Pääsen tästä taas pariksi päiväksi mukavaan seuraan. Menen puhumaan papeille. Mitähän sitä sanoisi ja mitä ikään kuin vaatimattomana maallikkomielipiteenä esittäisi siinä asiassa, että mitä tulee pitää yllä eli siis julistaa ja sanoa?
Kun aiheena on luterilaisuus, niin se on Tuomo Mannermaan, joka tietää aiheesta kaiken, mukaan uskoa ja rakkautta. Että näistä.
Katri Taanilan näytelmässä Niityltä tuulee on koskettava alku, jossa luetaan Bibliaa, vuoden 1776 suomalaista kokoraamattua. Sana kokoraamattu tulee siitä, että Raamattua käännettiin 1500-luvulta alkaen pätkittäin ja vasta 1642 saatiin aikaiseksi kaikki raamatunkirjat sisältävä Biblia asiaa varten asetetun komitean työn tuloksena
Raamatunkäännös uudistettiin 1776 ja se vasta 1930-luvulla. Vuoden 1776 Raamattu, Biblia, on kirkkohistoriallisesti ja kulttuurihistoriallisesti se oikea. Teksti on kokonaan netissä, mutta kannattaa koettaa hankkia jostakin omaan hyllyyn, varsinkin jos on kiinnostunut suomalaisen kirjallisuuden kenties tärkeimmästä kielellisestä lähteestä. Sitä lukivat kaikki merkittävät kirjailijat Aleksis Kivestä Väinö Linnaan ja se on se Raamattu, jonka kieli tuuditti vielä modernistit uneensa vauvana.
Kuunnellessani viikko sitten Eeva-Maija Haukisen lukemista hieman hengästyin muistamaan, miten Biblia todellakin on maailmankirjallisuutta ja miten ihmeellinen juuri sen näytelmässä luettu kohta on:
1. Jos minä ihmisten ja enkelein kielillä puhuisin, ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski tai kilisevä kulkuinen.
2. Ja jos minä propheteerata taitaisin, ja kaikki salaisuudet tietäisin ja kaiken tiedon, ja minulla olis kaikki usko, niin että minä vuoret siirtäisin, ja ei olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi.
3. Ja jos minä kaiken tavarani kuluttaisin köyhäin ravinnoksi, ja jos minä antaisin ruumiini poltettaa, ja ei olisi minulla rakkautta, niin ei se olisi minulle mitään hyödyllinen.
4. Rakkaus on kärsivällinen ja laupias. Ei rakkaus kadehdi, ei rakkaus ole tyly, ei hän paisu:
5. Ei hän käytä itsiänsä sopimattomasti, ei omaansa etsi, ei hän vihaan syty, ei hän pahaa ajattele,
6. Ei hän vääryydestä iloitse, mutta hän iloitsee totuudesta:
7. Kaikki hän peittää, kaikki hän uskoo, kaikki hän toivoo, kaikki hän kärsii.
8. Ei rakkaus koskaan väsy; vaikka prophetiat lakkaavat, ja kielet vaikenevat, ja tieto katoo.
9. Sillä me ymmärrämme puolittain, ja propheteeraamme puolittain.
10. Mutta kuin täydellinen tulee, sitte vajaa lakkaa.
11. Kuin minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja ajattelin kuin lapsi; mutta sitte kuin minä mieheksi tulin, niin minä hylkäsin lapselliset.
12. Sillä nyt me näemme niinkuin peilistä tapauksessa, mutta silloin kasvoista kasvoihin: nyt minä tunnen puolittain, vaan silloin minä tunnen niiinkuin minä tuttu olen.
13. Mutta nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämät kolme; vaan rakkaus on suurin niistä.
Taanilan runoteoksessa raamit ovat nämä:
”On toukokuun ensimmäinen. On Walpurin aamu.
Nainen istuu tuvan pöydän ääreen, avaa Biblian pyhän Paavalin ensimmäisen epistolan kolmannentoista luvun kohdalta.
Hitaasti etenevässä luvussaan hän kuuntelee äitiänsä Karoliinaa, jonka olemuksessa oli Sanan itseään selittävää viisautta.
Sinä lähdet joka aamu
puolittain näkevien ja ymmärtävien maailmaan,
raajarikkoiseen ja kyttyräiseen vajavuuteen,
uskoen ja lujasti toivoen
että tähän puolittain näkevien ja ymmärtävien maailmaan
raajarikkoiseen ja kyttyräiseen vajavuuteen
on kätketty täydellisyyden ihme.
Tämän tietäminen on uskoa ja toivoa,
tämän kantaminen rakkautta,
ja minulle – rakkauden käskyläisenä olemista.”
Näytelmän tekstiosana luettu Biblian kappale, joka on kuin kummallista pyhitettyä ainetta, herätti muiston Kieslowskin elokuvasta Sininen, joka ensimmäisen kerran kiinnitti huomiotani Paavalin tekstipätkän esteettiseen luonteeseen – tiedättehän, tuon Augustinuksen kirpeästi osoittaman ja alas mananneen esteetikon lukutavan, joka ei keskity taivaalliseen vaan vain kauniiseen sävelkulkuun. Elokuvassahan tekstin sisältävä kuoroteos liittyy auto-onnettomuudessa kuolleen säveltäjän lesken kokemuksiin, hajoamiseen, petokseen ja uudelleen löytämiseen.
Ehkä näistäkin rakkauden kuolemaanastiuskollisuuden rinnalla hieman latteista tuntemuksista johtuen ryhdyin kuvittelemaan, miltähän Agricolasta on tuntunut, kun hän näki ensimmäisenä ihmisenä maailmankaikkeudessa tekstin suomenkielisenä, oman käännöksensä tuotteena.
Se oli hetki, jota voi verrata tulen syntyyn.
Korintolaiskirjeen alkuun Agricola suomensi Lutherin esipuheen ”Alcupuhe sen ensimeisen p. Paualin episkolan päle Corintherin tyge” Luther on niukkasanainen. Hän ei puhu omista kokemuksistaan eikä tunteistaan, vuodata ihmetystä suuren edessä, vaan tyytyy selostamaan Korintin tilannetta ja lausuu yksinkertaisesti, että 13. luvussa puhutaan moninaisista lahjoista, joista rakkaus on suurin.
Agricola vaikenee tyystin. Teksti ei kaivannut hänen mielestään sen ihmeellisempiä selityksiä. Se sai puhua itse.
Taanilakin antaa tekstille täyden tilan. Mutta hänen selityksensä on se, joka valtasi moneksi ajastaiaksi Agricolan jälkeisen kansankristillisyyden. Sen piirissä viitattiin usein Tuomas Kempiläisen lauseeseen, jonka mukaisesti lattiaa lakaiseva piikatyttönen tekee Jumalalle suuremman palveluksen kuin vain oman sielunsa pelastukseen keskittynyt hurskas rukoilija.
Walpuri, lapsenpäästön ja ruumiinpesun käsityöläinen, lähti joka aamu näkemään hajonneessa ehjän ja rujossa täydellisen. Hänellä oli se, minkä Agricola oli kääntänyt näin:
1 JOs mine Inhimisten ia Engelein Kielille puhuisin/ ia ei olisi minulla Rackautta/ nin mine olisin quin helisepä Waski/ taicka yxi kilisepä Culcoinen.
2 Ja ios mine Propheterata taidhaisin/ ia caiki Salauxet tiedheisin/ ia caike' Tiedon/ Ja minulla olis caiki Usko/ nin ette mine woret sijrdheisin/ ia ei olis minulla Rackautta/ nin en mine miteken olis.
3 Ja ios mine caiken Tauarani culutaisin Kieuhein Rauinoxi/ Ja ios mine annaisin minun Rumini poltetta/ ia ei olis minulla Rackautta/ Nin ei se olisi minulle ychten tarpelinen.
4 Rackaus on Kerssiueinen ia Laupias. Ei Rackaus cadhehdi/ ei Rackaus ole ylpie/ ei hen ylespaisuta/
5 ei hen ole Sickuri/ ei hen omansa etzi/ ei hen anna itzens wihan kihoitta/ ei hen wahingon ielken seiso/
6 ei hen wärydhesta iloitze/ mutta hen iloitze Totudhesta.
7 Caiki hen wedhettä/ caiki hen Usko/ caiki hen toiuo/ caiki hen kerssi.
8 Ja rackaus ei coskan * wäsy. Waicka Prophetiat Lackauat/ ia Kielet waickenisit/ ia Tieto mös poiskadhois.
9 Sille ette polittain me ymmerdheme/ ia politain me Propheterama.
10 Mutta coska se tule quin teudhelinen on/ sijtte se Lackapi quin waiaa on.
11 Coska mine Lapsi olin/ nin mine puhuin quin Lapsi/ ia pidhin Lapseliset menot/ ia aijattelin quin Lapsi. Mutta sitte quin mine Miehexi tulin/ nin mine poispanin ne Lapseliset.
12 Sille ette nyt me näeme tapauxisa/ ninquin Speilin lepitze/ Mutta silloin caswosta caswoon. Nyt mine tunnen polittain/ waan silloin mine tunnen/ ninquin mine io tuttu olen.
13 Mutta nyt iäuet Usko/ Toiuo/ Rackaus/ nämet colmet/ Waan rackaus se ombi swrin nijste.
Kun aiheena on luterilaisuus, niin se on Tuomo Mannermaan, joka tietää aiheesta kaiken, mukaan uskoa ja rakkautta. Että näistä.
Katri Taanilan näytelmässä Niityltä tuulee on koskettava alku, jossa luetaan Bibliaa, vuoden 1776 suomalaista kokoraamattua. Sana kokoraamattu tulee siitä, että Raamattua käännettiin 1500-luvulta alkaen pätkittäin ja vasta 1642 saatiin aikaiseksi kaikki raamatunkirjat sisältävä Biblia asiaa varten asetetun komitean työn tuloksena
Raamatunkäännös uudistettiin 1776 ja se vasta 1930-luvulla. Vuoden 1776 Raamattu, Biblia, on kirkkohistoriallisesti ja kulttuurihistoriallisesti se oikea. Teksti on kokonaan netissä, mutta kannattaa koettaa hankkia jostakin omaan hyllyyn, varsinkin jos on kiinnostunut suomalaisen kirjallisuuden kenties tärkeimmästä kielellisestä lähteestä. Sitä lukivat kaikki merkittävät kirjailijat Aleksis Kivestä Väinö Linnaan ja se on se Raamattu, jonka kieli tuuditti vielä modernistit uneensa vauvana.
Kuunnellessani viikko sitten Eeva-Maija Haukisen lukemista hieman hengästyin muistamaan, miten Biblia todellakin on maailmankirjallisuutta ja miten ihmeellinen juuri sen näytelmässä luettu kohta on:
1. Jos minä ihmisten ja enkelein kielillä puhuisin, ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski tai kilisevä kulkuinen.
2. Ja jos minä propheteerata taitaisin, ja kaikki salaisuudet tietäisin ja kaiken tiedon, ja minulla olis kaikki usko, niin että minä vuoret siirtäisin, ja ei olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi.
3. Ja jos minä kaiken tavarani kuluttaisin köyhäin ravinnoksi, ja jos minä antaisin ruumiini poltettaa, ja ei olisi minulla rakkautta, niin ei se olisi minulle mitään hyödyllinen.
4. Rakkaus on kärsivällinen ja laupias. Ei rakkaus kadehdi, ei rakkaus ole tyly, ei hän paisu:
5. Ei hän käytä itsiänsä sopimattomasti, ei omaansa etsi, ei hän vihaan syty, ei hän pahaa ajattele,
6. Ei hän vääryydestä iloitse, mutta hän iloitsee totuudesta:
7. Kaikki hän peittää, kaikki hän uskoo, kaikki hän toivoo, kaikki hän kärsii.
8. Ei rakkaus koskaan väsy; vaikka prophetiat lakkaavat, ja kielet vaikenevat, ja tieto katoo.
9. Sillä me ymmärrämme puolittain, ja propheteeraamme puolittain.
10. Mutta kuin täydellinen tulee, sitte vajaa lakkaa.
11. Kuin minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja ajattelin kuin lapsi; mutta sitte kuin minä mieheksi tulin, niin minä hylkäsin lapselliset.
12. Sillä nyt me näemme niinkuin peilistä tapauksessa, mutta silloin kasvoista kasvoihin: nyt minä tunnen puolittain, vaan silloin minä tunnen niiinkuin minä tuttu olen.
13. Mutta nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämät kolme; vaan rakkaus on suurin niistä.
Taanilan runoteoksessa raamit ovat nämä:
”On toukokuun ensimmäinen. On Walpurin aamu.
Nainen istuu tuvan pöydän ääreen, avaa Biblian pyhän Paavalin ensimmäisen epistolan kolmannentoista luvun kohdalta.
Hitaasti etenevässä luvussaan hän kuuntelee äitiänsä Karoliinaa, jonka olemuksessa oli Sanan itseään selittävää viisautta.
Sinä lähdet joka aamu
puolittain näkevien ja ymmärtävien maailmaan,
raajarikkoiseen ja kyttyräiseen vajavuuteen,
uskoen ja lujasti toivoen
että tähän puolittain näkevien ja ymmärtävien maailmaan
raajarikkoiseen ja kyttyräiseen vajavuuteen
on kätketty täydellisyyden ihme.
Tämän tietäminen on uskoa ja toivoa,
tämän kantaminen rakkautta,
ja minulle – rakkauden käskyläisenä olemista.”
Näytelmän tekstiosana luettu Biblian kappale, joka on kuin kummallista pyhitettyä ainetta, herätti muiston Kieslowskin elokuvasta Sininen, joka ensimmäisen kerran kiinnitti huomiotani Paavalin tekstipätkän esteettiseen luonteeseen – tiedättehän, tuon Augustinuksen kirpeästi osoittaman ja alas mananneen esteetikon lukutavan, joka ei keskity taivaalliseen vaan vain kauniiseen sävelkulkuun. Elokuvassahan tekstin sisältävä kuoroteos liittyy auto-onnettomuudessa kuolleen säveltäjän lesken kokemuksiin, hajoamiseen, petokseen ja uudelleen löytämiseen.
Ehkä näistäkin rakkauden kuolemaanastiuskollisuuden rinnalla hieman latteista tuntemuksista johtuen ryhdyin kuvittelemaan, miltähän Agricolasta on tuntunut, kun hän näki ensimmäisenä ihmisenä maailmankaikkeudessa tekstin suomenkielisenä, oman käännöksensä tuotteena.
Se oli hetki, jota voi verrata tulen syntyyn.
Korintolaiskirjeen alkuun Agricola suomensi Lutherin esipuheen ”Alcupuhe sen ensimeisen p. Paualin episkolan päle Corintherin tyge” Luther on niukkasanainen. Hän ei puhu omista kokemuksistaan eikä tunteistaan, vuodata ihmetystä suuren edessä, vaan tyytyy selostamaan Korintin tilannetta ja lausuu yksinkertaisesti, että 13. luvussa puhutaan moninaisista lahjoista, joista rakkaus on suurin.
Agricola vaikenee tyystin. Teksti ei kaivannut hänen mielestään sen ihmeellisempiä selityksiä. Se sai puhua itse.
Taanilakin antaa tekstille täyden tilan. Mutta hänen selityksensä on se, joka valtasi moneksi ajastaiaksi Agricolan jälkeisen kansankristillisyyden. Sen piirissä viitattiin usein Tuomas Kempiläisen lauseeseen, jonka mukaisesti lattiaa lakaiseva piikatyttönen tekee Jumalalle suuremman palveluksen kuin vain oman sielunsa pelastukseen keskittynyt hurskas rukoilija.
Walpuri, lapsenpäästön ja ruumiinpesun käsityöläinen, lähti joka aamu näkemään hajonneessa ehjän ja rujossa täydellisen. Hänellä oli se, minkä Agricola oli kääntänyt näin:
1 JOs mine Inhimisten ia Engelein Kielille puhuisin/ ia ei olisi minulla Rackautta/ nin mine olisin quin helisepä Waski/ taicka yxi kilisepä Culcoinen.
2 Ja ios mine Propheterata taidhaisin/ ia caiki Salauxet tiedheisin/ ia caike' Tiedon/ Ja minulla olis caiki Usko/ nin ette mine woret sijrdheisin/ ia ei olis minulla Rackautta/ nin en mine miteken olis.
3 Ja ios mine caiken Tauarani culutaisin Kieuhein Rauinoxi/ Ja ios mine annaisin minun Rumini poltetta/ ia ei olis minulla Rackautta/ Nin ei se olisi minulle ychten tarpelinen.
4 Rackaus on Kerssiueinen ia Laupias. Ei Rackaus cadhehdi/ ei Rackaus ole ylpie/ ei hen ylespaisuta/
5 ei hen ole Sickuri/ ei hen omansa etzi/ ei hen anna itzens wihan kihoitta/ ei hen wahingon ielken seiso/
6 ei hen wärydhesta iloitze/ mutta hen iloitze Totudhesta.
7 Caiki hen wedhettä/ caiki hen Usko/ caiki hen toiuo/ caiki hen kerssi.
8 Ja rackaus ei coskan * wäsy. Waicka Prophetiat Lackauat/ ia Kielet waickenisit/ ia Tieto mös poiskadhois.
9 Sille ette polittain me ymmerdheme/ ia politain me Propheterama.
10 Mutta coska se tule quin teudhelinen on/ sijtte se Lackapi quin waiaa on.
11 Coska mine Lapsi olin/ nin mine puhuin quin Lapsi/ ia pidhin Lapseliset menot/ ia aijattelin quin Lapsi. Mutta sitte quin mine Miehexi tulin/ nin mine poispanin ne Lapseliset.
12 Sille ette nyt me näeme tapauxisa/ ninquin Speilin lepitze/ Mutta silloin caswosta caswoon. Nyt mine tunnen polittain/ waan silloin mine tunnen/ ninquin mine io tuttu olen.
13 Mutta nyt iäuet Usko/ Toiuo/ Rackaus/ nämet colmet/ Waan rackaus se ombi swrin nijste.
11 kommenttia:
Oli niin hengästyttävä päre, että muistutan vain, että älä unohda makkaroita, jos nuotiotulille menette.
niin niistä makkaroista
tuli ongelma, järveläinen..täällä kreikassa on paljon kreikkalaisia.. luonnollisesti. nyt kuitenkin euroopan uutta perustuslakia pykätessä tuli esille että täällä on paljon niitä joiden mielestä kristinuskon ei olisi koskaan pitänyt syntyä. että maailmankulttuurin pikmikohta oli joskus ennen jeesuksen syntymää. siis milloin. se ettei kreikassa tapahtunut sitä mitä euroopassa viime vuosisatoina ei kai tarkoita että kulttuuri on ollut alamäessä jo tuhansia vuosia. mulla meni vähän yli. onko veli järveläisellä jotain selitystä..hm.. näille selityksille
πικιμικοητα..αντεεκσι, pikmikohta.. anteeksi..jonkinlainen kulminaatio
miten kulttuureita voi laittaa paremmuusjärjestykseen
miten kristinusko on tuhonnut kreikan hienoa kulttuuria? mitä se on tuhonnut?
Siiri
Minusta kysymyksenasettelu kuulostaa liian monoliittiselta ja totaaliselta. Joku voi tietysti sanoa, että Uuden testamentin kreikka oli koineen kreikkaa, joka suhtautuu klassiseen kreikkaan kuin chicagolainen murre oxfordin englantiin. Joku voi myös sanoa, että Aristoteles ja Platon olivat huikeampia ajattelijoita kuin Augustinus ja Tuomas Akvinolainen. Onkohan tässä kyse siitä, että kulttuuri alkoi kehittyä suuntaan, jossa kreikkalaisesta kulttuurista tuli vain sen yksi osatekijä. Kristillinen kulttuuri omaksui siltä keskeisen ajatusrakenteensa, mutta kasvoi samalla juutalaisuuden pohjalta. Olisiko siis pitänyt joidenkin mielestä käydä siten, että juutalais-kristillinen kulttuuri ei olisi saanut mennä eteenpäin vaan parempi olisi ollut jos ateenalainen kaupunkivaltio olisi levittäytynyt maailmankulttuuriksi?
yksi suuri ero helleenien ja juutalaisten välillä oli se, kuinka täydellistä tieto voi olla
juutalaiset olivat absolutisteja
ja juttu meni läpi
muttei ajatuksenvapaus
jos jeesus jos
ois ty syntynyt kreikkaan ja sitten..olympoksella ois pidetty kokous
ehkä oli liiaan aikaista jumalien demokratialle?
minusta tuntuu että kaikella olevalla on omat jumalansa jotka sitten keskenään sopivat tai eivät miten juttu menee
ja koska jumalat ovat riittämättömiä niin uskonnoistakin tulee ongelmallisia siloin tälllöin
sorri kun tulee näitä kommentteja mutta kysyisin vanhasta testamentista muistin paikan jossa jumala ei kieltänyt etteikö muita jumalia olisi mutta sanoi ettei niitä saa kumartaa ja että hän on mustasukkainen ja kiivas jne
Tesseris
Voi voi, kun en muista. Jossakin Mooseksen kirjassa, tuollainen kohta on.
Lähetä kommentti