Sibeliuksen paikantamisesta

Minusta Suomella on kolme vaihetta: 1809, jolloin valtio syntyy, 1917, jolloin se itsenäistyy ja sulkeutuu sekä vihdoin 1990-luku, jolloin sen kansallisvaltioaika on ohi ja se etsii uudestaan luonnettaan "imperiumin kainalossa".

Tomi Mäkelän Sibelius, me ja muut (Teos 2007) on yksi ilmaus viimeisestä vaiheesta. Miten "kansallissäveltäjä" tulisi kuulla ja ajatella.

Mäkelä käy tuoreella tavalla lävitse Sibeliuksen elämää, suhdetta aatteisiin ja ismeihin sekä reseptiota. Teos sisältää runsaasti kulttuurihistoriallisia anekdootteja, kuten Theodor Adornon Sibelius-kritiikin, sen, että Sibeliusta soitettiin Chaplinin taustalla 1920-luvulla ja sen, että minunkin hyllyssäni oleva Bengt Törnen Sibelius-teos on huijausta.

Eräät huomautukset ovat kiinnostavia, kuten spekulaatio siitä, kehittelivätkö myös Aino ja tyttäret osan Sibeliuksen sävelkuvioista.

Juttuja ja näkökulmia on niin runsaasti, että esitys on välillä vaarassa katketa ja ainakaan oma kiinnostukseni ei aina jaksa seurata esitystä. Epäilemättä tekijä tuntee Sibeliusta koskevan kaskuston ja kirjallisuuden. Muutama lapsus teokseen on jäänyt. Erik Tawaststjernan puoliso ei kaiketi ole o.s. von Bülov vaan Boehm ja Sibelius ei kyllä elänyt 93 vuotta ja 10 kuukautta.

Mäkelä hahmottelee modernia ja tuoretta Sibelius-tulkintaa, jossa hänen suomalaisuutensa on osa hänen kuvaansa, mutta jonka mukaisesti hän on universaalimpi säveltäjä.

Erityisen huolellisesti Mäkelä käy lävitse keskustelua Sibeliuksen suhteesta kansallissosialismiin ja häneen liitettyjä maskuliinisia mielleyhtymiä.

Mäkelä viittaa kiinnostavasti teologi Reinhold Niebuhriin ja esittää, että Sibeliuksen asenne ajan aalloissa oli samanlainen kuin tämän rukouksessa:

Jumala, anna meille rauha

hyväksyä ilomielin se,

mitä emme voi muuttaa,

rohkeutta muuttaa se,

mitä voimme muuttaa,

ja viisautta erottaa ne toisistaan.

Maskuliinisen korostuksen sijasta Mäkelä kirjoittaa "äiti-Sibeliuksesta". Ajatus on kiinnostava, ja pitää varmasti paikkansa, että Sibelius oli tyttäriensä elämään paneutuva pappa paremminkin kuin vain yläkerran synkkyyteen vetäytynyt etäinen isä, mutta toisaalta feministinen hehkutus on tullut osaksi nykyaikaista humanistista diskurssia ja ikään kuin tarvitaan leimamerkiksi jokaiseen valveutuneeseen kulttuurikirjaan. Se kertoo enemmän ajastamme ja meistä itsestämme kuin menneisyydestä ja sen ihmisistä.

Kirjasta käy ilmi, että Sibelius on yllättävän tuntematon säveltäjä. Mäkelä käy lävitse joukon musiikkitieteen tietosanakirjoja ja historioita ja osoittaa, miten vähän Sibeliusta niissä käsitellään.

Toisaalta ilman Sibeliusta ja - Schönbergiä klassinen traditio ei eläisi vielä nykyisin. Yksi kirjan lukemiseen liittyvistä herätteistä onkin, että menen katsomaan, onko Naxoksella Schönbergiä.

Kuvitus on kiinnostava. Erityisen iloinen, ja tästä riennän kohta hänelle kertomaan, olen siitä, että Arto Väisäsen Hiljaisuuden tarve on mukana teoksessa.