Viides vuodenaika

Nyt se alkaa.

Nyt alkaa vuoden pimein kausi, jolloin aamulla ja iltapäivällä vastassa on taivaaton ja lumeton pimeys, tuuli, tuo viimevuosien uusi tuttavamme, viima, koleus ja koko vuoden musta aukko, marraskuusta joulun taakse, kunnes lumi tulee ja päivä pitenee.

Kesäajasta luopuminen ei tässä auta. Tunti taaksepäin on tunti enemmän pimeyttä iltapäivään. Kääntyipä viisari sinne tai tänne, pimeys aamulla kuitenkin kohtaa.

Postista ei tipahda käyttöohjetta tälle, tienvarren mainoskyltit eivät kerro hintaa.

Tulee ikävä kotiin Venäjälle, siellä tästä voisi saada edes jotain irti: loskaa ja kuraa, likaa on kyllin, jätettä ja ränsistynyttä seutua.

Nuoruudessa tämä oli jotenkin helpompaa, oli varaa myllätä tunteidensa vesissä, jotka olivat pintavettä, mutta aallot käyvätkin pinnalla, toisin kuin virrat, jotka ovat syvällä sukelluksissa.

Ei tälle oikein muuta selitystä keksi kuin valuvian. Ja ehkä Tekijä lausuisi tällaisista kommenteista, että hyvä kun asiakas on aktiivinen.

Meni ulos ja huusin tuuleen: maailmassa on neljä vuodenaikaa, oi, sinä joka erehdyt, tätä viidettä ei tarvita.

Mutta tuulet kuulivat, ei mikään muu.

Ei tämä syksyä ole, ei. Syksyn jälkeen tulee talvi.

Tämä on viides vuodenaika, syksystä jouluun.

Tulee nuotiotuli lohduksi. Sytyttäkää se jokaiselle vuorelle, jonne pakenitte, merkitsi. Ja vuorenhuiput tulella vastaavat.

Mikä taivas?

Niilinlaaksossa hallitsivat taivaan ja maan lapset Isis ja Osiris. Mutta hedelmällistä perintöosaa kadehtiva Setekh kävi Osiriksen kimppuun ja vei hänen henkensä sekä heitti hänen ruuminsa osat erillensä laajalle alueelle.

Onneton Isis vaelsi ympäriinsä ja keräsi Osirista kokoon. Saatuaan maailmalle hajonneen miehensä yhdeksi, hän suuteli tätä ja tuli raskaaksi neitseellisellä tavalla, kuolleen miehen suudelmasta. Hän synnytti Horuksen, pojan haukkapäisen, joka kukisti isänsä murhaajan. Kuultuaan tapahtumasta Osiris heräsi henkiin.

Maailmaa hallitsemaan jäi haukkani Horus. Mutta Osiris, joka ensimmäisenä oli kohdannut kuoleman vaelsi länteen ja perusti sinne haudantakaisen maan. Siellä niityt viheriöivät ja puistot kukoistivat.

Sinne oli määrä muiden tulla, länteen, Osiriksen, taivaan ja maan pojan jälkeen. Mutta ennen länteen kulkua oli kuitenkin käytävä Molempien totuuksien salissa, jossa sydämen paino mitattiin sitä mittaavalla vaa’alla, jossa vastapainona oli totuuden sulka. Jos sydän oli keveämpi kuin sulka, sai sen kantaja matkata länteen. Mutta jos se oli painavampi, oli hänen määränsä ikuinen rangaistus.

Upea tarina ja ajatus, eikös vain.

Mutta mitä meidän pitäisi ajatella muumioista, jotka eivät ole kulkeneet sen kummemmin länteen kuin vajonneet rangaistuksen kitaankaan?

Jos repisimme silmämme päästä, asettaisimme sen muumion suuhun, niin että se mitä näemme, tulisi sen sisimmän osaksi, ajattelisiko se, että se on nyt lännen maassa? Hyvää päivää, taivas. En tiennytkään, että Osiriksen valtakunta on British Museum. Ja tämä elämänmuotonne ympärillänne, se siis on onnen maa.

Katselin muumioita, otin niistä kuviakin, mutta en pane tähän, tuntuu niin kornilta.

Egyptistä tuoduille muumioille meidän kulttuurimme, Wienin, Berliinin, Lontoon ja Washingtonin museot, on niiden matkan viimeinen määränpää, niin taivas tai kadotus, mitenkä ne nyt sitten sen ottavat.

Ehkä tämä on kohtalon ivaa, mutta mitähän kristitty kuolleiden kuolleista herättämiseen uskova tai sitä toivova henkilö ajattelisi, jos hän heräisi tuhansien vuosien päästä jonkun kulttuurhistoriallisen museon vitriinissä? Kyllä tämä luultavasti hänen näkökulmastaan olisi jonkinlainen petos. Vähintäänkin hänellä olisi perusteita lausua, että hän odotti jotakin parempaa.

Ehkä ainoastaan suomalainen körttikansa tyytyisi siihenkin ja hiljainen hoosianna huulillaan hyräelisi kiitoksen virren.