Elokuvaohjaaja kirjailijana

Bergman, jonka filmeistä joku sanoi, että niissä keskustellaan avioliitosta Ruotsin saaristossa, oli minulle läheisempi kirjailijana kuin ohjaajana. Tosin kirjat, jotka luin, lukuunottamatta muistelmateosta Laterna Magica, ovat pikemminkin käsikirjoituksia kuin romaaneja.

Laterna Magica liittyy Fannyn ja Alexanderin teemaan, papin perheeseen ja isäsuhteeseen, joskin vyöryää läpi elämän nuoruuden natsikokemuksista teatteriin, naisiin, vatsavaivoihin ja Ruotsin veroviranomaisten kanssa syntyneisiin kiistoihin.

Myös kaksi muuta teosta, Hyvä tahto ja Yksityisiä keskusteluja, kuuluvat tähän aihekokonaisuuteen.

Hyvän tahdon filmatisoinnissa puhuttelevaa on musiikki. Tilanne on jatkuvasti räjähtämäisillään - räjähtääkin - mutta sitä pidetään yllä hyvällä tahdolla.

Hyvä tahto on Kantin käsite. Moraalissa ei hänen mukaansa ole muulla väliä kuin juuri hyvällä tahdolla, johon se perustuu. Bergmanin isä oppi tämän ajattelutavan ja sen pikkuporvarillisen tulkinnan Uppsalan yliopistossa opiskellessaan papiksi.

Elämästä sillä tavoin tulkittuna muodostui hyvän tahdon terroria. Ja aitoa hyvää tahtoa.

Luin kirjoja aikanaan matkustaessani Järvenpäästä paikallisjunalla Helsinkiin teologiseen tiedekuntaan. Muistin mummini isää, joka oli opiskellut vuosisadan alussa teologiaa Uppsalassa. Hänellä oli terveysohjelma, teos, jossa neuvottiin, miten pitäisi elää. Siinä opetettiin, että ruoka tulee jauhaa nesteeksi, jotta se sulaisi. Hän puri maidonkin.

Onks tietoo?

Onko kukaan käynyt Eräjärvellä, joka on nykyisin osa Orivettä. Millainen paikka se on? Entä sattuuko kukaan tietämään mitään samaisen seurakunnan kirkkoherrana 1927-1949 toimineesta Juho Edvard Niemestä?

Jos etsintäkuulutukseni hämmästyttää, kerron, että selvittelen taustoja.

Ollakseni vielä läpinäkyvämpi, mainitsen, että kuva ei ole Eräjärveltä.

Huijarit ovat ihania

Sunnuntain aiheena on totuus ja harha. Teksti käsittelee kansankiihottajia, lipevää väkeä, joka temppuilee.

Näiden menestys on taattu, mutta jälki rujo.

Matt. 7: 15-23: Jeesus sanoi opetuslapsilleen: »Varokaa vääriä profeettoja. He tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa, mutta sisältä he ovat raatelevia susia. Hedelmistä te heidät tunnette. Eihän orjantappuroista koota rypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita. Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. Ei hyvä puu voi tehdä kelvottomia eikä huono puu hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen. Hedelmistä te siis tunnette heidät. Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon. Monet sanovat minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.’ Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: ’En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!’»

Operaatio Joonatan

En ole Israel-intoilija, lukuunottamatta sitä, että pienenä poikana luin innolla Vanhaa testamenttia, äiti kun sanoi, että Uusi testamentti on aikuisten kirja.

Poikkeuksellisesti vaikutuin kuitenkin näkemästäni televisiodokumentista niin paljon, että tahdon merkitä sen aikakirjoihin.

1976 (tai 1977) Tel Avivista ilmaan noussut ranskalainen matkustajakone kaapattiin. Asialla olivat Bader Meinhof ryhmään kuuluvat terroristit, jotka suorittivat kaappauksen yhteistyössä PLO:n kanssa, mutta yllätykseksi kone suunnattiin kohti Ugandaa. Sinne se vihdoin laskeutuikin, ja vastassa oli kukapas muu kuin Idi Amin sotilaidensa kanssa.

Neuvottelujen alettua koneen muut kuin juutalaiset matkustajat vapautettiin ja lennätettiin kotiin, mutta 47 juutalaista jäi panttivangiksi ugandalaiselle lentokentälle. Vastineeksi vapauttamisesta vaadittiin terroristivankien vapauttamista israelilaisista ja eurooppalaisista vankiloista.

Israelin hallitus kävi neuvotteluja. Samalla se antoi armeijalle tehtävän miettiä, voidaanko vangit vapauttaa. Syntyi hullu suunnitelma tehdä isku 7000 kilometrin päässä olevalle lentokentälle, erinäisten tiedustelujen jälkeen.

Neljä israelilaista Hercules-konetta nousi ilmaan ja aloitti lennon Ugandaan. Ne lensivät matalalla tutkahavaintojen ulottumattomissa. Saavuttuaan paikalle niistä laskettiin kiitoradalle mersuja, joissa oli kommandoja. Mersut rullasivat terminaalille, jossa panttivankien tiedettiin olevan. Ammuskelu alkoi juuri ennen kuin kommandot ryntäsivät sisään.

Sisään rynnätessä yksi kommandoista huusi megafoniin sekä englanniksi että hepreaksi: Panttivangit, menkää makuulle, Israelin armeija on täällä. Terroristit ja ugandalaiset vartijat surmattiin ja panttivankien käskettiin juosta Hercules-koneisiin. Heidät vietiin kotiin, todellakin, toistan 7000 kilometrin päähän.

Iskussa sai surmansa myös sitä johtanut israelilainen everstiluutnanti Joni Netanjahu. Yksi vangeista, vanha nainen, oli kuljetettu sairauden takia paikalliseen sairaalaan. Hänet Idi Amin käski nostaa sängystä ja murhata.

Ensimmäiset kiusaukset

Tämä on 300. blogikirjoitus. Onnittelen itseäni lämpimästi ja menen juhlimaan saavutusta Nilsiän Louhosareenalle. Illalla on Viimeisten Kiusausten ensi-ilta.

Viimeisiä kiusauksia enemmän filosofianhistoria on keskittynyt tarkastelemaan ilmiötä, jota voisi nimittää ensimmäisiksi kiusauksiksi.

Keskeisin lähde asiasta on Senecan De Ira. Hänen ideansa on myöhäisstoalainen lisäys Khrysippoksen ja kumppaneiden tunneteoriaan, jonka mukaan tunteet ovat virheellisiä arvostelmia.

Myös Seneca ajatteli tunteiden olevan virheellisiä arvostelmia, joiden valossa jokin mielen ulkopuolinen kohde on hyvä tai paha ja sen kanssa tulee menetellä niin ja niin. Tunteen synnyssä vaikuttaa kuitenkin aistielämä, ruumiillinen ehdotus järkevälle mielelle, joka silloin kun se ottaa ruumiillisen ehdotuksen vastaan, muodostaa sitä koskevan arvostelman, joka on siis varsinaisesti tunne.

Ruumiin ehdotus on esitunne, propassio. Mikäli mieli ei muodosta siihen liittyvää arvostelmaa, ei tunnetta synny.

Augustinus käsitteli teemaa runsaasti. Lukekaa Tunnustusten loppuluvut, niin näette, miten pikkutarkka hän oli. Parfyymin tuoksu ja pellolla jänistä takaa ajava kettu ovat Augustinuksen esimerkkejä aistisista synneistä, joihin mieli kiinnittyy.

Tunnustuksia lukiessa herää vaikutelma, että kirjoittaja on liiallisesti itseensä keskittynyt puritaani. Esimerkit, joita hän käsittelee, kuten poikasena tehty päärynävarkaus, ovat epäuskottavan tuntuisia syyllisyyden lähteitä. Mutta niksi onkin siinä, että Augustinus rekisteröi tavan takaa propassioita ja hänen mielessään on tunteista vapautuminen, apathia, mielen tyhjentyminen ikuiselle tunteelle, joka on tietysti Jumalan rakkaus ja sen asuminen ihmisessä.

Keihäskaari

Sankarimme Pitkämäki Nurmosta heitti viime sunnuntaina Lapinlahdella yli 91 metriä keihästä.

Mitenkähän Nurmon urheilijoiden käy, kun ei Nurmoa kohta enää, kansalaisadresseista huolimatta, ole. Eikä enää ole oleva Nurmon herättäjäjuhlia!

Siitä huolimatta, keihäskaari on parhaimmillaan esteettinen, ja luultavasti, tiettävästi, sen tietää heittäjäkin, kun keppi oikein lähtee. Kuten monissa muissakin asioissa tässä kurjassa elämässämme.

Lapinlahden Savo Games ovat eliittikisojen aatelia. Kansainvälisessä rankkauksessa kisajärjestäjät ovat yltäneet korkeammalle kuin esimerkiksi suurkaupungit Moskova ja Istanbul, mihin ei tosin kummoisia vaadita.

Tunnustan tosin, että Moskovassa en ole milloinkaan käynyt. Istanbulissa olin kerran viikon. Hagia Sofia oli pettymys. Se muistutti Tampereen rautatieasemaa. Mutta sitä vastapäätä oleva ikivanha maanlainen kaivo on ihmeellinen. Top Kapin palatsissa näkee kaikenlaista eikä tiedä, miten olla, kun joku rukoilee Muhammedin viiksikarvojen edessä. James Bond - Russia with love kuvaa kaupunkia ihanasti.

Lapinlahden nousu näihin sarjoihin on pitkälti Lipposen Erkin ansiota.

Kerran Erkki käveli Los Angelesissa ja vastaan tuli Carl Lewis. Lewis huusi jo kaukaa: Örkkii, Lapinlahtii!

Puukansan tarinoita

On tullut silmätyksi dokumenttisarjaa Ammattina suomalainen kirjailija, jonka eilinen osa oli omistettu Veikko Huoviselle.

Nauroin aikanaan Konsta Pylkkäselle, mutta en ole juurikaan perehtynyt Huovisen tuotantoon. Kesällä ajelin Varkauden Portti -nimisen yksikön ohitse ja ostin muutamalla eurolla Huovisen lyhyet erikoiset, kaksiosaisen kokoelman Bakulainen Pahvala.

Tekijähän on nero.

Perehdyin muun muassa neiti Ellipsoniin, jolla on hiukset kuin Eeva Polttilalla ja silmät kuin ekonomi Assi Koivistolla, tähän missiin, joka lamavuosina joutui Lappiin ja suuntasi sieltä hyvän kaadon jälkeen Pariisiin hurvittelemaan.

Tutustuin esisuomalaiseen, joka orjakaupan myötä oli joutunut Genetsaretin järven rannalle ja keitti siellä kalasoppaa Jeesukselle, kun tämä läpsytteli järven ylitse.

Juttu metsään vetäytymisestä ja siitä, miten siellä syötiin hehtaarillinen männynneulasia, on aivan huippu.

Huovista on joskus, hieman altakatsein, luonnehdittu kansankuvaajaksi. Mutta jos kansa on se, mitä Huovinen kuvittelee, elämme innovaatioräjähdyksen porteilla.

Huovisen sekä kieli että mielikuvitus on korkealle katsovaa ja surrealistisiin ulottuvuuksiin yltävää. Lyhyiden juttujen, joita on noin 300, lukeminen on kielen ja kuvittelun kuntokoulu, joka opettaa muun muassa sen, että ne ovat ammattimiehiä ne: turha kuvitella, että kymmenessä minuutissa hutaistu blogiteksti voisi yltää kirjallisuudeksi.

Tämän blogin tekstien määrä alkaa lähestyä Huovisen lyhytproosakokoelmien tekstien määrää, kolmeasataa. Työstämisen suhde on samanlainen kuin aamuvoimistelun maratoniin tai sormiharjoittelun konserttiin.

Blogien kirjoittaminen ja niiden lukeminen on synnyttänyt tunteen uudenlaisesta kulttuurista, ajatusten vapaakauppaan liittyvästä ilmiöstä.

Pitää paikkansa, että sähköiset mediat jonkin verran horjuttavat perinteisten kanavien asemaa, erityisesti sanomalehtien. Näyttävät templatet ja korkea tekniikka kuitenkin ehkä synnyttävät saman harhan kuin tekstinkäsittelyn synty: kun paperi syntyy painetun tekstin näköistä tavaraa, syntyy tekijässä harha, että se olisi sisällöllisestikin painokelpoista.

Kirjoittamisen teknisen apuvälineistön kehittyessä unhoittuu kirjoittajan korkea ohje: puolet pois ja loput roskakoriin.

Kukaan ei ole saari?

Mikäli arvon lukija tuntee hiukkasen yksinäisyyttä, kuvakavalkaadimme näkötornista tarjoaa tänä aamuna mahdollisuuden samaistua saareen.

Liikuttava, mielestäni.

Olen mietiskellyt Väisälänmäen, jossa näkötorni sijaitsee, kohtaloa. Tulee viedyksi vieraat sinne ja ylpeänä pauhatuksi, mutta samalla, kun ajaa jossakin Italiassa vuorenrinnettä, miettii, että mitä esiteltävää tässä mäessä on, kun teillä on kotipihassannekin sellaiset.

Toisaalta. Muutama siellä syntynyt maalaus kuten Raatajat rahanalaiset eli Kaski ja makaavat rengit, ovat kohottavia. Eikä tämä näkymäkään kilpailukyvytön ole.

Kotimaan matkailun yleistilanne on eräässä mielessä se, että sitä ei ole. Mutta jos otat teltan mukaan, lähdet pyöräilemään ja tyydyt muihin kuin hotelleihin, nähtävää kyllä riittää eikä matka tule edes kovin kalliiksi. Mistä tahansa löytää majapaikkoja noin 30 euron hintaan eli kolmasosan hotellihuoneen hinnasta.

Takana on nyt neljäs yö teltassa, kotipihalla kylläkin. Ehkä ylistävät ajatukset johtuvat happimyrkytyksestä.

Tahkon ääreen

Kävin napsaisemassa näkötornista kuvan työpaikastani - huoneeni sijaitsee tuon vastarannalla sijaitsevan puiden välistä pilkottavan vaalean rakennuksen toisessa kerroksessa.

Töihin palatessa on paikallaan muistuttaa itseään siitä, että on isompien kokonaisuuksien ympäröimä.

Jos jotakuta käy kateeksi, erittäinkin järvi ja Holy Wood, tervetuloa käymään. Eihän nyt maata voi omistaa, totesivat jo intiaanit.

Kirkkauden kulissit

Päivä on kirkastussunnuntai, jolloin seurue eli seikkaperäisemmin ilmaisten sen edusmiehet Pietari ja Jaakob näkevät, kuka Jeesus on (Matteus 17). He menevät erillensä retriittiin vuorelle. Tekstin mukaan Jeesuksen ulkomuoto muuttuu. Elia, jolle tuulensuhina puhui ja joka oli ajanut vaunuilla taivaaseen ja Mooses, jolle Jahwe näyttäytyi palavassa pensaassa Horebilla, ilmestyvät hänen seuraansa. Pilvestä kuuluu ääni: kuulkaa häntä.

Vetäytyminen, vuori, pilvi, palava pensas, vaunut jne. ovat keskeisiä ainesosia mielen asenteessa, jota kutsutaan uskonnollisuudeksi.

Tuollainen asenne on kiinnostava ja ulkopuolisen näkökulmasta tämä eriskummallinen tapa hahmottaa mielen ulkoista todellisuutta on joko mielipuolisuutta tai satua.

Sitä ei oikein saa hovikelpoiseksi samalla tavoin kuin musiikki ei ulotu sen nautittavaksi, jolla ei ole sävelkorvaa.

Sen ymmärrettäväksi tekeminen olisi kuin Chagallin maalauksen käyttäminen dokumenttikuvana.

Katsominen, theorian tien korkein aste, ei ole analyyttistä tai diskursiivista, johdonmukaisesti ja päätelmällisesti etenevää ajattelua vaan epädiskursiivista uppoutumista uuteen taivaaseen ja uuteen maahan.

Mietteitä teltasta

Yleisön pyynnöstä vietin viime yön teltassa.

Kaivoin vintiltä vanhan nukutusteltan, joka on kaksiosainen: ulkoteltta ja siihen ripustettava sisäteltta. Erittäin näppärä keksintö, joka on kosteudenhoidon kannalta parahultainen ankarammissa olosuhteissa.

Katselin sitä kangasta ja mietiskelin, että jos Mannerheimin kesätakki todellakin oli telttakangasta, oli ukolla yhtä viileä päivällä kuin siinä telttasängyllä sisustetussa huoneessa, jossa oli pidettävä holodnaa yllä. Ei, kyllä sen on täytynyt olla paksumpaa, vähintään sitä mitä yksinäinen vaeltaja tapaa puolijoukkueteltan kankaana.

Teltassa on kiva olla. Tähän aikaan vuodesta näillä leveyksillä päivä laskee kymmenen jälkeen ja yön miltei kylmyys saavuttaa huippupisteensä kolmen maissa aamulla. Ääniä on mukava kuunnella, raikas ilma nukututtaa.

Aamulla on outo olo, jollaisesta on hieman vaikea tietää, tuliko nukutuksi liian hyvin vai huonosti, tokkura. Joskus erehdyin, ja nyt tulee henk. koht., kokeilemaan nukahtamispillereitä ja niiden ainoa anti oli aamun tokkura, joka on hieman samanlainen kuin teltassa nukutun yön jälkeen.

Paavalista mainitaan, että hän oli ammatiltaan teltantekijä. Eikös Omar Khaijamkin liity jotenkin tähän ammattiryhmään? Jälkimmäiseltä mieleen juontuun säe: "Kun mä kuolen, mut peskää viinisammiossa ja iloinen juomalaulu virittäkää kuolinkammiossa."

Paavalista taas tulee mieleen siivousneuroottisten teologien hössötys nykyihmisyydestä ja tämän ajan kielestä. Ehkä hänet voitaisiin "päivittää" nykykokemusten "sanoittajaksi" kertomalla, että asuntovaunukauppias Pauli toivottaa mukavia matkoja jampan tahtiin kohti Etelän rantoja.

1800-luvulla tuosta kulkivat viinavankkurit Pietariin. Myöhemmin kuljettiin kauppa-autolle. 1800-luvun lopulla tietä kuljettiin Hämeenlinnan lyseoon.

Taustalla on Pynnänmäki, joka oli ollut von Schanzien asumusta, puutarhan rippeet vielä jäljellä. Mannerheimin mummo oli syntynyt siellä.

Tien varrella kasvoi mansikoita. Siellä oli sepän paja ja kanala. Porttipaadet oli nimetty vanhojen tätien mukaan.

Luulin, että maailmanloppu oli Pynnänmäen takana eikä kukaan enää löytäisi tälle tielle eikä sen takaiselle alueelle.

Euroopan suurin kaupunki

Keväällä kerroin Roomasta. Kuten kuvasta ilmenee, on sinne 3000 kilometriä Napapiiriltä.

Napapiiri, joulupukin kesämökki, on mieltä kiinnittävä ja outo. Vettä sataa ja joululaulut soivat. Marttiinin myymälästä voi hankkia jätkän vuolun tahi napapiirin puukon. Jäljellä on Eneonore Rooseveltin käyntiä varten rakennettu mökki. Norjasta tuotu lohi on maukasta.

Tämä ei ollut maksettu mainos kaupungista, jossa sijaitsee Lordin aukio ja yllätävän monta kiinalaista ravintolaa.

Jätkänkynttiläksi kutsuttu silta on tyylikäs ja Ounasvaaran maastot mukavia yöpymispaikkoja, jos joku piipahtaa.

Maalaiskunnan liittämisen jälkeen Rovaniemi on Euroopan alueeltaan Euroopan suurin kaupunki. Suurin osa citystä on metsää ja suota.

Et voi olla euroopanunionilainen käymättä suurimmassa kaupungissa. Suosittelen.

Autoni nokan siihen suuntaa käänsi dokumentti Sodankylän elokuvajuhlilta. Haastateltiin israelilaista elokuvaohjaajaa, joka kertoi olleensa nuorena raggarina Nasaretissa. Hän totesi, että Sodankylässä tulee haikeasti nuoruus mieleen. Tyypit roikkuvat raitilla sätkä suussa kuin nuoriso Nasaretissa.

Sodankylä - Suomen Nasaret!

Lokkikivet

Lapsuuden kesinä tuo oli näkymä, kesästä toiseen. Kuuluma oli lokkien huuto, sillä edessä näkyvät kivet ovat Lokkikivet.

Niille saattoi uida, sillä matkaa oli vain kolmisenkymmentä metriä, pohja mutaa, kuten monesti elämässä sittemmin. Ja kaislikossa suhisi.

Veneellä mennessä lokit syöksyivät pommittajina.

Oikealla niemen nokassa oli kapea reitti, josta vene kulki raapimatta. Siimaa saattoi vetää, saada parhaimmillaan hauen.

Lokkikivet korvasivat käräjät, käräjäkivet, perustivat Oikeuden ja Rajan, jota ei unohda.

Päivämies palkitaan

Olen koettanut tehdä heinää, mutta se on ollut vaikeanlaista, sillä sataa.

Niittäminen onnistui mukavasti koneella, jossa on vetävät pyörät ja edessä kaksiteräinen miekka. Laite kaataa hehtaarin tunnissa.

Odottelen vain, että pääsisin käyttämään maailman hienointa työvälinettä, joka on Fiskarsin hanko.

Heinäpellolla muistuvat mieleen lapsuuden ajat. Olen viimeistä sukupolvea, joka vietti aikaansa mehukanisterin ja haravan varressa heinäkuun helteessä. Joku hevonenkin, nimeltään Vappu, oli töissä mukana. 1970-luvun alussa tai puolivälissä tuli paalituskone ja pikkupoikain työ muuttui Massey Ferguson -kuskin jaloksi tehtäväksi. Ennen sitä ainoa kone pellolla oli AIV-dinosaurus.

Tunnelman voi tarkistaa elokuvasta Niskavuoren Aarne, jonka teema on leipä. Aarne on karannut naisasioidensa takia kaupunkiin, mutta käy salaa moottoripyörällä Niskavuoressa antamassa neuvoja pehtoorille. Päivät huhkitaan pellolla ja yöt tanssilavalla. Onnelliset maalaiset laulavat tauotta ja taustalla on ihana auermaa.

Ihmiset olivat toisenlaisia. Mummin kesäpaikassa, jonne kesäisin muutimme, oli työmiehiksi sanottuja otuksia, jotka olivat olleet talossa töissä vuosikymmenet.

Yksi oli Iso-Kalle, jätkäpuserossa ja pussihousuissa. Hän oli samanvärinen ja -tuoksuinen kuin Vapun talli, kuivunutta savea, multaa. Hän vastasi hirnuen: juu, juu.

Viimeisiksi vuosikseen Kalle muutti Tampereelle. Kun hän kulki mainitussa asussaan Hämeenkadulla, hän oli kuin autojen keskelle eksynyt Suomen hevonen.

Kalle oli oli poikkeus. Yleensä ne tekivät työtä koko elämänsä ja kaatuivat 70 vuotiaina pellolle sydänkohtauksen saaneina. Viimeiset vuodet tehtiin halkoja tai veistettiin heinäseipäitä.

Minulla on kasa heinäseipäitä, joiden historia on seuraava. Opetin Inkerín teologisessa instituutissa, joka on kansainvälisen akridioinnin saanut ammattikorkeakoulu, tulevia pappeja vuosina 2002-2006. Muun Jussi Suomesta, eläkkeellä oleva kouluneuvos, toimi Skuoritsassa diakonina ja tahtoi suorittaa pappistutkinnon. Opetus ja tenttaaminen osoitettiin tehtäväkseni. Kun viimeisen laajan tentin jälkeen paketti oli kasassa, Jussi kysyi, että mitämaks. Kysäisin, että onko sulla heinäseipäitä. Kun oli, pyysin ne.

Korvaus oli kohtuullinen ja myös sisällisesti sopiva, sillä olihan tenteissä ollut jonkin verran puhetta viikatemiehestä.