan niin, että yliopiston varsinaista akateemista osuutta tiukennetään ja vähennetään siten, että varsinaisiksi yliopistoyksiköiksi jäävät vain huippututkimusyksiköt. Nämä muodostaisivat sen, mitä kutsutaan nimellä deparment. Departmenttien välittömässä läheisyydessä olisivat schools, esimerkiksi divinity school ja law school.

Divinity schoolin kandidaatitaso voisi sisältää kaksi linjaa, diakonian ja teologian linjan, joista jatketaan joko työelämään tai maisteriksi. Maisteriopinnoissa olisi jälleen kaksi linjaa: kirkollinen ja tutkijalinja. Tutkijalinjalle otettaisiin vain muutama opiskelija, jotka sijoittuvat myöhemmin departmentiin tutkijoiksi ja professoreiksi.

Departmentin väki opettaa Valloissa schoolissa, joskin schoolilla on oma opetushenkilöstönsä. Näin perustutkimus tulee työelämän käyttöön, mutta school ei rapaudu siitä, että sen opettajat, joita myös kutsutaan tittelillä professor, tekisivät puolivillaisia selvityksiä, joita nykyisin Suomessa on alettu kutsumaan tutkimukseksi.

Mutta tuskin tämäkään malli on olosuhteissamme mahdollinen. Meillä on pitkät välimatkat ja kampuksia on vaikea rakentaa.

Joka kylä tarvitsee oman korkeakoulunsa ja kylät eivät niistä hevin luovu. Jos luopuvat, kylät kaatuvat.

Jos tahdomme huippua laajassa mitassa, suomalainen yhteiskuntajärjestelmä täytyy muuttaa. Lisäksi tänne täytyy saada luonnovaroja, toisenlaiset ilmat ja toisenlainen väestö.

Yliopistokeskustelu on ajautunut ulos realiteeteista ja sen ympärillä käydään retorista höpinää, jolla on omat seurauksensa. Ne ovat uskoakseni ihan toisenlaiset kuin aiotut.

Jos jokin on varma, niin se että kauppatieteen lisääminen vie ojasta allikkoon. Pistä rinnakkain ekonomi, tradenomi ja laskentatoimen merkonomi ja mieti, kenet otat töihin. Ilman epäilystä viimeisen. Koulutus on selvä ja täsmä ja soveltuu tarpeeseen. Kauppatieteen koulutus on tuottanut kaikenlaisen puppupuheen ja unelmoimisen taidon, tradenomi ei ole ekonomi eikä perusammattilainen eli niin teoria kuin käytäntö ovat koulutuksen seurauksena ongelmallisesti suhteutuneet.

Tieteestä

Joensuussa professori pitää myös yhden peruskurssin, Johdatus systemaattiseen teologiaan, joka on mielestäni erittäin hyvä tapa.

Ennen muinoin professorit vastasivat hanakammin perusopetuksesta. Kailakaan ei paljon muuta tehnytkään.

Peruskurssia pitävä maestro kertaa peruskuvioita ja opettelee ilmaisemaan asioita yksinkertaisesti. Se tekee monimutkaiselle mielelle hyvää kuin aamukaste.

Lisäksi nuorten ihmisten kasvojen näkeminen on hurmaava kokemus.

Kun ne oikein imevät tietoa ja pohtivat ja ovat avoimia ja kriittisiä.

Eilen illalla oli puhetta tieteenkäsityksessä tapahtuneesta muutoksesta pitkään hallinneen valistuksen 'lumouksesta vapautumisen' projektin tultua eräänlaiseksi Suureksi Kertomukseksi, johon liittyy itseensä lumousta ja myyttiä vaikka onkin hyvä satu, jota soisi kerrottavan lapsenlapsillekin.

Muistui mieleen, miten filosofianopinnoissa vastasin neljä kertaa kysymykseen "Mitä on tieteellinen realismi?"

Niiniluoto oli kirjoittanut joukon kirjoja, tiedeoppaita, joissa tätä ihmeellistä sanomaa kaikilta kanteilta perustettiin. Se oli pitkään Helsingin yliopiston virallinen tiedeideologia, johon opiskelijat juovutettiin kaikkialla tieteenteorian peruskursseilla ja sitten tietysti filosofian opiskelijat sekä perus- että aineopintojen kirjoissa.

Viimeisellä kerralla vastasin suurin piirtein sinnepäin, että ideologia, jota jotkut tomppeliherrat palvoivat 100 vuotta sitten.

Tosiasia on, että se on mennyt luihin ja ytimiin ja on lähtökohta ajattelulleni edelleen, joskaan suhteeni tieteeseen ei ole niin ryppyotsainen ja palvova kuin tieteellisessä realismissa, jonka voisi ilmaista tämäntapaisesti:

Et ole nähnyt atomeita. Mutta koska tiede kertoo, että atomeita on olemassa, niin usko, että niitä on. Piste.

1990-luvulla tapahtui kaikenlaista. Syntyi Science Wars, joka murskasi valistuksen lumouksesta vapautumisen ja tieteellisen realismin.

Nyt on jälleenrakentamisen aika.

Niiniluoto korjasi näkemystään kriittiseksi tieteelliseksi realismiksi. Suosittelin opiskelijoille teosta Totuuden rakastamisesta, joka käsittelee asiaa.

Kriittinen tieteellinen realismi opettaa:

1. Tiede on edelleen paras todellisuuden tarkastelemisen väline.
2. Ainakin osa tieteen teorioista on totuudenkaltaisia.
3. On mahdollista, että parhaimmatkin tieteelliset teoriat ovat virheellisiä.

Pidän tästä totuudenkaltaisuuden ajatuksesta ja hieman nöyremmästä asennoitumisesta tieteen tuloksiin.

Opetan siis sitä nyt suurena ideologiana oppilailleni ja yritän vakuuttaa heitä siitä, että kun tiede pääsee perille, se muuttuu totuudeksi ja lakkaa olemasta tiedettä.

Kuvasta hiukkaskiihdytin ilmasta käsin.

Lisää kirjoja

Tulin, join kahvin ja muistelin kirjalistoja, Joensuussa.

Etienne Gilsonin The History of Christian Philosophy in the Middle Ages on edelleen lukemisen arvoinen ja sitä saa huokeana pokkaripainoksena. Myöhäiskeskiajan osalta kirja on köyhä. Näkemys erityisestä kristillisestä filosofiasta on ongelmallinen. Mutta oppinut ja kiinnostava. Myöhäiskeskiajan teologian esityksenä Gilsonin perään voi lukea Umberto Econ Ruusun nimen ja sitten tietysti John Marenbomin historiikit, jotka ovat tasokkaita.

Luin joskus Gilsonin elämänkerran. Ollessaan vankina ensimmäisessä maailmansodassa hän esitti vartijalle pyynnön päästä eristysselliin. Oudon pyynnön takana oli tarve hyödyntää vankeus teologisiin tutkimuksiin. Gilson oli halukas tietämään, miltä Ristin Johanneksen kuvaama pimeä yö (nosche oscura) tuntuu.

Yleisesityksenä dogmihistoriasta käy hyvin ja suositeltavasti laatuun Jaroslav Pelikanin sarja The Christian Tradition 1-5, joka sekin on pokkarina. Kirja on hieman käsikirjamainen, mutta sellaisena skolaari ja oivallinen hakuteos. Paras markkinoilla oleva yleisesitys.

Helppotajuinen, joskin hieman sekoileva Tillich-pohjainen ja luterilainen uudehko systemaattinen teologia on Ted Peters, God - the World's Future. Systematic Theology for a Postmodern Era. Peters on ollut kiinnostunut teologian ja luonnontieteen välisestä suhteesta ja esimerkiksi osallistunut Vatikaanin keskusteluihin aiheesta. Osoite: Beverly Hills tai jotakin sinnepäin. Opettaa siis Kaliforniassa.

Amerikkainen, triniteettioppilähtöinen laaja sovellus, joka on herättänyt paljon keskustelua on Robert Jenson, Systematic Theology.

Kuuluisa on tietysti Wolfhart Pannenberg, Systemaattinen teologia 1-3 (sekä saksaksi että englanniksi).

Tillichin 50-60-luvuilla kirjoitettu Systematic Theology on kirjallisuutena korkeatasoinen esitys eksistentialismista kiinnostuneille. Sen lisäksi Tillich oli aidosti oppinut teologi, jonka taustaa voi ymmärtää tietysti Schellingin, mutta erityisesti augustinolaisen teologianhistorian tuntemuksen pohjalta.

Tillich osasi ihan kauheasti. Hannah Tillichin muistelmat on ehkä tunnetuin teologinen paljastuskirja.

Yhtä Tillich ei oppinut. Englantia. Kun vanha oppilas Union Seminarista tapasi hänet vuosien jälkeen, hän huudahti ilahtuneesti: Congratulations professor, you can say words world and word correctly.

Pöhlmanin Dogmatiikan käänsi Seppo A. Teinonen ensiavuksi. Kirja on luterilaisen puhdasoppisuuden asiantuntijan käsialaa. Ja se näkyy.

Seminaaripäivä

Lähdin aamulla ennen säällisen kirjoitusajankohdan koittamista lentokentälle hakemaan Viljo Remeksen ja Jaska Eleniuksen seminaariin, jonka pidimme Paavo Ruotsalaisesta.

Esa Ruuttunen tuli myöhemmin päivällä Eero Väätäisen kanssa ja esitti murskaavaa tulta eli musiikkia.

Seminaarin jälkeen vein osan kentälle ja menin Esan konserttiin kirkkoon. Riensin sieltä kertomaan Torsti Lehtiselle ja piispa Arsenille, että nyt menen kyllä kotiin, sillä juhlapäivä on alkanut varhain ja aamulla lähden Joensuuhun.

Kiitoksia kommenteista. Pahoittelen vastausten ja tämän viivästymistä.

Pidin tuon alla olevan jutun, josta olen ottanut ensimmäisen luvun pois, koska laitoin sen tähän blogiin jo aikaisemmin, Frankfurtin teorian selityksen.

Että näin:

PAAVO RUOTSALAINEN TUNNEIHMISENÄ HARRY G: FRANKFURTIN POTASKATEORIAN NÄKÖKULMASTA

Seminaarin suunnittelussa minulle annetun aiheen taustalla on nähdäkseni kirjasessa Täällä lounatuulen alla. Näkökohtia armonkerjäläisten aatehistoriaan luonnostelemani näkemys, jonka mukaan Paavo Ruotsalainen oli tietyssä merkityksessä tunnekristitty, vaikka hän arvostelikin ohimeneviä hengellisiä tuntemuksia uskonelämän pohjana.

Käsitykseni mukaan Paavo liittyy teologianhistorialliseen traditioon, jota on kutsuttu ”sydämen teologiaksi”. Sillä on taustansa keskiaikaisessa teologiassa, mutta se alkaa erityisenä teologianhistoriallisena ilmiönä vallata alaa 1600- ja 1700-luvuilla, jolloin sen tunnetuimmiksi edustajiksi tulevat Nikolas von Zinzendorf, Pierre Poiret sekä Jonathan Edwards. Sydämen teologian tunnetuin ilmaisu on Friedrich Schleiermacherin teoksessa Puheita uskonnosta, jossa uskonto määritellään metafysiikan ja moraalin väliin asettuvaksi riippuvuudentunteeksi äärettömästä. Tätä välitöntä ja autenttista uskonnollista kokemusta käsiteltiin ajan kirjallisuudessa monella tavalla ja Paavo Ruotsalainen on yksi edustaja kyseisen tematiikan osalta.

Seuraavassa en käy läpi Paavon kirjeitä, vaan esitän tulkinnan hänen ajattelustaan Harry G. Frankfurtin kohta läpikäymäni teorian pohjalta. Esitykseni on ehdotus siitä, miten Paavon ajattelua voisi valaista, mutta tarjoan sitä hieman villinä ja ikään kuin historiattomana näkemyksenä, jonka systematisoin pikemminkin yleisen asiantuntemukseni kuin detaljoidun analyysin pohjalta.

1. Potaskan yleinen teoria
(ks. blogi Paskapuheesta)

2. Lasten leipä – humpuuki ja philosophia - potaska

Frankfurtin analyysi on mielestäni ilahduttavan osuva modernin kulttuurimme kannalta. Sitä voi kuitenkin käyttää apuvälineenä myös sen analysoimiseksi, mistä Paavo Ruotsalaisen suhtautumisessa eräisiiin uskonnollisen kokemisen kysymyksiin saattoi olla kysymys.

Paavo Ruotsalainen tunnetusti ei kotiutunut täällä kotiseudullaan vaikuttaneeseen uskonnolliseen herätykseen vaan eli sen suhteen hengellisen arosuden elämää. Uskonnollisista kysymyksistä herkistyneen nuorukaisen näkökulmasta 1700-luvun lopun paikallinen uskonnollisuus vastasi suurin piirtein sitä, mitä Max Black kutsuu hölynpölyksi, siis erityisesti rehentelevien sanojen tai tekojen avulla tapahtuvaa harhauttavaa väärän kuvan antamista toimijan omista ajatuksista, tunteesta tai näkemyksistä tavalla, joka ei suoranaisesti ole valehtelua. Ajan uskonnollinen julistus ei suoranaisesti ollut valehtelua, mutta se oli Paavon kokemusmaailman näkökulmasta rehentelevää harhauttamista, sillä se ei antanut vastausta hänessä poikavuosina syntyneeseen tuomiontuntoon. Lisäksi vastaukseksi tuomiontuntoon tarjottuun hölynpölyyn liittyi aitoa potaskaa, joka ei ollut millään muotoa kiinnostunut totuuden ja valheen välisestä suhteesta. Tätä vastasivat uskonnollisissa tilaisuuksissa esiintyneet viulunsoitto- ja tanssitilanteet, joiden avulla koetettiin yhtäältä väistää Paavon kaltaisten ihmisten kokemien eksistentiaalisten kysymysten käsittelyä sekä toisaalta kanavoida karismaattisia kokemuksia epäuskonnolliseen asiayhteyteen siten, että karismaattiset kokemukset vähitellen menettäisivät dominanssinsa ja korvautuisivat uskovien yhdessäolossa syntyneillä sosiaalisilla tunteilla syntyneessä herätysliikkeessä.

Myöhemmin Paavo viittasi niihin tunteisiin ja kokemuksiin, joita tällaiseen herätykseen liittyy, sanalla lasten leipä. Lasten leipä oli hänelle uskonnollisten kysymysten piiriin äkillisesti havahtuneiden ihmisten kokemusta, joka on ensivaiheessa hyvän ja ravitsevan tuntuista, mutta joka sulaa nopeasti pois ja jättää jälkeensä hengellisen nälän. Lasten leipä on siis kokemuksen ja tunteen hötöä ja puppua, jonka ravintoarvo niin sanotussa pitkässä juoksussa tai loppupeleissä, on mitätön. Sen ravintoarvon vähäisyys johtuu siitä, että sillä ei ole merkittävää informaatiosisältöä henkilön syvempien ja läpi elämän vaivaavien hengellisten kysymysten kannalta. Tämä on uskonnollisten tunteiden näkökulmasta kiinnostavaa, sillä kaikki merkittävät tunneteoriat olettavat, että syvät ja merkittävät tunteet ovat miellyttäviä tai epämiellyttäviä tai näitä sekoittavia tietoisuuden havaintoja informaatioarvoltaan painavista sisällöistä ja kohteista. Lasten leipä liittyy siihen, mitä Paavo hieman harhaanjohtavasti kutsuu tuntemuksiksi. Tuntemukset ovat hengellisen sanoman vaikuttamia ruumiillisia aistimuksia, joiden intensiteetti on verraten korkea, mutta joihin ei liity pidempikestoista tai informaatioarvoltaan merkittävämpää uskonnollista tunnetta. Näin voimakas tuntemusten eli ruumiillisten aistimusten kokeminen on Paavon näkökulmasta emotionaalisesti pinnallista ja itse asiassa heikkoa tunnetta, vaikka se hetkellisesti tuntuukin intentiseetiltään suurelta. Näin kokeva henkilö on, kuten äsken internetin keskustelupalstalta luin, ”ihan fiilareissa”. Hän pakenee sekä itseään että kokemuksen kohdetta jonkinlaiseen hengelliseen hurmioon tai humalaan, jossa hänen ei tarvitse kohdata totuuden ja valheen kysymystä, vaan jossa hän on vaipunut jonkinlaiseen symbioottiseen ja infantiiliin tilaan.

Paavo ei myöhemmässä elämässään katsonut, että tällaisiä tuntemuksia ei voisi olla vaan sen sijaan hän suhtautui niihin suhteellisen ymmärtäväisesti. Hän tunnetusti seurustelu kielilläpuhujien kanssa ja osoitti mielenkiintoa karismaattisen uskonnollisen kokemuksen suuntaan. Itse asiassa hänen suhteensa näihin ilmiöihin vaikuttaa hieman kaksijakoiselta: yhtäältä hän provosoi ja karnevalisoi karismaattista käyttäytymistä, toisaalta hän suhtautui näitä kokemuksia omaaviin ihmisiin myös sellaisella tavalla, että he eivät tulleet nolatuiksi vaan saattoivat kokea hengellisen kokemuksensa valaisua ja syventymistä Paavon seurassa. Paavon korostusten kannalta on kuitenkin selvää, että tämäntyyppiset kokemukset eivät ole hengelliselle elämälle keskeisiä ja että niihin liittyy runsaasti seikkoja, jotka ovat vieraita hänen edustamalleen uskonnollisen tunteen ajatukselle.

Jos siis lasten leipä ei ruokkinut pitkälle siksi, että sen ravintoarvo oli niin vähäinen ja se liittyi lähinnä humpuukiin ja jopa potaskaan, mikä sitten oli Paavolle ominainen uskonnollisen tunteen luonne? Perinnäisen herännäislegendan mukaisesti vastaus kysymykseen ovat seppä Högmanin sanat Paavolle: yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisällinen tunto.
Tämän tarinan mukaisesti ainoa informaatiosisällöltään ladattu kohde, joka voi synnyttää lasten leivän potaskaista hötöä kestävämmän uskonnollisen tunteen, on siis Kristus itse ja hänen kohtaamisensa.

Paavon mukaan Kristus ei kuitenkaan ole veli, joka ottaisi arosutta kädestä ja paijaisi joka hetki uskonnollisen varmuuden kokemuksia herättäen. Kristus sen sijaan tulee ihmisen elämään ristinsä kautta, niin sanotussa ristin koulussa. Uskonnollisen ihmisen elämä kulkee ristiä kantaen via Dolorosaa pitkin pilkan, epävarmuuden ja häpeän, pimeän, väsymyksen ja epätoivon alla. Ristin koulussa syntyvää uskonnollisen eksistenssin tilaa Paavo nimittää vanhatestamentillisella nimellä murhehuone. Murhehuoneessa henkilö menettää mahdollisuutensa humpuukiin eli rehenteleviin sanoihin ja tekoihin, jotka eivät ole suoranaisesti valhetta. Toisin sanoen hän menettää mahdollisuutensa selittää uskonnolliset sisällöt jollakin kokonaisvaltaisella tavalla, jota Paavo humpuukin sijasta nimittää philosophiaksi. Philosophia on hänelle uskonnollisten käsitysten kokonaisuus, joilla henkilö suorittaa uskonnollisen todellisuuden haltuunoton ja muodostaa teoriatyyppisen selitysmallin siitä, kuka Jumala ja millainen on Hänen ja henkilön itsensä välinen suhde. Murhehuoneessa Jumala siis katoaa ja henkilö menettää jopa kykynsä rukoilla. Kaikki sellainen, jota sanoisimme osaamiseksi, osoittautuu potaskaksi. Hengellisen osaamisen sijasta henkilö voi sairastaa, odottaa, ikävöidä ja kaivata sitä, että Jumala paljastuisi hänelle.

Informaatioarvoltaan painavien usknnollisten kokemusten yhteydessä Paavo puhuu armon vilahduksista. Kun hänen ajatuksiaan on joskus selitettty jatkuvaan kaipaukseen tai ikävään tyhjentyvänä katumuspietisminä, hänen uskonnollista tunnetta koskeva ajatteluskaalansa on näin ollen monisyisempi. Vaikka Paavo pitääkin monia kokemuksia vain lasten leipänä ja hötönä ja vaikka hän korostaakin ikävöimisen merkitystä, hän ei kiellä, että valo vilahtaisi. Valon vilahtaminen on sitä, että henkilössä syntyy uskonnollinen tunne, jonka sisältö on henkilö itse välittömässä suhteessa Kristukseen. Paavo kirjoittaa tästä tunteesta, että henkilö uskaltaa omata Kristuksen vapahtajakseen. Armon vilaus eli välitön uskonnollinen tunne on Paavolle siis kokemus siitä, että lause Jeesus Kristus on vapahtajani pätee henkilöön itseensä. Kyseessä on kuitenkin valon vilahdus, joka ei ole pysyvä varmuuden tila. Pysyvä varmuus saavutetaan vasta kuolemassa.

3. Lyhyt turpakäräjä
Yllä mainittu näkemys liittyi tunnetusti osittain eroihin, joita 1800-luvun puolivälissä alkoi syntyä keskeisimpien herännäisvaikuttajien välille. Niin sanotut hedbergiläiset arvostelivat Paavon subjektiivista korostusta ja omaksuivat kannan, jonka mukaisesti uskonto on objektiivisempi, henkilön kokemuksen suhteen ulkopuolisiin asioihin liittyvä.

Teema on perinnäinen ja palautuu keskiajan keskusteluun siitä, millainen merkitys uskonnollisella kokemuksella on. 1100-luvulta alkaen kehkeytyi keskustelu, jonka mukaisesti subjektiiviset kokemukset eivät kelpaa kriteereiksi sen arvioimiseen, ovatko henkilön uskonnolliset kokemukset aitoja pelastavia hengellisiä kokemuksia vai eivätkö ole. Keskiajan kirkko omaksui näkemyksen, jonka mukaisesti tarvitaan objektiivinen kriteeristö. Tämä objektiivinen kriteeristö on kirkon hallussa, ei yhdenkään yksilön. Kun myöhemmin erityisesti Fredrik Gabriel Hedberg kehitti omaperäisen sakramenttimystiikan, hän tuli yhdistäneeksi pietistisssä perinteessä korostuneen subjektiivisen tunteen objektiiviseen viitekehykseen, jossa aito ja välitön Kristuksen kohtaaminen on mahdollinen sakramenttien välittämänä asiana. Pitää paikkansa, että Paavo Ruotsalaisen kuvaama subjektiivinen kokemus ei ole kristillisen dogmatiikan näkökulmasta riittävä esitys ihmisen ja Jumalan kohtaamisen kuvaukseksi. Paavolla ei kuitenkaan toisaalta ollut mainittavasti dogmaattista pyrkyä, vaan tämän puolen hänen ajattelunsa kehittämiseen omaksui pikemminkin Jonas Lagus, jonka ajattelusta tuli vaikutusvaltaisin herännäisyyden muoto Kalajokilaaksossa ja myös 1800-luvun loppupuolen Kuopiossa. Hedbergiläiset kulkivat toiseen suuntaan, ja mielestäni Paavon läheisistä henkilöistä lähinnä N. K. Malmbergin ja Wilhelmi Niskasen edustama näkemys oli heitä paremmin ymmärtävä. Tulkintani mukaisesti Lagus edusti sisäänpäin kääntynyt ikävöivän uskon dogmatiikkaa, kun taas Malmbergin näkemys oli ulospäin suuntautuneempi ja myös uskonnon objektiiviseen ulottuvuuteen auliimmin tarttuva. Tämä on sormituntumalta esitetty väite, joka vaatisi enemmän selvittämistä, mutta joka, mikäli se on oikein, saattaisi selittää joitakin heränneiden piirissä myöhemmin esiintyneitä katsomuseroja.

Vaikka Paavo Ruotsalaisen edustama uskonnolliseen subjektivismiin sisältyvät omat rajoituksensa, joihin esimerkiksi Hedberg ja Malmberg koettivat vastata omalla tavallaan, siihen sisältyy kiinnostavia autenttisen uskonnollisen kokemuksen teemoja, jotka ovat edelleen ajankohtaisia. Olen edellä mielestäni osoittanut, että potaskan, humpuukin ja valheen käsitteet valaisevat sitä. Lisään nyt, että niin sanotut turpakäräjät liittyvät lähinnä siihen instituutioon, jota herännäisyyden piirissä on kuvattu kamarikeskusteluiksi. Turpakäräjille osallistujat puhuvat vapaasti, mutta kuitenkin sitoutuen totuuden ja valheen kategoriaan sikäli, että myöntävät puheenvuoronsa olevan pikemminkin sinnepäin kuin maaliin ja niin sanotusti kyselevää.

Tällaisten turpakäräjien hengessä esitänkin, että potaska, humpuuki ja valhe ovat valaiseva analyysikaavio myös nykyiselle hengellistä elämää ja kirkkoa koskevalle keskustelulle. Paljon siitä, mitä esitetään keinoiksi kirkon elävöittämiseksi muuntuu helposti potaskaksi tai humpuuksiksi ja jos pitää paikkansa, että ihmiset ilmaisevat, että eivät löydä kirkosta sisältöä elämäänsä, tämä merkitsee sitä, että se, mitä niin sanotusta läsnäolon kirkosta kerrotaan julkisuudessa, on ainakin joidenkin ihmisten kokemusmaailmassa läsnä potaskassa ja humpuukissa, mutta ei sellaisissa informaatiosisällöissä, jotka olisivat ravitsevia.

Enkelin tervehdys

Marian koti on kuulemma sijainnut pienessä luolassa Nasaretissa.

Hän oli 13-14 vuotias tyttönen.

Gabriel on se enkeli, joka asettui vartioitsemaan Paratiisia, Edenin kuvernööri. Kuvernöörin tehtävänä on tuoda viesti Paratiisin ovien aukenemisesta pieneen luolaan, syvälle.

Alkaa kesäaika, tulee valo.

Lapsi hypähtää toisen naisen kohdussa, affekti ylöspäin.

Teologi kuukävelijänä 3

5.
Mainitsin edellä, että aloitin ahkeran opiskelun joskus vuoden –88 tienoilla. Sysäyksen tähän antoi kaksi tenttiä, jotka kuuluivat tuolloisiin suuntautumisvaihtoehto-opintoihin. Toinen oli uskonnonfilosofian tentti ja toinen teologisen etiikan tentti. Tenttikirjat olivat kiinnostavia, ja niistä itselleni tärkein oli Jussi Tenkun Vanhan- ja keskiajan moraalifilosofian historia. Tenttien yhteydessä oivalsin, että teologiassa on kysymys työstä. Toiseksi siinä on kysymys tradition omaksumisesta. Kolmanneksi filosofianhistoria ja teologianhistoria kuuluvat läheisesti yhteen. Myös spiritualiteetin teologian kysymykset voidaan parhaiten jäsentää tätä taustaa vasten. Mielestäni niitä on luontevaa lähestyä aatehistoriallisesti ja ns. järjen näkökulmasta. Tällainen työskentely antaa parhaat välineet myös henkilökohtaisempien elämänkysymysten käsittelylle. Hyviä apuvälineitä ovat Coplestonin laaja filosofianhistoria, McGinnin spiriritualiteetin teologian historia, Boyerin ja Leclerqin spiritualiteetin teologian historia sekä suomalaisista Annalan antiikin teologiaa esittelevä teos, Yrjönsuuren ja Korkmanin toimittama artikkelikokoelma filosofian historiasta sekä Sihvolan ja Theslefin antiikin aatemaailman esitys. Klassiset teologiset tekstit ovat helposti saatavilla niin alkukielisinä kuin myös käännöksinä englanniksi, ranskaksi ja saksaksi. Suomeksikin niitä on jonkin verran käännetty, joskin esimerkiksi Augustinuksen Tunnustuksista olisi hyvä työstää kriittinen suomennos.

Opinnoissani etsiydyin TEF-opiskelijaksi. Oppiaineen ympärillä pyöri kaikenlaista väkeä, jolla oli taipumus intellektuaaliseen snobismiin. Simo Knuuttilaa pidettiin tiedekunnan mukavimpana ja älykkäimpänä opettajana. Sivumennen mainitsen, että Tuomo Mannermaa edusti syvällistä hengellisyyttä ja Heikki Räisänen kriittisiä voimia, Eero Huovinen oli vakava, vähän vaativakin, mutta hiljaisesti kannustava. Opiskelijoita parhaiten ymmärtävä ja kauniita näköaloja piirtänyt skolaari oli Pauli Annala, josta tulikin läheisin ystäväni teologisen tiedekunnan opettajista. Opiskelijaryhmittymään, jonka monet jäsenet myös toimittivat 90-luvun vaihteessa muutaman vuoden teologian opiskelijoiden lehteä Kyyhkynen, kuuluivat ainakin Antti Elenius, Jaakko Heinimäki, minä, Antti Kylliäinen sekä eräät muut.

Heinimäen tapasin ensimmäisen kerran vuonna –86 Iiris Kivimäen opiskelijaboksin sohvalla. Istuin valkoinen nylonpaita päällä ja olin hiljaa. Heinimäki sanoi: ”Sanos muuta!” Heinimäki kirjoitti juttuja pyhimyksistä Kyyhkyseen. Oli puhetta, että niistä voisi tehdä kirjan. Kirjoitimme yhdessä myös lukion etiikan oppikirjan. Kun ehdotimme Otavan kustannuspäällikkö Vahtolalle, että uskonnon oppikirjan nimeksi voisi tulla Immanuaali, hän ei syttynyt ajatukselle. Olimme Heinimäen kanssa jonkin verran vallattomia. Osallistuimme Pohjoismaiden teologian opiskelijoiden kokoukseen Rekjavikissa. Meiltä oli tilattu alustus suomalaisten sukupuolielämästä. Totesimme kuulijoille että finnish sex is so boring. Tämän jälkeen luimme hyvin latinaa taitavalla Antti Saarelmalla käännättämämme latinankielisen julistuksen. Esityksen jälkeen useat viikinkiopiskelijat tiedustelivat meiltä, osaavatko kaikki suomalaiset teologit noin hyvin latinaa.

TEF-opinnoissa jouduin tietenkin vilkaisemaan nykyajan kovin rationalistista uskonnonfilosofiaa, Allstonin, Plantingan, Stumpin, McCord-Adamsin, Swinburnen, Wolterstorffin ja muiden juttuja. Ne tuntuivat kummallisilta. Uskonnollisen uskon rationaalisuuskeskustelu oli eurooppalaisen teologian maaperällä eläneen näkökulmasta science fictionia. Uskonnonfilosofia sen American Association of Philosophy –järjestöön kuuluvan Christian Philosophers –seuran merkityksessä tuntui jumalapeliltä, mutta ei kovin hengelliseltä. Aivan yhtä erikoinen lukunsa olivat D.Z Phillipsin tarinat tai vielä radikaalimmat Don Cupittin tai Marc C. Taylorin. Myöhemmin Timo Koistinen kirjoitti näistä ja muista erinomaisen väitöskirjan. Totesimme monta kertaa, että this is not our cup of tee. Esiintyi ajoittain vaikeutta kätkeä vastenmielisyyttään. Hieman samanlaista, sinänsä mitättömään asioihin perehtymiseen liittyvää tuntemusta esiintyi, kun joku pauhasi suurista systemaatikoista kuten Ebeling, Jüngel, Moltmann ja Pannenberg. Läheisemmiksi itselleni tästä osastosta tuli Tillich ja myöhemmin eräät Paul Ricoeurin kirjat ja kirjoitukset uskonnonfilosofian ja etiikan alalta. Hänen kertomusta ja hermeneutiikkaa koskevia kirjoituksiaan en sitä vastoin jaksa lukea.

Paul Ricoeur liittyy ranskalaisen kristillisen filosofian perinteeseen. Sen keskeinen idea on ns. järjen reduktio, jonka mukaisesti asetettuna Markuksen evankeliumin valoon osoittautuu, että kaikki, minkä järkemme avulla olemme nähneet todeksi, saattaakin olla väärin. Yksi tämän perinteen populaari edustaja oli Emile August Chartier, joka käytti kirjoittajanimeä Alain. Hän opetti pariisilaisessa lyseossa lukiolaisia, ja hänen luokallaan olivat Ricoeurin lisäksi ainakin Simone Weil, Sartre, Merlay-Ponty ja Bovouer. Tämän perinteen selvittäminen olisi hyvä uskonnonfilosofinen tutkimusaihe. Se selventäisi myös ns. postmodernismin taustoja. Derrida toimi jonkin aikaa Ricoeurin assistenttina 1960-luvulla. Kirjassaan Derrida’s Tears and Prayers John DeCaputto onkin tarkastellut Derridan sekoiluja eräänlaisina uskonnollisina katsomuksina.

Graduni kirjoitin Ludwig Wittgensteinin emootioita koskevista huomautuksista. Valitsin aiheeni sillä perusteella, että en ollut siitä kiinnostunut. Kuvittelin, että noin voisi syntyä ns. objektiivista tiedettä. Joku kertoi minulle myöhemmin, että puhe objektiivisesta tieteestä on vahvasti liioiteltu. Wittgensteinin Huomautuksia psykologian filosofiasta 1 & 2 olivat vasta ilmestyneet. En oivaltanut niistä paljoakaan, mutta tulipahan oheislukemistosta tutustuttua analyyttisen filosofian sekä alkuvaiheisiin että myöhäisvaiheisiin liittyviin näkökohtiin. Kiinnostavin graduvaiheeseen liittyvä teos oli Martin Kuschin väitöskirja Language as calculus vs. universal medium. Hän sovelsi siinä Jaakko Hintikan teoriaa siitä, miten toisten filosofien mukaan totuudesta ei voida sanoa mitään ja toisten mukaan voidaan. Hintikka kannattaa näkemystä, jonka mukaan malliteoreettinen semantiikka, independence friendly logic ja muut vastaavat keksinnöt kyseenalaistavat Wittgensteinin kuuluisaan lauseeseen ”kieleni rajat ovat maailmani rajat” tiivistyvät lähtökohdat. Ajatus, että emme voi ylittää käyttämäämme kieltä pätee kieleen kokonaisuutena mutta ei sen yksittäisten osien osalta. Tästä syystä koko hermeneuttisen filosofian ja myös sen pohjalta muotoiltujen teologisten teorioiden status on ongelmallinen. Niiden kielen luonnetta koskeva lähtökohta on luultavasti virheellinen.

Muodolliseen logiikkaan en koskaan paneutunut kunnolla, mutta von Wrightin Logiikka, filosofia ja kieli oli tärkeä lukukokemus ja eräät Hintikan kirjoitukset valottivat formaalilogiikan merkitystä niin paljon, että opin arvostamaan siihen paneutuvia, kunhan nyt eivät aivan kaikkeen p:tä ja q:ta sotkisi. Luulisin, että suurin osa väitöskirjatason filosofiaan asti voidaan ilmaista luonnollisella kielellä. Vain erittäin monimutkaiset ja korkeat abstraktiot on kätevää esittää formaalisesti. Jos jonkin voi esittää yhdellä sivulla, miksi siihen pitäisi uhrata 100? Eri asia on, ettei näitä formalisointeja kovinkaan moni lue, syytä vaikka varmaankin olisikin.


6.
Tähän päättyy tarina teologian opiskeluistani. Opiskelin, tutkin ja opetin perustutkinnon jälkeen 1990-luvun teologiaa ja filosofiaa Helsingissä sekä eräissä muissa kaupungeissa. Ei ole tarkoituksenmukaista valaista näitä vaiheita. Jotain tunnelmallista kai voisi todeta.

Professori Heikki Kirjavainen sanoi kerran jotakin sen tapaista, että olisi kiinnostavaa olla pilvi, sillä sen ominaisuus on kehkeytyvyys. Kun lausuin Kirjavaisen 60-vuotispäivillä luonnehdintani, että formaalilogiikkaan parhaiten teologisessa tiedekunnassa perehtynyt Kirjavainen on mielestäni eräänlainen p, hän vastasi erittäin osuvasti, että jos p niin q.

Syy siihen, etten – kuten vanhassa säätysuomessa sanottiin – antautunut papinuralle opintojen jälkeen on moninainen ja osittain hämärä. Sitä nyt vaan oli niin ehdoton tai jotakin muuta kai voisi yrittää sanoa. ”Ou, olinkos minä nuorena noin hurskas,” sanoi joskus Lauri Haikolakin. Kävi monesti mielessä, että olisi kaiketi jotakin hyvä osatakin. Kansakoulun uskonnonkirjassakin oli kertomus Albert Schweitzerista, joka ensin omistautui opinnoille ja vasta sitten meni töihin. Tämä on mielestäni vielä nykyispäivinä hieno kertomus. Mainitsen, että mm. eräät papillista käyttäytymistä koskevat kirkkolain kohdat tuntuivat minusta itseeni sopimattomilta silloin, kun olin nuori. Ehkä joku muukin on miettinyt niitä. Luulisin, että sopivaa käyttäytymistä koskevien kohtien tarkoituksena ei ole kuitenkaan esittää, että pappisvirkaan vihityn pitäisi lopettaa ns. ’eläminen’ mitä se sitten lieneekin. Lisäksi jokaiselta yhteiskunnan jäseneltä odotetaan, ettei hän ole muille erityiseksi pahennukseksi. On jokaisen kannalta parempi, että ihmiset hiukan hillitsevät itseään kuin että mitään itsehillintää ei esiintyisi.

Nykyisin kannatan näkemystä, jonka mukaan teologian maisteriksi valmistuvien olisi hyvä hakeutua papeiksi tai uskonnonopettajiksi. Teologinen tutkinto on kyllä hyvä yleissivistävä tutkinto, mutta mielestäni ajatus teologisen koulutuksen annista ammattipätevyyden mielessä muihin kuin kirkon tai koulun tehtäviin on pötypuhetta. Myös teologisen tiedekunnan olemassaolo perustuu näkemykseni mukaisesti siihen, että siellä saadaan tiedollinen pätevyys, joka vaaditaan pappina tai uskonnonopettajana toimimiseksi. Muunlaiset puheet ovat mukavaa nojatuolifilosofiaa, nättejä aforismeja. En pidä hyvänä sitä, että tutkimusten mukaan verraten vähäinen prosentti teologian opiskelijoista hakeutuu kirkon virkaan. Tämän asian taustalla saattaa piillä seikka, joka on vaikuttanut myös omaan vaellukseeni.

1990-luvun alkupuolella kirkolla ei erityisesti eteläisessä Suomessa ollut tarjota papinvirkoja kaikille vastavalmistuneille teologeille. Tästä syystä monet heistä joutuivat opettelemaan uuden ammatin. Kun uusi ammatti on opeteltu, ei ole enää kiinnostusta palata alkuperäisen koulutuksen mukaiseen työhön. Keski-ikäisenä näet elämä on jo monilta osin lyönyt itsensä lukkoon. Ehkä nämä olosuhteiden pakosta syntyneet irtiotot ovat osaltaan luoneet mallia sille, että teologi voi saada työtä muualtakin kuin koulusta tai kirkosta. Tämän mallin vaikutusta on ehkä vahvistanut myös se, että yhteiskunnassa vallitseva asenne uskontoon, pappeihin ja teologeihin on tällä hetkellä myönteisempi kuin esimerkiksi kohta 20 vuotta sitten, jolloin aloitin teologian opinnot. Teologista tutkimusta ja koulutusta arvostetaan ja kirkon toiminta on monin tavoin kiitettyä. Ehkä jonkun mieleen on väikkynyt, että teologinen toiminta voisi laajentua myös perinnäisten instituutioiden ulkopuolelle.

Jos omista puuhistani ei-teologisissa työympäristöissä pitäisi jotakin sanoa, kaiketi teologian opiskelusta on ollut paljon hyötyä edellytysten luomisessa. Siitä on ollut kuitenkin peräti vähän mitään ehdottomasti osoitettavaa välitöntä hyötyä. Olen nykyisin yksityisen, yleissivistävää, ammatillista ja vapaatavoitteista koulutusta antavan oppilaitoksen rehtori. Nykyisessä työelämässä, myös ja miltei vasitenkin Opetusministeriön koordinoimassa, johtajana oleminen merkitsee eräiltä osin sangen välinerationalististen ajattelumuotojen käytäntöön panemista. On vaikea välttää sitä, että ei tekisi toisista ihmisistä välineitä. Sellainen on moraalisesti moitittavaa. Luulisin, että kyseessä on myös synti. Tästä syystä on hyvä, että yhteiskunta rahoittaa koulutusta, jonka läpäissyt voi toimia tehtävissä, jotka helpottavat tällaisten kysymysten kanssa elämisessä.

Rehtorina olemista olen katkaisuhoitanut luennoimalla kirkko-oppia ja etiikkaa Venäjällä, Pietarin kaupungista 10 kilometrin päässä sijaitsevassa Koltusin kylässä. Minusta Pietari on hieno kaupunki. Näin tapahduttua huomaan, että olen palannut alkuuni takaisin, Gogolin novelleihin. Dostojevskikin on lausunut, että me kaikki olemme tulleet Gogolin Päällysviitasta. Nimike rehtorikin tuntuu vähän samalta kuin reviisori. Tulee mieleen Gogolin sanat: ”Lapsi kastettiin, jolloin hän pillahti itkuun ja irvisti, ikään kuin olisi aavistanut, että hänestä aikanaan tulee nimineuvos.” Vielä nykyisinkin maailma hahmottuu joskus eräiltä osin kuolleiden sielujen myymisenä ja mielipuolen päiväkirjana. On monenmoista huuliveikkoa eli osaajaa, joka on yltänyt ns. huipulle. Teologian anti työelämälle voisi liittyä siihenkin, että osattaisiin iloita pikkuisen vähemmästäkin.

…
Noin siis vuonna 2002. Ehkä 10 vuoden kuluttua kerron 90-luvusta seikkaperäisemmin. Se oli kiinnostava. Tekstissä näkyy, että se oli laadittu luentosarjaan, jonka nimi oli Teologia ja työelämä. Yksi luennoitsija, Martti Lindquist, jonka peruskurssit kuuntelin, on kuollut jo, kuten moni muukin tekstissä mainittu, Haikola, Peter, Teinonen ja muut, ratki taivaassa jo.

Teologi kuukävelijänä 2

3.
Pääsin ylioppilaaksi Orwellin vuonna 1984 melko keskinkertaisin paperein. Sellaisilla pääsi siihen aikaan teologiseen tiedekuntaan, joskin aloitin opintoni vasta seuraavana vuonna vuoden asioita mietittyäni. Yleensä ylioppilasvaiheessa ihmisellä herää jonkinlainen moraalinen murrosikä, ja minullakin oli sellainen, muutaman vuoden. Asuin pari vuotta Heränneiden ylioppilaskodilla, kävin armeijan, jossa sain määräyksen toimia pappina Ilmavoimissa. En kokenut sitä hommaa millään lailla mielekkääksi. Vasta myöhemmin kertausharjoituksissa Niinisalossa muutin kantaani. Mielestäni Puolustusvoimien kirkollinen työ on tai ainakin voisi olla yksi merkittävimmistä aikuisväestön piirissä tapahtuvista kirkollisista työmuodoista.

Ahkera teologian opiskeluni alkoi armeijan käytyäni, 1988. Kandidaatiksi valmistuin 1992. Olin perustutkinto-opiskelija vuosina 1985-92, 6.5 vuotta. Niistä yhden vuoden olin armeijassa, pari vuotta omistauduin hölmöilyille ja n. 4 vuotta opiskelin ahkerasti. Pidänkin 4 tai 5 vuotta kohtuullisena aikana tutkinnon suorittamiseksi. Toivon kuitenkin, että yhteiskunta voisi pysyä sikäli vauraana, ettei se vaatisi opiskelijoilta suoritusta tässä ajassa. Ylioppilaskodeissa asuminen, opintojen varhaisvaiheen Sturm und Drang, pistäytyminen työelämässä jne. ovat tärkeitä asioita, vaikka en enää haluaisikaan elää niitä uudelleen. Mikäli tulostavoitesuomi poistaa opiskelijaelämäksi kutsutun elämänvaiheen, uskon, että tämä on yhteiskunnan itsensä kannalta tappiollista.

Opiskeluaikanani tiedekunnassa vaikuttivat sodan käyneiden opettajien perinteen viimemuistot. Näistä henkilöistä keskeisin oli dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen, jonka luentoja kuuntelin ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Teinonen oli tuolloin tiedekunnan narri. Häntä sanottiin hullu-Teinoseksi, vanhemmat teologit Maestroksi. Teinosen spritualiteetin teologian käännökset, erityisesti Ristin Johanneksen teokset, Fransiskus Assisilaiseen liittyvät tekstit, eräät mestari Eckhartin katkelmat ja hänen kaksi Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran sarjassa julkaisemaansa mystikkokirjaa olivat minulle se varsinainen uusi, johon opintojeni alkuvaiheessa tutustuin. Eräänlaista populaarilundilaista katsomusta edustaneelle nuorellemiehelle se, että Luther ei ollutkaan maailman ainoa teologi ja että roomalaiskatolinen perinne on kiehtova eikä vain topeliaanisen viekastelun maailma, olivat tärkeitä uusia oppeja. Luennoitsijana Teinonen oli ekstaattinen. Toisin kuin väitetään, hänen viimeinen luentonsa ei tarkasti ottaen päättynyt sanoihin hoc est, vaan sanoihin ”tämä oli viimeinen luento, jonka pidin tässä yliopistossa”. Tämän sanottuaan SAT käveli pois Neitsytpolun suuresta luentosalista ja muutti Malagalle.

4.
Opiskeluaikoinani Helsingissä vieraili monia kiehtovia ulkolaisia vieraita. Kun assisilainen fransiskaaniveli Max Mizzi vieraili noihin aikoihin Suomessa, näin elämäni ensimmäisen elävän munkin. Innostuin asiasta niin paljon, että matkustin vuoden päästä Assisiin. Asuin siellä vuorella teltassa. Koska ei ollut turistikausi, minut huomattiin, ja kyläläiset toivat minulle lämpimiä huopia ja kananmunia. Max Mizzi esitteli pohjoiselle vieraalle paikallista luostaria. Näin Giotton legendamaalaukset ja vaelsin San Damianon kirkolle, jossa Fransiskus oli kuullut krusifiksin puhuvan. Assisista Vatikaanin aukiolle saavuttuani minun oli vaikea käsittää, mitä tekemistä köyhillä veljillä ja Vatikaanilla on. Pietarin kirkko oli kokemusmaailmassani kuin McDonaldsin keskustoimisto.

Max Mizzin vierailun aikoihin tapahtui myös toinen teologivierailu, johon osallistuin. Kyseessä oli Dorothee Sölle. Tuttavapiirini eetokseen kuului ajatella, että Sölle on falski. Teinonenkin oli suostunut sanomaan tälle ainoastaan, että ”onpa teillä kauniit silmät”. Olinkin innostuneempi John Irwingin Porthaniassa tapahtuneesta esiintymisestä, jonka aikana hän luki teostaan Ystäväni Owen Meany. Eräänlaisena evankeliumimuunnelmana teos voisi olla hyvä gradun aihe.

Erityistä hohtoa liittyi Luther-tutkijoiden järjestämiin kansainvälisiin seminaareihin. Niissä esiintyi mm. roomalaiskatolinen Peter Manns, 200-kiloinen Euroopan Historian Instituutin johtaja Mainzista. Matkustin Mannsin luokse keväällä –88 Mainziin. Hän tutki tuolloin Bernhard Clairvauxlaisen Korkean Veisun kommentaaria aamupäivisin. Päivällä kävimme ruokailemassa, jonka jälkeen Manns meni lukemaan Jerry Cottoneita. Hän luki niitä kolmesta syystä: niissä tiedettiin, mikä on hyvä ja paha, niissä aina hyvä voitti ja kolmanneksi niillä ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Aamuisin Mannsin assistentti ja hänen seuraajansa virassa Rainer Vinke, joka oli koulutukseltaan myös lääkäri, kävi antamassa Mannsille insuliinipiikin. Lääkäri- ja teologikoulutuksensa lisäksi Rainer lauloi salanimellä Euroopan oopperataloissa, mm. La Scalassa. Iltaisin soitti Mannsin Pariisissa asuva äitipuoli ja nuhteli tätä siitä, että ennen niin ihanasta ihmisestä oli tullut moinen moukka. Mannsin äitipuoli oli erään ranskalaisen kenraalin leski. Kenraali oli adoptoinut tuolloin Italiassa sotavankeudessa olleen Saksan armeijan tykistöluutnantti Mannsin toisen maailmansodan jälkivaiheissa. Manns sanoi minulle ylpeyttä teeskennellen, että hän oli ollut Hitlerin armeijan upseeri eli siis paha ihminen. Minulla oli tuolloin kyllin röyhkeyttä vastata, että minä taas Mannerheimin.

Jatkuu seuraavassa blogissa...

Teologi kuukävelijänä: suuri askel itselle, pieni ihmiskunnalle. 1

Teologinen tiedekunta Helsingissä järjesti syksyllä 2002 luentosarjan, jossa muihin kuin kirkon virkoihin ajautuneet teologit kertoivat kohtalostaan. Pidin oheisen paperin tässä luentosarjassa. Laitan sen blogiin muutamassa osassa, sillä se on verraten pitkä.

1.
Petrus Abelard väittää teoksensa Historia Calamitatum eli Onnettomuuksieni historia alkusanoissa, että hänen elämänsä on lohdutuksen lähde. Se on sitä siksi, että siihen tutustuessaan lukija oivaltaa omien vaikeuksiensa mitättömyyden. Aikalaisemme Richard Swinburne puolestaan esittää teokseen Philosophers who believe sisältyvässä artikkelissa, että hän on vienyt induktioloogisella jumalatodistuksellaan ihmiskuntaan henkisesti askelen eteenpäin. Todistuksen mukaan Jumalan olemassaolo on todennäköisempää kuin se, että Jumala ei olisi olemassa. Jumalan olemassaoloa koskevien todistusten kasauma saa näet Bayesin kaavassa todennäköisyysarvon, joka on yli ½. Hyvin tehty Swinburnelta.

Kaksi esimerkkiä riittäkööt viittaamaan siihen, että henkilökohtaisiin pyrintöihin liittyy ajoittain vahva intensiteetti. Henkilön voi vallata kiusaus ajatella kokemuksen intensiteetin perusteella, että hänen pyrintönsä ovat jotenkin yleisesti merkittäviä. Ne ovat sellaisia joko niin, että niiden pitäisi olla paradigmaattisia muiden ihmisten pyrinnöille tai niin, että ne muuttavat maailmaa. Oma kantani lähenee nominalismia. Sen mukaan ihmisten pyrinnöt voivat olla ainutkertaisia, mutta sellaisina niihin ei tarvitse liittyä mitään erityisen mallikasta tai merkittävää. Abelardin teoksen nimi hymyilyttää minua. Sanoisinkin, että elämän ikävämpien vaiheiden lävitse on terveellisempi vaeltaa, mikäli etsii niistä myös niihin liittyviä huvittavia aspekteja. Jos siis seuraavista muistoistani teologisen elämän poluilla on jollekin jotakin huvitusta, puheenvuoroni täyttää tehtävänsä.

Esitykseni otsikko sisältää ainakin seuraavia ajatuksia. Ensinnäkin olen halunnut hieman ironisoida Abelardin mahtipontisuutta ja sen perillisenä silloin tällöin esiintyvää ajattelutapaa teologien poikkeavista elämänratkaisuista. Toiseksi otsikko välittää henkilökohtaisen kokemuksen. Kuu merkitsee ihmisvinkkelistä seutua, jonne voimme matkustaa, mutta jossa emme osaa elää. Harjoittaessani teologian opintoja ja myöhemmin teologin ammattia minulla on ollut usein olo, että teologia ja teologinen yhteisö on kuu, jonne on jännittävää matkustaa, mutta missä en taida elää. Vastaavasti toimiessani epäteologisissa tehtävissä ja ympäristöissä, olen usein kokenut teologisen koulutukseni ja toimintani tekijäksi, jonka näkökulmasta epäteologiset tehtävät ja ympäristöt ovat vaikuttaneet kuulta. Otsikon jälkiosan ajatuksen selitin jo yllä.

2.
Vastaukseni kysymykseen ”Miksi ryhdyin opiskelemaan teologiaa?” on seuraava. Ihmisen elämän suuntautumiseen vaikuttavat hänen lähiympäristönsä, perhe, sukulaiset, ystävät ja koulussa saadut virikkeet. Mainitsen näistä asioista, että setäni, isäni serkku, mummini veli ja isä sekä tämän veli ovat tai olivat luterilaisia pappeja. Heistä mummini setä August Peltonen oli jopa edennyt nykyisin professuuriksi muutettuun Raamatun alkukielten apulaisen virkaan Helsingin yliopistossa. Hänen lempinimensä oli Katufi ja häntä pidettiin kuivakkaana opettajana. Peltosen väitöskirjan aiheena oli Paavalin käsitys lihasta. Myöhemmin hän suomensi joitakin Lutherin teoksia. Teologiaa paremmin hän menestyi liiketointen alalla hankkien mm. omistukseensa Nurmijärvellä sijaitsevan Raalan kartanon. Kartano on Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä mainittu Viertola. Olin siellä lapsena kutsuilla. Söin varpaiden väliin asetettua rinkeliä, mihin mielestäni muumioituneet sukulaiseni totesivat, että ”pieni persoonallisuus”. Kuten Pauli K. Niemelä mainitsee väitöskirjassaan Antti Filemon Puukko. Suomalainen vanhan testamentin tutkija ja tulkitsija, Peltonen kuului ensimmäiseen historiallisen tutkimuksen eksegeettisukupolveen maassamme. Sen merkittävin tutkija oli Antti Filemon Puukko ja muut jäsenet Athur Hjelt ja Sten Edvard Stenij. Viimemainittuun liittyy perheessäni seuraava muisto. Isotätini Laina Kalmari oli tenttimässä ylioppilaskirjoituksiin liittyvää uskonnon tenttiä Stenijlle vuonna 1912. Hän meni tentissä lukkoon. Stenij oli tuolloin todennut, että jos minä nyt kysyisin neidiltä Jumalan pojan nimen, neiti ei sitä tietäisi. Laina oli kimpaantunut ja huutanut niin paljon kuin kurkusta lähti: JEESUS! Lainalla, joka eli miltei 100-vuotiaaksi, oli muitakin hauskoja juttuja. Kun hän Martin Niemöllerin ollessa jo keskitysleirillä vieraili tämän kodissa, hän törmäsi pieneen poikaan, jolta hän kysyi, että kukas siinä. Poika pamautti: Niemöller..

Vanhempani puolestaan ovat kuvataiteilijoita. Kodissamme käytiin joulukirkossa ja äiti kehotti lukemaan Vanhaa testamenttia, erityisesti psalmeja. Jeesuksella ei kotimme kristillisyydessä ollut muistikuvieni mukaan merkittävää roolia. Olin lapsena innostunut Israelin kansan vaiheista. Muistan miettineeni 5-vuotiaana kysymystä, miten on mahdollista, että Jumala on jossakin ja kaikkialla samanaikaisesti. Yleensä harrastukseni eivät kuitenkaan olleet uskontoon liittyviä. Olin pikemminkin orastava kulttuurihenkilö. Kansakoululaisena ja varhaisnuoruudessa harrastin erityisesti Gogolin ja Tsehovin novellien sekä Ollin pakinoiden lukemista ja klassisen musiikin kuuntelemista. Soitin viulua, lauloin muutamassa kuorossa ja kävin konserteissa. Kirjalliset harrastukset alkoivat varhain. Lueskelin murrosikäisenä Tulenkantajiksi nimetyn kirjallisen ryhmittymän teoksia, erityisesti Mika Waltaria ja Olavi Paavolaista. Muusta kirjallisuudesta muistan, miten erityisesti Pentti Saarikosken kokoelman Mitä tapahtuu todella? eräät runot tekivät minuun voimakkaan vaikutuksen. Vanhempieni tuttavapiiriin kuului runsaasti teologisesti epäilyttäviä henkilöitä. Heistä tunnetuin lienee elokuvaohjaaja Rauni Mollberg, jonka Timo K. Mukan romaaniin pohjautuvan elokuvan Maa on syntinen laulu syntyvaiheista kuulin paljon lapsena. Ystäväni Eira Mollberg kirjoitti myöhemmin näistä asioista näytelmän Suutarin lapsilla ei ole kenkiä sekä romaanin Vakuuslapset. Näissä taiteellisissa töissä ei viitata lapsuuskotini elämään, mutta kuulun asianosaisiin. Ei ole siis mitenkään itsestään selvää, että ryhdyin lukemaan teologiaa. Ehkä jokin muu humanistinen ala olisi ollut minulle sopiva. Ehkä etsiytymiseni uskonnonfilosofian opintojen tielle heijastaa näitä taustoja.

Kuten monilla, teologian harrastamiseni alkoi joskus rippikouluiässä. Kävin rippikouluni Aholansaaressa, Paavo Ruotsalaisen kotisaaressa. En ennen rippikoulua tiennyt körttiläisyydestä muuta kuin Paavo Ruotsalaisen vuonna 1977 julkaistun juhlapostimerkin. Rippikoulussa tutustuin moniin uusiin asioihin kuten kristinoppiin ja Siionin virsiin. Molempien kieli oli minulle käsittämätöntä. Halu käsittää tätä kieltä oli keskeinen kannustin teologisille harrastuksille. Se oli sikäli palava, että ensimmäisen lukioluokan jälkeen osallistuin kesäyliopiston yleisen teologian kursseille, joita vetivät Risto Cantell ja Risto Lauha, ensimmäiset akateemiset teologian opettajani. Lukiolaisena lueskelin jonkin verran teologista kirjallisuutta, mm. Lutherin teosten käännöksiä, Lennart Pinomaan toimittamaa teosta Teologia etsii suuntaa ja myös suomalaisia tutkimuksia kuten Tuomo Mannermaan In ipsa fide Christus Adest. Olavi Castrenin tekemän lyhennelmän Anders Nygrenin kuuluisasta kirjasta Eros och Agape löysin Tampereen kaupunginkirjastosta joskus lukioluokilla. En tietenkään ymmärtänyt lukemastani kovinkaan paljoa. Jotenkin tajusin, että Luther oli sankari ja Melanchthon luterilaisuuden synnyttänyt konna. Tämän näkemyksen kohtasin Lauri Haikolan teksteissä. Haikola oli ensimmäinen suomalainen teologinen idolini. Opiskeluaikoinani kävin hänen luonaan joitakin kertoja. Kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa, hän kysyi ensisanoikseen ”oletkos sinä lukenut Tunnustuskirjat latinaksi?” Vastasin, etten ole. Haikola sanoi: ”Ei se mitään, minä olen.”

Lukion kävin iltakoulussa kahdesta syystä. En viitsinyt herätä aamuisin kouluun ja iltakoulun vähäinen tuntimäärä loi tilaa lukuharrastuksille. Vahvimpiin niistä kuului Terho Pursiaisen teos Sokea äiti, joka ilmestyi viimeisinä kouluvuosinani. Teosta luettuani ajoin järkyttyneenä polkupyörällä Tampereen Eka-marketin edessä olevaa ylämäkeä ja olin sekoittuneiden tunteiden vallassa. Täsmensin tunteitani ajatukseksi, jonka mukaan Jumala ei ole vastaus vaan kysymys. Pidin ihan itse keksimääni teologista muotoilua syvällisenä, mistä voi kylläkin olla useampaa kuin yhtä mieltä. Kun viitisentoista vuotta myöhemmin opetin teologisessa tiedekunnassa filosofian harjoituksia, joku kysyi, pitääkö paikkansa, että Suomen kirkossa oli kerran pappi, joka sanoi menettäneensä uskonsa ja luopui pappisvirasta. Niinpä niin. Suuri askel itselle, pieni ihmiskunnalle.

Jos

Niin sanottu kansa keskustelee, että tuleeko siitä Vanhasesta pääministeri, Niinistöstä ulkoministeri, Kataisesta valtiovarainministeri, Pekkarisesta opetusministeri ja jatkaako Kääriäinen puolustusministerinä?

Entä jos vaalien tulos olisi ollut toinen?

Jos.

Mauno Koivisto kirjoitti sellaisen kirjan Suomen historiasta, Itsenäiseksi Imperiumin kainalosta.

Koiviston kirjoissa on yleensä hyviä vitsejä tai juttuja, jotka on kirjoitettu vanhahtavalla kielellä ja piiloterävällä tavalla. Yksi syy teosten lukemiseen onkin se, että ne ovat kielellisesti antavia.

Mainitussa makoisimmat palat sisältyvät kirjan liitteinä oleviin historiallisiin lähteisiin. Esimerkiksi kenraalimajuri von Döbeln lausui 8. 10. 1809 Uumajan torilla: ”Suomalaiset! Veljet! Jos minun sanani voisi sinetöidä silmistäni vuotavin verikyynelin, ne virtaisivat nyt…”

Liitteiden takia Koivistolla ei ole ollut tarvis sijoittaa teoksensa varsinaiseen tekstiin kuin yksi hauska juttu. Ollessaan 1971 Saksassa eduskunnan pankkivaltuusmiesten kanssa linnahotellissa nimeltään Hessischer Hof, hänen seuraansa ilmestyi Wolfgang von Hessen niminen herrasmies. Kohdatessaan muut suomalaiset Koivisto saattoi esitellä tämän Suomen kuninkaaksi valitun Friedrich Karlin vanhimpana elossa olevana poikana eli siis Suomen kruununperijänä. Herra von Hessen suuteli seurueen naisjäseniä käsille ja piti kauniin puheen. Suomalaiset totesivat, että tuo ei olisi ainakaan eduskuntaa hajottanut. Kekkonen oli tehnyt niin samaisena vuonna.

Jos Suomessa kyseisenä vuonna ei olisi ollut Kekkosen kaltaista demokraattisen monarkian edustajaa vaan saksalaissyntyinen kuningas, asiat olisivat menneet toisin.

Koiviston läpileikkaus Suomen historiaan vuodesta 1809 antaa aineistoa ajatella, että valtaosa ratkaisuista on ollut oikeita. Jossittelu ei siten välttämättä osoita, että maata on johdettu huonolla tavalla, vaan pikemminkin, että on menty parempaan suuntaan.

Mitä olisi tapahtunut, jos Suomi olisi jäänyt Ruotsin osaksi ennen Suuriruhtinaskunnan syntymistä? Koiviston mukaan seurauksena olisi saattanut olla Suomen ”irlantilaistuminen”

Mitä olisi tapahtunut, jollei ensimmäinen maailmansota olisi syttynyt ja olisiko se ollut vältettävissä? Koivisto huomauttaa, että sota syttyi sattumalta Sarajevon laukausten seurauksena, sodasta ei odotettu niin tuhoisaa kuin siitä tuli, Venäjällä uskottiin virheellisesti sodan monarkiaa vahvistavaan luonteeseen ja lisäksi sekä Saksan Itävalta-Unkari-politiikka että Englannin ulkopolitiikka tuolloin olivat haaveellisia ja epäselviä.

Mitä olisi tapahtunut kesällä 1944, jos Neuvostoliiton Leningradin armeijaryhmä olisi saanut pyytämänsä divisioonat tuekseen, Ryti ei olisi sitonut Suomea Saksaan, Saksa ei olisi avustanut Suomea ja Hitleriä vastaan tehty salamurhayritys olisi onnistunut?

Jossittelut osoittavat historian aitoja mahdollisuuksia toisenlaisen kehityksen osalta kuin sen, jonka tiedämme tapahtuneen. Ne myös osoittavat, että päälinja historian kulussa on ollut hyvä, mutta samalla voimistavat kysymystä siitä, tulisiko jossittelu ottaa vakavammin historiantulkinnan ja politiikan kulmakiveksi, toisin kuin akateemikko Eino Jutikkalan johdolla jossitteluun kielteisesti suhtautuva historiankirjoittamistapa meillä olettaa.

Skolee

Puolisilmällä ja -korvalla havaintoon osui koulutusjärjestelmäämme koskeva ajankohtaisohjelma.

Koulutussosiologi lausui, että koulun kehittäminen on muodostunut bisnekseksi, jonka malli on sotateollisuus. Opetus on kenraalimaista edestä johtamista, jossa opettaja opettaa ja oppilas oppii. Kasvatustieteessä ei kuitenkaan opeteta tällaisia metodeja. Lisäksi koulun tulisi olla varuillaan militaarisen tuotannollisuusajattelun suhteen.

Amen.

Tätä olen teillä ja aitovierillä kertonut ja viitannut Aristoteleen näkemykseen, jonka mukaisesti sota kuuluu työhön ja koulu rauhaan.

Siitä en ole kuitenkaan samaa mieltä, että koulun ongelma olisi se, että opettaja opettaa ja oppilaat kuuntelevat.

Itse asiassa suurin osa mieleeni jääneistä opettajista ja heidän myötään opeista liittyy juuri tähän tapaan. Ryhmätyö ja konstruktiivinen opetusnäkemys on käsitykseni mukaan taiteen asteelle kehitettyä typeryyttä.

Ne liittyvät toiseen näkemykseen, joka ohjelmassa kyseenalaistettiin: pitääkö koulussa olla viihtyisää?

Epäilen, että huono kouluviihtyvyys ja erityisesti se, että koulu ei tue lahjakkaita oppilaita, johtuu siitä, että koulussa ollaan liikaa ja kouluun on sotkettu monia teemoja, jotka eivät ole pedagogisia vaan sosiaalisia.

Lahjakkaat ihmiset ovat usein asosiaalisia. Minkä takia heidän pitäisi olla kovin sosiaalisia, mikäli he palvelevat yhteisöä niin sanotun innovatiivisuutensa kautta?

Sitä varten he tarvitsevat aikaa eivätkä päivähoitoa ja innostamista ryhmällisiin tehtäviin.

Koulupäivän tulisi olla mielestäni lyhempi, mikäli tahdotaan saada oppimistuloksia aikaan.

Mikäli koulun tehtävä on taas sopeuttaa yhteiskuntaan, koulupäivän pituutta ja esimerkiksi niin sanottua kokonaiskoulupäivää sopii kehittää niin maar perusteellisen paljon.

Skolee tarkoittaa sananmukaisesti vapaata aikaa. Se on vapautta käytännön huolista. Suomalainen koulujärjestelmä on nähdäkseni hukkaamassa tämän länsimaisen sivistyksen perustan lähes tyystin.

Oppituntien pituus voitaisiin lyhentää 30 minuuttiin. Niitä voisi olla päivässä korkeintaan 5 tai 6. Tässä mallissa koulu selkeästi opettaisi ja oppilaalle jäisi mahdollisuus valita sosiaalistumisensa kanavat muun kuin koulun ohjauksessa. Tilalle tulisivat henkilökohtainen suuntautuminen ja vanhempien ja sukulaisten ohjaus.

Kyllä minäkin olisin jaksanut käydä pienenä tällaista koulua mielelläni. Olisin tiennyt, että puolen päivän jälkeen pääsee kotiin leikkimään eikä tarvitse olla avoin, myönteinen ja yhteisen innostuneesti maailmaa rakentava. Sen sijaan olisin rakentanut legoista maailmoja ja oppinut keskittyneesti näkemään erilaisia modaliteetteja.

Sukupolveni unta: uusia värejä vanhassa taulussa

Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään.

Niin tuntui selvittävän eilen illalla SDP:n johto, jonka mukaan viesti vanhusten hoitamisesta ei mennyt perille.

Perille oli mennyt pikemminkin SAK:n mainonta eli omat koirat purivat.

Vanhojen muistamisen muodoista toinen on muistella menneitä.

Jossain merkityksessä olemme ehkä olleet eksyksissä 20 vuotta ja palanneet alkupisteeseen. Monien asioiden lähtöpiste minun muistissani palautuu vuoteen 1987, jolloin olin ilmavoimien alokas ja vannoin sotilasvalan maan hallitukselle. Pääministeri oli Holkeri.

Mutta ei siitä sen enempää, sillä maailma on toinen ja vuodesta 1987 alkanut yhteiskunnan paha uni on vaihtunut toiseksi uneksi, jonka kuvat ovat yhtä harhaisia ja etäisiä kuin unissa aina.

Virta vie oikealla, sanotaan, Euroopassa, maailmassa.

Eduskunnassa on kohta puolet naisia, mikä on vaalien kenties positiivisin tulos.

En usko, että tavattoman paljon mikään muuttuu, sillä olosuhteille ei mahdeta mitään. Verotuspolitiikka tulee olemaan jonkin verran toisenlaista. Jos byrokratiaa ja laitoskeskeistä ajattelua saadaan vähennetyksi, hyvä on.

Värit ovat erilaiset. Kuva ja taulu, raamit eivät.

Kansa rakastaa Niinistöä kaksi kertaa enemmän kuin Hertta Kuusista 1960-luvun alussa.

Kantolan Ilkka näyttää liittyneen työväenliikkeeseen. Onnea vaan läpimenosta! Kyllä se siitä taas.

Tuleekohan Väyrysestä ulkoministeri?

Päätän raporttini täältä Havukka-aholta tähän ja etsiydyn kauas suhdanteilta.

Leipää!

Sunnuntain nimi on laetare, iloitkaa. Päivän toinen nimi on leipäsunnuntai, sillä teksti on Johanneksen evankeliumin 6. luvun jakeet 1-15.

Jeesus ruokkii viidellä leivällä ja kahdella kalalla ison joukon ihmisiä.

Sitten hän vetäytyy vuorelle, koska tietää ihmisten tahtovan hänestä kuninkaan. Yksin.

Syntyy konnotaatio, josta joku voisi sanoa, että sotkoo saarnoihinsa politiikkoo.

Tänään on vaalipäivä. Suomalaiset valitsevat itselleen kuninkaan, pääministerin.

Olen huolestunut tästä kehityksestä, en siksi, että monarkia sinänsä olisi huono ajatus - jo Luther lausui, että yksinvaltius on hyvä, koska yksi saa vähemmän pahaa aikaiseksi kuin moni - vaan siksi, että tavoite on lopettanut poliittisen keskustelun ja havainnoimisen maastamme.

En muistaa koskaan nähneeni yhtä puhumattomia sisällyksettömiä television vaali-iltoja kuin nykyisten vaalien alla. Heinäluoma, Vanhanen ja Katainen ovat täysin puhumattomia. Mitään sanottavaa ei kellään ole. Ainoa viesti on: jännitämme, putoaako demarit hallituksesta ja muhiiko porvariyllätys, kuka pääsee Vanhasen matkaan.

Sillä tavalla katoaa leipä ja nälkä kasvaa.

Meillä säästetään ja menestytään väärin. On monia asioita, joissa pitäisi tuhlata ja monia asioita, joissa kasvua ei pitäisi etsiä nykyisellä tavalla. Kuninkuusideologian pääoppi on se, että taloudellinen menestys on yhteiskunnan avain. Onnettomuus sitä, että kaikki eivät pääse siitä osalliseksi.

Näin ajateltaessa pienikin määrä leipää alkaa tuntua ravitsevalta.

Mutta tämä ei ole reduktionistinen selitys Jeesuksen tunnusteolle, ja muutoinkin on saarnani viallinen ja sivuraiteille eksynyt.

Valovarkaissa

Olen viime vuodet koettanut varastaa kevättä ja kesää menemällä niin sanottuun luontoon sinne, missä on valoisampaa kuin asuinsijoillani.

Pelkkä ulosmeneminen sinänsä jo auttaa paljon ja vie valoisampaan aikaan, jonka kuukausimääriä lasken sormin: kuusi tai seitsemän kuukautta.

Lumi sulaa nyt lujasti, ja Joensuun tiekin oli viikolla auki.

Parahultaista jatketta Italian matkalle, joka oli valon varastamista. Tämä vuosi saattaa olla pitkä, vaikka takatalvi vielä saapuneekin.

Panen toimeen kävelyt. Pohjustan juoksemista, vaikka polvi ei enää tahdo kestää. Lumpio meni jo 25 vuotta sitten sirpaleiksi ja reisilihas halvaantui puoleksi vuodeksi. Aikanaan alokkaana oli melko ikävää kun piti tehdä sotilaan työt vain yhdellä jalalla.

Sittemmin olen juossut jalat mäskiksi asfalteilla. Enkä tietenkään ole voimistellut ja venytellyt, mikä olisi ollut oleellista ja josta ei oikein ole apua kun pilalla ovat.

Mutta hiljalleen voi rullata, tuollaista 6.5/7 minuuttia kilometri tyynellä säällä ja harjoitella hesykasmia.

Kävelyllä kuljen laput korvissa, mitä moni voisi arvostella. Mozartin Requiemin kuunteleminen kävellen on kiinnostava kokemus, jota en analysoi tähän, ja Verdin. Tai Händelin Messiaan. Tai Bachin passioiden.

Aivan ihmeellinen on Arvo Pärtin Berliner Messe. Minulla on Naxoksen versio: Jürgen Petrenko uruissa, Elora Festival Singers and Orchestra, Noel Edison. Samaan levyyn sisältyvät sävellyksen De profundis, Summa, The Beatitudes, Magnificat. Suuremmoista, taivaallista musiikkia.

Pärt vaikeni vuosikausiksi, kunnes löysi tavan suhteuttaa gregoriaaninen sävelkieli niin sanottuun nykymusiikkiin.

Hiljaisuus ja kyvyttömyys säveltää ja sitten yhtäkkisesti tämä tulos on suuri lohtu hänelle, jonka suu on parsittu kiinni ja lause viety kassaholviin.

Kuten, by the way, myös Einojuhani Rautavaaran Angel of Light. Siitä korvissani soi Leif Segerstamin johtama versio, Helsinkii Philharmonic Orchestra.

Sotkeuduin kuulijan roolin lisäksi tähän kuvioon viime vuosisadan lopulla siten, että haastattelin Rautavaaraa Finlandiatalossa Helsingin Kaupunginorkesterin Musica Sacra-sarjan yleisötilaisuudessa. Tiedättehän, nuo haastattelut, jotka muistuttavat vähän niitä hieman elitistisiä keskusteluja, joita käydään kirjoittajien kanssa Akateemisen Kirjakaupan rampilla.

Haastattelu on videoitu ja löytynee Helsingin Kaupunginorkesterin arkistosta. Rautavaara keskittyi selittämään schleiermacherilaista teemaansa intohimo äärettömään. Schleiermacherin mukaanhan uskonto ei ole moraalia eikä metafysiikkaa vaan riippuvuudentunnetta (Gefühl) äärettömästä (Universum).

Hävitessämme Helsingin yöhön sanoin Rautavaaralle, että nehän oli ihan hyvät seurat, mikä häntä kovasti tuntui huvittavan.

Paksut ja ohuet tutkimukset

Pidin eilen tutkijaseminaaria, jossa tulin väittäneeksi, että puolet pois ja loput roskakoriin.

Väitöskirja on kirja, jolla on yksi lukija. Opponentti eli paholaisen asianajaja.

Kirjaa kirjoittaessa kannattaa pohtia, mitä opponentti mahtaisi sanoa. Kun ottaa etukäteen selville vastaväitteet, tulee omista väitteistä perustellumpia. Lisäksi niiden määrä vähenee huomattavasti.

Opponentin lisäksi väitöskirjasta lukee esipuheen muutama sukulainen, ja jos kirja on merkittävä, se päätyy tenttikirjaksi johonkin syventävien opintojen osioon, joita tenttivät muutamat opiskelijat vuodessa. Jos kymmenessä vuodessa 100 lukee kirjan, kyseessä on jymymenestys.

Syventävien opintojen kirjaksi päätyvä kirja on yleensä, mikäli, kuten nykyisin alkaa olla tapa, se on kirjoitettu vieraalla kielellä, kansainvälinen teksti.

Kansainvälisillä areenoilla puolestaan lukijoina ovat nämä niin sanotut klusterit, ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita samasta aiheesta. Heitä saattaa kokoontua yhteen kokoukseen, jossa kirja on esillä, satakunta.

Parhaimmillaan, jos tekijä on kansainvälistä huippua, kirjan lukee ehkä 200-500 henkilöä.

On ymmärrettävää, että kustanjat eivät kustanna tällaista, jonka tuottaminen maksaa muutaman satatuhatta euroa ja jota kukaan ei osta.

Kansainvälisillä markkinoille pääsevät kirjat ovat joskus monisatasivuisia. Esimerkiksi Sammeli Juntunen on kirjoittanut saksankielisen kirjan, jonka nimi on suomeksi "Lutherin käsitys ei mistään". Idea on käänteinen omalle ihanteelleni, jonka mukaisesti muutaman kymmenen sivun juttu kertoo kaiken.

Historiallisesti on julkaistu merkittäviä kirjoja, jotka ovat paksuja. Augustinuksen eräät kirjat ovat paksuja, kuten De Civitate Dei, ja Tuomas Akvinolaisen Summa on paksu. Eikö tämä riitä paksuista kirjoista?

Monet muut merkittävät kirjat ovat olleet lyhyitä, vaikka Lutherin Kristityn vapaudesta tai Wittgensteinin Tractatus-Logico-Philosophicus. Niissä on kuitenkin sanottu erittäin paljon.

On parempi ampua vesipyssyllä kuin tykillä. Suurin osa nimittäin ampuu tykillä ja syntyy paljon uutta, jos siinä sodassa joku ruittasee.

Tiiviin kirjan idea on se, että se sisältää enemmänkin kuin se jossa on tuhat sivua. Sen lauseet ovat informaatiopitoisia, kuten E=mc toiseen (en löydä bloggerista yläindeksiä). Karsinta on osa itsekritiikkiä, joka riisuu turhan pois ja jättää olennaisen jäljelle.

Soitosta kuuluu, osaako henkilö soittaa. Ei tarvitse ensin esitellä instrumentin osia ja kertoa miten niitä käytetään vaan on luontevampaa mennä lavalle ja antaa palaa.

Prosessit

Whitehead ajatteli kirjassaan Process and Reality sen suuntaisesti, että perinnäinen länsimainen metafysiikka, jonka mukaisesti olevaisen perusta on substantiaalista, rajattuja olioita, joilla on tämyys, on modernin luonnontieteen näkökulmasta ongelmmallinen näkemys. Se pitää korvata ajatuksella siitä, että todellisuuden ydin on prosesseja.

Tapana on huomauttaa, että hänellä, jota kutsuttiin Hämäräksi obskuurien ajatusten perusteella, Herakleitoksella, oli hieman samanlaisia ajatuksia. ”Et voi koskaan astua samaan virtaan.” Kaikki on muutosta eikä mikään pysy.

Jo antiikin filosofit ymmärsivät, että ajatus on kummallinen, koska jos kaikki muuttuu, kaikkeen pätee pysyvyys eli mikään ei muutu.

Ehkä todellisuuden jokin ulottuvuus on aaltomainen ja sädemäinen tai mitä lie. Mutta todellisuuden jonkin ulottuvuuden käsittäminen sellaiseksi ei tarkoita sitä, että kaikki olisi sellaista. Epäilemättä prosessit ovat todellisuuden osia tai ulottuvuuksia, mutta niin on pysyvyys täällä, missä ei ole mitään uutta Auringon alla eikä vasitenkaan kuunalapuolisessa maailmassa.

Siksi olen hieman väsynyt siihen, että kun joitakin vuosia sitten jankutettiin projekteista, on prosessi tullut tämän sanan ja asian korvaajaksi, ja katso: he kaikki miettivät ja kuvaavat prosesseja ja toimivat kuten prosessin määräämään tahtiin.

Se on kuluttava ideologia, jonka taustalla on metafyysisiä uskomuksia.

Samanlaisia metafyysisiä uskomuksia, jotka ovat synnyttäneet hallitsevan kaksitermisen ideologian. Ensinnäkin on säästettävä, jotta pärjättäisiin vuonna 2025. Toiseksi taloutta on hoidettava sillä tavoin, että ylijäämät vain kasvavat ja tämän kannalta kalliskustannuksiset ihmiset tulee saada syrjään.

Epäilen, että tämän ideologian hinta paljastuu noin kymmenen vuoden kuluessa ja viimeisellä rivillä oleva numero tulee olemaan komea.

Maksun maksavat vähäväkiset: perheet, isät. äidit ja lapset, joista monet kaatuvat ja muuttuvat prosessiksi, virraksi. johon ei enää voi astua, koska sitä ei ole.

On mielestäni rationaalista olettaa tällainen logiikka: monet säästöistä ja taloudellisista voitoista, jotka tuotetaan nyt, ovat tulevaisuuden kannalta kalliita ja siksi säästäminen on tuhlausta ja taloudellinen voitto häviö.

Tämä logiikka on paradoksaalista. Samaan logiikkaan liittyvät rikkauden paradoksi ja köyhyyden paradoksi.

Rikkauden paradoksi on tämä. Julkisessa keskustelussa suosituin rationaalisuusmalli on utilitaristinen taloudellinen kasvun ajatus. Sitä julistettaessa yhteiskunnan merkittävimpänä ongelmana pidetään sitä, että kaikki eivät ole päässeet taloudellisesta kasvusta osallisiksi. Rikkauden paradoksi on se, että näin ajateltaessa niin sanottu suhteellinen köyhyys kasvaa ennätysvauhtia. Se on korkeinta OECD-maissa. Toinen nimi on kahtiajakautuminen, se, että vastakkainasettelun aika on koittanut ja kasvaa päivä päivältä kohti täyttä mittaansa.

Köyhyyden paradoksi puolestaan on tämä: Köyhäily ei ole tavoiteltava asiantila, mutta luopuminen, olennaiseen keskittyminen ja vain tarpeellisen kuluttaminen muodostavat elämänmuodon, jossa on tilaa inhimilliselle kohtaamiselle ja tähän liittyvälle elämän mielekkääksi kokemiselle ja onnelle. Jos luovut menestyksen ideologiasta, löydät muita asioita sen tilalle. Tilalle tulevat asiat ovat parempia ja ’rikkaampia’ kuin menestyksen ideologian onni. Näin ’köyhyyteen’ sisältyy ulottuvuuksia, jotka tuottavat ’rikkautta’.

Elämän varsinaiset prosessit ovat säästämisen prosessoituminen tuhlaukseksi ja taloudellisen voiton prosessoituminen häviöksi sekä rikkauden paradoksi ja köyhyyden paradoksi.

Klusterit

Kun joku on oikein innostunut ja etevä, hänen ympärilleen syntyy kertymä eli klusteri.

Innokkuuden ja etevyyden korkein aste on sankarin hyve (virtus heroica), joka merkitsee sitä, että henkilöllä on supererogatiivisia eli normaalit vaatimukset ylittäviä asioita kaikkien hyveiden osalta.

Kirkollisessa kielenkäytössä sankarillisesti hyveellistä sanotaan pyhimykseksi. Hänen ympärillään on klusteri, usein lähimpien seuraajien joukko, sääntökunta. Hengellinen klusteri, jonka edeskäypä ei ole vielä autuas tai pyhimys, pyrkii osoittamaan tällä olevan sankarin hyveen ja saamaan tittelin eli yliluonnollisen laatusertifikaatin itselleen.

Esimerkiksi Jeesuksen isän, Joosefin, klusteri ovat perheenisät, joiden suojeluspyhimys hän on. Keskiajalla vappua vietettiin Joosefin muistoksi. Vappunaamari on alunperin Joosefin pitkä nenä, jonka hän sai Pyhän Hengen tehtyä Marian raskaaksi.

Tämä on uskottavaa. Kun katselee vappuisin ihmeellisiä vaimoja ja lapsia, jotka huiskuttavat ja riemuitsevat, voi tehdä havainnon hieman ulkopuolisista isistä, jotka vaivaantuneesti puhaltavat torveen.

Että sellainen klusteri se.

Kaikesta yritetään tehdä nykyisin klustereista. Tieteellekin rakennetaan huippuyksiköitä ja -ohjelmia.

Ne ovat profaani ja moderni versio pyhimysperinteestä ja osoittavat, miten taantumuksellinen kulttuurimme on.

Keskiaika on tullut takaisin, että paukkuu.

Olen kuitenkin huolestunut.

Kun usko pyhimyksiin protestanttisissa maissa ei ole kovinkaan yleistä, se korvautuu sillä, että kulttuurin rakenteeseen muodostetaan profaani pyhimysinstituutio klustereiden muodossa.

Kuinka pimeää, kuinka keskiaikaista, kuinka noitauskoista!

Euroopan Betlehem

Assisin uudelta portilta ohi Sopra Minervan kävelee Fransiscuksen basilikalle puolessa tunnissa. Siinä ovat kaupungin rajat yhdestä suunnasta piirrettyinä.

Alla ja yllä kumpuilee Umbriam vuorimaisema ja kiertotie vie Monte Subasion huipulle, lähelle Eremon erakkolaa, jossa käy tuuli. Kun Bonaventura kirjoitti teoksensa Itinerarium mentis ad Deum, Sielun matka Jumalaan, hänen mielessään lienee ollut vuoristotie ylös avaruuteen, joka näyttää maailman.

Yläkirkon freskot ovat Giotton maalaamia, niin väitän. On esitetty, että ne olisivat vasta padovalaisen taiteen jälkiseurausta, mutta kun niitä tarkastelee lähemmin, niissä näkyy Cimabuen vaikutus, ajoituksen on oltava varhaisempi kuin padovalaista teoriaa kannattavien taidehistorioitsijoiden esitys.

Alakirkon kellariluolassa lepää pyhä Fransiscus ympärillään läheisimmät ystävänsä kuten Leo, Masseo ja Angelo.

Tuosta paikasta, näistä ihmisistä räjähti:

Sosiaalinen reformi.

Teologinen reformi.

Esteettinen reformi.

Hauta on huikean alkuräjähdyksen muisto. Jeesus nasaretilaisen elämä on ihmeellisin tarina, jonka tiedän, mutta melkein huikeampaa on, että joku ottaa sen vakavasti.

Sosiaalinen reformi: Kaupunkivaltio Assisi teki 1200-luvun alussa sopimuskirjan, jonka mukaisesti kaikki sitoutuvat taloudelliseen menestykseen.

Fransiscus ja hänen ystävänsä tekivät oman sopimuksensa. Ei kosketa rahaan, ollaan niiden kanssa, jotka putoavat menestyksen matkasta, tehdä työt iloiten, ollaan Kuun veljiä ja Auringon sisaria.

Heistä tuli tavoiteltuja työntekijöitä ja heille tarjottiin erityisesti taloudenhoidollisia tehtäviä, joista he kuitenkin kieltäytyivät, koska periaatteena oli, että ei kosketa rahaan, jonka toinen nimi italiaksi on merda.

He loivat hyvinvointivaltion mallin: ihminen on tärkeämpi kuin taloudellinen menestys. Vähemmälläkin tulee toimeen, jos sosiaalinen elämä on kunnossa.

Teologinen reformi: ota ristisi ja käy, iloitse kohtalostasi ja seuraa. Se päätyy stigmatisaatioon, naulanreikiin käsissä ja jaloissa, platinaristin sijasta puuristiin, joka on ainoa toivo ja suuri ilo. Myy kaikki, mikä sinulla on äläkä vetoa kirkon velvollisuuteen hoitaa taloutensa parhaiden talousteorioiden välineistöllä.

Esteettinen reformi: Duccio, Giotto, Massachio... Nuo perspektiivin ja kertomuksen käyttöönsä ottaneet ensimmäiset 'elokuvaohjaajat', jotka loivat Italian seinille freskot Chaplinin kulkurista. Kuvia, jotka ovat lumovoimaisia edelleen ja kertovat alkuräjähdyksen voimasta.

Comeback

Lehdistä huomaan, että suuri tarina on hiihtäjätär Kuitusen (Kangasniemen Kalske) Sapporossa urheilutoimittajien verbaaliakrobatiaksi tulkitsema sanailu, jossa termi back on ollut keskeinen.

Oma comebackini ottijatuota 20 tuntia ja oli seuraava.

Aamulla Vallfabricasta Roomaan vuokratulla Ford Focuksella.

Huokaisin luovuttaessani auton. Italia on Ferrarin maa. Pikku maaseutukylän pizzeriankin ruokalistalla on pizza nimeltä Raikkonen (lausutaan raiKOOnen). Minulla on kuva menusta, jonka vielä liitän tähän, kunhan asia on valmis. Vauhti on keskimäärin 10 kilometriä nopeampaa kuin meillä Härmässä. Jos katsot kuolleesta kulmasta etkä näe mitään, voit olla varma, että kaistaa vaihtaessasi torvi soi kovaa ja peltikolina on läheltäpiti. Stradalla mennään lähemmäs kahtasataa.

Turvavälejä ei pidetä. Joku kyttää aamuyölläkin Fiatilla puskassa ja yksinäisen uhrin nähdessään iskee perään.

Roomassa traktori juuttui kentälle ja lento myöhästyi. Kone nimeltä Kallavesi liiti Suomeen kuitenkin sikäli sopivasti, että Vantaalla törmäsin ilmiöön, josta turistina olisin lausunut, että huonosti hoidettu ja ikäwä asia: junalippuja ei saa lentokentältä. Eikä Tikkurilasta, sillä oli sunnuntai ja kone sen verran myöhässä, että Tikkurilan asema oli jo mennyt kiinni.

Helsingissä jäi 10 minuuttia aikaa hankkia Pendolinoon lippu. Se ei enää pysähdy Lapinlahdella vaan ajaa suoraan Iisalmeen, joka kuulemani mukaan on the biggiest Karvalakkisiti of the World. Onneksi on Ahti, joka kävi hakemassa yönselkäisen kulkumiehen kotiin.

Huono VR. Hyi. Bravo, Italia!

Kerron ehkä joskus myöhemmin.

Vihje: Assisissa Fransiscuksen Basilikan freskot ovat kohtuullisen hyvässä kunnossa vuoden 1997 maanjäristyksen jäljiltä. Olen jälleen haltioissani näistä: Giotto, Massacio, Angeliko ja Lippi!

Italia on kuin valuisi viikon lämpimässä lähteessä, mutta tässä on tarinani loppu tältä erää. O Monte Subasio! Gubbio e molto piccolo ma intressante perche lupo di Fransesco.

Basta cosi.

Back.