Miettelijän päiväkirjan osa III on sijoitettu osoitteeseen http://petjar.blogspot.com/
Eilinen blogi oli 400. Olin ajatellut, että luku olisi näpsäkkä välirasti.
Mutta en ollut valmistanut ohjeistusta ennakoimattoman varalle. Mikä häpeä! Tragedia pääsi tapahtumaan. Ei ollut ohjeistusta. Eikä ollut ohjeistusta itkuun, ei. Näin nyt kerrotaan. Mikä osaamattomuus. Ei ole ohjeistusta elämälle, kuolemalle, ilolle, surulle.
Ei todellakaan ole, hyvät herrat.
Blogin päättäminen eiliseen olisi tuntunut dramatisoinnilta. Piti muuttaa ennakointiosaamiseeni perustuvaa suunnitelmaa.
Olin ajatellut, että jos koettaisi kirjoittaa vaikkapa 500 blogia niin voisi sitten lausua, että olen henkilö, joka on kirjoittanut 500 blogia.
Ja olin ajatellut, että jokapäiväinen kirjoittaminen on addiktoitumista, josta kannattaa irrottautua, sijaistoimintaa, johon liittyy ajatus: tee jotakin kunnollista.
Tämä on blogitrilogia, jonka toinen osa päättyy tähän.
En ole aina varma, onko kirjoittaminenkin pilaantunut kuin Rhein. Tänään tuntuu siltä, eilen alkoi tulla sellainen tunne, kun näki, miten kirjoittamalla kävellään surun ja ihmisten ylitse.
Mutta kaiketi tämä tästä.
Elämä jatkuu, jossain muodossa. Blogi jatkuu, toisessa osoitteessa, toisen värisenä, ei ehkä päivittäin, vaikka mistä minä tiedän, jatkuu kuitenkin.
perjantaina, marraskuuta 09, 2007
torstaina, marraskuuta 08, 2007
Hirveä ja julma
Eilinen Jokelan koulussa tapahtunut ampuminen oli hirvittävä asia. Se oli sitä ensisijaisesti niille, jotka ovat asianosaisia: uhreille, perheenjäsenille, sukulaisille, luokkakavereille, työtovereille, lähimmille ystäville.
Me muut voimme pahoitella.
Ymmärrän, että joku muukin kuin asianomainen tai muuten lähellä ollut on järkyttynyt. Häntä kuultakoon.
Mutta muutoin: vaikka keskustelu onkin niin katu-uskottavaa, niin entäpä jos ihmisten, asianosaisten, annettaisiin surra. Ja jos tahtoisimmekin helpottaa omaa oloamme keskustelemalla, niin voisimmeko kunnioittaa asianosaisia siten, että jättäisimme analyysit tällä kertaa väliin?
Entä jos vain toteaisimme, että sairas ihminen ampui 8 ihmistä hengiltä, ja ympärillä on satoja ihmisiä, joilla on oikeasti kylmä tässä maailmassa, paha olla, suru, tuska, kaikki mennyt, kaikki.
Entä jos maltettaisiin odottaa edes viikko, ennen kuin ryhdytään käsittelemään asiaa? Olisiko edes jotakin, joka tyssää elämänhallinnan tehot?
Tunteistaan voi tietysti kertoa.
En yllättynyt. Aina on yksittäisiä ihmisiä sijoiltaan mennyt.
Olen tänä syksynä yllättynyt paljon enemmän siitä, että yhteiskunnassa on sillä tavoin vaurioituneita rakenteita, että ihmisten henki on asetettu kyseenalaiseksi. En viitsi tässäkään pohtia, kuka on syyllinen ja kenen on vastuu ja mikä olisi oikein. Heikossa asemassa olevien ihmisten ja heidän henkensä joutuminen pelinappulaksi on raja, jonka ylittämistä en olisi uskonut suomalaisen yhteiskunnan ylittävän.
Tämä jälkimmäinen herättää minussa emotionaalisella tasolla hirveyden tunnetta. Se pelottaa minua ja herättää kysymyksen, mistä tämä riivattu julmuus?
Me muut voimme pahoitella.
Ymmärrän, että joku muukin kuin asianomainen tai muuten lähellä ollut on järkyttynyt. Häntä kuultakoon.
Mutta muutoin: vaikka keskustelu onkin niin katu-uskottavaa, niin entäpä jos ihmisten, asianosaisten, annettaisiin surra. Ja jos tahtoisimmekin helpottaa omaa oloamme keskustelemalla, niin voisimmeko kunnioittaa asianosaisia siten, että jättäisimme analyysit tällä kertaa väliin?
Entä jos vain toteaisimme, että sairas ihminen ampui 8 ihmistä hengiltä, ja ympärillä on satoja ihmisiä, joilla on oikeasti kylmä tässä maailmassa, paha olla, suru, tuska, kaikki mennyt, kaikki.
Entä jos maltettaisiin odottaa edes viikko, ennen kuin ryhdytään käsittelemään asiaa? Olisiko edes jotakin, joka tyssää elämänhallinnan tehot?
Tunteistaan voi tietysti kertoa.
En yllättynyt. Aina on yksittäisiä ihmisiä sijoiltaan mennyt.
Olen tänä syksynä yllättynyt paljon enemmän siitä, että yhteiskunnassa on sillä tavoin vaurioituneita rakenteita, että ihmisten henki on asetettu kyseenalaiseksi. En viitsi tässäkään pohtia, kuka on syyllinen ja kenen on vastuu ja mikä olisi oikein. Heikossa asemassa olevien ihmisten ja heidän henkensä joutuminen pelinappulaksi on raja, jonka ylittämistä en olisi uskonut suomalaisen yhteiskunnan ylittävän.
Tämä jälkimmäinen herättää minussa emotionaalisella tasolla hirveyden tunnetta. Se pelottaa minua ja herättää kysymyksen, mistä tämä riivattu julmuus?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
