Pipit ja papit

Assisissa Sopra Minervan kirkossa maaliskuussa seuraan ilmestyi roomalaiskatolinen isä, joka ilahtui kuullessaan, että luterilaisia ollaan. "Emmehän me ole muusta eri mieltä kuin paavista." Tämä oli siis hänen kantansa.

Nyökyttelin ystävällisesti apud magno consensu ja otin hänen pyynnöstään kuvia hänestä ja seurueen naispuolisista jäsenistä alttarin edessä (sic!).

Minä kun epäilen, että roomalaiskatoliseen kirkkoon tulee 20 vuoden kuluessa naispuolisia pappeja ainakin johonkin virkahierarkian asteelle ja että myös pappien avioliitot hyväksytään. Jostakin luin, että vuoden 1970 jälkeen 69 000 henkeä on jättänyt pappisviran avioliiton takia.

Suomeksi: pappi alttarin edessä naisten kanssa on viesti luterilaisille. En kuitenkaan laita kuvaa tähän, sillä se liittyy yksityiselämääni, henkilöihin, joista en levittele juttuja netissä.

Katolisessa kirkossa on ollut Vatikaanin toisen konsiilin jälkeen konservatiivinen tuulahdus, joka liittyy paavi Johannes Paavali II:een ja erityisesti Jumalan rotweileriksi kutsuttuun uskonopin kongregaation johtajaan Joseph Ratzingeriin, nykyiseen paavi Benedictukseen, häneen, joka vielä 1960-luvulla oli uudistusmielinen. Kysykää tarkemmin Toiviaisen Sakulta, joka väitteli hänen teologiastaan kymmenkunta vuotta sitten.

Konservatiivinen tuulahdus on ehkä psykologisesti ja poliittisesti perusteltu tilanteessa, jossa maailma on myllerryksissä. Epäilen syvästi, että maailman myllerrykset tulevat suuntaamaan Kirkkoa toisenlaisiin ratkaisuihin, mutta voi olla, että olen väärässä.

Siis ei erota kuin paavi.

Melanchthon esitti, oikein Tunnustuskirjoissa, että itse asiassa paaville voivat luterilaisetkin myöntää primaatin. Tämä ei kuitenkaan perustu jumalalliseen lakiin tai asetukseen eli iure divino vaan inhimillisiin seikkoihin, iure humano, että Elvis tarvitaan.

Melanchthon ajatteli, että iure divino paavi on lähinnä Rooman kirkkoherra, mutta iure humano hän on kirkon kymppi.

Hieman samaan tapaan kuin arkkipiispa Suomessa. Arkkipiispa on keisarin Tengströmille antama titteli ja se liittyy alunperin idänsuhteiden hoitoon. Nykyisin arkkipiispa on monien komiteoiden puheenjohtaja, primus inter pares eli ensimmäinen vertaistensa joukossa piispakollegiossa, jonka jäsenet ovat "kukin hiippakunnassaan" melko itsenäisiä.

Ei siis luterilainen käytäntökään ole eräänlaisesta paaviudesta ja vasitenkaan hierarkisesta pappeudesta vapaa.

Tunnustuskirjojen mukaan pappien toimittamat pappisvihkimykset ovat päteviä, kirkkolain mukaan eivät. Tarvitaan piispa. Mutta mikä on piispa luterilaisuudessa? Pappi, joka ei ole ylemmän asteen pappi - paitsi, että hänen vihitään erityisellä piispaksivihkimyksellä piispaksi eli liturgisesti hän ei olekaan tavallinen pappi.

Ja mikä on pappi ylipäänsä? Tunnustuskirjojen mukaan pappisvihkimys voidaan ajatella sakramentiksi sikäli kuin virka käsitetään seurakunnan palvelusviraksi eli ministerium verbi. Toisaalta korostetaan, että tavallisia mattimeikäläisiä tässä ollaan. Maripaitaa käytetään ja tuhmia puhutaan.

Matakirkollinen protestanttisuus sanoo, että pappeus on funktionaalista siten, että koska jokainen ei voi olla alttarilla, jonkun yleistä pappeutta jakavista pitää omistautua tähän. Tunnustuskirjat eivät kuitenkaan ajattele niin. Virka institutum est eli virka on asetettu, eikä sitä johdeta yleisestä pappeudesta.

Esimerkiksi Markku Koiviston virkarankkaus on monimutkainen. Hänen pappisoikeutensa on keskeytetty. Se tarkoittaa sitä, että hän ei voi eikä saa toimia puoleen vuoteen pappina luterilaisessa kirkossa eli saattaa käytäntöön pappisviran funktioita. Onko hän kuitenkin edelleen pappi? Vastaus on epäselvä, muuta kuin siltä osin, että hänet on vihitty pappisvirkaan ja tähän ei ole tehty mitään muutosta.

Kirkossa on pysyvä pappisvirka, johon vihitään ja papinvirkoja, joihin valitaan ja joista maksetaan palkkaa. Koivisto ei voi toimia papinvirassa, joka on hieman eri asia kuin pappisvirka.

Nykyinen tulkinta näyttää olevan, että virka on asetettu ja pysyvä, mutta sen ilmenemismuodot eivät. Yksi ilmenemismuodoista on sukupuoli. Se on ykshailee. Luterilaisessa kirkossa ei ole miespappeja eikä naispappeja. Näitä on kirkon jäsenten pään sisällä, mutta ei alttarilla. Alttarilla on pappeja.

Asia on yllättäen otettu taas esille. Niitä, jotka eivät suostu toimittamaan jumalanpalvelusta naisten kanssa on muutama kymmenen eli kyseessä on sukupuuttoon kuoleva laji. Se, että asia on otettu oikein komiteoiden mietittäväksi ja piispat ovat alkaneet antaa asiasta lausuntoja, voi itse asiassa vastaisessa kirkkohistorian tutkimuksessa paljastua kiinnostavaksi seikaksi.

Epäilen, että ajatus ei ole tullut piispakunnasta vaan käsittely on painostettu jostakin muualta. Edelleen: muutaman kymmenen "perinteisen virkakäsityksen" kannattajan painostus ei tähän riittäisi. Kyllä asialla täyty olla isompien voimien. Ei näin triviaaliin seikkaan muutoin niin suuriäänisesti puututtaisi. Muutoin "ongelmat" niin sanotusti lakaistaisiin näkymättömiin ja odotettaisiin, että aika, joka on ihmisen paras liittolainen, hoitaisi ne.

Siinä tilanteessa on sitten saatu aikaiseksi lausunto, että asia "saattaa" johtaa työsyrjintään. Osa piispoista ei näytä tosin ajattelevan oman lausuntonsa mukaisesti vaan siten, että näin käy välttämättä.

Jälkimmäinen näkemys kuulostaa ammattiyhdistysliikkeen näkemyksiltä. Tällä lauseella vihjailen ja jekutan lukijaa ylläsanotun suhteen. Eli en siis väitä mitään. Pois se minusta.

Mutta näitä kysymyksiä asia herättää. Voimakas johtajuus on usein johtajuutta, jonka painostusryhmä kokee omaa sanomaansa eteenpäin vieväksi. Heikkoa johtajuutta vastaavasti on se, ettei johtaja suostu tanssimaan muiden antamien nuottien mukaisesti. Linjakkuus on usein vain äänitorvena esiintymistä ja linjattomuus sitä, että sattuu ajattelemaan itsenäisesti.

Suvaitsevaisuus on seksikästä. Mutta se voi olla piittaamattomuuttakin tai sitä, että henkilö on menettänyt otteensa asioista ja epätoivoisesti sallii kaiken.

Tai sitten se voi perustua siihen, ettei tiedä mistään mitään. Hyvä esimerkki on ajankohtainen kirkkoherranvaali. Lehdistö on kuukausikaupalla kirjoittanut ylistyskirjoituksia vaalin toisesta ehdokkaasta etu-, keski- ja takasivulla. Sitten tehtiin galluppi, jonka mukaan lehdistön ehdokas ei ehkä tulekaan menestymään vaalissa.

Kaiketi lehdissä ajatellaan, että kirjoitetaan, mitä kansa haluaa, sitä mistä se maksaa. Nyt ei ehkä olekaan kirjoitettu siitä.

Ilmiö valottaa sitä, että osa painostuksesta syntyy puhtaasti painostetun tahon omassa mielessä. Jos niin on, eikö olisi syytä ryhtyä käyttämään omaa järkeä eikä loisia illuusioissa?

Samanlaisia kysymyksiä liittyy myös samaa sukupuolta olevien siunaamiseen. Ruotsissa ollaan tilanteessa, jossa tehdyn lakialoitteen mukaan samaa sukupuolta olevien suhde määritellään sukupuoliriippumattomaksi avioliitoksi (äktenskap). Näin yhteiskuntaa seuraava ja myötäilevä Ruotsin kirkko saattaa joutua tilanteeseen, jossa sillä on jälleen kerran tarve luoda uudet menot ja kaavat.

Sen siitä saa kun pyörii median ja politiikan tanssitettavana, voisi todeta.

Eiköhän meilläkin tuollainen lakialoite kohta tehdä. Jos kirkko nyt tekisi kaavan rekisteröidyn parisuhteen siunaamiseksi, kohta sen olisi tehtävä kaava sukupuolettoman avioliiton siunaamiseksi. Ja vastaisuudessa jonkun muun yhteiskunnallisen instituution vihkimiseksi.

Vähän niin kuin Virossa 1990-luvun alussa. Jaan Kaplinski otti tuolloin yhteyttä nuoriin suomalaisiin teologeihin. Istuttiin meillä opiskelija-asunnossa ja syötiin karjalanpiirakoita. Kaplinski kertoi, että yhteiskunnassa on hengellinen aids, tavaton nälkä mystifioida kaikki. Niinpä siunaaminen on ulotettu niin pitkälle, että koulupipotkin siunataan.

Perinnäisessä teologiassa opetetaan, että on sakramentteja, Tuomas Akvinolaisen mukaan sakramentaalioita eli kirkollisia toimituksia sekä benediktioita, siunaamisia. Näihin rinnastuvat niiden vastakohdat eli eksorkismit, manaukset.

Taidan perustaa hengellisen kaupan, josta saa ostaa siunauksia ja manauksia jäsenetuhintaan.