MIETTELIJÄN PÄIVÄKIRJA

http://petjar.blogspot.com

2007-11-09T20:31:00.000+03:00

Miettelijän päiväkirjan osa III on sijoitettu osoitteeseen http://petjar.blogspot.com/

Eilinen blogi oli 400. Olin ajatellut, että luku olisi näpsäkkä välirasti.

Mutta en ollut valmistanut ohjeistusta ennakoimattoman varalle. Mikä häpeä! Tragedia pääsi tapahtumaan. Ei ollut ohjeistusta. Eikä ollut ohjeistusta itkuun, ei. Näin nyt kerrotaan. Mikä osaamattomuus. Ei ole ohjeistusta elämälle, kuolemalle, ilolle, surulle.

Ei todellakaan ole, hyvät herrat.

Blogin päättäminen eiliseen olisi tuntunut dramatisoinnilta. Piti muuttaa ennakointiosaamiseeni perustuvaa suunnitelmaa.

Olin ajatellut, että jos koettaisi kirjoittaa vaikkapa 500 blogia niin voisi sitten lausua, että olen henkilö, joka on kirjoittanut 500 blogia.

Ja olin ajatellut, että jokapäiväinen kirjoittaminen on addiktoitumista, josta kannattaa irrottautua, sijaistoimintaa, johon liittyy ajatus: tee jotakin kunnollista.

Tämä on blogitrilogia, jonka toinen osa päättyy tähän.

En ole aina varma, onko kirjoittaminenkin pilaantunut kuin Rhein. Tänään tuntuu siltä, eilen alkoi tulla sellainen tunne, kun näki, miten kirjoittamalla kävellään surun ja ihmisten ylitse.

Mutta kaiketi tämä tästä.

Elämä jatkuu, jossain muodossa. Blogi jatkuu, toisessa osoitteessa, toisen värisenä, ei ehkä päivittäin, vaikka mistä minä tiedän, jatkuu kuitenkin.

Hirveä ja julma

2007-11-08T00:05:00.000+03:00

Eilinen Jokelan koulussa tapahtunut ampuminen oli hirvittävä asia. Se oli sitä ensisijaisesti niille, jotka ovat asianosaisia: uhreille, perheenjäsenille, sukulaisille, luokkakavereille, työtovereille, lähimmille ystäville.

Me muut voimme pahoitella.

Ymmärrän, että joku muukin kuin asianomainen tai muuten lähellä ollut on järkyttynyt. Häntä kuultakoon.

Mutta muutoin: vaikka keskustelu onkin niin katu-uskottavaa, niin entäpä jos ihmisten, asianosaisten, annettaisiin surra. Ja jos tahtoisimmekin helpottaa omaa oloamme keskustelemalla, niin voisimmeko kunnioittaa asianosaisia siten, että jättäisimme analyysit tällä kertaa väliin?

Entä jos vain toteaisimme, että sairas ihminen ampui 8 ihmistä hengiltä, ja ympärillä on satoja ihmisiä, joilla on oikeasti kylmä tässä maailmassa, paha olla, suru, tuska, kaikki mennyt, kaikki.

Entä jos maltettaisiin odottaa edes viikko, ennen kuin ryhdytään käsittelemään asiaa? Olisiko edes jotakin, joka tyssää elämänhallinnan tehot?

Tunteistaan voi tietysti kertoa.

En yllättynyt. Aina on yksittäisiä ihmisiä sijoiltaan mennyt.

Olen tänä syksynä yllättynyt paljon enemmän siitä, että yhteiskunnassa on sillä tavoin vaurioituneita rakenteita, että ihmisten henki on asetettu kyseenalaiseksi. En viitsi tässäkään pohtia, kuka on syyllinen ja kenen on vastuu ja mikä olisi oikein. Heikossa asemassa olevien ihmisten ja heidän henkensä joutuminen pelinappulaksi on raja, jonka ylittämistä en olisi uskonut suomalaisen yhteiskunnan ylittävän.

Tämä jälkimmäinen herättää minussa emotionaalisella tasolla hirveyden tunnetta. Se pelottaa minua ja herättää kysymyksen, mistä tämä riivattu julmuus?

13. luku

2007-11-07T00:35:00.000+03:00

Pääsen tästä taas pariksi päiväksi mukavaan seuraan. Menen puhumaan papeille. Mitähän sitä sanoisi ja mitä ikään kuin vaatimattomana maallikkomielipiteenä esittäisi siinä asiassa, että mitä tulee pitää yllä eli siis julistaa ja sanoa?

Kun aiheena on luterilaisuus, niin se on Tuomo Mannermaan, joka tietää aiheesta kaiken, mukaan uskoa ja rakkautta. Että näistä.

Katri Taanilan näytelmässä Niityltä tuulee on koskettava alku, jossa luetaan Bibliaa, vuoden 1776 suomalaista kokoraamattua. Sana kokoraamattu tulee siitä, että Raamattua käännettiin 1500-luvulta alkaen pätkittäin ja vasta 1642 saatiin aikaiseksi kaikki raamatunkirjat sisältävä Biblia asiaa varten asetetun komitean työn tuloksena

Raamatunkäännös uudistettiin 1776 ja se vasta 1930-luvulla. Vuoden 1776 Raamattu, Biblia, on kirkkohistoriallisesti ja kulttuurihistoriallisesti se oikea. Teksti on kokonaan netissä, mutta kannattaa koettaa hankkia jostakin omaan hyllyyn, varsinkin jos on kiinnostunut suomalaisen kirjallisuuden kenties tärkeimmästä kielellisestä lähteestä. Sitä lukivat kaikki merkittävät kirjailijat Aleksis Kivestä Väinö Linnaan ja se on se Raamattu, jonka kieli tuuditti vielä modernistit uneensa vauvana.

Kuunnellessani viikko sitten Eeva-Maija Haukisen lukemista hieman hengästyin muistamaan, miten Biblia todellakin on maailmankirjallisuutta ja miten ihmeellinen juuri sen näytelmässä luettu kohta on:

1. Jos minä ihmisten ja enkelein kielillä puhuisin, ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski tai kilisevä kulkuinen.
2. Ja jos minä propheteerata taitaisin, ja kaikki salaisuudet tietäisin ja kaiken tiedon, ja minulla olis kaikki usko, niin että minä vuoret siirtäisin, ja ei olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi.
3. Ja jos minä kaiken tavarani kuluttaisin köyhäin ravinnoksi, ja jos minä antaisin ruumiini poltettaa, ja ei olisi minulla rakkautta, niin ei se olisi minulle mitään hyödyllinen.
4. Rakkaus on kärsivällinen ja laupias. Ei rakkaus kadehdi, ei rakkaus ole tyly, ei hän paisu:
5. Ei hän käytä itsiänsä sopimattomasti, ei omaansa etsi, ei hän vihaan syty, ei hän pahaa ajattele,
6. Ei hän vääryydestä iloitse, mutta hän iloitsee totuudesta:
7. Kaikki hän peittää, kaikki hän uskoo, kaikki hän toivoo, kaikki hän kärsii.
8. Ei rakkaus koskaan väsy; vaikka prophetiat lakkaavat, ja kielet vaikenevat, ja tieto katoo.
9. Sillä me ymmärrämme puolittain, ja propheteeraamme puolittain.
10. Mutta kuin täydellinen tulee, sitte vajaa lakkaa.
11. Kuin minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja ajattelin kuin lapsi; mutta sitte kuin minä mieheksi tulin, niin minä hylkäsin lapselliset.
12. Sillä nyt me näemme niinkuin peilistä tapauksessa, mutta silloin kasvoista kasvoihin: nyt minä tunnen puolittain, vaan silloin minä tunnen niiinkuin minä tuttu olen.
13. Mutta nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämät kolme; vaan rakkaus on suurin niistä.

Taanilan runoteoksessa raamit ovat nämä:

”On toukokuun ensimmäinen. On Walpurin aamu.

Nainen istuu tuvan pöydän ääreen, avaa Biblian pyhän Paavalin ensimmäisen epistolan kolmannentoista luvun kohdalta.

Hitaasti etenevässä luvussaan hän kuuntelee äitiänsä Karoliinaa, jonka olemuksessa oli Sanan itseään selittävää viisautta.

Sinä lähdet joka aamu
puolittain näkevien ja ymmärtävien maailmaan,
raajarikkoiseen ja kyttyräiseen vajavuuteen,
uskoen ja lujasti toivoen
että tähän puolittain näkevien ja ymmärtävien maailmaan
raajarikkoiseen ja kyttyräiseen vajavuuteen
on kätketty täydellisyyden ihme.
Tämän tietäminen on uskoa ja toivoa,
tämän kantaminen rakkautta,
ja minulle – rakkauden käskyläisenä olemista.”

Näytelmän tekstiosana luettu Biblian kappale, joka on kuin kummallista pyhitettyä ainetta, herätti muiston Kieslowskin elokuvasta Sininen, joka ensimmäisen kerran kiinnitti huomiotani Paavalin tekstipätkän esteettiseen luonteeseen – tiedättehän, tuon Augustinuksen kirpeästi osoittaman ja alas mananneen esteetikon lukutavan, joka ei keskity taivaalliseen vaan vain kauniiseen sävelkulkuun. Elokuvassahan tekstin sisältävä kuoroteos liittyy auto-onnettomuudessa kuolleen säveltäjän lesken kokemuksiin, hajoamiseen, petokseen ja uudelleen löytämiseen.

Ehkä näistäkin rakkauden kuolemaanastiuskollisuuden rinnalla hieman latteista tuntemuksista johtuen ryhdyin kuvittelemaan, miltähän Agricolasta on tuntunut, kun hän näki ensimmäisenä ihmisenä maailmankaikkeudessa tekstin suomenkielisenä, oman käännöksensä tuotteena.

Se oli hetki, jota voi verrata tulen syntyyn.

Korintolaiskirjeen alkuun Agricola suomensi Lutherin esipuheen ”Alcupuhe sen ensimeisen p. Paualin episkolan päle Corintherin tyge” Luther on niukkasanainen. Hän ei puhu omista kokemuksistaan eikä tunteistaan, vuodata ihmetystä suuren edessä, vaan tyytyy selostamaan Korintin tilannetta ja lausuu yksinkertaisesti, että 13. luvussa puhutaan moninaisista lahjoista, joista rakkaus on suurin.

Agricola vaikenee tyystin. Teksti ei kaivannut hänen mielestään sen ihmeellisempiä selityksiä. Se sai puhua itse.

Taanilakin antaa tekstille täyden tilan. Mutta hänen selityksensä on se, joka valtasi moneksi ajastaiaksi Agricolan jälkeisen kansankristillisyyden. Sen piirissä viitattiin usein Tuomas Kempiläisen lauseeseen, jonka mukaisesti lattiaa lakaiseva piikatyttönen tekee Jumalalle suuremman palveluksen kuin vain oman sielunsa pelastukseen keskittynyt hurskas rukoilija.

Walpuri, lapsenpäästön ja ruumiinpesun käsityöläinen, lähti joka aamu näkemään hajonneessa ehjän ja rujossa täydellisen. Hänellä oli se, minkä Agricola oli kääntänyt näin:

1 JOs mine Inhimisten ia Engelein Kielille puhuisin/ ia ei olisi minulla Rackautta/ nin mine olisin quin helisepä Waski/ taicka yxi kilisepä Culcoinen.
2 Ja ios mine Propheterata taidhaisin/ ia caiki Salauxet tiedheisin/ ia caike' Tiedon/ Ja minulla olis caiki Usko/ nin ette mine woret sijrdheisin/ ia ei olis minulla Rackautta/ nin en mine miteken olis.
3 Ja ios mine caiken Tauarani culutaisin Kieuhein Rauinoxi/ Ja ios mine annaisin minun Rumini poltetta/ ia ei olis minulla Rackautta/ Nin ei se olisi minulle ychten tarpelinen.
4 Rackaus on Kerssiueinen ia Laupias. Ei Rackaus cadhehdi/ ei Rackaus ole ylpie/ ei hen ylespaisuta/
5 ei hen ole Sickuri/ ei hen omansa etzi/ ei hen anna itzens wihan kihoitta/ ei hen wahingon ielken seiso/
6 ei hen wärydhesta iloitze/ mutta hen iloitze Totudhesta.
7 Caiki hen wedhettä/ caiki hen Usko/ caiki hen toiuo/ caiki hen kerssi.
8 Ja rackaus ei coskan * wäsy. Waicka Prophetiat Lackauat/ ia Kielet waickenisit/ ia Tieto mös poiskadhois.
9 Sille ette polittain me ymmerdheme/ ia politain me Propheterama.
10 Mutta coska se tule quin teudhelinen on/ sijtte se Lackapi quin waiaa on.
11 Coska mine Lapsi olin/ nin mine puhuin quin Lapsi/ ia pidhin Lapseliset menot/ ia aijattelin quin Lapsi. Mutta sitte quin mine Miehexi tulin/ nin mine poispanin ne Lapseliset.
12 Sille ette nyt me näeme tapauxisa/ ninquin Speilin lepitze/ Mutta silloin caswosta caswoon. Nyt mine tunnen polittain/ waan silloin mine tunnen/ ninquin mine io tuttu olen.
13 Mutta nyt iäuet Usko/ Toiuo/ Rackaus/ nämet colmet/ Waan rackaus se ombi swrin nijste.

Tietoa ja kouluja

2007-11-06T00:33:00.000+03:00

Tieto yhtäältä lisää tuskaa ja toisaalta poistaa sen.

Se poistaa sitä, mikäli se koostuu abstrakteista ajatussisällöistä ja niiden käsittelemiseksi muodostettujen ajattelutapojen taitamisesta.

Tällainen tieto auttaa näkemään nyansseja, asettamaan asioita arvojärjestykseen sekä näkemään, että jotkut asiat ovat itsessään tärkeitä eivätkä tarvitse tuekseen muita.

Se opettaa näkemään ensi näkemältä ristiriitaisen tuntuisten ja sellaisina ahdistavien asioiden todellisen logiikan, jossa ei vallitse ristiriitaisuus vaan moniarvoisuus.

Oikea tieto ja sen käsittely syventää tunne-elämää ja valmistaa henkilön kokemaan todellisuutta ja ympäristöään mielekkäällä tavalla. Se opettaa sekä käsittämään todellisuutta että elämään siinä.

Oikean tiedon ja sen käsittelyn myötä tiedon käsittelykyvyttömyydestä johtuva ahdistus ja siitä seuraava mustavalkoinen ajattelu, nuotin vierestä soittaminen sekä aggressio väistyvät ja laantuvat. Niiden sijalle astuu tietoon liittyvä aito tuska, jonka sisältö on se, että maailmaa ohjaa tietämättömyys ja sen tulevaisuus on tästä johtuen täpärällä. There is no darkness but ignorance.

Nämä ideat olivat olennaista niin sanotulle sivistysyhteiskunnalle.

Esitin eilen eräässä koulutusalan tilaisuudessa, että meillä ei vallitse enää sellainen. Meillä on osaamisyhteiskunta, joka on keskittynyt elinkeinoelämän kysymysten ratkomiseen siten, että tuottavuus ja sitä kautta taloudellinen kilpailukyky kasvaisi.

Uudessa osaamisyhteiskunnassa koulutus tulkitaan tuotantovoimaksi.

Kyllä: se merkitsee ammatilliseen koulutukseen satsaamista. Ei: en pidä ammatillista koulutusta peikkona. Mutta yksipuolista panostusta siihen pidän peikkona. Pidän peikkona sitä, että teoreettista koulutusta heikennetään ja kuvitellaan, että vain käytäntöön painottuneella koulutuksella saadaan ruusuinen tulevaisuus aikaiseksi.

Yliopistot laitetaan saneerauskuurille. Samalla joka niemeen, notkoon, saarelmaan perustetaan ammattikorkeakoulu.

Totta kai tarvitaan metallimiehiä, erikoisajoneuvojen kuljettajia, sosiaali- ja terveysalan ihmisiä. Etelä-Suomessa näitä on käsittääkseni liian vähän. Työvoimapula vallitsee myös eräillä Itä-Suomen metalliteollisuuden keskittymäalueilla. Toistan, totta kai näitä pitää kouluttaa, tosin ei ehkä sitä kolmea vuotta laitoksessa vaan koulutusinstituution antaman teoreettisen jakson lisäksi oppisopimuspohjalta työpaikoilla.

Mutta jos nämä eivät valmistu oivaltamaan, että on asioita, jotka ovat itsessään tärkeitä ja jos nämä eivät opi ajattelun perustaitoja, heidän tulee olemaan työelämässä ikävää. Työelämän haasteet ovat abstrakteja ja liittyvät psykologisiin ilmiöihin. Jos ei opi kieliä, on vaikea pysyä ulkomaille karkaavan teollisuutemme virrassa.

Ja jos yhteiskunnassa kuvitellaan, että edellä mainittujen kouluttaminen riittää, ei oikein voi muuta toivottaa kuin että viimeinen lähtijä sammuttaa sitten valot.

Ammatillisen ja yleissivistävän koulutuksen välillä ei vallitse ristiriitaa. Ongelma on vain se, että jos ammatillista koulutusta kehitetään samalla kun yleissivistävää koulutusta heikennetään, myöskään ammatillisen koulutuksen kehittäminen ei pitkällä ajanjaksolla onnistu.

Osaaminen ja tuotannollisuus ovat painottuneet tavalla, jonka seurauksena yhteiskunta köyhtyy. Ne ovat tärkeitä asioita, mutta niiden lisäksi on monia muitakin tärkeitä asioita. Nämä muut tärkeät asiat lisäävät kulttuurin viehätysvoimaa.

Meillä on tietojeni mukaan 40 000 16-20 vuotiasta, jotka eivät ole missään. Vikaa on varmasti sysissä ja sepissä, ja ihminen itse kantaa vastuun elämästään. Se, että kokonainen sukupolvi jättää osallistumasta kouluun ja työhön viestii kuitenkin siitä, että koulua ja työtä ei koeta mielekkäinä. Jos olisin 16 vuotias en kokisi itsekään maailmaa mielekkäänä, jos siinä ei ole muuta kuin huippuosaamista ja kansainvälistä kilpailukykyä. Taidan ollakin syrjäytymisvaarassa.

Tämä on valitettava tilastollinen tosiseikka: yksiarvoistuvilta alueilta väki kaikkoaa. Tieto tästä ehkä luo tuskaa: osaaminen autioittaa – silloin, kun ei ole muutakin. Parasta kuitenkin ravistella ja ollakin vähän tuskainen. Sitä kautta voi löytyä uusia ideoita.

Ja siunatuksi lopuksi: meillä on menossa vähintäänkin yhtä paljon tason laskemista kuin sen nostamistakin. Suuri osa laadun kehittämisestä on vähintäänkin kaksisuuntaista, positiivista ja negatiivista, kehittävää ja rapauttavaa. Mitä urheilijat edellä, sitä muu väki perässä: kuinka iso osa huippuosaamisesta on hemohessillä tuotettu, doupattua ajattelua, jossa tosiasioiden ja esityksen välillä on iso määrä ilmaa?

Suomalainen koulutusjärjestelmä on yksi maailman parhaista. Silti koulutuksen arvostaminen Suomessa on suhteellinen asia. Ei sitä arvosteta palkkojen näkökulmasta eikä sitä kovinkaan erityisesti arvosteta myöskään työhönotossa muuta kuin toteamalla, että valtaosa suomalaisesta koulutuksesta on ylikoulutusta työelämän tarpeiden näkökulmasta. Isot firmat kuten Nokia ovat tietysti tässä suhteessa poikkeuksia. Mutta on maamme köyhä ja siksi jää – ei näytä pienellä olevan varaa.

Aforismeja

2007-11-05T08:21:00.000+03:00

”Tyynellä säällä on kirkonkukollakin luonnetta” ja ”rivistä nollia saa helposti ketjun”. Nämä ovat puolalaisen Stalislaw Jerzy Lecin viisauksia. Muistelen kuulleeni, että hänen lauseensa on painettu nyt uudelleen suomeksi.

Mutta varsinaisen mestariaforistikon väittävät olevan nimeltään Lichtenberg, Georg-Christoph (1742-1799).

Georg Henrik von Wright piti häntä Wittgensteinin edeltäjänä. Ehkä, sikäli että Lichtenberg oli sekä kokeellisen fysiikan edustaja että filosofi ja matemaatikko. Wittgenstein oli insinööri ja kokeellisen psykologian harjoittaja sekä näitä jälkimmäisiä, ainakin muiden mielestä. Molempien lauseet ovat lyhyehköjä, alkuperältään saksankielisiä, ja niiden yhteyttä muihin lauseisiin on välillä vaikea hahmottaa. Että kyllä sikäli, ei mielestäni muuten.

Lichtenbergiä ei huomaa juurikaan siteerattavan suomalaisessa kirjoittelussa. Ehkä olemme etääntyneet saksankielisestä kirjallisuudesta niin syvällisellä tavalla, että Lichtenbergiin viittaaminen viittaisi vieraaseen maisemaan.

Hänen juttujaan on kuitenkin suomennettu, ei edes kovin kauan sitten. Teos on Hans-Christoph Lichtenberg, Töherryskirjat. Aforismeja ja muistiinmerkintöjä, valikoinut ja suomentanut Juhani Ihanus, Otava 1999.

Hän kirjoitti tähän tapaan:

”Miehellä oli niin paljon järkeä, ettei hän tahtonut enää kelvata oikein mihinkään maailmassa.”

”Maineikkaan miehen monista töistä haluaisin mieluummin lukea sen, mitä hän on pyyhkinyt pois, kuin sen, mitä hän on jättänyt paikalleen.”

”Hän roikkui vielä sikäläisessä yliopistossa kuin kaunis kynttiläkruunu, jossa ei tosin enää kahteenkymmeneen vuoteen ollut palanut yksikään kynttilä.”

”Kahlehdittu yliopistokaleeriin”

”Kun nuorena opiskelin, erehdyin ennen kaikki siinä, että laadin rakennukselle liian suuren suunnitelman. Niinpä en pystynyt rakentamaan ylempää kerrosta, niin, en pystynyt tekemään edes kattoa. Lopulta katsoin, että minun oli pakko tyytyä pariin pieneen ullakkohuoneeseen, jotka rakensin miten kuten, voimatta kuitenkaan estää sitä, että huonon sään vallitessa satoi sisään. Niin käy varsin monille.”

Nuoruudessaan tämä kyttyräselkä oli luvannut, että aamuaurinko ei milloinkaan olisi löytävä häntä makuulta. Lichtenbergin kuoleman jälkeen Johann Lehmann kirjoitti Immanuel Kantille: ”Aamuisin hän nousi myöhään ylös, heti sen jälkeen hän joi kahvia, bitteriä ja viiniä. Päivällisellä juotiin taas viiniä. Iltapäivisin jälleen viiniä ja likööriä, jotta voisi yhä pysyä virkeänä kirjoittamista varten. Illallisella syötiin paljon munaruokia, ja puoli yötä luettiin ja kirjoitettiin. Koskaan hän ei lähtenyt huoneestaan eikä nauttinut raikkaasta ilmasta.”

Harmi, ettei Amazonilta tilaamani Audenin elämänkerta ole vielä tullut. Siinä on kuvaus siitä, miten säntillinen mitat ja aikataulun laatinut juoppo W. H. Auden oli, mutta en muista sitä enää ulkoa.

Viittaan tähän asiaan, sillä aforismilla tuntuu olevan kaksi synnytyslaitosta: linna ja kapakka. Renessanssissa aforistikkoja olivat Erasmus, Francis Bacon, La Rochefoucauld. Nykyisin aforismeja tehdään Teboililla ja paikallisessa.

Se siitä ahkeruudesta. Itse asiassa ihmettelen, miten ihmiset pystyvät kirjoittamaan ja lukemaan, jos tissuttelevat. Minua sellainen nukuttaa, lasi pari viiniä nyt menee, mutta tarkoitin jatkuvaa kittaamista. Ehkä ihmisten fysiikat vain ovat tässä suhteessa erilaisia. Tai ehkä on niin, että menee niin surkeasti, ettei siihen enää viinakaan auta.

Olen joskus nähnyt listat siitä, miten monta mukillista olutta myöhäiskeskiajan munkit joivat päivässä, esimerkiksi Luther, jonka tekstistä välillä arvaa, että ei tämä ole kirkkaassa tilassa kirjoitettua; erityisestä hänen teologian- ja filosofianhistorialliset huomautuksensa tai jonkinlaiset järkeenvetoamisyrityksensä ovat joskus sammallusta. Mutta en tiedä, kuinka käyneitä nämä aineet olivat, pilsneriä kaiketi. Ja viiniä kyllä otettiin jatkuvasti. Se voi olla, että kirkonmiehet ja teologit joivat pikkuhiljaa aivonsa pihalle ja syntyi sitten tällainen uskonpuhdistus eli siis krapula. Sen jälkeen ei oikein ole aivoja esiintynyt. Ihmiskunnan historian viimeiset aivot olivat luullakseni William Ockhamilla, mutta niitä ei tietääkseni ole säilötty minnekään, mikä on tietysti tavaton harmi nykyisten aikojen kuvastimessa.

Sotia on johdettu pienessä hönössä. Mikkelin päämajassa kuulemma otettiin terävä tunnin välein. Raatteentien veteraanit, joita tapasin Suomussalmen seurakunnassa kesällä 1986 kertoivat, että se kolonna, joka tuli vastaan tuli muutakin tunnelia kuin lumitunnelia pitkin. Hanuria soitteleva känniläisjoukko oli kuulemma ollut verraten vaivatonta niitata sinne tielle. Kun Neukkulan loppumetreillä tehtiin vallankaappaus, jonka yhteydessä Gorba pistettiin kotiarestiin, koko joukkoa kuulemma vaivasi doublevision.

Luulisin, että Suomen paras aforistikko Samuli Paronen ei kirjoittanut viinan voimalla. Lauseet ovat itsessään sikäli kirkkaita, että ei niitä laatinut sielu esanssia ole tarvinnut.

”Ei se onnistu ihmisille mikä muurahaisille”

”Terve kohta sairaassa on kuin sairas kohta terveessä: se on kipeä.”

”Todelliset voittajat eivät kilpaile”

”Asiantuntijan lausunnon mukaan on köyhyys terveellistä. Lääkäri oli sanonut hänelle, etteivät köyhät käy vastaanotoilla niin usein kuin varakkaat.”

”Ei toinen voi elää toisen elämää, ne sanovat. Ei köyhä voi elää rikkaan elämää eikä rikas köyhän, ne selittävät koettaen antaa vääryydelle biologista syvyyttä.”

”Laki on niin kuin muukin tavara.”

”Emme tiedä. Myymme sitä Jumalana.”

”Kysymykset eivät kasva riveissä.”

”Jonakin päivänä lakkaa ihminen kuolemasta. Se on hänen loppunsa.”

(Lainaukset teoksesta Samuli Paronen, Maailma on sana, Otava 1974).

Kuvassa on nasta pinttipaikka eli Lontoon vanhin pub, ollut aktiivinen ja vaikuttava 1500-luvulta lähtien, Dickensin kantamesta.

Anteeksi

2007-11-04T02:15:00.000+03:00

Viimeisinä aikoina on tullut tavaksi, että erilaiset yhteisöt esittävät julkisia anteeksipyyntöjä edustamiensa traditioiden menneistä pahoista teoista.

Kirkonmiehetkin ovat tehneet niin. Arkkipiispa, jopa Kotimaa-lehden päätoimittaja, joka ei tosin edusta muuta kuin lehteänsä, joten tässä on loukatuksi tulleen kannalta kyseessä laihempi lohtu. Paavi taisi pyytää jotakin anteeksi. Silloin tällöin esitetään, että uskonnollisten yhteisöjen pitäisi pyytää jotakin anteeksi.

Mikäpäs siinä. En vastusta. Tunnustan tosin hieman miettivän, että mikä on anteeksipyytämisen ja jälkiviisauden välinen suhde asioissa, joista on kulunut kauan ja joihin kukaan paikallaolija ei ole voinut suoraan vaikuttaa.

Lisäksi: kiero ja kaiken vääntelevä kun mieleltäni olen, ajattelisin, että kirkon tehtävä ei ole pyytää anteeksi vaan antaa anteeksi.

Jos anteeksiantaminen on kaiken keskittymisen ytimessä, syntyy näet vähemmän sellaista jälkeä, josta on syytä pyytää anteeksi.

Anteeksiantaminen on laajempi ja syvempi termi kuin sinänsä kiva asia suvaitsevaisuus, jota on ehdotettu moraalisesti ja hengellisesti valppaaksi asenteeksi.

Suvaitsen kyllä suvaitsevaisuutta, mutta epäilen, että useat suvaitsevaisuuden muodot ovat kyynisyyden ja piittaamattomuuden ilmauksia.

Anteeksiantaminen välittää siitä, mihin se ulottuu tai kohdistuu.

Arvaan, että jossain nousee vastalauseiden myrsky: anteeksiantaminen liittyy jotenkin väärintekemiseen. Jos kaikki on anteeksiantamista, niin sittenhän oletetaan, että kaikki on väärintekemistä.

Paha rasti tuo vastalause, myönnän. Mutta sitä sietää pohtia, onko kaikki väärintekemistä. Ja niin tai näin, tärkeämpää on antaa anteeksi kuin pyytää anteeksi.

Ollaan nyt sitten kovat piipussa kuin pahinkin fundamentalisti. Laitan tähän kaikki tämän pyhän tekstit ja niiden jakeet kuin puhelinluettelosta:

1. Moos. 50: 15-21Joosefin veljet alkoivat isänsä kuoltua pelätä ja sanoivat toisilleen: "Entäpä jos Joosef nyt kääntyy meitä vastaan ja sittenkin kostaa meille kaiken sen pahan, minkä me hänelle teimme?" Ja he lähettivät Joosefille sanan: "Ennen kuolemaansa isämme käski meitä sanomaan sinulle näin: 'Anna veljillesi anteeksi heidän rikoksensa ja pahat tekonsa. Armahda heitä, vaikka he ovatkin tehneet sinulle pahaa.' Anna siis meille nyt anteeksi meidän rikoksemme. Mehän palvelemme samaa Jumalaa kuin isäsi." Kuullessaan heidän sanansa Joosef puhkesi itkuun. Sitten veljet tulivat, lankesivat hänen eteensä ja sanoivat: "Me rupeamme vaikka sinun orjiksesi!" Mutta Joosef sanoi heille: "Älkää olko peloissanne, enhän minä ole Jumala. Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän kaiken tapahtua, jotta monet ihmiset saisivat jäädä henkiin. Älkää siis enää olko peloissanne. Minä huolehdin teistä, teidän vaimoistanne ja lapsistanne." Näin hän rauhoitteli heitä ja puhui heille lempeästi.

Ef. 4: 25-32Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä. Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee. Älkää antako Paholaiselle tilaisuutta. Varas älköön enää varastako, vaan tehköön työtä ja ansaitkoon rehellisesti toimeentulonsa, niin että voi myös antaa tarpeessa olevalle. Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta, vaan puhukaa sitä, mikä kulloinkin on hyvää ja hyödyllistä ja kuulijoille iloksi. Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.

Matt. 18: 23-35Jeesus sanoi: "Taivasten valtakunta on kuin kuningas, joka vaati palvelijoiltaan tilitykset. Kun hän alkoi tarkastaa niitä, hänen eteensä tuotiin palvelija, joka oli hänelle velkaa kymmenentuhatta talenttia. Miehellä ei ollut, millä maksaa, ja niin kuningas määräsi, että hänet, hänen vaimonsa ja lapsensa ja koko hänen omaisuutensa oli myytävä ja velka maksettava. Silloin palvelija heittäytyi maahan hänen eteensä ja pyysi: 'Ole kärsivällinen! Minä maksan sinulle kyllä kaiken.' Kuninkaan tuli sääli palvelijaansa, ja hän päästi miehen menemään ja antoi velan anteeksi. Mutta kun palvelija meni ulos, hän tapasi toisen palvelijan, joka oli hänelle velkaa sata denaaria. Hän kävi mieheen käsiksi, kuristi häntä kurkusta ja sanoi: 'Maksa, mitä olet velkaa!' Mies heittäytyi maahan ja pyysi: 'Ole kärsivällinen! Kyllä minä maksan sinulle.' Mutta toinen ei suostunut siihen. Hän meni ja toimitti työtoverinsa vankilaan, kunnes tämä maksaisi velkansa. Muut palvelijat näkivät, mitä tapahtui, ja panivat sen pahakseen. He menivät kuninkaan luo ja kertoivat hänelle kaiken. Silloin kuningas kutsutti palvelijan luokseen ja sanoi: 'Sinä kelvoton! Minä annoin sinulle anteeksi koko velan, kun sitä minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?' Vihoissaan kuningas pani palvelijansa ankaraan vankeuteen, kunnes tämä maksaisi koko velan. Näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos te ette kaikesta sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi."

Pyhäinpäivänä

2007-11-02T13:50:00.000+03:00

Huomenna lauantaina on elämän sunnuntai, pyhäinpäivä.

Kuvien lähettäminen blogiin onnistuu vain työhuoneeni koneella, mutta ei kannettavastani, jossa on GPRS-modeemi ja ilmeisesti liian pienet tehot; kommentit ja muut postaukset onnistuvat kyllä sillä. En aio lorvata työhuoneella pyhäinpäivänä, joten lähetän kuvallisen pyhäinpäivän toivotuksen jo perjantaina.

Kuvat suurenevat niitä klikkaamalla. Tekstin näkeminen edellyttää tätä. Communio Sanctorum avautuu fyysisin toimin siten, että veli ja sisar ruumis tekee jotakin.

Fyysinen toiminta liittyy ruumiin ylösnousemukseen. Uskontoa ovat ristinmerkin tekeminen, kumarrus, kynttilän asettaminen ja - näkeminen, vaikka nyt näemmekin vajavaisesti, kuin kuvastimessa.

Pelastus tapahtuu aistisen kautta.

Viides vuodenaika

2007-11-02T11:12:00.000+03:00

Nyt se alkaa.

Nyt alkaa vuoden pimein kausi, jolloin aamulla ja iltapäivällä vastassa on taivaaton ja lumeton pimeys, tuuli, tuo viimevuosien uusi tuttavamme, viima, koleus ja koko vuoden musta aukko, marraskuusta joulun taakse, kunnes lumi tulee ja päivä pitenee.

Kesäajasta luopuminen ei tässä auta. Tunti taaksepäin on tunti enemmän pimeyttä iltapäivään. Kääntyipä viisari sinne tai tänne, pimeys aamulla kuitenkin kohtaa.

Postista ei tipahda käyttöohjetta tälle, tienvarren mainoskyltit eivät kerro hintaa.

Tulee ikävä kotiin Venäjälle, siellä tästä voisi saada edes jotain irti: loskaa ja kuraa, likaa on kyllin, jätettä ja ränsistynyttä seutua.

Nuoruudessa tämä oli jotenkin helpompaa, oli varaa myllätä tunteidensa vesissä, jotka olivat pintavettä, mutta aallot käyvätkin pinnalla, toisin kuin virrat, jotka ovat syvällä sukelluksissa.

Ei tälle oikein muuta selitystä keksi kuin valuvian. Ja ehkä Tekijä lausuisi tällaisista kommenteista, että hyvä kun asiakas on aktiivinen.

Meni ulos ja huusin tuuleen: maailmassa on neljä vuodenaikaa, oi, sinä joka erehdyt, tätä viidettä ei tarvita.

Mutta tuulet kuulivat, ei mikään muu.

Ei tämä syksyä ole, ei. Syksyn jälkeen tulee talvi.

Tämä on viides vuodenaika, syksystä jouluun.

Tulee nuotiotuli lohduksi. Sytyttäkää se jokaiselle vuorelle, jonne pakenitte, merkitsi. Ja vuorenhuiput tulella vastaavat.

Mikä taivas?

2007-11-01T10:40:00.000+03:00

Niilinlaaksossa hallitsivat taivaan ja maan lapset Isis ja Osiris. Mutta hedelmällistä perintöosaa kadehtiva Setekh kävi Osiriksen kimppuun ja vei hänen henkensä sekä heitti hänen ruuminsa osat erillensä laajalle alueelle.

Onneton Isis vaelsi ympäriinsä ja keräsi Osirista kokoon. Saatuaan maailmalle hajonneen miehensä yhdeksi, hän suuteli tätä ja tuli raskaaksi neitseellisellä tavalla, kuolleen miehen suudelmasta. Hän synnytti Horuksen, pojan haukkapäisen, joka kukisti isänsä murhaajan. Kuultuaan tapahtumasta Osiris heräsi henkiin.

Maailmaa hallitsemaan jäi haukkani Horus. Mutta Osiris, joka ensimmäisenä oli kohdannut kuoleman vaelsi länteen ja perusti sinne haudantakaisen maan. Siellä niityt viheriöivät ja puistot kukoistivat.

Sinne oli määrä muiden tulla, länteen, Osiriksen, taivaan ja maan pojan jälkeen. Mutta ennen länteen kulkua oli kuitenkin käytävä Molempien totuuksien salissa, jossa sydämen paino mitattiin sitä mittaavalla vaa’alla, jossa vastapainona oli totuuden sulka. Jos sydän oli keveämpi kuin sulka, sai sen kantaja matkata länteen. Mutta jos se oli painavampi, oli hänen määränsä ikuinen rangaistus.

Upea tarina ja ajatus, eikös vain.

Mutta mitä meidän pitäisi ajatella muumioista, jotka eivät ole kulkeneet sen kummemmin länteen kuin vajonneet rangaistuksen kitaankaan?

Jos repisimme silmämme päästä, asettaisimme sen muumion suuhun, niin että se mitä näemme, tulisi sen sisimmän osaksi, ajattelisiko se, että se on nyt lännen maassa? Hyvää päivää, taivas. En tiennytkään, että Osiriksen valtakunta on British Museum. Ja tämä elämänmuotonne ympärillänne, se siis on onnen maa.

Katselin muumioita, otin niistä kuviakin, mutta en pane tähän, tuntuu niin kornilta.

Egyptistä tuoduille muumioille meidän kulttuurimme, Wienin, Berliinin, Lontoon ja Washingtonin museot, on niiden matkan viimeinen määränpää, niin taivas tai kadotus, mitenkä ne nyt sitten sen ottavat.

Ehkä tämä on kohtalon ivaa, mutta mitähän kristitty kuolleiden kuolleista herättämiseen uskova tai sitä toivova henkilö ajattelisi, jos hän heräisi tuhansien vuosien päästä jonkun kulttuurhistoriallisen museon vitriinissä? Kyllä tämä luultavasti hänen näkökulmastaan olisi jonkinlainen petos. Vähintäänkin hänellä olisi perusteita lausua, että hän odotti jotakin parempaa.

Ehkä ainoastaan suomalainen körttikansa tyytyisi siihenkin ja hiljainen hoosianna huulillaan hyräelisi kiitoksen virren.

Sukupuutto

2007-10-31T09:40:00.000+03:00

Dinosauruksen elivät metsooisella kaudella ja ne menestyivät hyvin. Miksi ne katosivat? Väitetään, että asteroidi törmäsi maapalloon. Ja että eivät ne sikäli kuolleet, että linnut ovat niiden jälkeläisiä tai jopa eräänlaisia dinosauruksia. En tiedä, pitääkö tämä paikkaansa ja mitä biologian alalla sivistynyt henkilö sanoisi.

Ehkä suuriksi itsensä kasvattaneita menestyjiä kohtasi jumalten viha. Jumalat viskasivat niitä kivellä.

Mutta voi olla, että asiaan ei liity mitään erityisen moraalista saati teologista. Asteroidin törmäys, mikäli se on syy, oli sattuma.

Pitäisi mennä ensi maanantaina erääseen tilaisuuteen harjoittamaan valistustyötä. Katselin sitä tarkoitusta varten Pohjois-Savon koulutuslukuja. Tutkintoa suorittamattomia on 40 %, lukion tai ammatillisen perustutkinnon suorittaneita 50 % ja korkeakoulututkinnon suorittaneita 10 %. Verrokkilukuina vaikkapa Uusimaa, jossa vastaavat luvut ovat 33, 34 ja 32, tai, jotta oltaisiin hieman samatasoisemmalla alueella, Eteläpohjanmaa 21, 59 ja 20.

Kun huudetaan innovatiivisuutta, se asuu tutkintoa suorittamattomien ja korkeakoulututkinnon suorittaneiden joukossa. Kun tahdotaan, että alue kasvaa ja menestyy, satsataan näihin kahteen ryhmään.

Näin ei ole tehty, ja vaikka parin viime vuoden aikana korkeakoulututkintoja on suoritettu vilkkaammin, koulutettu väki ei pysy alueella vaan muuttaa Etelä-Suomeen.

Tämän hetkisten tilastojen perusteella tilanne 30 vuoden päästä on helppo ennustaa: Ylä-Savossa tulee olemaan vahva metalliteollisuuskeskittymä ja Kuopion seudulla lääketeollisuutta. Tämän lisäksi on runsaasti hyvinvointipalveluja ja vanhusten viriketoimintaa. Siinä koko juttu. 100 vuoden kuluttua alueella on dinosaurusten jälkeläisiä, lintuja.

Se ei ehkä ole kovinkaan moraalinen tai teologinen kysymys. Kun asteroidi, jonka nimi on poismuutto ja väestön ikääntyminen ja loppuminen, osuu jollekin alueelle, se vain osuu. Autioitumista on ennenkin tapahtunut ja vain tapahtunut.

Sukupuuttoon kuolemisen jälkeen dinosauruksen luuranko etsitään ja se mallinnetaan nukeksi, kuten tämä tässä. Paikalle tuodaan lapsia, jotka kirkuvat kauhuissaan.

Valaan vatsassa

2007-10-30T09:36:00.000+03:00

Uuden Suomen verkkojulkaisun mukaan suomalaiset käyttävät nettiä keskimäärin 7 tuntia viikossa henkilökohtaisten asioiden käsittelyyn työpaikalla.

Työantajan edustajana mielessäni väikkyi tiedotteen luettuani ilkeitä ajatelmia. Että jaa, kun tässä erityisesti takavuosina valitettiin, että työelämä on yleisesti huonontunut ja että suomalaisilla työpaikoilla on kiire, niin ei ihme, jos viiden päivän työt pitää hoitaa neljässä työpäivässä - jos kerran yksi kokonainen työpäivä viikossa käytetään nettiseikkailuun.

Katsokaas kun olen tällainen mustia ajatteleva henkilö, joka nuoruudessaan oli hippi, mutta nykyisin vetää jokaisen veneenheiluttamista vähän yrittävänkin kölin ali.

Ei vaiskaan.

Nettiseikkailua varmaankin harjoitetaan työpaikalla, mutta seitsemän tuntia saa aikaiseksi nettilehdet selaamalla ja kahvitunnilla suoritetulla laskujen maksamisella. Puoli tuntia päivässä uutisten katselua tekee jo 3.5 tuntia viikossa eli puolet mainitusta ajasta.

Minusta on työnantajan etu, mikäli henkilöstö lukee uutiset netistä, kellä siihen sitten on mahdollisuus. Ja parempi työnantajallekin, että porukka on maksanut laskunsa kuin että ulosottomies saapuisi ja veisi väen kesken työpäivän selvittämään selvittämättömiä asioitaan.

Suurempi ongelma kuin netin käyttäminen voi työpaikoilla olla se, että on saatu komennus Niniveen ja kaiken kukkuraksi jouduttu tällä ikävällä reissulla valaan vatsaan.

Valaan vatsassa on paljon sanastoa eli siis merilevää: kehittäminen, muutos, arvot, tiimi, tulos, tehokkuus, voimaantuminen, benchmarkkaus, innovaatio, strategia, pitkässäjuoksussa, loppupeleissä, tuote, osaaminen, asiakkuus, johtaminen, tahtotila, verkosto jne…

Siinä se taantuma on. Valaat ovat entisiä maaeläviä, jotka ovat taantuneet veteen. Niistä suihkuaa tuo kaikki.

Niityltä tuulee

2007-10-29T01:00:00.000+03:00

Elämä on Walpurille yksinkertainen järjestys:

Syntymässä kuolema
Kuolemassa syntyminen

Siinä varma elämän näky, ajallinen ja iankaikkinen.
Napanuoran katkaisu irrottaa lapsen äidistä
elämän matkalle.
Toinen katkaisu kuolinhuoneessa; ihminen irrotetaan
ajasta iankaikkisuuteen.
Kirjan lehti kääntyy viimeiselle sivulle.
Elämän kirja aukeaa.
Ihmisparka! Kuin keuhkotautinen läpivalaisussa.
Se paljastaa sairauden, elämän kirja syyllisyyden.
Korkeus muuttuu tuhkaksi.

Lähtijän huoneessa Walpuri oli oppinut viisautta
ei kuitenkaan elämän syvintä salaa,
sen lähtijä vie mennessään.

Elämän huone tyhjenee kuin kylmilleen jätetty
kamari
ja huone täyttyy hiljaisuudella, silmät
kyynelillä
ja vesiruukusta, kehdosta, liedestä
irtoaa aika
ja kosketus kirpoaa
ja ajalliset muuttuvat ajallisiksi
ja arvottomat arvottomiksi
ja kurkihirsi hajoaa.

Silloin valo tulvahtaa,
kuuluu Jumalan luomishuto: Tulkoon valkeus!
Ja valkeus tulee, laskeutuu kaikkeen ja kaiken ylle
armona ja anteeksiantona
syyllisyyttä poispyyhkivänä.
Vesiruukkuun, kehtoon, lieteen palaa aika
tännejääneet palaavat aikaansa ja huoneisiinsa.
Toisella puolella on pääsiäisen valkeus,
luomisen pyhä salaisuus.

Jos elämä ei irrottanut maalliista,
ei elettykään.
Maria synnytti poikansa kuolemaan
suuren Sanan tähden.
Kaikesta kiittäkäämme, eniten murheesta,
joka vaivaa ja riisuu.

Linnunrata liukuu kultaiselle kerälle
ilon ja itkun kimalteina
kuin taivaan kannen lukematon tähtijoukko
toivon ja armon päättymätön luku.
Kirkkaimpana loistaa jouluntähti ihana,
taivaan ovi ihmisille.

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa.

Tämä on Katri Taanilan, kohta 90-vuotiaan kirjailijan tekstiä hänen kamarinäytelmässään Niityltä tuulee. Kyllä, kyllä, on hänellä veli, jonka nimi on Hannu. Mutta kielenkäyttäjä näistä on Katri, salamavaloista ja eetteristä piittaamaton runoilija.

Keskipohjalaiset valloittavat Ylä-Savoa. Ensin kamariorkesteri ja Ruuttunen Iisalmessa perjantaina, sitten Taanilan kamarinäytelmä Ruuttusten naapurista kotoisin olevien Tyhtilän serkusten, kaksi kaksimetristä hakkapeliittaa veisurina ja Eeva-Maija Haukinen, esittämänä. Tilaisuus toteutettiin piispa Arsenin Mäntyrinteen tilalla Pajujärvellä, tuossa Alapitkän kupeessa, nelisenkymmentä kilometriä Kuopiosta vitostietä pohjoiseen. Yleisöä oli yli 100 henkeä, kaikki eivät mahtuneet sisään vaan joutuivat tilanpuutteen takia valitettavasti palaamaan kotiin.

Niityltä tuulee on runoelma lapsenpäästäjä ja ruumiinpesijä Walpurista. Kamarinäytelmässä on kuusi hetkeä, äiti ja tytär, synnyttäjän huone, hätäkaste, Liina-Maria, kuolinhuoneessa sekä ruumiinpesu ja matkamiehen virsi. Kuhunkin hetkeen liittyy Vanhan virsikirjan virsi: 63, 301, 11, 349, 82 ja 397. Kyseessä on ajankuva ja maailmanselitys miniatyyrin kautta.

Se tuo idealtaan mieleen perjantaina kuullun Pärtin Fratres-teoksen. Samaa arkaaisuuden ja yksinkertaisuuden yhdelmää, joka läpivalaisee kaiken elämän – ja kuoleman – ja jonka taustalla kalahtaen kuin Macbethin koputus soi herättävä kysymys elämän tarkoituksesta.

Walpurille hänen kaksoisammattinsa, lapsenpäästö ja ruumiinpesu, on käsityötä. Käsityön kautta hän katselee Sinun kättesi tekoja ja muuntuu itse pyhän teon tekijäksi:

Käsissä oli elämän kosketus.

Sinä olet kevään uni, Walpuri.
Kevät muuttuu kesäksi ja kuolee syksyyn.

Uskonpuhdistuksen muistopäivänä

2007-10-28T11:30:00.000+03:00

Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä.
Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy,
vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin. Meret pauhaavat ja kuohuvat, vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä.
Virta ja kaikki sen haarat ilahduttavat Jumalan kaupunkia,
Korkeimman pyhiä asuinsijoja. Jumala on kaupunkinsa keskellä, kaupunki ei järky.Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee.
Kansojen meri kuohuu, valtakunnat horjuvat,
maa järkkyy hänen äänestään.Herra Sebaot on kanssamme, Jaakobin Jumala on turvamme.
Ps. 46: 2-8

Meidän linnam' on Jumal' taivaast'
Meidän kilpem' ja otam'
Hän auttaa meitä hädäst' ja vaivastä
Kuin usein päällem' kootaan;
Meidän vihollisem'
On hirmullinen,
Neuvois' monisä
Pahois' juonis'
Ei löytä hänen vertaans'

Häntä vastaan omast' voimast'
Ei tohtin' yksiikään mennä;
Sillä Isän Jumalan suomast'
Christus sotaan tuli tänne
Herra Zebaoth
Hält' voima pois ott',
Se jalo sankar'
Ja töisäns' ankar'
Sai voiton ylitsen pirun

Vaik' koko mailma vastaan olis'
Ja perät' meit' kadottaa tahtois'
Ei kuitenkaan edes tulis'
Eik' matkaan sais', mitä aikois'
Hänen päämiehens'
Osottakoon väkens'
Hän juonens' kanssa
Pyytää meit' ansaan
Itsep' hän kuoppaan lankee.

Rauhan he meill' pitää suoman,
Vaikk' ovat kiukus' ja hullun'
Sillä Christus on meidän voimam'
Hän on meit' auttamaan tullut.
Jos he meilt' pois temmaavat
Hengen ja tavaran
Olkoon ne heill'
Jää kuintenkin meill'
Jumalan valtakunta.

Äidinkielen aine: konsertissa

2007-10-27T10:29:00.000+03:00

Kiitos Sallan vinkin - kannattaa pitää blogia, sen kommenttiloorassa on välillä itselle tärkeitä vinkkejä - etsiydyin eilen illalla Iisalmen kulttuurikeskukseen konserttiin, jossa esiintyi Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri Juha Kankaan johdolla, solistina Esa Ruuttunen.

Kulttuurikeskuksen sali on kooltaan parahultainen tämän muotoiselle orkesterille, jossa soittaa parisenkymmentä soittajaa, takapenkiltä katsottuna ja kuultuna 4 soittajaa ykkös- ja kakkosviulussa sekä alttoviulussa kussakin, kolme sellistiä, basso, pianisti ja lyömäsoittaja. Väkeä mahtunee kolmisensataa.

Orkesteri oli odotuksiini nähden hieman yllättävä. Olen kyllä kuullut siitä, ja moni on ihmetellyt tai kehunut sen tasoa. Ainoa kuuloelämykseni on pumpun vuonna 2000 äänittämä Joulutervehdys, jossa solistina on Pia Freund. Tällä levyllä Bachin Air tai Corellin Joulukonsertto kuulostaa kansanmusiikilta, mikä on kiinnostava yhdistelmä. Odotukseni näiltä pohjilta oli pelimannisoundisen taidemusiikin kuunteleminen.

Yllätys johtui tästä. Orkesteri on työstänyt soundiaan toisenlaiseksi, pelimannityylinen soitanta häivähtää välillä viuluissa, mutta nyt se on pikemminkin muisto menneisyydestä ja häiritsevä tekijä kuin äänellisesti kiinnostava elementti.

Jos johonkin pitäisi verrata, orkesteri on tullut lähemmäksi Lahden orkesteria. Tämä on tietysti kiinnostavaa, koska voi kysyä, tarvitaanko meillä kahta tällaista pumppua. Ehkä Keski-Pohjanmaan orkesterin pysyminen kamariorkesterina sekä ohjelmistovalinnat, ovat tulevaisuuden kannalta keskeisiä.

Eilisillan konsertissa ohjelmistovalintojen aloitus, Griegin Holbergin ajoilta ei ehkä oikein saanut orkesteria syttymään parhaimpaansa. Sen sijaan Pärtin Fratres, joka on vaativa, soi puhuttelevasti.

Pärthän välillä ”sammui” säveltäjänä. Hän tutki vuosikausia keskiaikaista musiikkia päästäkseen säveltäjänä elävien maille. Tuloksena syntyi musiikki, joka on yksinkertaisimmin ilmaistuna gregoriaanisen musiikin ja nykymusiikin sekoitusta.

Fratres rakentuu yksinkertaisesta sävelkulusta, jossa kuljetaan neljää-viittä säveltä ylös ja alas sekuntiaskelin. Meditatiivisen ja kohtalokkaan tunnelman synnyttää yhtäältä toisto, äänen voimistuminen sekä rummun seinään hakattu kalkatus.

Sävellyksen kuuleminen myllää sisikuntaa, ja itse ajattelin tämän musikaalisen ilmaisuvoiman keskellä eläessäni lausetta ”kaiken vaihtaisin laulun lahjaan”. Kirjoittaminen ja filosofia ovat loppujen lopuksi varsin köyhiä alueita verrattuna siihen, mihin säveltämällä on mahdollista päästä.

Oli erittäin harmillista, että samalla rivillä istuva pappa alkoi kuorsata juuri intensiivisimpien kohtien aikana. Musiikki epäilemättä voi olla unilääke ja ehkä Pärtin ilmaisun voima tulee esille myös siinä, että se vie tajun. Lähellä istuvien kannalta asia on kuitenkin sietämätön.

Pärtin jälkeen Esa Ruuttunen lauloi neljä aariaa Händelin Messiaasta. Mielestäni tämän hetkisessä tilassaan Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri on parhaimmillaan barokkiorkesterina. Händelit, joihin sisältyy vauhdikkaita osia ja jotka ovat virvoittavasti bachvetoisessa barokissa englanninkielisiä (Ruuttunen muuten lausui selkeästi, mikä ei ole aina itsestään selvyys), sopivat orkesterille ja sen solistille oivallisesti.

Väliajan jälkeen Ruuttunen laului Merikannon karjalaislauluja. Oli kiinnostavaa kuulla, miten hänen äänensä käyttäytyi tämän kokoisessa tilassa. Olen törmännyt häneen 80-luvun alkupuolelta, Esahan on myös pappi, ja olen kuullut hänen ääntään oopperassa, hyvin pienessä intiimissä tilassa, jossa kokemus oli komeudessaan järkyttävä sekä nyt tällaisessa pienehkössä isossa salissa.

Ruuttusen ääniala ei ole kovin laaja. Ylä-äänissä se jopa pari kertaa katkesi ja alhaallakin on selvästi ahtautta. Mutta sen sijaan kantava se on. Ja kaunis. Se kantaa läpi aikain pauhun, enkä ensimerkiksi ihmettele, miksi sitä pidetään kansainvälisesti loistavana Wagner-äänenä.

Esityksen osalta taas voi todeta, että Ruuttunen on hyvin voimakkaasti itsensä peliin laittava ja läsnä oleva laulaja, joka korvaa äänen laajuuden aivan pienet ongelmat tavalla, jolla hän on lavalla. Kantava ääni ja laaja tapa seurustella yleisön kanssa on hänen tavaramerkkinsä.

Konsertin päätti Tsaikovskin Serenadi jousiorkesterille. En aivan päässyt mukaan, mutta viimeisen osan pianissimot, tauot ja pizzicatot herättivät tunteeni ja kohottivat mielen tunnelmaan, joka on aina onnistuneen konsertin merkki narikasta takkia haettaessa: tutuille hymyillään, mutta ei turhia puhuta.

Kirjoitin tämän tässä aamulla ihan vakavissani. Tuli kouluajat mieleen ja katsoin kaikkea tätä yllä: just nappiin kuin ainekirjoitusta. Taidan laittaa seuraavan matrikkeliin harrastukseksi. 10-, sinulla on jänniä ajatuksia, paranna käsialaa, sanoi opettaja.

Mutta konsertti siis oli tasokas ja rikas.

Kuva on Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin verkkosivuilta.

Elealle kiitos, sain siltä pallon

2007-10-26T12:45:00.000+03:00

Elea on Etelä-Italiassa, mutta sen filosofikoulu oli kyllä kreikkalainen.

Herra Parmenides korosti korostamistaan, että totuuden voi saavuttaa, kun pohtii. Hän oletti, että maa on pallonmuotoinen ja maailmankaikkeuden keskipiste. Uutta oli nimenomaisesti maan pallonmuotoisuus, maailmankaikkeuden pallonmuotoisuuden ajatus esiintyy jo miletoslaisessa ajattelussa. Nykyisin tämä Hawkings tahtoisi, että he olivat oikeassa.

Parmenideen mukaan on kaksi tietä (methodos). Nämä ovat totuus ja luulo ei doksa. Totuuden tiellä on keskeistä se mikä on (to hon). Se mikä on, on olevaa ja totta ja se mikä ei ole, on ei olevaa ja epätotta. Näille muotoutuivat ristiriidan ja kolmannen poissuljetun laki. Jotta jotakin voisi käsittää ja sanoa olevaksi, sen on oltava muuttumatonta, liikkumatonta, ajatonta, jakamatonta ja pallon muotoista. Tämä Parmenideen idea on toisin sanoen invariaabeleiden piirteiden periaate.

Zenon elealainen kehitti paradoksit, mutta niihin olemme jo paneutuneet. Ne herättävät kysymykset ajan ja liikkeen jaettavuudesta sekä äärettömän käsitteestä.

Embedokles esitti, että se mikä todella on, on muuttumaton ykseys. Maailma on saanut alkunsa moneudesta, alkuaineista, joita ovat ilma, maa, tuli ja vesi. Sitä hallitsevat kaksi sielullista voimaa: Rakkaus ja Viha. Rakkauden ollessa voitolla syntyy Kaikkeuden Pallo Viha taas repii aineet erilleen.

Kaikkeus on elävä olento, joka kasvaa Rakkauden alulla ja hajoaa Vihan voimalla.

Kaikkeuden pallo muodostuu Anaksagoraan mielestä partikkeleista eli pikku ainesosista (spermata). Ne ovat rajattomasti jaettavia kuin kvantit ja kvarkit ja kenties muuttuvat aalloiksi.

Miletos

2007-10-26T08:21:00.000+03:00

Aluksi kouluja oli kaksi, miletoslaiset ja elealaiset, joista ensimmäiset keksivät luonnon ja jälkimmäiset yhteiskunnan ja käyttäytymisen. Tämä tässä on miletoslaisten tarina.

Se sai alkunsa kaupankäynnistä itään ja Egyptiin. Vaurauden myötä syntyi skholee eli vapaa aika ja käytännön päämääriin sitoutumaton pohdiskelu.

Rikkauden mahdollistaessa kattoon syljeskelyn alkoivat eräät kysyä, että mikä taivas, mikä maa. Toisin sanoen syttyi kosmologinen intressi.

Tuli Thales. Hän kertoi: kaiken arkhe eli alkuperusta on vesi. On kiintoisaa, että hänen ideansa oletti kaiken selittämisen olevan mahdollista yhden periaatteen avulla. Jokainen, jokainen, jokainen, hoki hän: jokainen puoliympyrään piirretty kulma on suora.

Höpsis, vastasi Anaksimandros, yhden periaatteen miehet työntäkööt päänsä kaivoon, josta juovat. Ettekö ymmärrä, että maailma on rajaton eli apeiron. Apeiron on eräässä mielessä kehys kuin avaruus, jonka piirissä kaikki mikä tapahtuu tapahtuu ja toisessa mielessä materia, joka ei samastu havaittavaan aineeseen.

Näin näkökulma laajentui. Löydettiin ääretön muutoksen lähde.

Maailma, sanoi Anaksimandros, on kuin rumpu. Pam. Sen ympärillä ovat ilma ja tuli. Taivaan kappaleet, tähdet, ovat kokoonpuristettua ilmaa, josta tuli ruiskuaa ulos.

Entäs sitten ilma, kysyi Anaksimenes. Mutta silloin areenalle astui jo Pythagoras, joka kertoi, että lasketaan, pojat, lasketaan. Oletteko huomanneet, että 1+2+3+4 on 10. Tähän täytyy sisältyä jotakin suurta. Niin suurta, että koko todellisuus on oktaavin, kvintin ja kvartin suhde eli siis 2:1, 3:2 ja 4:3. Ja se soi, niin että arkhe on sfäärien harmonia.

Jos kysyt, miten sielusi voi, kuuntele tätä musiikkia. Pelastut, kun jäsennyt intervallien mukaisesti! Yksi näet on luonut aritmeettiset rakenteet apeironiin, jossa elät.

Näille keskusteluille rakensivat Leukippos ja Demokritos. Heidän mielestään oli järkevää kysyä, kuten Thales, onko kaikkein yksinkertaisinta, jolle kaikki muodostuu ja miten selittyy se, että kaikki liikkuu.

Vastaukseksi he kehittivät atomiopin, jonka heikko kohta on liike. Pyörreliike vain oletetaan välttämättömyydeksi. Mutta mikä on moottori?

Paraati

2007-10-25T08:23:00.000+03:00

Jos katsoisi vain tuota ratsuväkikuvaa, voisi tyhmempi olettaa, että kyseessä on chevalier-kaarti ja keisarin kruunaus. Missähän Mannerheim luuraa, ai niin hän käveli. Asioihin hiukkasen syvemmin perehtyneempi tietää, että ei, kuva on Buckinghamin palatsin edestä ja vuosisata ei ole 1800 vaan 2000.

Elämme maailmassa, jossa tällaista menoa kokoonnutaan katsomaan joka päivä klo. 10.30 paikallista aikaa. Menot kestävät reilun tunnin.

Aina olen ollut perso soitolle ja siis kuljen paikalle.

Mutta siellä on muitakin!

Väkeä virtaa pitkin kaupunkia. Syntyy joukkoja. Poliisi astuu niiden eteen ja selittää: ”Tiedättehän, Lontoossa ei tehdä rikoksia eikä meillä ole rikollisia. Mutta jostain syystä juuri tähän paikkaan saattaa saapua kriminaali. Pitäkääpä laukustanne kiinni, kuten tuo herra. Vai tahdotteko saada minut itkemään? Oi, ette tietenkään. Ja mistäpä sitä ollaan. Australiasta? Wonderfull.”

Ensin tulevat ratsukot. Niiden perässä soittokunta. Sitten paraatimarssi jalan. Ja uusi soittokunta.

Palatsin edessä sotilaat kävelevät edestakaisin seinästä aidalle. Joku huutaa käskyjä. Erikoisen pyssynpyörittelyn ja jalkainheittoseremonian jälkeen soittokunnat aloittavat soittonsa, pitävät konsertin, joka ei ole lainkaan hullumpi, eikös vain.

Ta-ra-rat-tat-ta-ta-ta-ta-taa-ra-ta-taa-ra-ta-taa-ra-ta-taa-ra-ta-taa

Katsojia paikalla on tuhansia. Osa sullotaan rauta-aitojen taakse. Ratsupoliisit kulkevat ympäriinsä ja viheltävät pilliin nähdessään ihmisiä patsaiden päällä. Valokuvan saa kohottamalla kätensä taivaisiin.

Tätä katsotaan.

Jos joka päivä tunti ja paikalla on 5000 ihmistä se tekee kerrottuna 365:llä yhteensä 1 825 000. Melkein pari miljoonaa ihmistä tunnin verran vuodessa ammentaa henkistä pääomaa tästä näystä, joka on järjestetty kuningattaren, prinssipuolison, prinssin ja Camilla Parker-Bowlesin turvallisuuden takaamiseksi.

Tunnelma tiivistyy, jännitys kärjistyy. Tunteet lentävät valkoisin siivin Lontoon taivaan yllä.

En ole varma, onko näky ja ilmiö koominen vai peräti makaaberi. Makaaberista selvemmin esimerkiksi käy Daniel Edwardsin patsas, jonka nimi on Kuollut prinssi Harry. Harryn näköisveistos makaa siinä sotilaspuku yllä. Patsas on tehty niiden sotilaiden muistoksi, jotka eivät ole saaneet palvella maataan Irakissa. Sama kuvanveistäjä on veistänyt julkkisten synnytyksiä ja ruumiinavauksia. Klassiseen tyyliin tehtyjä kaikki ja sellaisina tavattoman vastenmielisiä.

Tärkeä

2007-10-24T08:26:00.000+03:00

En tiedä, kuka kiinalainen se oli, mutta kiinalainenpa kumminkin, joka sanoi, että elämässä tärkeintä on puutarhan hoito eikä sekään ole kovin tärkeää.

Kuva on St. Jamesin puistosta. Näkymä on unohtunut maisema, jonka takaosassa voisi sijaita vaikkapa mylly. De facto rakennuksilta on parisataa metriä Westminster Abbeylle ja Parlamenttitalolle, suurkaupungin vilinään.

Siirtyminen hälyn keskeltä tuollaiseen maisemaan on häkellyttävä. Puiden rauha, veden tyyni virta ja nuokkuvat rakennukset siirtävät kulkijan menneeseen maailmaan, joka on silti osa tätä hetkeä vuonna 2007.

Vedessä ui joutsenia, mustajoutsenia ja pelikaaneja.

Maailma on tässä ja poissa.

Aloin aivan oikeasti miettiä, mikä elämässä on tärkeää. Vastaukseksi kaivoin kuvan esille. Sitä voisi luonnehtia arvokeskusteluksi. Siinä näkyvistä kivistäkin on helpompi herättää opetuslapsia tässä käsiteltävälle tärkeydelle kuin meistä, jotka elämme sen mukaan, mikä on firmamme arvot.

Ja sitten aloin ajatella esisokraattisia filosofeja, jotka aine aineelta lisäsivät elementtejä perustaan, josta he uskoivat todellisuuden muodostuvan.

Itse olen jotenkin juuttunut veteen. En etene, silloin kun otan valokuvia, Thalesta pidemmälle. Ja hänen myötään ennustan myös auringonpimennystä.

Kaikki on vettä, opetti Thales, eikä kovin väärässä ollut. Diogenes Laertioksen mukaan hän ennusti hyvän sadon, osti kaikki Miletoksen öljynpuristimet ja rikastui, sillä ennustus osui oikeaan. Thales ei kuitenkaan rikastunut pyyteellisen rikastumisen toivossa vaan osoittaakseen, että pelkästään järkeä käyttämällä voi rikastua.

Vesi on. Järjellinen elämä on rikasta.

Mutta on myös tuli, ilma ja maa.

Siinäpä tärkeimmät.

Diplomatiaa

2007-10-23T08:39:00.000+03:00

Karhu on täytetty ja lasin takana. Silti viesti on selvä ja menee perille.

Vähän kuin tässä venäläisen diplomaatin puheenvuorossa, jonka mukaisesti Suomen Nato-jäsenyyttä ei katseltaisi suopein silmin itänaapurissa.

Diplomaatti kutsuttiin kotiin, hieman ennen aikojaan, sillä kausi olisi muutenkin ollut lopussa.

Se oli lausunto lasin takaa ja täytetty.

Mutta viesti oli selvä. En tiedä, menikö perille.

Jos Venäjä virallisesti ilmoittaisi kantansa Suomen Nato-jäsenyydestä, se hankaloittaisi Venäjän asemaa avarana demokraattisena länsivaltana.

Mutta kun täytetty karhu lasin takaa karjuu, asian voi ilmaista nykyisissä museaalisissa olosuhteissa yhtä kaikki.

Meillä kerrottiin, että kaukaa saa hakea tällaista, 70-luvulta. Venäjä on meille museo. Se mitä sieltä kerrotaan, kerrotaan lasin takaa.

Kannattaisi ottaa vakavasti, kun maa on näin määritelty.

Kun kone koukkaa ilmatilassa, kyseessä ei ole kaikki koneet, mutta kone kuitenkin. Jos meiltä ensin koukataan henkiseen ilmatilaan, niin koukkaus tehdään takaisin. Se on aluetta, jonka säännöt kieltävät, mutta kyseessähän on pelkkä museo. Ja itsepähän aloititte, voisi joku sanoa. Valitsitte museon säännöt. Pelaamme reilua peliä omilla säännöillänne.

Taitavasti tehty. Kyseessä on diplomatiaosaaminen.

Se ei ole niin, että asiat ovat toisin kuin miltä pinnalta näyttää. Ne ovat juuri siten kuin miltä näyttää, pinnalta.

Se, mikä minua ei tässä kiinnosta, koskee Suomen ja Venäjän suhteita. Se, mikä kiinnostaa, on kommunikaatio, viesti, se, miten kohtaavat kansat ylipäänsä toisiaan, ihmiset ihmisiä.

Tässä yksittäisessä tapauksessa on kyse pitkästä historiasta, jonka merkittävin sana on mutta. Entisaikoina suomalaiset diplomaatit vastasivat kaikkeen, mitä neuvostokollegat sanoivat, ilahtuneen myönteisesti: kyllä, mutta… Nyt kun puhutaan ronskimmin, otetaan heti perään pari askelta takaviistoon ja todetaan, että tämä oli tällainen juttu: ei tarkoitettu mitä sanottiin, mutta…

Oxbridge

2007-10-22T08:20:00.000+03:00

Tässä on Oxfordin torneja sekä Cambridgen jokimaisemaa, jolta näkyy King Collegen huippuja.

Molemmat ovat Englannin ylpeys, yläluokan opinahjoja.

Kyllä tietysti Oxfordin ymmärrän. Duns Scotus ja William Ockham olivat jonkin aikaa siellä. Syntyi tieteellisen mielikuvituksen mahdollistava idea siitä, että on mahdollisuuksia jotka eivät toteudu sekä lauseista merkityksensä saava terministinen logiikka ja empirismin korostus. Siinä on tiedeparadigma, joka oli voimassa aina 1990-luvulle asti, 600 vuotta ilman, että sitä mikään horjutti.

Swinburne oli siellä, mikä jo osoittaa outoutta. Hänen postinsa peri Marilyn McCord-Adams, jota joskus kuuntelin Atlantassa suu auki. Kyllä oli suoraan sanoen vaatimatonta tavaraa. Mutta Marilynin kaksiosainen kirja Ockhamista on tietysti alan standarditeos, sivuuttamaton ja lyömätön esitys. Christ Churchissa näytti olevan Keith Wardin saarna.

Yhdessä Collegessa on teologian professorina Pamela Anderson, välissä Sue, sellainen ranskalaisten tutkija ja feministiteologi.

Kaikki ihan hyvää dosenttitasoa, ei sillä.

Ne kuulkaa nämä noteeratut tiedemiehet pitävät vuorollaan saarnan collegensa kirkossa eikä sitä kukaan hämmästele.

Mutta pakko on mun sanomani, että jos suhdetta pitäisi etsiä, niin Oxfordin suhde Cambridgeen on kuin Esson baarin Kuopion tuomiokirkkoon.

Cambridge lienee maailman kaunein yliopisto. Vanhimmat colleget suurin piirtein samalta ajalta kuin Oxfordissa, St. Peter on perustettu 1240-luvulla. Yhteensä Collegeja on 32 ja niistä 10 sijaitsevat vierivieressä muodostaen varsinaisen yliopistokampuksen.

Newton oli siellä. Nykyisin voi nähdä vaikkapa Stephen Hawkingin. Hawking muotoili singulariteettiin perustuvan alkuräjähdysteorian 1970-luvulla ja esitteli sen paaville, joka alkoi kannattaa sitä. Nyt hän suorittaa laskutoimituksia, joiden tarkoituksena on todistaa aluttoman, loputtoman ja reunattoman maailmankaikkeuden teoria. Hawkings tahtoisi mieluummin sellaisen maailman kuin tällaisen.

Oli sinne vähän erään kirjan merkeissä asiaakin. Mutta ei Cambridge University Pressiin, joka olisi kunniaksi, vain sen kauppaan. Sen sijaan asiaa oli uuteen tulokkaaseen Cambridge Scholar Pressiin, joka käyttää härskisti brändinimeä hyväkseen. Tutut kääntyivät sen puoleen Oxford University Pressin kohteliain sanakääntein ilmoitettua, että artikkelikokoelmamme on liian filosofinen käsitelläkseen uskonnollisia tunteita. Tekivät sitten sopimuksen Cambridge Scholarin kanssa.

Hienoja koulujahan nämä tietysti ovat. Opettajia on enemmän ja yksilöllistä ohjausta saa. Mutta eivät ne nykyisessä filosofisessa tai teologisessa maailmassa ole sen kummoisempia kuin vaikkapa Helsingin yliopisto. Shanghain listalla sijoitus on tietysti korkeampi, mutta sen listan kriteeristö on mitä on eikä mittaa tasoa sen kummemmin kuin elokuvan Oscar. Oma painonsa sillä tietysti on

Oxfordiin menevät ne Etonin pojat. Eton ei mielestäni ole kummoinen, mutta siihen, kuten muihinkin brittikouluihin kätkeytyy eräs innovaatio, joka on lyömätön: koulupuku.

Miksi koulupuku?

Etonin rehtori vastasi näin: siksi, ettei aamulla tarvitse miettiä, mitä pistäisi päälleen vaan senkin ajan voisi käyttää sen miettimiseen, mitä elämällään tekisi.

Sana sunnuntaiksi special

2007-10-21T17:28:00.000+03:00

Olemme ihka varmoja siitä, että Homerosta ei ollut vaan useita runonlaulajia, joiden lauluissa Odysseuksen matkat kulkeutuivat kansan tietoisuuteen. Vihdoin koottiin runoelmat samoihin kansiin, mutta sitä ei tehnyt Lönroth eikä kukaan hänen kaltaisensa.

Mutta sitä olen ihmetellyt, oliko Shakespeare olemassa vai joku toinen samanniminen henkilö.

Vastaus on Statfordissa. Oxfordin takana Birgminhamiin päin

Alin kuva on lontoolaisesta puistosta, jonka varrella sijaitsevat kaupungin merkittävimmät elokuvateatterit, muun muassa Odeon. Samassa puistossa on Chaplinin patsas. "Ei ole muuta pimeyttä kuin tietämättömyys." Mutta jos tämä pimeys, joka meissä on, on valoa, mitä onkaan pimeys. Olkoon tämä saarnani tänään.

Keskimmäinen kuva on Shakespearen synnyinkoti Statfordissa. Siinä on nykyisin museo ja kauppa. Sisällä olo on kuin suomalaisessa savutuvassa sillä erotuksella, että kerroksia on kaksi. Tulisijat joka huoneessa ja lankkulattiat.

Tässä silminnäkijätodisteena olevan kuvan talosta pikku-Willy kirmasi muutaman sata metriä rakennukseen, joka on ylin kuva. Se on hänen koulunsa ja se toimii kouluna vieläkin. Katsoin ikkunasta sisälle, näin kopiokoneen, kirjoja ja pulpetteja. Ilmeisesti kosteusongelmia ei ole.

Kravattipakko

2007-10-21T10:52:00.000+03:00

Matt. 22: 1-14Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi: »Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: ’Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!’ Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.’ Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista. Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: ’Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?’ Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.’»

Kaikki rakastavat Timoa

2007-10-20T17:08:00.000+03:00

Koetan tässä perehtyä asioihin oltuani maailmasta viikon poissa.

Timo on tietysti Soini, johon suuntautuvan rakastavan affektin intensiteetti lienee voimistunut kovasti Suomen saatua toistuvasti takkiinsa EU:n neuvotteluissa.

Mitä hyötyä on olla niissä isoissa pöydissä, joissa asiat päätetään, kun ei niissä itse saa päättää? Mitä hyötyä, jos hintana on olla nettomaksaja?

Kai se hyöty on pahemman vaihtoehdon välttäminen eli se, ettei muutu Irlanniksi, joka muuten ei enää ole Irlanti, mutta joka Suomi voisi kenties olla ellei kulkisi kuuliaisesti isompien talutushinnassa ja joksi se muuttuu joka tapauksessa.

Irlanniksi muuttuu, kyllä, entistä köyhemmäksi samankieliseksi maaksi, jossa asiat ovat huonosti. Muuttuu, koska hallinto- ja työkulttuuri on muutettu ison maailman mukaan eli massojen mukaan sellaiseksi, että se ei pidä pakkasta.

Se on vähän niin kuin muuttaisi talot Piccadillyn varren taloiksi. Laittaisi rahat seinien ornamentteihin, mutta jättäisi toisen ikkunan pois ja lämmitysjärjestelmän rakentamatta. Elämä on täynnä valintoja. Kaikkea ei kukaan saa. Jotakin valitsemalla jättää jotakin pois. Lämmitys- ja vesijärjestelmät eivät ole niitä tärkeimpiä, mikäli kulissit ovat kunnossa.

Saahan sitä jostakin siirrettävän patterin, jonka ovat huippuosaajat rakentaneet. Ja aina voi laittaa lisää päälle, jos tulee kylmä.

Ja siinä menossa voi polleasti todeta, että se maksaa, jolla on rahaa. Meillä on. Suomella. Rahaa kuin roskaa. Sitä sopii tulvana päästää maailmalle ja ihastella sitten sitä pientä sievää puroa, joka tästä oman rahan tulvasta hiljaa ja tyrehtyen tihkuu takaisin.

Seistä siinä puron varrella ja vakuuttaa, että argumentit voittavat.

Ihastella, että oma koppalakki on samanvärinen kuin Louvren vartijalla ja kaavake täyssama. Ja että jonoon on päästy. Jono pelastaa.

Ne saavat Euroopassa, jotka lyövät nyrkin pöytään.

Kuten Britannia ja Puola. Britanniassa on se kummallisen puoleinen liikenne, joka on tehty oikeassa kädessä olevan miekan takia. Peitsi tanassa on mukava körötellä kohti vastustajaa.

Muualla on Napoleonin valloitusten jälkeen liikenne vaihdettu sellaiseksi, että peitset eivät kohtaa. Tai jos kohtaavat, niin on pakko lyödä vasemmalla kädellä.

Tämä kaikki yllä on populismia, mutta nyt populismi jyllää ja sitä tänä lauantaina, asioihin perehtyneenä, tahdon minäkin juhlia, sillä perustuslaki on syntynyt ja kun ei siitä mitään ymmärrä eli toisin sanoen se ei tarkoita mitään, jäljelle jää suunpieksäminen ilmaan. Ja isot pöydät ja isot päätökset. Ja me ollaan mukana mukana. Ja rahaa on. Meillä. Teille.

Raikasta

2007-10-19T00:30:00.000+03:00

Lontoon keskustassa ei voi aamuisella poiketa haukkaamaan raikasta ilmaa. Ja käveleminen ei virkistä vaan uuvuttaa.

Se alue, joka painetaan turistikarttaan, Thames-joen varsi, on noin 7-8 kilometriä pitkä, matka Towerilta Buckinghamin palatsille. Kun käppäilee sellaisen päivittäin ja kulkee sitten ylös vaikkapa Harrodsin tavaratalon läpi Luonnontieteelliselle museolle ja siitä vielä Kensingtonin palatsille ja Hyde Parkin läpi Piccadilly Avenuelle hukkuen Sohon tai Covent gardenin sokkeloihin tietää kyllä kävelleensä. Katu tekee jaloista kuin tikut. Varpaat ovat rakkuloilla, ellei sitten satu olemaan mukana erityiskengät.

Mutta mikään puhtaan ilman nautinto se ei ole. Ei kunnon kohotus.

Autot ovat pahalla asialla. Niistä lähtee kaksiteräinen saaste: pakokaasut ja melusaaste. Niillä kun itseäsi sumutat päivät pitkät niin here we go.

Puistoissa, St. Jamesissa, Green Parkissa, Hyde Parkissa ja Regent Parkissa on kyllä ihmeellisen hiljaista. Joki virtaa, joutsenet lipuvat vierelläsi ja pelikaani pongahtaa ärhentelemään. Puut, kuinka vanhoja ne lienevätkään, esittävät vastalauseensa sille, mitä puistojen aitojen takana tapahtuu.

Ovatko puistot kaupungin keuhkot? En enää tiedä, sillä ekologinen ajatteluni on särkynyt pikseleiksi.

Ja mikä on luontoa? Nämä puistotko, jotka ovat muokattua todellisuutta, ihmisen käden jälkiä?

National Galleryssä 1900-luvun taiteen osastossa iskee silmään Akseli Gallen-Kallelan maalaus Keiteleenjärvi. Huoneen ovelta se tekee suorastaan valokuvamaisen vaikutelman katsojaan: sininen, kirkas, jäinen. Lähemmäksi astuttaessa nämä elementit säilyvät, mutta työ osoittautuu maalaukseksi.

Huikea sininen, huikaiseva työ, joka vangitsee katseen ja mielen,

Jo muinaiset roomalaiset tiesivät, että kaupungin keskeisin ongelma on viemäröinti.

Meidän ongelmamme on sama. Kaupunki tarvitsee ilmaviemäröinnin ja ääniviemäröinnin. Nämä täytyy kuljettaa sieltä ulos.

Nykyisin Lontoon raikkain ilma on Gallen-Kallelan maalaus.

Napsasin sen tuollaisesta osoitteesta: http://www.nationalgallery.org.uk/cgi-bin/WebObjects.dll/CollectionPublisher.woa/wa/largeImage?workNumber=NG6574&collectionPublisherSection=work

Kirjoittaja nähty samassa lentokoneessa presidentin kanssa!

2007-10-18T20:34:00.000+03:00

Sun, Daly Mirror ja muut tabloidit eivät ehkä julkaisisi aivan näin köyhää otsikkoa kuin tämä tässä, mutta Iltalehti tai levikinedistämiskampanjaansa suorittava maakuntalehti varmaan julkaisisi. Katselin otsikointia Nykäsen hyppäämisistä aamukymmeneltä mietiskellen, että mitäs tässä oikein junnataan.

Hetken päästä selitys löytyi: koneen etuosaan pyyhälsi ihka elävä Tarja.

Kyseessä oli kuulemma luentomatka, jota en ennättänyt London School of Economyyn seuraamaan vaikka käyskentelinkin samoilla raiteilla. Ei ollut ehtinyt Gordon Brownkaan Suomen johtajaa tapaamaan, sisäpoliittisia kiireitä kuulemma. Ei hänellä ollut aikaa minullekaan, mutta syytä ei ilmoitettu.

Halonen oli kehunut pohjoismaista hyvinvointivaltiota.

En nyt tiedä, mitä asiasta ajattelisin oltuani eri puolilla sitä konservatismin pesää, joka aikanaan loi ajatuksen, joka sai nimen wellfare.

Perustoimeentulo ja eläke on kaikille sama, veroprosentteja on kaksi, hieman yli 20 % alle 40 000 ansaitseville ja hieman yli 40 % niille, jotka ansaitsevat enemmän.

Asuntojen hinnat ovat kipeitä. Pieni perheasunto maksaa 200-300 000 puntaa. Palkkataso on kaiketi Suomea hieman korkeampi.

Näiden näkyjen lisäksi kyseessä on tietysti luokkayhteiskunta. Etonin lukukausimaksu on 35 000 puntaa. Huumeongelma rehottaa siellä, sillä tällä väellä on kamaan rahaa. Kurssitarjonta on tavallisen suomalaisen maalaislukion tarjonta.

Etonista mennään Oxbridgeen. Lukukausimaksu on nelisen tonnia. Jokainen college on portilla suljettu yläkansanopisto, jossa on kirkko, kirjasto, ruokailuhuone, opettajien toimistot ja asuntoja.

Ero suomalaiseen järjestelmään on tässä selvä. Opiskelemaan ei mennä yhteiskuntaluokan pohjalta, joskin meilläkin vanhempien taustalla tahtoo vain olla suuri merkitys elämänuralle. Lisäksi koulut ovat avoimia, eivät portin ja aidan takana olevia. Periaatteessa myös niiden opetus on kenen tahansa seurattavissa. Vain tutkinnoista pitää maksaa, vähän.

Lehdessä kerrottiin, että brittien on niin vaikea järjestää hammashuoltoa, että he joutuvat tee-se-itse-hammaslääkäreiksi. Voi olla, että meilläkin ollaan menossa kohti tulevaisuutta, jonka piirissä hampaat porataan omalla Black&D:llä.

Halonen sanoi, että ihan nolotti kehua retostaa. Jos tuon yllä olisi tiennyt, ehkä hän olisi ollut enemmän huolissaan.

Nesessääri tiedoite

2007-10-12T17:06:00.000+03:00

Tätä kirjoittaessani klo on 17. 11 Suomen aikaa. Mahdolliset kommentit tallennetaan klo. 21. 00 mennessä. Tämän jälkeen en ole tilaisuudessa käyttää kannettavaa perjaintaihin 19. 10. 2007 asti, jolloin tarkoitukseni on palata kentille kuolematonten. Poikkeuksen sääntöön muodostaa mahdollinen nettikahvilaan kirjoituskärpäsen pureman vallitessa eksyminen.

Tällä välin suosittelen virtuaalilenkkeilyä. Uusi Suomi näyttää aloittaneen toimintansa, Herlinin juttuja, osoitteessa http://www.uusisuomi.fi/ mikä tässä kunnioittavasti mahdollisille lenkkeilyn ajastaikana aviisia lukeville tiedoksi välitettäköön. Hyvää vointia! Jatkuu...

Virtuaalilenkki

2007-10-12T08:24:00.000+03:00

Tässä on muutama kuva kävelyreitiltäni, jota olen talsinut kolmisen viikkoa lähes joka päivä: 10 kilometriä.

Kävelykokemus ei ole ensimmäinen, mutta se on melko uusi sikäli, että olen siirtynyt kuntoliikkujaksi. Ennen tein niin, että kaksi viikkoa juostuani nostin matkoja ja vauhtia siten, että parin kuukauden menon jälkeen sain penikkataudin ja muut kipeydet jalkoihin.

Nyt ei enää polvet kestä sitä menoa. En ole enää siinä vedossa, että kyllä muutaman viikon harjoittelulla kymppi alle tunnissa.

Kävelysauvoja ei vielä ole, mutta buudeli jo on.

Hienoimpia näkyjä kuluneella viikolla olivat pellolle pysähtyneet joutsenet, joita oli parisataa. Sain tuon otoksen suurimman osan jo lähdettyä ja otin sen melko kaukaa, mutta lähtevien lintujen laulua se koettaa tallentaa.

Kuvat on tarkoitettu seuraavaa tarkoitusta varten. Henkilön tulisi harjoittaa noin 3-4 kertaa viikossa hikeä tuottavaa liikuntaa vähintään 30-45 minuuttia.

Tässä olevat kuvat ovat virtuaalilenkki, joiden katselu aiheuttaa henkistä hikoilua. Lukija voi kokeilla sitä ensin muutaman viikon ajan pienemmin aikamäärin ja katselukerroin, mutta kasvettuaan ihmisenä hän voi siirtyä yllä suositeltuun tempoon ja saada näin henkinen kuntonsa kovaksi.

Ilmaiseksi tämä kaikki. Juuri Sinulle.

Ja sitten synkemmin, miten vain. Menen iltapäivällä kävelylle. Molle kuoli eilen. Ajattelen Eiraa ja Heikkiä. En nyt niistä kolmenkymmen vuoden takaisista kuvioista, jotka värittivät lapsuuttani ja maalasivat kokonaan heidän nuoruutensa, aikamieheksi kasvaneena tiedä, onko maa syntinen laulu. Taitaa se olla, mutta myös jotakin muuta. Laulan mielessäni toisenlaista laulua. Lähtevien joutsenten laulua.

Huolia

2007-10-11T00:10:00.000+03:00

En ole katsonut palkkataulukosta, paljonko sairaanhoitaja ansaitsee. Kahden huomaamani sairaanhoitajan lausunnon mukaan peruspalkka on 1900 . Se on sama kuin tieteen tohtorikoulussa väitöskirjaa tekevän henkilön palkka. Peruspalkan näkökulmasta sairaanhoitajan työ rinnastuu tieteen huippuyksikköjen kasvattien työhön.

Peruspalkasta puhuminen on hieman harhaanjohtavaa, sillä sen päälle kertyy erilaisia lisiä. Ehkä yhteiskunnallisen keskustelun näkökulmasta olisi hyvä korostaa suomalaisen sairaanhoitajan keskipalkkaa. Esimerkiksi itse en tiedä, mikä se on.

Yliopistonlehtorin palkka on 3-4 000 euroa. Yliopistonlehtorina toimii väitellyt, kansainvälisen tason tutkija. Hänen koulutuksensa on kestänyt noin 10 vuotta. Paperikoneen vastaava saa parempaa palkkaa, mutta miksi ei saisi. Kyseessähän on tai oli ala, jolla raha pyörii.

Tein itse 4 vuotta kuppaisella tutkijanpalkalla töitä. Olisi sitä hieman enemmän saanut olla jotta ei olisi tarvinnut syödä pelkkää makaronia, mutta ei paljoa. Ajattelin, että työn mielekkyys ja arvostus tulee muusta kuin palkasta. En ole innostunut ajatuksesta, että palkkoja akateemisilla aloilla erityisesti nostettaisiin. Tosin kiusaus niiden muuttamiseen, ehkä yhtä hyvin laskemiseen kuin nostamiseenkin, on noussut sen jälkeen, kun akatemia romutettiin ja muutettiin tietotuotantotehtaaksi ja elinkeinoelämän konsultiksi. Jos ollaan markkinoilla, niin sitten pitäisi elää niiden ehdoilla.

Sairaanhoitajat vaativat 400-600 euroa lisää. Mummonmarkkoina vuodessa tämä tekee noin 30 – 40 000 markkaa vuodessa. Se on iso kasa kahisevaa.

Asiasta alkaa olla monenlaista mielipidettä liikenteessä. Kyselyn mukaan puolet suomalaisista pitää palkkavaatimuksia kohtuuttomina. Palkoista heitetään ilmoille vaikka minkälaisia lukuja, että kyllähän sitä lisillä 3000 vetää. Entäs perusopetuksen alakoulun opettajat, joiden vastuulla on lasten henki ja moninaisesti raskas työ? Tai kirjastoala, jossa pitää kirjastonhoitajaksi lukea ensin maisterin paperit ja levitteeksi cumun verran informatiikkaa? Onko tämäkin nyt niitä ammattikorkeakoululaitoksen myötä syntyneitä katteettomia kuvitelmia, joiden seurauksena uimarannan vahtikin on nykyisin maisteri, jolle pitää maksaa toimitusjohtajan palkka?

Kovia puheita nämä yllä. Olen lukenut ne muualta enkä keksinyt itse.

Mietin, että voiko ammattiryhmä saada jonkinlaisen flunssan, ammatti nimeltä sairaanhoitaja tulla kipeäksi? Ehkä ei, mutta oireita on ilmassa. Niitä ovat kovat vaatimukset ja uhkaukset sekä katteettomien vaalilupausten takia syntynyt pettymys.

Onko niin, että suomalaisen yhteiskunnan on hoidettava sairaanhoitaja-ammatin sairastuminen, joka on vielä isompi ja monimutkaisempi kysymys kuin palkankorotusneuvottelujen ratkaisu?

Ajankohtainen kekkonen esitteli sympaattisen sairaanhoitajan, joka totesi, että alalla on karmea kiire. Kun lääkettä koettaa sekoittaa, työ keskeytyy useita kertoja. Sama henkilö sanoi, että sairaanhoitajan palkkatavoitteen tulee olla 3000 euroa kuussa.

En epäile, että työ on kiireistä, stressaavaa ja jatkuvasti keskeytyvää. Asia ei ole kuitenkaan erityisesti sairaanhoitajien ongelma. Se on yleinen työnteon kulttuuri. Esimerkiksi rehtoreiden työstä tehtiin pari vuotta sitten tutkimus, jonka mukaan siinä asia vaihtuu kolmen minuutin välein.

Palkankorotus ei ole lääke edellä mainittuun vaivaan. Itse asiassa se voi kohtuuttomuuksiin noustessaan merkitä vaivan lisääntymistä. Voi olla, että palkkojen noustessa työnantaja karsii henkilökuntaa ja kiire sen kun lisääntyy.

Mietin myös, ja tässä saatan ampua aivan harakoita, että olemme siirtyneet niin abstraktien työssä käsiteltävien asioiden todellisuuteen, että emme hallitse sitä vaan selitämme sitä kiireellä.

Lisäksi: pitäisikö ottaa askel pirun verran ihmisen suuntaan sikäli, että psyko-, palvelu- ja asiakasystävällinen toiminnan lähtökohta ei olisi niin keskeinen kuin se tällä hetkellä on?

Mainittu sairaanhoitaja esitti kritiikkiä siitä, että ei ole aikaa hoitaa ihmisiä, vaan pelkkiä sairauksia. Ne harvat kerrat, jolloin olen maannut selälleni heitettynä sairaalassa, ovat olleet sairaanhoitajien miellyttävän toiminnan johdosta jollain tavoin siedettäviä. Silti ilmoitan tässä julkisesti, että toivon sairaalahenkilökunnalta, että jos sairastun, niin hoidettaisiin ensisijaisesti sairauttani.

Ihminen ei parane vaikka sitä kuinka hoitaisi. Sairaus sentään paranee, usein, joskus.

Voi tietysti olla, että ihmisen hoitaminen tekisi sairaanhoitajan työn mielekkääksi, kenties mielekkäämmäksi kuin sen tekee siitä rahallisesti osoitettu arvostus.

Työn mielekkyys voi olla asian pihvi. Ehkä sairaanhoitajat eivät ole sairaita vaan suuren osan suomalaisessa työelämässä työskentelevän joukon sairauden osoittajia. Olemmeko yhteiskuntana järjestäneet työkulttuurimme siten, että siinä ei ole ainakaan riittävästi mielekkyyden kokemusta?

Uskon, että sairaanhoitajat ansaitsevat parempaa ja kokemuksen siitä, että heidän työtään arvostetaan. Toivon, että taisto ja vaatimukset osataan mitoittaa sellaiselle tasolle, että siitä ei koidu pidempikestoisia ikävyyksiä sekä suomalaiselle yhteiskunnalle että sairaanhoitajille itselleen.

Joskus kun lyhyt ilo voi olla pitkä itku.

Liittymättä erityisesti sairaanhoitajien kysymykseen, meillä on nimittäin laajemmin ikävyyksiä ilmassa. Tilanne on osittain karannut käsistä. On esimerkiksi syntynyt yllätyksellisiä palkannousuja, kun sopimuksen muotoilu on synnyttänyt tällaisen tilanteen myös niihin tehtäviin, joissa nostoa ei tavoiteltu. Näin neuvottelupöydästä on kenenkään huomaamatta sujahtanut isoja summia.

Kun palkkoja nostetaan voimakkaasti erityisesti suljetulla sektorilla, nousee paine nostaa veroja, talous voi ylikuumentua ostovoiman lisääntymisestä, voi syntyä inflaatiota, korkojen nousua, työttömyyden lisääntymistä. Vauhdin kiihtyessä liiallisesti osa putoaa matkasta.

Suomalaisen yhteiskunnan historiassa on erittäin huonoja kokemuksia hanat auki –linjasta. Kun erehtyy havaitsemaan sitä ympärillään, syntyy huoli tulevaisuudesta.

Akateemisia mustelmia

2007-10-10T08:25:00.000+03:00

Katselin tuossa professori Raija Sollamon jäähyväisluennon, joka on tallennettuna esimerkiksi osoitteessa http://www.teologia.fi/.

Sollamo toimi Raamatun alkukielten apulaisprofessorina, professorina, teologisen tiedekunnan dekaanina ja Helsingin yliopiston 1. vararehtorina sen kauden, jonka itsekin elelin Alma Materin suojissa.

Ensimmäinen muistoni hänestä on syksyltä 1985, jolloin suoritin hänelle kreikan alkeiskurssin. Huomasimme kämppikseni kanssa joulukuussa, että tällainen kurssi on ollut ja että tentti on viikon päästä. Päätimme opiskella kielen. Luimme alkeiskirjaa 5 vuorokautta nukkumatta välillä hokien taivutusmuotoja hoo, tuu too, toon, hoi, toon, tois, tuus, ai, toon, tais, taas, omai, ee, etai, ometa, este ontai jne. Torstain ja perjantain välisenä yönä kämppis meni hetkeksi nukkumaan. Nukahdettuaan hän nousi vuoteessaan pystyyn ja murjaisi: hoo, tuu, too, toon, sano sika.

Saimme tentistä kakkoset. Kaverini meni hakemaan merkinnän Sollamolta. Hän lausui tälle: Petri käski kysymään, voiko tätä kreikkaa tulevaisuudessakin opiskella siten, että ei käy luennoilla? Sollamo oli naureskellut, että ilmeisesti.

Nenäkkäitä oltiin.

Myöhemmin pääsin oikein samaan valokuvaankin. Otava teki lukion uskonnon oppikirjoista teoksen Uskonnon Käsikirja. Esitimme Heinimäen kanssa Otavan tietokirjaosaston päällikölle Vahtolalle, että sen nimi olisi Immanuaali, mutta se ei arvokkaan kustannustalon ohjelmaan käynyt. Valotan salaisuuden verhoa, että olen tuossa kymmenkunta vuotta vanhassa huonossa kuvassa kuin Vermeerin maalaus vasemmalla tuo tumma poika. Takana on Ismo ja edessä Jaakko. Taisin veistellä kuvanottohetkellä jotakin sellaista, että laittakaa kuvateksti, ettei me teidän rahojen perään olla, mikä Sollamoa tuntui huvittavan.

Raija Sollamo mainitsee esitelmässään ryhtyneensä Septuagintatutkijaksi Ilmari Soisalon-Soinisen toiveesta. Hän lausuu miettineensä sitä, että kun ei tästä alasta ole mitään hyötyä. Soiski oli selittänyt, että on olemassa myös tieteen sisäinen hyöty. Hieman surullisemmin hän oli lausunut maksaneensa isot oppirahat siitä, että oli ryhtynyt alalle, jota Suomessa ei ole. Hän toivoi, että seuraajilla olisi helpompi kulkea. Sollamoon tämä inhimillinen puoli Soiskin puheessa oli tehnyt sikäli suuren vaikutuksen, että hän oli päättänyt ryhtyä alalle.

Esitelmässä kiinnittää kaksi asiaa huomiota. Tultuaan nimitetyksi apulaisprofessoriksi Sollamo oli pian huomannut, että yliopistovirassa ei ole aikaa tutkimukselle. Niinpä hän hakeutui päätoimiseksi raamatunkääntäjäksi. Tultuaan valituksi vararehtoriksi hän taas joutui toteamaan haikeasti, että hyvästit tutkimukselle.

Tämä pitää paikkansa ja on sangen ikävä akateeminen paradoksi, joka ei tee yliopistoviroista houkuttelevia tutkijoiden kannalta. Jos professoriksi tulee valituksi, se tietysti takaa elannon ja eläkkeen ja antaa gloriaa tieteenalan kymppinä, mutta heti pyritään tutkimusvapaalle, kun siihen tulee mahdollisuus.

Professorinvirkaan pyrky on kovaa peliä, jossa on henki lähteä. Muistan, vaikka en mielelläni, taistot, joihin Sollamo viittaa. Hänen dekaanikautenaan tiedekunta riitaantui itsensä kanssa ja klikkiytyi parin professorinvirantäytön takia. Sollamo ihmettelee, valittiinko hänet dekaaniksi siksi, että hän oli hyvissä väleissä ihmisten kanssa, kun hän muutoin oli näiden asioiden suhteen avuton.

Hyvän neuvon hän oli saanut liikkeenjohdossa kokeneelta aviomieheltään: ”Rupea niin veemäiseksi, että kaikki liittoutuvat sinua vastaan. Näin saat tiedekunnan yhtenäiseksi.”

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin täältä alta otsikon, joka ei ollut kirjoitusvirhe.

Pakko ostaa

2007-10-09T07:26:00.000+03:00

Rakkaudesta puheenollen, ainakin yhdessä suhteessa se on pysynyt sielussani, jos minulla sellaista on, puhtaana. Sibeliuksen musiikin, erityisesti sinfonioiden ja viulukonserton sekä monien laulujen osalta ei tunteissani vilppiä löydy.

Sinänsä outoa, sillä olen musiikkimakuineni kasvamassa ulos sinfoniasta. Esimerkiksi Beethovenilta kuuntelen mieluummin pianosonaatteja tai jousikvartettoja kuin kolmannen sinfonian keisarimarssia, viidennen kohtalonlyöntejä tai yhdeksännen finaalia.

Mutta Sibeliuksesta en pääse irti. Kakkosta pidetään hänen töidensä huippuna, mutta kyllä Vänskän ja Lahden orkesterin levytys ykkösestä oli kuin pölyt olisi pyyhitty pois. Sinänsä hienon Kajanuksesta lähtien kehkeytyneen Sibelius-tulkinnan seitin alta paljastuu sensaatiomaisen moderni sävelteos. Sibeliuksen vanhoilla päivillään esittämä halu säveltää jazzia ei tunnu yhtään oudolta Vänskän ykköstä kuullellessa, sillä jotakin sellaista tästä tulkinnasta häivähtää.

Viitonen on minulle monesta syystä rakas. Kuulin sen ensimmäisen kerran kolmisenkymmentä vuotta sitten Tampereen tuomiokirkossa Bournemouthin orkesterin esittämänä, johdossa tietysti noitamainen Paavo Berglund. Kuutonen taas on palestriinamaisessa kuvauksessaan puhutteleva ja jotenkin hämmästyttävä, jäänkirkas. Neljännestä en tiedä, onko se niin vakava kuin väitetään, ja seitsemäs sinfonia yksiosaisena tarinana päättää sarjan niin nerokkaasti kuin mikään musiikin maailmassa voi mitään päättää.

Kolmosesta en kirjoittanut mitään. Päätin olla interaktiivinen ja antaa lukijan lausua siitä oman lausuntonsa.

Kaapissa on näitä Deutsche Gramophonin LP-levyjä, Karajania ja Kamua, jonka johtama kakkonen oli aikanaan kansan huulilla kuin Kimi Räikkönen nykyisin. CD-puolelta tuossa on Vänskän levytyksiä ja kaikki Berglundit.

Mutta taidan myydä nämä kaikki, mitä minulla on ja ostaa sen, millä tulee onnelliseksi. Toinen vaihtoehto on säästää 80 päivän ajan euro päivässä ja muuttua sitten 15 cd:n kokoelman The Essential Sibelius ylpeäksi omistajaksi.

Kyse on BISin neljännesvuosisadan aikana tekemistä äänitteistä. Sinfonioiden ja viulukonserton lisäksi sävelrunoja, näyttämömusiikkia, lauluja, kamari- ja pianomusiikkia. Osa levytyksistä on Vänskän ja Lahden, osa Neeme Järvin ja Göteborgin pumpun. Solisteina muun muassa Leonidas Kavakos, Anne Sofie von Otter, Monica Groop ja Jorma Hynninen.

Huomasin levysarjan Rondosta, jota silmäilin huoneessa, jossa vallitsi konservatoriomainen tunnelma. Samassa lehdessä oli raaka tarina siitä, miten viulunsoitto on naisten keihäänheittoa. Jutussa mainittiin parikymmentä maailmantähteä, joiden kuningattareksi kruunattiin Anne Sofie Mutter, ikäiseni leidi, joka soitti Karajanin kanssa jo silloin, kun itse istuin Tampereen tuomiokirkossa suu auki ja mieli täristen kuuntelemassa Bournemouthin sinfoniaorkesteria.

Mutter on jutun mukaan häikäissyt yleisöä paljailla olkapäillään. Viktoria Mullova taas tunnetaan nahkapuvuistaan. Vanessa May puolestaan on vakavasti otettava taiteilijatar, vaikka hän koettikin sitä mitä Linda: Vanessa May but Linda does. Mutterin niskaan puhaltaa kuulemma Janine Jansen. Sakari Oramon Kausikortissa tämä tähti soitti Mendelsohnin konserton jokin aika sitten, mutta se on televisiota se enkä osaa arvioida, miten soitti. Ilmeisesti ihkaihanasti.

On tämäkin. Kun Liana Isakadze, joka konsertoi edelleen, soitti silmät kiinni, oli yleisölläkin silmät kiinni. Musiikin tuottama emootio oli sävelmuodon synnyttämää affektoitumista, joka oli puhdas kokemus. Se ei kaivannut ohjelmallista lisää, ei tarvinnut tietää, mitä Sibelius viulukonsertollaan oli tahtonut sanoa, syntaksi affektoi ja ekstatisoi. Rondon jutusta, joka oli asiallisesti ja toteavasti tehty, sai käsityksen, että joka tyttö koettaa olla jonkinlainen kyykkyviulusti, jotta pysyisi näyttämöllä.

Ainahan tätä on ollut. Ei siinä mitään. Tunnen erään loistavan sopraanon, jolla on jalkavaiva. Kun asiasta hieman aikoinaan huomauteltiin, että mitenkäs sitä diivan uraa kampurana, Martti Talvela murjaisi: ”Ei sitä ole ennenkään jalalla laulettu.”

Palatakseni asiaan, laadin siis nyt säästösuunnitelmaa. Sitä hieroessani ja viritellessäni täydelliseksi retkahdin kuitenkin tämän blogin kautta saamani vinkin voimasta tilaamaan Magnus Lindbergin Lisa Batiashvilille säveltämän viulukonserton levytyksen.

Luin jostakin, että Lindberg ja Saariahokin suhtautuvat klassisen musiikin tulevaisuuteen pessimistisesti. Lindberg kai katsoo olevansa viimeinen mohikaani.

Kiinnostavaa on, jos niin on. Hämärän tullen aloittaa Minervan pöllö lentonsa.

Nimi

2007-10-08T00:01:00.000+03:00

Tunnustan ja kadun kerran miettineeni muutaman viikon ajan mielen filosofian kirjassa ollutta kysymystä: ovatko Cassius Clay ja Muhammad Ali sama henkilö?

Se oli sitä aikaa, kun olin kävellä raitiovaunun alle ja kotiin piti laittaa erilaisia muistilappuja: ota kengät jalastasi, käytä vain omaa pyyhettäsi jne.

Tutkijat ovat sellaisia. B. Russell osasi käyttää näitä hullutuksia hyväkseen hauskasti. Saatuaan tietoonsa, että Britanniassa vaikutti toinenkin B. Russell, hän hakeutui tuttavuuteen ja julkaisi sanomalehdessä ilmoituksen: Kunnioittavasti ilmoitamme, että meistä kumpikaan ei ole toinen. B. Russell & B. Russell.

Nabokovilla on tästä muunnelma: Minä olen Kasper ja Kasper on minä, mutta kumpikaan meistä ei tiedä, keitä me olemme.

Persoonallisen identiteetin kysymys on filosofian kestokysymyksiä. Nimen merkityksen oivalsivat vanhat kulttuurit kenties meitä paremmin. Nimelle haettiin kunniaa ja jos kunnia häiriintyi, nimi oli liattu usean sukupolven ajan. Nimenne on käynyt edellänne, saatettiin sanoa, kun oltiin kohteliaita.

Arvo (nimi muutettu) antoi ja Arvo otti, kiitetty olkoon Arvon nimi, totesi muuan ystäväni ollessaan murheinen ja saavutuksiinsa pettynyt.

Totta kai Cassius Clay ja Muhammad Ali ovat sama henkilö. Mutta jos ovat, miksi Cassius Clay otti toisen nimen? Eikö juuri siksi, että hän tahtoi viestittää olevansa joku toinen?

Toisen nimen ottaminen oli käsittääkseni hänen kannaltaan syvällinen ratkaisu. Se liittyi islaminuskoiseen yhteisöön liittymiseen.

Nimenvaihdos oli sukua Saulin muuttumiseksi Paavaliksi, joka sanoi, että en enää minä, vaan Kristus elää minussa. Hän ei siis enää ole Saul vaan Paavali-niminen yksikkö, jonka identiteetti on kolmas toimija, Kristus.

Se on hyvin radikaalia eikä käy järkeen. Kristityille opetetaan, että heidän kannaltaan tärkeintä on kaste ja nimi, joka kasteessa annetaan. Kasteella annettu nimi on merkki kuulumisesta kuolemattomien joukkoon, vaikka kuoleekin.

Siinä meillä aitoja paradokseja.

Ricoeurilla on sellainen narratiivinen eli kertomuksellinen teoria minästä, että minä on itse toisena. Se, kuka olen, on kertomukseni, joka on tarrannut itseni ulkoisesta juonesta vähintäänkin osia siten, että oma kertomukseni on muuttunut. Se, mikä toinen on, jää avoimeksi. Se voi olla vanhempien ääni, yhteiskunnallinen tarina tai uskonnollinen sisältö.

Tämän teorian mukaan emme ole loppuun asti solipsisteja vaikka koemmekin olevamme yksin vaan yksinäisyytemme muodostuu suhteessa joko todellisiin tai kuviteltuihin tai molemman kaltaisiin toisiin. Nimi on nimi tällaiselle tarinalle.

Muhammad Ali on nimi kertomukselle, jossa Cassius Clayn tarina on omaksunut uskonnollisen yhteisön kertomuksen juonen. Paavali on nimi tarinalle, jossa Saul on omaksunut uskonnollisen kertomuksen juonen ja tunnistaa itsensä yhtenä roolina tai juonihenkilönä tuossa kertomuksessa.

Toisaalta Muhammed Ali on vastuussa siitä, mitä Cassius Clay teki. Hän voitti olympiakultaa vain toisella nimellä. Vanhan kertomuksen ja siihen liittyvän nimen teot ja saavutukset periytyvät ja siinä merkityksessä uusi ja vanha ovat sama henkilö.

Pääministerin morsian ei muutu prinsessaksi. Ruusunen vastaa siitä, mitä Kuronen sanoi. Oikeuskäsittely ottaa Ruususta niskasta kiinni ja kertoo hänelle kuka hän todella on, ihminen Kurosen sanoin ja teoin.

Jos narratiivinen persoonallisuusteoria pitää paikkansa, se kuka olen selviää vasta viimeisellä henkäyksellä. Ennen sitä en ole vielä kukaan. Paitsi nimeni ja se mitä olen tähän asti tehnyt.

Sellainen on vankeus ja ajan kahle. Itseään ei pääse pakoon. Ehkä nimen muuttaminen Aliksi tai Paavaliksi liittyy siihen, että henkilö tahtoo viestittää kahleilleen: on toinen maailma, jossa te murrutte ja jossa minua ette kiinni saa.

Joensuuhun meni hoitamaan toista professorinvirkaa munkki Serafim. Jos olisin jäänyt hoitamaan toista, olisin voinut ottaa nimekseni vaikka Kerubim. Sitten olisimme ilmoittaneet, että kukaan meistä neljästä ei ole sama.

Golden rule - kova ydin

2007-10-07T08:33:00.000+03:00

Matt. 22: 34-40
Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: »Opettaja, mikä on lain suurin käsky?» Jeesus vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.»

Sama Kongfutsen kiinaksi: 己所不欲、勿施於人

Aivoituksia mielestä

2007-10-06T08:04:00.000+03:00

Sinuhe, hän joka porasi kalloja, tiesi, etteivät maailman kysymykset siitä sen kummemmiksi muutu.

Henkisten toimintojen paikantumisen aivoihin keksi Alkmeion, 500 eKr., en tiedä, olivatko egyptiläiset tässä häntäkin pidemmällä.

Tarkemmat paikannukset esittelivät antiikissa joitakin vuosisatoja myöhemmin Galenos ja Nemesius Emesalainen.

Ihailen nykyistä aivokirurgiaa, täsmälääkkeitä, erilaisten toimintojen keskusten tunnistamisia jne. Samalla kuitenkin ihmettelen, ollaanko aivotutkimuksen alalla seisty 1500 vuotta tumput suorina ihmetellen, kun ei loppujen lopuksi alalla ole niin vietävän pidemmälle päästy siitä, mitä jo antiikissa tiedettiin.

Vielä 100 vuotta sitten filosofiaa opetettiin siten, että ensin kerrottiin tässä olevan Platon ja Aristoteles ja sitten hypättiin Descartesiin.

1900-luvun filosofianhistoriallisen tutkimuksen merkittävin tulos lienee ollut, että tämä oli virhe. Uuden ajan innovaatiot ovat kyllä innovaatioita, mutta niissä on sellainen pieni paha vika, että samat asiat keksittiin jo keskiajalla.

Onkohan lääketieteen historian, yleisen tieteenkäsityksen puolella hieman sitä vikaa, että ollaan vielä 1800-luvun lopun juoksuhaudoissa ja kuvitellaan, että tässä on kovasti eteenpäinkin menty? Tosiasiassa kyse on siitä, että intellektuaalisella ja teoreettisella tasolla ei ole edistystä kovinkaan huomattavasti tapahtunut, sovellusten alueella kyllä.

Ja sitten mennään jo tuhmalle alueelle. Lääketeollisuus on kovaa kauppaa, joka tarvitsee yhtäältä hyväntekijän ja toisaalta tieteentekijän roolin. Siinä ruljanssissa voi näin kateellisen humanistin näkökulmasta käydä niinkin, että pikkutekijästä valetaan suuri sankari. Isot rahat juoksevat ja niin myös isot puheet. Vai?

Mitä mielen ja aivojen suhteeseen tulee, meillä on kolme historiallista ratkaisua tarjolla. Materialismi, esimerkiksi Hobbesin muotoilemana, tarkoittaa sitä, että aivot ja mieli ovat identtiset. Spinoza taas esitti, että kyseessä on sama asia, mutta eri näkökulma. Descartesin mukaan kyseessä on kaksi eri asiaa, jotka toimivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa.

Hieman myöhäisempää perua on konstruktionismi. Henki on jotakin ruumiiseen palautumatonta, joka kuitenkin syntyy ja kehittyy ruumiillisen pohjalta. Viime vuosisadalla tunnetut filosofiset kiistakumppanit Popper ja Wittgenstein olivat molemmat konstruktivisteja. Wittgensteinille kieli on ihmisen luonnonhistoriaa, mutta ei palaudu luontoon vaan on sitä, mitä ihminen hengellään tekee. Popperin maailma 3 on materiaalisesta ja psyykkisestä maailmasta ilmentynyt eli emergentti todellisuuden tasonsa, jota ei voi palauttaa sinne, mistä se on tullut.

Paha juttu materialismille, että se ei ole totta ainakaan reduktionistisessa merkityksessä. Kyllä tämän on jo kapitalistinenkin tiedemies myöntänyt, kuten popparikirjoittajista vaikkapa Damasio. Jos mittaat, mikä on ilo, voit saada saman aivofysiologisen prosessin kuvauksen kuin mitatessasi, mikä on suru. Tai hetken kuluttua saat aivan toisenlaisen aivofysiologisen prosessin kuvauksen, vaikka mittasitkin sitä samaa iloa.

Se väite, että Jumala asuu aivokurkiaisessa on ihan puhdasta potaskaa asian tieteellisessä merkityksessä. En oikeastaan ymmärrä, mitä metaforistakaan merkitystä tällaisella ajatuksella olisi. Ainakin ennen oli sellainen Skepsis-yhdistys, tieteellisen totuuden vartijalauma, joka antoi huuhaapalkintoja. Jos olisin Skepsiksen jäsen, antaisin huuhaa-palkinnon moisesta.

Sepä olisi somaa sikälikin, että kun totuuden omistaja rankaisee alueelleen saapunutta puutaheinää esittävää tahoa, on tällöin kaksi vetelää vastakkain.

Ne materialistit, jotka edelleen koettavat pitää reduktionismin pelastusrenkaasta kiinni, vaikka putosivatkin tutkimuksen laivasta, sanovat, että ei vielä, mutta tulevaisuudessa, kunhan tiede edistyy, sitten voidaan redusoida.

Ne materialistit, jotka käsittävät tämän turhaksi rimpuiluksi kertovat, että ei, ei redusoida vaan eliminoidaan. Myönnetään se kylmä empiirinen tosiasia, että mielen toimintoja ei voi palauttaa aivotoiminnoiksi eikä tutkia sellaisina. Mutta ajatellaan kokonaan toisella tavalla: mieli ja sen toiminnot on samanlainen keskiaikainen harha kuin vesi. Ei ole vettä. Oikeasti on H2O. Ei ole mieltä. On vain aivot.

Itse ajattelen näin. On uskottavaa, että kun ajattelen tai tunnen, aivoissani tapahtuu jotakin eli henkisellä toiminnollani on psykofyysinen korrelaatti. Näiden suhde ei kuitenkaan ole yksi-yhteen.

Mieltä tai psykologisia käsitteitä koskeva terminologia on, kuten Wittgenstein asian ilmaisi, yhtä robustia kuin pyykkimuijien puheen. Siksi en normaalissa kielenkäytössä pidä ongelmallisena sanojen mieli, sielu ja psyyke sekoittumista. Ymmärrän kyllä suurin piirtein mitä tarkoitetaan.

Jos kirjoitan filosofisen artikkelin, tarkoitan psyykkisellä psykofyysistä lähinnä psykiatrian kohteena olevaa ihmisen mielen ulottuvuutta. Mieli on minulle laajempi käsite, jonka piirissä tutkin ajattelun, tahtomisen ja tunteen käsitteitä. Henki liittyy joissakin yhteyksissä kulttuuriseen toimintaan, joissakin toisissa yhteyksissä uskonnolliseen ulottuvuuteen.

Joku Paavali oli tässä aika selvä. Ihminen on ruumis, sielu ja henki. Sellaisena hän on yksi ja kokonainen. Kun puhumme itkemisestä, puhumme sielusta. Kun puhumme uskosta Jumalaan, puhumme hengestä.

Veijareita ja pyhimyksiä

2007-10-05T07:32:00.000+03:00

Tulin joskus hellänä hetkenä kehuneeksi Cambridge Texts in the History of Philosophy –sarjaa hieman ylisanoin, mutta täytyy sanoa, että on tämä Hackettin filosofisten tekstilaitosten sarjakin täysin lyömätön.

Olen viimeisen parin kuukauden ajan saanut tänne Siperian esikartanossa sijaitsevaan postilaatikkooni kolme osaa siitä. Koetan myöhemmin kirjoittaa seikkaperäisemmin kustakin, mutta ilmaisen pidättelemätöntä riemuani jo tässä.

Petrus Abelard, Ethical Writings ilmestyi 1995. Käännöksen teki Paul Vincent Spade, ja laitokseen sisältyy Marilyn McCord Adamsin valaiseva johdanto. Teos sisältää Abelardin (1079-1142/1144) Etiikan säilyneen osan sekä hänen laajan esseensä Filosofin, juutalaisen ja kristityn välinen keskustelu.

Petrus oli häikäilemättömän itsekeskeinen henkilö, joka aiheutti ihastusta ja toraa kaikkialla minne kulki. Yleensä hän iski kipeimpään kohtaan, joskin sai itse samalla mitalla takaisin. Hänen puolisonsa Heloisen holhooja kuohitsi hänet, ja myös osa Petruksen kirjoista poltettiin julkisesti. Petruksen ja Heloisen suhteesta on Eila Kostamo kirjoittanut suomenkielisen esityksen Heloisen taivas (WSOY 1997), joka on varsin tasokkaasti tehty.

Inhottavuudestaan huolimatta Petrus oli tavattoman terävä. Etiikassaan hän luonnosteli yhtenä ensimmäisistä näkemystä, jonka mukaisesti moraali on melko autonominen ihmiselämän alue.

Moraalin kannalta olennaista on mieliala. Petrus kirjoittaa, että moraaliksi kutsutaan mielen hyveitä ja paheita, jotka saavat ihmiset käyttäytymään oikein tai väärin. Mielen pahe ei ole sama asia kuin synti ja synti ei ole sama kuin väärä teko. Mielen pahe suuntaa mielen niin, että tämä tulee syntiseksi. Synti on nimittäin mielen paheesta johtuva suostumus tai hyväksyntä eli mielen valinta, jossa mieli valitsee jotakin sopimatonta tekojensa suositukseksi.

Koska mieliala on näin tärkeä, Petrus esimerkiksi ajattelee, että juutalaiset eivät ole Kristuksen murhaajia, koska heille Jeesus nasaretilainen ei ollut Kristus. Heidän mielialansa ei siis ollut virittynyt siten, että he murhaisivat Kristuksen. Sen sijaan tarkoitus oli ottaa rikollinen hengiltä.

Yksi Petruksen aiheuttama tora oli se, että hän nöyryytti opettajaansa William Champeauxlaista pahasti. Petrus muunsi ritariromantiikan miekkailutaidon sanansäilän ja järjen tikarin käyttämiseksi ja piikitti sillä tätä hurskasta henkilöä. Petrus vei opettajansa oppilaat mennessään, kuten hän teki eräille muillekin ajan akateemikoille.

Dialektiikan eli logiikan taidossaan hän oli ylittämätön, ja paljon uutta aikaa autuasta ennakoiden hän edusti näkemystä, jonka mukaisesti vain yksilöoliot ovat, eivät universaalit yleiskäsitteet.

Ennakointi liittyy kehumani sarjan kahteen muuhun teokseen.

Doctor Subtilis eli teräväpäinen opettaja Duns Scotus (1266-1308) on kaikkien modaaliloogikkojen äiti. Hänen teoksistaan Allan Wolter on koonnut kokoelman Philosophical Writings, joka riittäisi puolivuotisen luentosarjan materiaaliksi. Kaiken huipuksi teos sisältää alkutekstin, niin kutsutun Assisin koodeksin latinaksi, joten kirjan avulla voi opetella Scotuksen latinaa englanninkielisen käännöksen avulla.

Kokoelma sisältää Scotuksen tutkielmat metafysiikasta, luonnollisesta jumalatiedosta, Jumalan olemassaolosta, Jumalan ykseydestä, inhimillisestä tiedosta sekä sielun kuolemattomuudesta.

Herkut myöhempään, mutta kerrottakoon nyt heti kättelyssä, että Duns Scotukselle metafysiikka on olevan tutkimista olevana.

Scotukselle metafysiikan peruskäsite ei ole esimerkiksi substanssi, kuten myöhempien filosofianhistorioiden valossa lukija saattaisi keskiajan metafysiikasta ajatella, vaan oleva olevana, siis kaikkein yksinkertaisin ja yleisin käsite. Pääsemme tästä aina Heideggeriin asti, Heideggeriin, joka pitikin virkaanastujaisluentonsa Duns Scotuksesta, voluntaristista, tahdon intellektin edelle kohottaneesta älyköstä.

Doctor Venerabilis William Ockham (1285-1349) esittäytyy Philotheus Boehnerin, tämän Gilsonin koulussa Torontossa vaikuttaneen, mutta vain noin viisikymppisenä kuolleen oppineen toimittamassa kokoelmassa Philosophical Writings. Kuten Scotuksen vastaavassa, myös tässä kokoelmassa latinankielinen teksti kulkee rinnan englanninkielisen käännöksen kanssa. Kuva tuossa yllä on Ockhamista. Se on löydetty käsikirjoituksesta 1300-luvulta, liekö mallista piirretty.

Valaisevan johdannon on kirjoittanut Stephen F. Brown, joka taitaa olla kunniatohtoriksi promovoitu henkilö samassa tohtoripromootiossa, johon itsekin osallistuin, tosin absens eli poissaolevana.

Ockhamin terministinen logiikka, synkategoremaattisin ja kategoremaattisin termeinensä edellyttää hieman teknisen terminologian hallintaa ja ajattelun vaivaa. Se on nominalistisen filosofian peruspalapeli. Mutta nämä Brownin mukaan Ockhamin filosofiaa luonnehtivat peruspiirteet luulisi vaivatta kolahtavat käsitettävinä mieleen:

1. Jumalalle kaikki on mahdollista, lukuun ottamatta loogiset ristiriidat. 2. Mitä tahansa Jumala luokin, Hän voi luoda sen välittömästi ilman minkään apua. 3. Jumala voi luoda minkä tahansa todellisuuden, olipa se sitten substanssi tai aksidenssi riippumatta jommastakummasta näistä. 4. Emme saa hyväksyä väitettä tai väittää, että jokin on olemassa ellei asia ole itsessään evidentti, perustu jumalalliseen ilmoitukseen tai verifioidu havainnon perusteella. 5. Kaikki todellinen on kontingenttia eli ei-välttämätöntä olemisensa ytimen näkökulmasta.

Kohta 4 on kuuluisa Ockhamin partaveitsi. Tunnetussa muodossaan ”ei pidä olettaa olioita enemmän kuin on tarpeen” se ei Ockhamin kirjoituksissa Brownin mukaan esiinny. Kohta 5 tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kaikki voisi olla toisinkin kuin se on, ellei Jumala tahtoisi, että asiat ovat niin kuin ne ovat.

Itserakkaudesta ja Jumalan rakastamisesta

2007-10-04T07:25:00.000+03:00

Palaan asiaan, vaikka lupasinkin.

Huomautus kommenttiosiossa sai mietteliääksi sen tämän seurakunnan edessä tärkeän asian muotoilemisesta, mitä Augustinus ajatteli itserakkauden ja Jumalan rakastamisen välisestä suhteesta. Onko niin, että sielu rakastaa itseään, sillä se on yhtä Jumalan kanssa?

Kaikki oliot tahtovat olla onnellisia. Augustinus hyväksyi tämän antiikin yleisen uskomuksen. Hän ajatteli, että sielun ydin on eräänlainen onnen himo, jota hän nimitti termillä concupiscentia, suomalaisessa muodossaan konkupisenssi.

Eroottisesti latautuneen kielellisen viitekehyksen takia konkupisenssi, joka on erosta, himoitsevaa, itselleen hyvää etsivää rakkautta, on joskus tulkittu seksuaaliseksi himoksi. Augustinus on antanut tähän itse aihetta sikäli, että hän oli mestari muotoilemaan esimerkkejä erilaisista sukupuolielämän ilmiöistä. On kuitenkin virhetulkinta ajatella, että konkupisenssi tyhjentyisi seksuaaliseksi himoksi.

Pikemminkin on niin, että seksuaalinen himo ja oikeastaan vääristynyt seksuaalinen himo on Augustinukselle vääristynyttä konkupisenssia. Itsessään konkupisenssi on sielun suuntautuneisuus, joka on neutraali. Se voi vääristyä esimerkiksi muuttumalla porsasteluksi tai sellaiseksi käyttäytymisen dispositioksi, jossa henkilö alistaa kaiken ympärillään olevan vain omien tarpeidensa tyydytyksen välineeksi.

Tällöin käy niin, että maailma on henkilölle vain käyttämisen (uti) kohde, loputon nautintovälineiden supermarket, mutta itse onni jää puuttumaan eikä todellista nautintoa (frui) synny.

Lähtöasetelma on siis tämä. Sielu rakastaa itseään. Se on triniteetti, jossa on rakastava subjekti, rakkauden liike ja rakkauden kohde, joka on siis sama kuin rakkauden subjekti, jolle puolestaan on olemuksellista, että siinä vallitsee rakkauden liike. Sielun itsensä rakastaminen on sitä, että se etsii omaa hyvinvointiaan.

Näin vain on eikä näin toimivan henkilön puolesta tarvitse tehdä lastensuojeluilmoitusta eli esittää huolen ilmaisua viranomaisten asioihin puuttumista ja esimerkiksi kotikäyntiä varten.

Lähtöasetelma vääristyy, mikäli sielu valitsee kohteikseen eli onnensa kaipuun tyydyttäjiksi henkisiä kulutushyödykkeitä, jotka ovat koin ja ruosteen raiskaamia.

Oikeaa itserakkautta eli onnen löytämistä on Augustinuksen mielestä aarteiden kokoaminen taivaaseen.

Aarreaitta taas syntyy Augustinuksen mielestä yliluonnollisen voimavaikutuksen seurauksena. Pyhä Henki asettuu asumaan sieluun siten, että se muuttaa siinä vallitsevan tahdon liikkeen yliluonnollisiin kohteisiin kohdistuvaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että sieluun syntyy yliluonnollinen rakkaus (caritas), jonka sisältö on Jumala itse ja muut ihmiset Jumalan kohtaamisen foorumina. Tässä merkityksessä sielu ja Jumala ovat yhtä, mutta toisaalta Augustinus kuitenkin katsoo, että tästä ja ekstaattisista juopumuksen kokemuksista huolimatta Jumala ja sielu pysyvät toisilleen erillisinä olioina.

Caritas, rakkaus, on kokonaan yliluonnollinen mielensisältö, joka vallitsee sielun ylemmissä kerroksissa. Augustinus hyväksyi platonisen sielun kolmijaon ja ajatteli luonnollisten tunteiden sijaitsevan sielun alemmissa osissa.

Sielun alemmissa osissa olevat luonnolliset tunteet voivat kuitenkin reagoida sielun ylemmässä osassa sijaitsevaan yliluonnolliseen Jumalan rakastamiseen, joka on siis eräänlainen vastaus tai ratkaisu sinänsä neutraalin itserakkauden etsimään onneen.

Augustinuksen mukaan sielu iloitsee silloin, kun rakkaus toteutuu, toivoo silloin, kun rakkaus ei toteudu, pelkää silloin, kun rakkaus on uhattu ja suree silloin, kun rakkaus on kärsinyt tappion. Sielun alemmissa osissa olevat perustunteet ilo, suru, pelko ja toivo ovat siten järjestyneet oikein, mikäli ne reagoivat oikealla tavalla rakkauden, yliluonnollisen caritaksen suhteeseen luonnolliseen todellisuuteen.

Liittyy tähän pieni vitsikin.

Augustinuksen mukaan Pyhä Henki toimii sielun ylemmissä kerroksissa muodostaen sinne yliluonnollisen caritas-rakkauden, jossa itse Kolminaisuus Pyhän Hengen välityksellä ”asuu”. Tätä on niin sanottu Jumalan sielussa asuminen eli inhabitatio. Sielun alempien kerrosten luonnolliset tuntemukset voivat rekisteröidä tämän. Vitsi: jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä korostettiin, että se pitää tehdä muun muassa siksi, että ihmisillä olisi mahdollisuus spontaaneihin tunnereaktioihin. Kannattiko kirkon panostaa miljoonia markkoja puhtaasti inhimillisiin uskonnollisiin tunteisiin, jotka ovat vain Pyhän Hengen varsinaisen, sielun ylemmissä kerroksissa tapahtuvan, toiminnan rekisteröintejä. Eikö olisi kannattanut panostaa sielun ylempien kerrosten toimintojen edellytysten rahoittamiseen?

Elämyksiin liittyy keskeisiä asioita, mutta kannattaa miettiä, mitkä niitä todella ovat.

Teologian sanakirja

2007-10-03T08:31:00.000+03:00

Aamen. Bythoksen ja caeluksen damnaatio on selvä: ecce homo. Facere quod in se est, mutta siitä ei synny gaudium vaan haades. Justifikatio ei anna sinulle kaboddia, kun laarit lanua caelin edessä maanien kanssa odottavat nabia, joka osoittaa obexisi. Paatos näyttää, mikä on sinun quidditas. Siitä syntyy rabies theologorum ja sacco di Roma. Syntyy tabu, jonka ubikviteettia eivät kiellä edes valdolaiset tai Zohar.

Oikealla olevassa linkissä lukee Teologian sanakirja. Sangen katu-uskottavan ajatukseni yllä voi suomentaa sen avulla.

Laitoin linkin löydettyäni sanakirjan entisen työpaikkani, Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitoksen, kotisivulta.

Sanakirjan teki aikoinaan professori Seppo A. Teinonen. Hän aloitti sen teon jo Karjalan kannakselta (keskitys kesällä 1944 oli kuulemma ollut nuorelle miehelle yhtä juhlaa) ja Lapin sodasta palanneena vänrikkinä keväällä 1945. Julkaisukuntoiseksi hän saattoi sen 1975.

Sanakirja ei ole kattava. Se keskittyy lähinnä skolastiikan ja luterilaisen puhdasoppisuuden sanastoon. Mukana on jonkin verran antiikin uskontojen ja juutalaisuuden sanastoa. Kirkkomusiikkia sanastossa ei ole eikä teologisista oppiaineista kirkkososiologian sanastoa. Näin emme pääse perille esimerkiksi siitä, mikä olisi oppisana sukupuolijakautumalle. En siten kykene laatimaan jo pitkään suunnittelemaani tutkimusta ”Kenttähartauksiin osallistuneiden sukupuolijakauma Vekaranjärven varuskunnassa kylmän sodan aikana tammikuussa 1960 ja siinä tapahtunut painopisteen muutos, critical appraisal.” Myös kirkkohistorian sanastoa on laihanlaisesti. Teinosen sanakirja on tarkoitettu ensisijaisesti hänelle itselleen ja toiseksi hänen oppilailleen, dogmatiikkaa eli uskonoppia opiskeleville. Siitä on hyötyä myös filosofeille.

Teinonen lausuu esipuheessa osuvasti: ”…hallitsijalleen terminologia on erinomainen ja välttämätön apuvälineistö, mutta muille se on sekä suljettu rakennelma että läpitunkematon viidakko.”

Suomeksi muuta apuvälineistöä on vähän. McGrathin Modernin teologian ensyklopedian toimitimme Pauli Annalan kanssa kohta kymmenen vuotta sitten. Se on artikkelikokoelma. Teinosen Hengen tie- sarjan käännösten huomautuksissa on runsaasti sanastoa, joka olisi hyvä koota esimerkiksi linkistä aukeavan sanakirjan osaksi. Kainsainvälisistä teologisista tietosanakirjoista ykkönen on TRE; Die Theologische Realenzyklopädie umfasst in 36 Bänden etwa 2000 Artikel. Mutta myös vanhempi RGG on edelleen kullanarvoinen hälle, jolla on se hyllyssään. Erilaisia englanninkielisiä Dictionary of Theology tai Theological terminology–tyyppisiä koosteita on useita. Systemaattisen teologian harrastajan kannattaa hankkia itselleen huokeita, mutta laajoja ja asiantuntevia filosofian sanakirjoja ja artikkelitietosanakirjoja, joista paras (huokeista) on Robert Audin toimittama Cambridge Dictionary of Philosophy. Filosofian erityiskymyksistä on vastaavia, kuten Dictionary of Metaphysics, Ethics ja Philosophy of Mind. Ne eivät maksa kuin parisenkymmentä euroa kappale.

Kaikenlaista upeaa on muutakin, mutta se maksaa. Kun kollega pari viikkoa sitten näytti sarjaa The Cambridge History of Christianity, siistiydyin sen herättämästä kunnioituksesta venäläisellä parranajolla eli vesi tuli silmistä ja vaahto suusta, hinta Amazonissa 200 puntaa osa.

Laitanpa tähän vielä Wikipediasta kaappaamani Teinosen julkaisuluettelon. Onnellinen se, jolla on ne kaikki hyllyssään, vaikka SAT sanoikin, että hänen tärkein kirjansa on Silakka. Tosin myöhemmin Keskustelua mystiikasta-teoksen lopussa hän sanoo, että hänen kaikki muut kirjansa voidaan polttaa. Silakkakinko? Yhtä ihastunut ei ollut sen luonnehdinnan tekijä, jonka löysin google-haulla ”keskustelua mystiikasta”. Hän luonnehti teosta seuraavasti: ”Kristillistä mystiikka lyhyesti ja tylsästi, kuten yleensä. Ei kannata ostaa.”

Ajasta ylösnousemukseen : sata sanaa teologiaa / Riitta Teinonen, Seppo A. Teinonen 1976
Ajasta ylösnousemukseen : sata sanaa teologiaa / Riitta & Seppo A. Teinonen 2003
Andalusian historian pääpiirteet / Seppo A. Teinonen 1994
Aurinkolaulu / Franciscus Assisilaisen rukouksia ; toim. Wolfgang Bader ; suomeksi toim. Seppo A. Teinonen 1988
Elämäni / Pyhä Jeesuksen Teresa ; johdanto, suomennos, selitykset: Seppo A. Teinonen 1990
Elävä rakkauden liekki / Ristin Johannes ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1984
Franciscus Assisilaisen sanoma : Perugian legenda / johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1988
Hengellisiä harjoituksia / Ignatius de Loyola ; käännös ja kommentaari: Seppo A. Teinonen 1981
Hengellisiä harjoituksia / Ingnatius de Loyola ; suom. Seppo A. Teinonen
Joulukuun 32. päivä : kuoleman ja ikuisuuden kysymyksiä / Seppo A. Teinonen 1976
Jumalan ystäviä / Josemariá Escrivá de Balaguer ; [suomentanut Seppo A. Teinonen] 1994
Keskustelua mystiikasta / Riitta ja Seppo A. Teinonen 1990
Kirja täydellisestä elämästä / johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1979
Kirkkojen tunnustukset : johdatus symboliikkaan / Seppo A. Teinonen 1991
KRIISIN KIRKKO / SEPPO A. TEINONEN 1964
Kristuksen seuraamisesta / Tuomas Kempiläinen ; johdanto, suomennos ja selitykset: Seppo A. Teinonen 2006
Kristuksen seuraamisesta / Tuomas Kempiläinen ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1979
Kutsu köyhyyteen : kootut kirjoitukset / Franciscus Assisilainen ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1981
Kutsu köyhyyteen : kootut kirjoitukset / Franciscus Assisilainen ; johdanto, suomennos ja selitykset: Seppo A. Teinonen 2005
Mallorca - pyhiinvaeltajan opas / Riitta ja Seppo A. Teinonen 1982
Mil refranes = Tuhat sananlaskua / Riitta & Seppo A. Teinonen 1994
Nykyajan lahkot : uusia uskonnollisia liikkeitä ja yhteisöjä / Seppo A. Teinonen 1965
PARATIISI JA SEN KAUPUNKI : ANDALUSIA JA MALAGA / SEPPO A. TEINONEN 1989
Paratiisin mailla : vaelluksia Andalusiassa / Riitta ja Seppo A. Teinonen 1995
Pimeä yö / Ristin Johannes ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1983
Pimeä yö / Ristin Johannes ; johdanto, suomennos ja selitykset: Seppo A. Teinonen 2004
Pyhiinvaeltajan kertomus / Ignatius de Loyola ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1979
Pyhiinvaeltajan kertomus / Ignatius de Loyola ; johdanto, suomennos ja selitykset: Seppo A. Teinonen 2004
Pyhä Franciscus ja rouva Köyhyys : Pyhän Franciscuksen romanssi rouva Köyhyyden kanssa 1985
Pyhän Franciscuksen kukkaset / johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen ; [kuv. ja painoasun suunnittelu: Raija Annala] 1986
Rakkauden tieto : Saksan ja Alankomaiden suuret mystikot / Seppo A. Teinonen 1985
Rakkauden tuska : Espanjan suuret mystikot / Seppo A. Teinonen 1984
ROOMA JA ME / SEPPO A. TEINONEN 1966
Rooma - pyhiinvaeltajan opas / Riitta & Seppo A. Teinonen 1979
Ruusutarha : valittuja kirjoituksia / Tuomas Kempiläinen ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1985
Sevilla : matkaopas / Riitta ja Seppo Teinonen 1991
Sielun kaipuu / Tuomas Kempiläinen ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1983
Silakka : kaksisataa valmistusohjetta / Riitta ja Seppo A. Teinonen 1977
Sisäinen linna / Pyhä Teresa ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1981
Symboliikan peruskurssi / Seppo A. Teinonen 1978
SYMBOLIIKAN PERUSKURSSI / SEPPO A. TEINONEN 1971
Teologian sanakirja : 7400 termiä / Seppo A. Teinonen 1999
TEOLOGIAN SANAKIRJA : 7400 TERMIÄ / SEPPO A. TEINONEN 1975
Tilinteko uskostani = Apologia pro vita sua / John Henry Newman ; suomentanut Heine Gustafsson ; johdanto Paul Verschuren ; selitykset Seppo A. Te 1990
Usko ja rukous : apostolisen uskontunnustuksen ja Herran rukouksen selitys / Tuomas Akvinolainen ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1983
Usko ja rukous : apostolisen uskontunnustuksen ja Herran rukouksen selitys / Tuomas Akvinolainen ; johdanto, suomennos ja selitykset: Seppo A. Teinonen 2005
USKONNOT NYKYHETKEN MAAILMASSA / SEPPO A. TEINONEN 1971
UUDISTUVA KIRKKO / SEPPO A. TEINONEN 1972
Ylistän rakastettuani / Ramon Llull ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1983

Paradokseja

2007-10-02T07:47:00.000+03:00

Eilen minulla oli otsaa väittää, että joidenkin mielestä ajatus, jonka mukaan kolme on yksi, on paradoksi.

En tiedä, miten paradoksi määritellään, joten ei näihin puheisiin niin paljon ole luottamista. Leväperäisessä teologisessa kielessä paradoksi on usein käsitys ja väite, jonka mukaan jokin on jotakin muuta kuin mitä se on, esimerkiksi Jumala rakastaa vihaamalla tai olemme iloisia surullisesta asiasta eli Jeesuksen ristinkuolemasta. Sofistikoituneempi uskonnonfilosofinen paradoksi on puolestaan teodikea, jonka ensimmäiseksi esitti Epikuros: jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, miten on mahdollista, että maailmassa on pahaa?

Liekö näiltä pohjilta Kirsi Kunnas muotoillut hellyttävimmin: joka pitsaa säästää, se lastaan vihaa.

Antaessaan näet saa.

Iskelmätaivaan paradoksi taas on esimerkiksi tämä: miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Jostakin luin määritelmän, jonka mukaisesti paradoksissa tosi väite johtaa epätoteen päätelmään, mutta kaiketi asia on myös vice versa eli epätosi johtaa toteen.

Esimerkkejä paradokseista tulee mieleen sen sijaan runsaammin.

Zenonin ovat tunnetuimmat.

Jänis ei saa edellään olevaa kilpikonnaa kiinni, koska ennättäessään paikkaan, jossa kilpikonna on, kilpikonna on siirtynyt jo eteenpäin. Nuoli pysyy paikallaan, koska jos tarkastelemme lentävää nuolta, on sen liikkeen vauhti jokaisessa tarkasteluhetkessä 0. Kun olemme liikkeessä, meidän on saavuttava ennen perille pääsemistä puoliväliin loputtomasti ja näin liike ei pääse edes alkuunsa.

Hilbertin hotelli on mahtava, sillä siinä on (numeroituvasti) äärettömän monta huonetta. Se on kuitenkin varattu täyteen. Mutta kun sinne saapuu äärettömästi uusia asiakkaita, täynnä olevan hotellin isäntä on riemullisessa tilaisuudessa tarjota näillekin huoneet, sillä hän majoittaa vanhat asukit äärettömiin parillisiin huoneisiin ja uudet asukit äärettömiin parittomiin huoneisiin.

Russellin paradoksi on puolestaan tämä: saunottaja pesee selän vain ja vain niiltä, jotka eivät pese itse selkäänsä. Jos hän pesee oman selkänsä, hän ei pese omaa selkäänsä, mutta jos hän ei pese sitä, hän pesee sen.

Tuo on jo sellainen peso, että lukija muuttuu Buridanin aasiksi, joka kuolee nälkään, kun ei risteyksessä olevista suunnista kumpikaan viehätä, mutta samalla se tekee valinnan kulkemisensa suunnasta, joka on paikalleen jääminen.

Valinta on pakko ko köyhän kuolema.

Ne, jotka eivät tätä hyväksy ovat valehtelijoita. Toivotaan, että me kaikki olemme valehtelijoita. Siitä on se ilo, että kun katsotaan vain kaikkien puheittemme negaatiot, tiedämme, mikä on totuus. Tämän nimi on valehtelijan paradoksi, ja sen oikein ymmärtävä voi vain ihmetellä, että miten meidän kunnon miesten käy, todisesti!

Mentaaliset triniteetit

2007-10-01T00:13:00.000+03:00

Kristillinen oppi, jonka mukaan kolme on yksi on länsimaisen aatehistorian keskeisiä ihmetyksen aiheita. Joidenkin mielestä kyseessä on absurditeetti, toisten mielestä paradoksi.

Tavalliset vastaukset idean paradoksaalisuutta painottavien puolelta ovat, että apila on kolme ja yksi tai kolmio on kolme ja yksi.

Augustinus, yksi opin keskeisimmistä muotoilijoista, seurasi teoksessaan De Trinitate platonistisen filosofian näkemystä, jonka mukaisesti sielun ja sen ulkoisen todellisuuden rakenteen välillä vallitsee vastaavuus. Platonille tämä vastaavuus oli sielun ja valtion rakenteeseen liittyvä. Plotinos kehitti ajatusta metafyysempään suuntaan. Augustinus jatkoi tästä eteenpäin.

Se, että Augustinus ajatteli mielen rakenteen muistin, järjen ja tahdon muistuttavan enigmaattisesti eli hämärästi Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, on kirjattu yleensä teologian johdatuksiin. Itse asiassa Augustinus esitti useampiakin mentaalisia triniteettejä. Muun muassa niiden perusteella hänen De Trinitate –teoksensa on mielen filosofian klassikko, jossa kenties ensimmäistä kertaa on lausuttu julki useita alan kestoteemoja: tietoisuus itsestä, sielun ja ruumiin kartesiolainen ratkaisu, epäily todisteena siitä, että jokin on, kysymys mentaalikielestä eli kielestä, joka on ennen luonnollisia kieliä mielessä vallitseva ”ei-kieli” jne. jne.

Mainitsin tuolla kommenttiosiossa jokin aika sitten Gerald O’Dalyn teoksen Augustine’s Philosophy of Mind aihetta koskevana perustutkimuksena. Se onkin syytä toistaa tässä yhteydessä. Mutta lisään vielä, että Gareth B. Matthewsin Thought’s Ego in Augustine and Descartes on tärkeä esitys, joka tulee A. katsoa, mikäli aikoo kirjoittaa aiheesta jotakin vakavampaa ja B. opiskella, jotta ymmärtäisi uuden ajan ajattelutapojen antiikkisuuden.

Descartes tosin kielsi riippuvuutensa Augustinuksesta, mutta tämä lienee vain hänen pyrkimystään olla omaperäinen.

Augustinuksen De Trinitaten rakenne on lyhyesti seuraava. Kirjoissa 1-7 hän luonnosteltuaan teologisen näkemyksen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välisestä suhteesta esittää tämän pohjaksi lukuisia raamatunkohtia sekä muotoilee sitten systemaattisteologisemman näkemyksen jumalapuheen käsitteellisistä edellytyksistä, joista tärkein on ajatus Jumalan ykseydestä. Kirjoissa 1-15 hän muotoilee joukon mielen filosofisia ideoita, jotka liittyvät kaikki platonistiseen teemaan mielen ja sen ulkoisen todellisuuden eli tässä tapauksessa Jumalan välisestä rakenteellisesta samanlaisuudesta.

Mentaalisia triniteettejä ovat ensinnäkin rakastava, rakastettu ja rakkaus. Edelleen mieli itse, sen itseensä kohdistuva rakkaus ja sen tieto itsestään muodostaa triniteetin. Jotta mieli näet voisi rakastaa itseään, sen on tiedettävä itsensä. Tässä ajattelutavassa rakkaus ja tieto ovat ensinnäkin keskenään yhtä ja toiseksi yhtä rakkauden ja tiedon kohteen sekä rakastavan ja tietävän kanssa.

Kolmas ja keskeisin mentaalinen triniteetti on muistamisen, ymmärtämisen ja tahtomisen ykseys kolminaisuudessa. Nämä nimittäin muodostavat mielen, joista mieli on tietoinen. Muistamisen, ymmärtämisen ja tahtomisen kokonaisuus on siis eräänlainen minä itse, joka on minän tietoisuuden kohde. Mieli on välittömästi itselleen läsnä oleva mielen itsensä kautta.

Varsinaisten mentaalisten triniteettien lisäksi Augustinus ajattelee myös aistihavainnon olevan trinitaarinen. Se muodostuu nimittäin kohteesta, kohteen havainnosta ja tietoisuuden keskittymisestä kohteeseen havainnon avulla. Koska kohde on jotakin muuta kuin mielessä oleva, kyseessä ei ole puhtaasti mentaalinen triniteetti vaan mielen ja ulkoisen maailman suhteesta muodostuva kolminaisuus, joka on kuitenkin yksi. Se muuntuu puhtaasti mentaaliseksi siten, että kohde tallentuu muistiin, jossa mieli tarkastelee sitä yhtenä itsensä sisältönä.

Hän on täällä tänään

2007-09-30T00:04:00.000+03:00

Hän on juutalaisten, kristittyjen ja islaminuskoisten yhteinen prinssi, ja hänen nimensä merkitsee ”häntä, joka on kuin itse Jumala”. Hän on hyveiden järjestyksen ruhtinas, läsnäolon, katumuksen, oikeudenmukaisuuden, armollisuuden ja pyhittymisen valtias, joka hallitsee neljättä taivasta.

Hän on kirjoittanut psalmin 85. Hän on tuhonnut yksin käsin ja yhdessä yössä 185 000 assyrialaisen armeijan Jerusalemin porteille.

Hän seisoi Abrahamin vierellä, kun tämä oli uhrata poikansa. Hän laskeutuu taivaista pimeyden avain käsissään ja upottaa lohikäärmeen tuhanneksi vuodeksi sokeuteen.

Hän oli palava pensas, jonka Mooses näki ja yksi niistä kolmesta, jotka Saara näki Abrahamin läheisyydessä.

Kerubit ovat syntyneet hänen uskollisten syntien vuoksi vuodattamistaan kyynelistä. Hän johdattaa uskolliset kuoleman jälkeisessä pimeydessä toiseen maailmaan.

Tiedot ovat teoksesta James R. Lewis & Evelyn Dorothy Oliver, Angels A to Z, Visible Ink Press 1996. Kirjoittajat ovat amerikkalaisia uskontotieteen professoreita,

Kyseessä oleva majesteetti on arkkienkeli Mikael. Ja tänään on Mikkelin päivä.

Mikkelistä juontuu mieleen Päämaja ja se kertomus, jonka mukaisesti useat rintamamiehet näkivät talvisodan aattona enkelin, joka osoitti miekalla itään.

Enkelikokemuksia on sota-aikoina muutenkin runsaasti. 1980-luvulla vallitsi enkelibuumi, erityisesti Yhdysvalloissa. Helsingin teologisessakin oli pääaineseminaari enkeleistä. Erityisesti teoria enkelten ajattelusta on ollut jälkivaikutuksiltaan tärkeä. Siihen liittyy käsitteellisiä ainesosia, jotka ovat eräänlaisia kalkyylin esikäsitteitä. Toisin sanoen erityisesti keskiaikaisesta enkeliopista kulkee vaikutushistoria tietokoneen, joka on laskuri, toimintaperiaatteisiin saakka.

Monet tutkijat totesivat tuolloin, että enkeleitä on erittäin mukava ajatella.

Mutta mitäpä näistä pyhäpäivänä. Jos uskot enkeleihin, siitä on ainakin se hyvä puoli, ettei sinun itsesi tarvitse yrittää olla enkeli. Enkeleitä matkaan! He muuten eivät tunne sydämen ajatuksia. Tästä syystä heitä on informoitava siitä, mitä mielessä liikkuu.

Evankeliumiteksti on Matteus 18:1-6,10. Vanhan testamentin teksti on se upea kohta, jota Chagall on maalannut, Jaakobin tikapuut, joita pitkin kulkee edestakaisin enkeleitä: 1. Ms. 28:10-17.

Liiketoiminta - lyhyt johdatus

2007-09-29T08:27:00.000+03:00

Site Meterin testin tulos eilen oli, että asiakkaita on 76. Koska tilastointi oli aloitettu puolilta päivin, ohjelma laski asiakasmäärän keskiarvoksi kuitenkin vain 56. Ohjelmassa on toiminto, joka suorittaa kuukausiennusteen. Sen mukaan asiakkaita on 1700 kuukaudessa.

Yhden blogikirjoituksen pituus on tuollaiset 2-3 tuhatta merkkiä. Sanomalehdissä sellaisesta jutusta maksetaan hieman artikkeli- ja tai mielipidesivutoimittajan sisäerityksestä riippuen noin 100-200 euroa. Koska tässä on kyseessä metritavarana tehtyjen lauseiden sarjatuotanto, menköön nyt 50 euroon päre per capita.

Kun päivämyynti on 56 x 50 se tekee riihikuivaa 2800 € miinus verot 28 % liiketoiminnan ollessa kyseessä eli siis 2016 € riihikuivaa yhtiömme kassaan. Päivässä. Tehkäämme tiliä 22 päivää kuukaudessa ja bailataan viikonloput, näin kuukauden verotpoistili on 44 352 €. Vuotuinen tulo siten, että heinäkuussa ei myydä, mutta muuten kielen virta virtaa hiljaa ja tasaisesti pätkinä verstaaltamme uuden iloisen omistajan syliin, on 487 872 €.

Kuka väitti, ettei kirjoittamalla muka tee rahaa! Kyllä valittavat suomalaiset kirjailijat ovat säälittäviä surkimuksia.

Pienellä vaivalla ja markkinoinnilla sekä sangen kohtuullisilla hinnoilla vetää tuollaiset puoli miljoonaa euroa vuodessa, perskutarallaa pelkkiä päreitä vuolemalla.

No onhan menoja, huutavat nyt ahdistuneet ja loukkaantuneet mielet.

Katsotaanpas. Maksetaan tuollainen keskipalkka, 2500 euroa, kyllä sillä kirjoittaa ja kaupan päällisiksi saa tuta vielä heijastuksen kärsivän ja köyhän runoilijan kohtalosta. Sosiaalikuluineen tällainen palkka maksaa työnantajalle noin 3300 euroa. Ollaan jaloja ja lasketaan palkkakuluihin vielä 200 euroa tykykuluja ja kannustuslisää kuukaudessa niin päästään 3500. Näin työntekijästä koituva hinta vuodessa 42 000 euroa. Tilavuokria ei ole, sillä netti on ilmainen. Hyvän koneen saa 1000 eurolla ja se kestää kulutusta noin kolme vuotta, uusitaan se kuitenkin vuosittain, jotta kassavirtaa saisi syntymään. Pistetään vielä hyväntekeväisyyteen 200 euroa kuussa = 2400 euroa. Ostetaan nyt hyvä kamerakin kerran vuodessa, 500 €. Nyt kokonaissumma on 45 900.

Ei sampio, eihän näitä rahoja saa menemään millään. Kun mainitut menot on poistettu, jäljellä on vielä 441 972 €. Käytännöllisesti katsoen se sama kehvaleen puolisen miljoonaa.

Millä näistä pääsisi? Jos sanoisi kirjoittajan irti, koska sillä on typerä naama? Laiton irtisanominen maksaa parin vuoden palkan. No, tuosta heilahti 80 000 € menoja. Maksetaan uudelle 10 000 € perehdyttämisrahaa ja korotetaan palkka neljään tonniin, jotta pysyy naama hangonkeksinä eikä tarvitse irtisanoa, hinta sosiaalikuluineen ja muine työntekijämenoineen 5 500 eli vuodessa 66 000 €.

Nappipeliä! Miksi ihmiset eivät yritä enempää? Sehän näyttää kannattavan.

Eihän tässä auta kuin blogitehdas perustaa. Jospa palkkaisi kolme kirjoittajaa, se olisi 200 000 tämän vuoden tuloista. Lopulla parillasadalla saa 20 neliön yksiön Helsingistä, johon nämä kirjoittajat voi sijoittaa työskentelemään, Helsinkiin tietysti siksi, että kirjoittajat pysyvät ajan hermolla ja lähellä niitä pöytiä, joissa isot päätökset tehdään.

Lisäys klo. 12.43

Site Meter näyttää monenlaisia tietoja: millä googlen hakusanalla blogiin on tultu - esim. joku on löytänyt tänne tiensä hakusanalla "pettäjäpiispa" - tai onko tultu suoraan, miltä sivulta on lähdetty pois, kuinka kauan aikaa on vietetty. Tuon tässä nöyrimmästä esille, jotta kukaan ei huolestuisi, että sitä, kuka on asialla ja kenen koneesta blogiin on tultu, ei site meter näytä. Se näyttää IP-numerosta usean käyttäjän yhteisen alkunumeron sekä palvelimen nimen. Kaikkien palvelimien nimiä se tosin ei näytä, sillä osa näistäkin on suojattuja. Tietysti arvuuttelen näistä tiedoista jotakin, mutta ne ovat vain arvauksia, jotka perustuvat esimerkiksi kommenttiosiossa henkilön antamiin tietoihin. Iines esimerkiksi mainitsi avoimesti palvelimensa nimen. Luulisin, että Attikan öistä blogiin kommentoi Siiri, joka on maininnut olevansa sieltäpäin. Jne. Jne. Tietosuojanne on joka tapauksessa taattu, relatkaa vaan.

Senkin kone näyttää, mihin aikaan yhteys on otettu. Tämän perusteella voi tehdä alustavan lukijaprofiilin. Tämän blogin tyypillisin lukija katselee tätä klo. 18.00 jälkeen. Eilen niin teki 34 henkilöä. Iltaisia ajatuksia siis! Itse asiassa useimmat kirjoitukset on kirjoitettu tuona aikana ja lähetetty aamulla, joten samanhenkinen on laatijakin. Seuraavaksi suurin ryhmä on klo. 12.00-18.00 välillä kallista työaikaa blogin saloihin käyttävät, no, ehkä ruoka- ja kahvitunnilla vilkaistaan. Näitä henkilöitä oli eilen 25. Tänä aamuna klo. 12.o0 mennessä blogia oli katsonut 18 lukijaa, joten aamuvirkkujakin on joukossa, kuten tunnetusti postauksen tekijäkin.

Kiinnostuneille tiedoksi tilasto reilun vuorokauden aikana esiintyneistä palvelimien paikkakunnista. Joitakin jäi tallentamatta (tästä johtuen järjestysnumeroissa on sekavuutta), mutta otos riittänee suuntaa-antavaksi. Mukava, että kattoalue muodostuu useammasta kuin yhdestä tai kahdesta kylästä.

Miettelijän päiväkirja Recent Visitors by Location
Detail
Country
Location

1
Finland
Helsinki, Southern Finland
2
Unknown
3
Finland
4
Finland
Pirkkala, Western Finland
5
Finland
Imatra, Southern Finland
6
Finland
Turku, Western Finland
7
Finland
Jyvskyl, Western Finland
8
Finland
Turku, Western Finland
9
Finland
10
Finland
Helsinki, Southern Finland
11
Greece
Athens, Attiki
12
Finland
13
Finland
Klaukkala, Southern Finland
14
Finland
Joensuu, Eastern Finland
15
Finland
Tampere, Western Finland
16
Finland
Lahti, Southern Finland
17
Unknown
18
Finland
Kuopio, Eastern Finland
19
Finland
Joensuu, Eastern Finland
20
Switzerland
Fllanden, Zurich
21
Finland
22
Finland
Klaukkala, Southern Finland
23
Finland
Kuopio, Eastern Finland
24
Unknown
25
Finland
Joensuu, Eastern Finland
26
Finland
Kuluntalahti, Oulu
27
Finland
28
Finland
29
Finland
Tampere, Western Finland
30
Finland
Lahnus, Southern Finland
31
Finland
Niinimki, Eastern Finland
32
Finland
Turku, Western Finland
33
Finland
Lahti, Southern Finland
34
Finland
Airola, Southern Finland
35
Finland
Lahti, Southern Finland
36
Finland
37
Finland
Ilmajoki, Western Finland
38
Finland
39
Finland
Lahti, Southern Finland
40
Finland
Kilo, Southern Finland
41
Finland
42
Finland
Kolla, Western Finland
43
Unknown
44
Finland
Airola, Southern Finland
45
Finland
46
Unknown
47
Finland
Kuopio, Eastern Finland
48
Finland
Joensuu, Eastern Finland
49
Finland
Airola, Southern Finland
50
Finland
51
Finland
Ilmajoki, Western Finland
52
Finland
Helsinki, Southern Finland
53
Finland
Joensuu, Eastern Finland
54
Finland
Airola, Southern Finland
55
Finland
56
Finland
Pori, Western Finland
57
Finland
58
Finland
Turku, Western Finland
59
Finland
Helsinki, Southern Finland
60
Finland
Joensuu, Eastern Finland
61
Espana
Palma de Mallorca
81
Finland
Joensuu, Eastern Finland
82
Finland
83
Finland
Turku, Western Finland
84
Finland
85
Finland
Otaniemi, Southern Finland
86
Finland
87
Finland
Lapinlahti, Eastern Finland
88
Finland
Ilmajoki, Western Finland
89
Greece
Athens, Attiki
90
Finland
91
Finland
Tampere, Western Finland
92
Unknown
93
Finland
Kuopio, Eastern Finland
94
Finland
Helsinki, Southern Finland
95
Finland
Helsinki, Southern Finland
96
Finland
97
Finland
98
Finland
99
Finland
Kuopio, Eastern Finland
100
Finland
Munkkivuori, Southern Finland

Isoveli valvoo

2007-09-28T08:26:00.000+03:00

Tarjoan tässä omenoita niille halukkaille, jotka tuntevat tarvetta rypeä synnissä.

Se lienee kiehtovin pala tätä postausta.

Tapahtui nimittäin eilen, että asetin lukijat silmäini eteen. Huomasin muutaman blogin kommenttiosioista, että sellainen Site Meter on ihkun hottia eli siis ihanan kuumaa.

Tutustuakseni sen toimintaan sekä myös siihen, miten tällaisia ilmaispalveluita netissä siirretään, etsiydyin Site Meterin sivulle ja kirjauduin sisään. Sitten atsoin ohjeet, jotka oli laadittu ärtsyn selvästi: kopioi koodi oheisesta laatikosta, tallenna se työpöydällesi, avaa blogger, valitse ulkoasu, sieltä lisää sivuelementti ja siitä toiminto lisää htlm javascript, liitä koodi sisällys –osioon.

Olen sikäli tumpelo, etten kylläkään osannut leikata koodia työpöydälle noin vain. Tulostin sen ja kirjoitin sitten käskettyyn osioon. Hoc est: Site Meter ilmestyi tuonne alakertaan.

Kun klikata ryömin sisään, oli ihmetykseni suuri: tällaiset luvut koko kansan nähtävissä. Kylmänviileän harkinnan ja terävän salapoliisiälyni ansiosta huomasin kuitenkin ohjeen siitä, miten tiedot saa salatuksi. Lukuja ja niiden taakse kätkeytyviä yhteystietoja ei blogini osalta saa high hide –käskyn seurauksena kukaan selville, lukuun ottamatta hakkereita.

Mitä tällainen toiminto kertoo?

Esimerkiksi sen, että klo. 11.39-18.04 välisenä aikana tätä blogia vilkaisi 30 katsojaa, jotka lukijat yhteensä 80 postausta. Näen palvelimet, joista blogiin on tultu, mutta minulla ei ole keinoja nähdä, kuka on kyseessä. Palvelimien perusteella tiedän, että eilisen iltapäivän aikana lukijoina oli evankelis-luterilaisen kirkon, Helsingin, Joensuun ja Tampereen yliopistojen sekä Åbo Akademiin väkeä sekä eräitä muita. Osasta palvelu ilmoittaa sijainnin osalta luonnehdinnan unknown.

Että sellaista tirkistelyä. Ottakaapa lisää omenoita.

Mitähän näillä tiedoilla oikeastaan tekee, kysyn suuressa ja vapajavaisessa yksinäisyydessäni Juicen laulua hyräillen: Heijuu ja elämänuraa, taaksesi katsot ja huudat huraa…Kohderyhmälle kulutustavara, projektipäällikön mieli on avara…

Voisin tietysti ryhtyä suunnittelemaan kirjoituksiani jollekin tietylle yleisölle kelpo mittarin antamien tietojen valossa. Mutta epäilenpä, että rahkeeni eivät yltäisi kohderyhmät mietittynäkään sanottavan mediaseksikkäisiin ulostuloihin.

Tai ehkä voisin Site Meteriin viitaten mainostaa. Olettakaamme, että nuo 30 iltapäivällä pistäytynyttä henkilöä ovat vakinaisia ja ainoita lukijoita. Siis henkilöitä, joiden elämänmuotoon kuuluu ajatuksen ”ryntäänpä katsomaan Miettelijän päiväkirjan” tietoisuuden sisällöksi päästäminen noin klo. 11.30-18.00 välisenä aikana. Tehtynä näin viikon jokaisena päivänä kokonaismääräksi tulee 210 lukijaa. Kuukaudessa lukijoita on 900 ja vuodessa 10 800. Mikä menestys! Se on tosin vuodessa vain sama määrä kuin eniten luetuissa ja lukijamääriään esillä pitävissä blogeissa viikossa, mutta tämähän ei olekaan suurmiehen tai –naisen ylläpitämä palsta. Joka tapauksessa aika hyvin, kun todellinen lukijamäärä tässä optiossa on kuitenkin 30. Sadalla lukijalla saa jo yli 30 000 lukijaa vuodessa ja 1000 päivittäisellä lukijalla yli 300 000 eli parissa vuodessa kokonaisen kansakunnan ja …ei itku, (lopeta, lääkäriin!) hiipii Gogolin Kuolleet sielut mieleen.

Ja sekin hiipii mieleen, kun eräässä kulttuuritoiminnan kannalta ylen hiljaisessa kaupungissa kerrottiin, että kaupunki on merkittävämpi kulttuurikaupunki kuin esimerkiksi Wien, sillä kulttuuritapahtumiksi laskettuja toimintoja on asukastiheyteen nähden enemmän kuin siellä.

Miettelijän päiväkirjan profiilin katselussa on luku, joka ylittää 3000. En tiedä, miten se on syntynyt. Se on pyörinyt siihen summaan vuoden kuluessa. Luulisin, että lukijat ovat väkeä, jonka pieni otos eiliseltä näytti. Mainittujen tahojen lisäksi on kirjoittamisesta kiinnostuneita ihmisiä sekä satunnaisia kävijöitä, joista osa viskaa läppärin seinään tänne alhoon eksyttyään.

Siihen suuntaa siis veikkaisin. Sanotaan sata. Tämä voi liittyä siihen, mikä Site Meterin suomassa tiedossa olisi ehkä kiinnostavaa. Jos keskimäärin 100 päivittäistä lukijaa osoittautuisi likimäärin todeksi, en olisi yllättynyt. Jos taas lukijoita osoittautuisi olevan 7 miljoonaa, saattaisin kyllä, kerrottakoon se rehellisesti, rykäistä.

Ehkä olisi hauska tietää, lukeeko tätä kukaan aamun sanomalehden rinnalla tai sijasta tai lukeeko joku öiseen aikaan pärelampun valossa. Tai onko lukijoita, jotka lukevat kerran kuussa ja toteavat, että täytyypä varata aikaa jälleen kuukauden päästä, jotta näkee, onko täällä lehtikään liikahtanut.

Jos jaksoit lukea tähän asti, olet omenasi ansainnut.

Lisäys klo. 11.41:

Site Meterin tulos 27.9. klo. 11.38 - 28.9. klo. 11.38 väliseltä ajalta

VISITS
Total
76
Average Per Day
57
Average Visit Length
6:11
Last Hour
5
Today
19
This Week
57

PAGE VIEWS
Total
200
Average Per Day
142
Average Per Visit
2.5
Last Hour
17
Today
58
This Week
142

Vaikea kysymys

2007-09-27T08:55:00.000+03:00

Eilen ylioppilaskirjoituksissa oli tehtävä, joka oli asetettu suurin piirtein näin: vertaile maailman kahta suurinta kristillistä yhteisöä, roomalaiskatolista kirkkoa ja helluntailaisuutta.

Noin se suurin piirtein menee, kun silmäilee erilaisia uskontotilastoja. Roomalaiskatolisia on reilu miljardi, helluntailaisia arvioidaan olevan laskutavasta riippuen 100 – 350 miljoonaa ja ortodokseja 220 miljoonaa. Luterilaisia on balttiarallaa 60 miljoonaa, lähinnä Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa sekä ameriikoissa, missä luterilaisen kirkko (ELCA) on jäsenmäärältään joitakin satojatuhansia suurempi kuin meillä täällä kurjuuden, puutteen ja eristäytyneisyyden sekä kaikenlaisen mitään tietämättömyyden alhossa, köyhässä kotimaassamme Suomessa.

Helluntailaisuuden keskukset ovat Afrikassa (40 miljoonaa) ja Etelä-Amerikassa (32 miljoonaa). Euroopassa helluntailaisia on vähän, vaivaiset kolmisen miljoonaa.

Katsahdin kysymystä ja ajattelin ensin väärin, että tässähän on vähän kuin valloissa, että maailma menee kahdeksi puolueeksi, joilla ei ole kovinkaan paljon eroa. Tai vähän kuin kotimaassa, jossa on välillä keskusteltu, että tarvittaisiinko tässä muita puolueita kuin vasemmisto ja oikeisto. Että uskonnossakin maailma keskittyy kahtaalle: instituutiota, virkaa, sakramentteja ja traditiota painottavaan muotoon ja henkilökohtaista kokemusta painottavaan muotoon. Mutta tulkinta on liian yksioikoinen.

Eurooppa, Afrikka ja Latinalainen Amerikka ovat tässä keskeisempiä avainsanoja. Mutta en uskalla enkä siis taida analysoida, missä merkityksessä, koska kyseessä on luultavasti niin monisyinen ilmiö, että asian järkevä ja uskottava käsitteleminen ei nyt oikein irtoa.

Sairaan ikävää sanoa, mutta valveutuneen vastauksen laatiminen tähän kysymykseen vaatii jo niin sanottua huippuosaamista; kysymys taisikin olla jokerina.

Hyvässä vastauksessa tulisi esittää myös huomautuksia molempien taustalla olevasta kulttuuripohjasta ja pohtia, millä tavoin esimerkiksi afrikkalainen kulttuuri muodostaa maaperää helluntailaisuuden uppoamiselle juuri sinne ja mikä eurooppalaisesta kulttuurista tekee helluntailaisuutta ja protestanttisia uskonnollisia liikkeitä ylipäänsä niin vähän sulattavaksi.

Sekin kysymys herää, mikä on tämän ilmiön, helluntailaisuuden esiintyminen roomalaiskatolisuuden rinnalla suurimpana kristillisenä yhteisönä, suhde rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välisen suhteen kysymykseen. Sehän on monen maailmantapahtumia ja trendejä ytimellisesti seuraavan mukaan keskeisin avain pimeyden ytimeen.

Jäitä hattuun: Afrikan väkiluku on yli 900 miljoonaa henkeä. Näin helluntailaisia on 5 %, joten ei se ehkä kovin merkittävä kulttuurinen vaikuttaja ole maanosan kannalta. Uskontokarttaa katsellessa Afrikka näyttää olevan islamin aluetta päiväntasaajalta Vantaanjoen suuntaan tarkasteltaessa.

Olisikohan kaikkein yksinkertaisin vastaus se, että isoista protestanttisista yhteisöistä luterilaiset ovat niin hyvää pataa kahden perinnäisen kirkon, roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon kanssa, että luterilaisuudesta ei oikein irtoa leipää siihen nälkään, johon helluntailaisuuteen kulkeutuvat ihmiset etsivät täytettä? Näin ajateltaessa uskonnollisessa etsinnässä olisi ikään kuin aukko, jonka lähestyvillä ei ole uskonnollisen käyttäytymisen muotojen näkökulmasta erityisempää tungosta helluntailaisuuden lisäksi.

Meinaan, että se saattaa olla niin, ettei helluntailaisuuden nousu toiseksi suurimmaksi kristilliseksi yhteisöksi kerrokaan niinkään perinnäisen institutionaalisen uskonnon kanssa syntyvästä kilpailusta vaan siitä, että perinnäinen kristillinen uskonnollisuus on sikäli vankkaa, että sen todelliset vaihtoehdot ovat islam sekä uskonnottomat. Tästä katselmasta käsin roomalaiskatolisuuden ja helluntailaisuuden asettaminen samalle viivalle on hieman samalla tavalla harhaanjohtavaa kuin naispappeuden vastustajien huomautus, jonka mukaan suurin osa maailman kristityistä ei hyväksy naisia pappeina. Riittäisi tietysti sanoa, että roomalaiskatolinen kirkko ei hyväksy, ainakaan vielä.

En tahdo pelotella sinua, oi nuori abiturientti, saat varmasti hyvin pisteitä, jos olet luettelomaisesti maininnut opinkäsitteiden, institutionaalisen järjestäytymisen ja käytänteiden välillä vallitsevia eroja ja yhtäläisyyksiä ja kenties maininnut, että helluntailaiselta pohjalta syntynyt karismaattisuus on limittynyt myös roomalaiskatolisen kirkon sisälle.

Tarkoitukseni on vain vihjaista, että uskonto on kouluaineiden joukossa eräässä mielessä helppo ja toisaalta tavattoman vaikea. En osaisi antaa suoralta kädeltä kovinkaan hyvää vastausta tähän kysymykseen.

Muutoin olen sitä mieltä, että Pluto on planeetta.

Me emme enää tule

2007-09-26T08:33:00.000+03:00

Tämä tässä on Nerkoon kanava eli keinotekoinen vesiväylä. Sulut avautuvat, kun vetää narusta, henkilöstöä ei ole, ei kanavanvartijaa eikä tämän tytärtä.

Kanavan rinteessä oli jokunen vuosi sitten talo, mutta se hävisi ja paikalle jäi vain laatta. Ufotko veivät, en tiedä, mutta asumus katosi seinineen kattoineen pois yhtä huomaamattomasti kuin se oli joskus siihen tuotukin.

Nerkoon kanavan rakennustyöt alettiin 1860-luvulla ja se söi miestä. Olen kuullut arvion, että satakunta olisi kuollut. Kanava rakennettiin uudelleen 1980-luvulla.

On harmi, että kanavalla ei enää ole töitä, että laivojen pillit eivät huuda. Meillä oli aikanaan melkoinen vesiliikenne, joka on tauonnut, kokonainen elämänmuoto ja elinkeino tai pitäisikö sanoa klusteri. Me tulemme taas, lauloivat tukkilaiset, mutta se sävel on hävinnyt tuuleen.

Siinä maailmassa minusta olisi ehkä ollut kanavanvartijaksi. Olisin kerännyt torniini mieltä kiinnittävien tietojen kokoelman, tutkinut niitä ja muodostanut maailmankatselmaa. Illalla, tyttären laskeutuessa tikapuita pitkin ullakkohuoneestaan ja suunnatessaan kepeät askeleensa kohti tanssilavan rientoja, olisin ilmestynyt hämärien puiden välistä ja huutanut yksinäisessä illassa. HAA!

Elämää ja teoksia

2007-09-25T00:02:00.000+03:00

Amazonin iloina posti kantoi elokuun alussa laatikkoon Vernon J. Bourken teoksen Augustine’s Quest of Wisdom. Life and Philosophy of the Bishop of Hippo.

Kirja on vuodelta 1945. Etusivuilla on kiinnostavia merkintöjä, kuten esimerkiksi “Imprimatur, + Moyses E. Kiley, Archiepiscopus Milwaukiensis. Jotenkin Milwaukeen vääntäminen latinaksi ei tunnu osuvalta eikä se, että Wisconsinissa olisi painolupia myöntävä arkkipiispa, mutta uskottava se on, kun asiasta on mustaa valkoisella.

Lisäksi on leima: St. Paul’s Parish Library, Glastonbury, Conn. Olen tilannut kirjan luokasta “used very good”, koska muita versioita ei ollut tarjolla. Ehkä St. Paulin pappi on hiipinyt salaa kirjan luokse, sytyttänyt kynttilän ja viettänyt lukuhetkiä pimeässä…

Kiitos ja ylistys. Ennen aikaan maailmassa eikä niinkään kauan sitten, vielä kymmenkunta vuotta sitten, oli tavallista, että tällaiset teokset hankittiin kirjametsälle menemällä. Se merkitsi vuorokautta lentokoneessa ja viipymistä riistalla vähintään muutaman viikon. Tällä hetkellä saaliin saa netistä muutamassa sekunnissa, joskin postitus, shipping, viekin aikaa.

Olen suunnitellut yleisesitystä Augustinuksesta. Joitakin pätkiä olen laittanut tähän blogiinkin. Peter Brownin standardielämänkerta eräillä James J. O’Donnellin esiintuomilla lisänäkökohdilla riittää sinänsä pienen elämänkertaluvun taustamateriaaliksi, mutta vilkuilen muutakin.

Bourken kirja on tunnettu ja se oli pitkään tärkeimpiä johdatuksia, ennen juuri tuota Brownin 1960-luvulla ilmestynyttä suurtyötä. Bourke opiskeli Torontossa, johon viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla syntyi merkittävä keskiajan tutkimuksen keskus. Asialla oli erityisesti ranskalainen tomisti Etienne Gilson, joka houkuteltiin rapakon taa. Bourken opettajana toimineen Gilsonin tuotantoon kuuluu myös teos Introduction a l’etude de saint Augustin, joka ilmestyi vuotta ennen Bourken teosta.

Bourken teoksesta ensimmäiset 200 sivua muodostavat Augustinuksen elämänkerran. Kolmen elämänkertaluvun sisällyksen katsomalla pääsee perille pääpiirteistä: Monnican poika, retoriikan opettaja, kristitty platonisti ja vetäytyminen Cassiciacumiin, luostari Tagastessa, piispa, riita donatolaisuudesta, riita pelagiolaisuudesta. Jos teologian ylioppilaat näkisivät sen vaivan, että lukisivat kirjojen sisällysluetteloita ajatuksen ja muistin kera, he tietäisivät jo hyvin paljon.

Toinen osa on suppeampi: vain 100 sivua. Bourke käy läpi Augustinuksen pääteosten De Trinitate, Genesis –kommentaari ja De Civitate Dei pääajatuksia eli Augustinuksen näkemystä Jumalasta ja sielusta, luomisesta ja luodusta maailmasta sekä yhteiskunnasta. Jälleen vähällä vaivalla sivistyneeksi. Mene, myy kaikki, mitä sinulla on - eli luultavasti tupakkapaperia ja –kone -, osta Bourken kirja ja lue sen ensimmäinen sivu, niin tiedät Augustinuksen pääteokset nimeltä.

Teos on kirjoitettu yleistajuisesti ja paikoitellen hieman maalailevasti. Nootisto kulkee sivun alareunassa ja sisältää runsaasti viitteitä Augustinuksen teoksiin, kirjeisiin, sekä tutkimukseen, josta valtaosa on edelleen tähdellistä.

Erinomainen ensikäden tieto ja johdatus tämän monialaisen ja monella tavoin vaikuttaneen henkilön elämään ja ajatteluun. Tiedossani ei ole aivan vastaavia yleistajuisia mutta samalla skolaareja esityksiä. Koska kirja on julkaistu jo 70 vuotta sitten, onkin aika jo panna se viralta uudella samantyyppisellä esityksellä. Tosin oma dispositioni on käänteinen Bourken esitykseen verrattuna. Elämänkertaosuuden laajuus on 2/5 Bourken esityksestä ja Augustinuksen tuotannon esittely esityksen varsinainen pihvi.

Mukana runsas kuvitus eli tasan tarkkaan kaksi: Augustinuksen aikaisen Afrikan kartta Caesareasta Hierosolymaan sekä vuonna 1900 Rooman lateraanipalatsista löytynyt luultavasti 6. vuosisadalta peräisin oleva fresko, jonka arvellaan esittävän Augustinusta. Kopioin sen tähän Augustinuksen kotisivuilta. Ne ovat ensimmäiset yhdenkään pyhimyksen kotisivut netissä. Ylläpitäjä on yllämainittu O’Donnell.

Only one, one, and one problem

2007-09-24T00:01:00.000+03:00

Concerning our national security, we have only one problem: United States.

Mitenköhän olisivat naamat rapakon takana lässähtäneet, jos suomalaisministeri olisi ilman sen kummempaa retorista änkyttämistä kertonut tämän totuuden? Se nimittäin pitää paikkansa yhtä lailla kuin russofobiakin.

Ainakin niiden näkökulmasta, joiden mielestä suomalaisten Nato-vastustus johtuu siitä, että Nato mielletään amerikkalaiseksi järjestöksi.

Tai miltähän olisi kuulostanut, jos ministeri olisi Moskovassa kertonut, että turvallisuuskysymyksemme on Yhdysvallat, Yhdysvallat ja Yhdysvallat?

Pelkäämme historiallisista syistä arvaamattomuuttanne, arvon tove… , anteeksi ylhäiset ystävämme, vaikka tietysti rakastamme teitä yli kaiken, ja maantiede, historia ja kohtalo on sitonut kansojemme vaiheet yhteen. Ymmärrättehän, bolshoi on Venäjä, jonka nykyisessäkin kehityksessä on meitä huolestuttavia piirteitä. Mutta kautta Finlandia-vodkan, emme kykene vahvistamaan puolustustamme kansainvälisesti, koska kansan suuri enemmistö pitää amerikkalaista sotapolitiikkaa vastenmielisenä eikä tahdo osallistua jenkkivetoiseen touhuun, josta poikkeavaa ei oikein ole tällä erää tarjolla.

Jopa kansan syvien tunteiden tulkki ja sittempi puhemies Niinistö taisi sivuuttaa näitä taustoja puhuessaan kryptisesti eurooppalaisemman Naton tarpeesta.

Nato muodostettiin toisen maailmansodan jälkeen nimenomaisesti eurooppalaiseksi turvajärjestelmäksi. Ei tule kuitenkaan ensimmäiseksi mieleen, että Nato on tehty Saksan, Ranskan, Belgian ja Italian turvaksi. Kyllä se vaan jenkkien sotilasjärjestöksi mieltyy.

Joku voisi huomauttaa, että amerikkalaiset eivät ole vetäytyneet Euroopasta, toisin kuin venäläiset, jotka tosin yhtäältä ajettiin täältä ulos ja toisaalta lähtivät, kun rahat loppuivat. Miksi eivät? Jättäisivät kaluston kohtuuhintaan tänne.

Kyllä näissä värkeissä ihan tarpeelliset turvatakuut Euroopan Unionille olisi. Suomenkaan ei tarvitsisi sen kummemmin miettiä: se on Euroopan Unionin jäsen ja jos Euroopan Unionilla on oma Naton jäämistöstä muodostettu turvatakuunsa, se on myös Suomella, ellei Suomi sitten eroa Euroopan Unionista ja valitse johtajakseen perussuomalaista, perussuomalaista ja perussuomalaista.

Omilla turvatakuilla olisi lähinnä pelotteen merkitys. Ne pitäisivät yllä kynnystä Euroopan alueella suoritettua strategista iskua vastaan. Tositilanteessa niistä ei tietysti nykyistä järjestystä säilyttämään olisi. Historia opettaa, - nyt nousen varpailleni ja lausun uljaasti – historia opettaa, että kun isot armeijat lähtevät Euroopassa liikkeelle, mikään ei ole enää niin kuin ennen - ja silti lopputulos on se, että vanhat pettymykset jäävät henkiin.

Mutta olisiko järjestelmä Suomen kannalta parempi kuin nykyinen kansallinen puolustusjärjestelmä? Sanotaan, että joko Natoon tai rahaa nykyarmeijalle, mutta pitääkö tämä paikkansa, sillä ei kai nyt Natoon meneminenkään ilmaista olisi?

Entäpä, jos paras vaihtoehto onkin, että nykyinen varusmieskoulutus ylläpidetään, mutta puolustusmenoja ei tuntuvasti lisätä. Toiseksi paras vaihtoehto olisi eurooppalainen turvajärjestelmä.

Olenko näin kysyessäni niitä vastuuttomia henkilöitä, jotka antavat armeijan näivettyä? Niin ei kuulemma voi tehdä, koska tositilanteessa ei pärjää.

Itse asiassa meillä oli samanlainen linja ennen talvisotaa ja silti pärjättiin. Mannerheim löi koko 30-luvun nyrkkiä pöytään, että rahaa varustautumiseen, mutta ei vaan tippunut. Vasta aivan talvisodan kynnyksellä huomio alkoi kiinnittyä sotatarvikkeisiin. Tosin viime sodan tärkeimmät aseet olivat kyky liikkua metsässä, hyvä fyysinen kunto ja täisauna. Tässä merkityksessä suomalainen varustautuminen oli korkeata luokkaa. Suomi varustautui sotaan takomalla miekat auroiksi.

Mahdollinen, kuvittelukykyni ylittävä, sodankäynti alueellamme ei ratkeaisi kalustolla. Saattaisi olla sähköt katki ja bensa loppu. Silloin pärjää, jos osaa kaivaa kuoppaa lapiolla ja kirjoittaa lyijykynällä.

Avoimella ulko- ja turvallisuuspoliittisella keskustelulla, avoimella ulko- ja turvallisuuspoliittisella keskustelulla ja avoimella ulko- ja turvallisuuspoliittisella keskustelulla ja idänpoliittisella ryhdillä on Suomessa jalo historia. Siihen sisältyy sekin, kun meiltä lähti viesti, että ellei Neuvostoliitto muuta kantaansa, Suomen hallitus on pakotettu saattamaan sen järkiinsä.

Pidä hyvänäsi

2007-09-23T10:24:00.000+03:00

Sunnuntaita kutsutaan pieneksi pääsiäiseksi ja syyspääsiäiseksi. Kirkkokäsikirjassa määrätty evankeliumiteksti on Luukkaan 7. luvussa, jossa Jeesus herättää Nainin kaupungissa asuvan lesken pojan kuolleista.

Vanhan testamentin teksti on Jobin postia.

Hän valittaa: sinä nostit minut tyhjyydestä olemaan, nuoruuteni voimaan ja hyvästä elämästäni ja kekseliäisyydestäni seuranneisiin rikkauksiin, ihanien tyttärien ja poikien isäksi.

Nyt on jäljellä tämä, varjo ja saasta, joka olisi parempi pistää Tuonelaan odottamaan kaiken raatelevan vihan loppumista. Ei siis mitään.

Pidä hyvänäsi, ota omasi, kuka muu tätä enää kaipaisi! Ei kukaan.

Mitään ei ole enää jäljellä. Ei mitään. Vie pois.

Tämä on vanha teksti ja vanha kokemus, ihmissuvulle yhteinen, jokaisen kohdalle ennemmin tai myöhemmin tuleva. Sanatarkka lainaus on seuraava:

”Ihminen, naisesta syntynyt,
elää vain vähän aikaa ja on
täynnä levottomuutta.
Kuin kukka hän avautuu ja
kuihtuu,
on kohta poissa kuin varjo.
Ja tällaista olentoa
sinun silmäsi vartioi,
hänet sinä vaadit eteesi tuomiolle!
Voiko saastaisesta tulla puhdas?
Ei koskaan!
Ihmisen elämä on laskettu tarkoin,
lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät.
Sinä olet pannut hänelle rajan,
jota hän ei voi ylittää.
Käännä siis katseesi hänestä pois,
jätä hänet rauhaan,
että hän saisi iloita
kuin palkkalainen työpäivän
päätyttyä.
Kunpa kätkisit minut tuonelaan,
piilottaisit sinne, kunnes vihasi
on asettunut,
panisit määräajan ja
muistaisit sitten minut!
Mutta voiko ihminen herätä
eloon, kun hän on kuollut?
Niin kauan kuin työvuoroni jatkuu
minä kuitenkin odotan,
että raadanta päättyy.
Silloin sinä kutsuisit minua,
ja minä vastaisin,
sinä kaipaisit jälleen
sitä, minkä oma kätesi on luonut.”
(Job 14,1-6, 13-15).

Aina poltti sikaria

2007-09-22T00:44:00.000+03:00

”Kalpea olet sinä, ego, - mutta kaunis.”

Näin ihastelee Jean Sibeliusta esittävä Jarmo Sermilä Lauri Ikosen tuottamassa kaksiosaisessa Sibelius-dokumentissa, jota Yleteema näyttää uusintana.

Dokumentti oli poikavuosieni suurtapauksia. Kun se ilmestyi eli näytettiin ensimmäisen kerran, olin vanhempieni mukana Ikosella kylässä. Minun piti laulaa hänelle, ja jos olisin onnistunut (epäonnistuin jännityksestä johtuen pahasti), hän olisi ottanut minut esittämään Sostakovitsia lapsena suunnittelemaansa elokuvaan; ainoa elokuvarooli, jota minulle on tarjottu. Mutta pian Ikonen jo kuolikin.

Ikosen Sibelius-dokumenttia kannattelee Erik Tawaststjernan teksti. Esiintyjinä ovat yhden musiikkimme kultakauden tärkeät tähdet: Radion sinfoniaorkesteri, Okko Kamu, Martti Talvela ja Arto Noras. Kuva kiertää näytellystä osasta orkesterikuviin ja musiikkia säestää kuvallinen esitys: hevosia, koskia, vaaroja, kallioita.

Tawaststjernan Sibelius-sarjan toisen osan näytän saaneen joululahjaksi vuonna 1976, kolmatta minulla ei ole ja nelosen olen diarioinut vuodelle 1978.

Muistan monia odotuksen hetkiä: joko se ensi jouluksi ilmestyy? Elämänkertasarjan viides osa.

Tällaista oli osa poikavuosistani: Sibeliuksen elämänkerran lukua. Hourulaan? Tampereen sinfoniaorkesterin perjantaikonserteissa istuivat usein Jalakset, joista valkeapäinen rouva oli Sibeliuksen tytär.

Hiivin kyllä Jalaksien selkien taa, mutta en kuullut samanlaisia kommentteja kuin Erik Tawaststjerna pikkupoikana etsiytyessään Helsingin yliopiston konsertin jälkeen Sibeliuksen läheisyyteen kuullakseen, miten tämä osoitti talviyössä tähteä ja lausui Tawaststjernan tädille Vivianille: Muistaako Vivian, miten Vivian kerran Kämpissä otti korkean ceen?

Loputtomasti siihen aikaa kuluikin. Viides ja viimeinen osa ilmestyi 1988. Tawaststjerna aloitti silloin kun synnyin, 1965 ja lopetti silloin, kun olin jo armeijan käynyt ja filosofian löytänyt nuori herra.

Nämä neljännesvuosisadan aikana syntyneet viisi teosta ovat mielestäni tietämäni 1900-luvun kirjallisuuden korkeinta kärkeä, joista olisi tullut antaa Nobelin palkinto, jos jostakin suomalaiselle kirjailijalle se olisi pitänyt antaa.

Erityisen kiinnostavaa teoksessa on se, että siinä yhdistyy tieteellinen tutkimus ja kaunokirjallisuus. Tiedeyhteisöhän on yleensä tavattoman herkkä hipiästään: jos jollakulla on kaunokirjallista taitoa ja viritystä, hänelle annetaan tarpeen mukainen määrä sapiskaa, jotta ymmärtäisi hakeutua muualle yksiulotteisiin kirjallisen esittämisen konventioihin sitoutuneesta tiedeyhteisöstä. Kaiketi ongelma toimii myös kaunokirjallisuuden puolella. Itse asiassa luulisin, että Tawaststjernalla olisi nykyisin huomattavia vaikeuksia, mikäli hän koettaisi tarjota teostaan kustantajalle.

Voimme tietysti kysyä, ovatko teosanalyysit kaikin puolin kohdallaan jne. Tai kävikö niin, että Sibelius-tutkimus pääsee vasta nyt Tomi Mäkelän ja kumppaneiden toimesta alkuunsa kun se niin pitkään kapseloitui yhden ihmisen taakse? Mutta tämä on hiirten hyppelyä pöydälle. Se erikoinen tunnelma, jonka Tawaststjerna kirjoissaan luo, etsautuu, käyttääkseni hänen omaa termiään, sellaiseen harvinaisten kaunokirjallisten maailmanselitysten luokkaan, johon yleensä luetaan Proust, Musil ja Joyce ja meillä Volter Kilpi.

Tässä tapauksessa myös Readers Digest –mallin versio toimii. Nuorempi Tawaststjerna lyhensi. lähinnä sävellysanalyysit karsien, isänsä teoksen yksien kansien väliin. Kuvitus on runsasta ja tarina syöksyy e-duurista d-molliin.

Tietty paatoksellisuus on tietysti Tawastjtsternan itseilmaisua. Se kohdataan myös hänen pienemmissä suurelle yleisölle suunnatuissa töissään Voces Intimae ja Scenes Historiques. Hänen oli välillä vaikea nähdä Sibeliuksessa inhimillisiä piirteitä. Sen väitetään vaikuttaneen häneen niinkin syvästi, että kun Sibeliuksen lanko Jussi Jalas johti, aina sai kehut, johti miten johti.

Järvenpään hiljaisuus, joka oikeastaan lienee Sibeliukselle merkinnyt lähinnä sävellysrauhaa – Helsingissä kaikki musiikki kuoli minusta, hänen kerrotaan sanoneen – on tulkittu luomisvoiman sammumiseksi. Hän sävelsi kuitenkin täyttä häkää vielä 1931, jolloin hän oli 66 vuotias. Ei tällainen mitään luomisvoiman heikkenemistä merkitse, tuolla ikää vielä täydessä vedossa.

Se sävellys vuodelta -31, Sibeliuksen viimeinen soitinteos, on Galen-Kallelan hautajaisiin sävelletty Surusoitto. Aino Sibelius varmisti aikanaan oikeaksi Joonas Kokkosen käsityksen, jonka mukaisesti Surusoiton teema on kahdeksannen sinfonian teema. Tuon sinfonian Sibelius poltti 1940-luvulla. Se mitä siitä on jäljellä, kuljetti ystävän hautaan. Viimeisinä vuosinaan Sibeliuksen kerrotaan pohtineen jazzin säveltämistä.

Aina poltti sikaria on kirja Sibeliusta koskevista aikalaiskuvista. Mutta se olisi hyvä nimi myös intiaanisyntyiselle jazzmuusikolle - He-who-smokes-all-the-time

Titteleitä nimikortissa

2007-09-21T12:09:00.000+03:00

Kävin universtaalla ja tapasin tuttuja.

Tuli puhetta siitäkin, millaista tiedekoulutusta ylioppilaille pitäisi antaa.

Mainitsin, että omalla kohdallani kiinnostuminen tutkimiseen ei olisi syntynyt ilman intellektuaalista herätystä. Se syttyi tenttiin lukiessa. Kirjoja oli paljon, samassa tentissä, ja eräässä niistä esitettiin moraalikäsityksiä antiikista myöhäiskeskiajalle. "Herätys" merkitsi seuraavien asioiden käsittämistä: merkittäviä ajattelijoita ja näkemyksiä on rannattomasti, kaikki ovat kiinnostavia ja innostavia, on tehtävä valtava määrä henkistä työtä, jotta saisi jonkinlaisen otteen tästä kaikesta.

Keskustelukumppani, tutkija, kertoi samanlaisesta kokemuksesta. Kun hänet nuorena opiskelijana vietiin Helsingin yliopiston kirjastoon, hän hävisi tiedon mereen, jolta häntä ei sittemmin ole takaisin kuulunut, muuta kuin juttelemaan tällaisista asioista.

Intellektuaalinen herätys tai kokemus näyttää olevan melko samarakenteinen ja se muistuttaa mystistä kokemusta siinä muodossa kuin sen kerrotaan olevan suurten kokonaisuuksien tajua, niistä ihastumista ja niiden yhteyteen pyrkimistä. Tulee mieleen Eino Kailan kuvaus omasta filosofisesta heräämisestään, joka kuulemma tapahtui soudellessa järvellä: hän käsitti todellisuuden kokonaisuutena ja itsensä tästä kokonaisuudesta riippuvaisena.

Joku voi tietysti lausua, että lähinnä tähän pakaralihaksia tarvittu eikä tuollaisia mystifiointeja. Että voi sitä tehdä työt työnä, kun on alalle ajautunut.

Itse asiassa tämä jälkimmäinen taitaa olla suositumpi näkemys, ja niin kutsuttu oppimisympäristö on tehty sitä varten.

Se on tapahtunut näin:

Ensin poistettiin isot tentit ja siirryttiin opintoviikon ja sittemmin opintopisteen sirpaleisiin.

Sitten tiedollinen kulttuuri muutettiin osaamiskulttuuriksi.

Se kun on hyvät herrat sillä tavalla, että tiede ei ole mikään osaamisinstituutio. Se on ensisijaisesti perustutkimusinstituutio, jonka sovellukset tulevat jos tulevat ja usein muuta kautta kuin tiedeinstituution toimesta.

Vihdoin ryhdyttiin verkostoimaan. Se ymmärrettiin aivan toisella tavalla kuin innovatiivinen verkko syntyy. Verkostoja alettiin rakentaa hallinnon ja organisaatioiden näkökulmasta ja ehdoilla, ei vapaan innovatiivisen tieteellisen etsinnän pohjalta.

Seurauksena on jäykkä, jatkuvia organisatorisia uudistuksia tuottava osaamisyhteiskunta, joka on erikoistunut mittaamaan itseään ja muuttamaan toimintaansa mittarien mukaiseksi.

Mittarien mukaiseksi muuttaminen puolestaan merkitsee laadun lisäämistä laatua vähentämällä. Se merkitsee sitä, että me emme enää elä yhteiskunnassa, joka lähti tutkijapainotteisesta koulutuksesta ja jossa ajateltiin, että on se hyvä, että lääkäreillä, papeilla, tuomareilla ja opettajilla on tutkijapohja ja sen mukaiset tiedonkäsittelyn valmiudet, vaikka eivät varsinaisesti tutkimuksellisissa tehtävissä toimisikaan.

Tämä yhteiskunta on korvattu osaamislähtöisellä, käytännön taitoihin keskittyvällä yhteiskunnalla, jossa titteli on ennen kaikkea muuta eli siis se, mitä nimikortissa lukee. Näin joku oppilaitos itseään takavuosina mainostikin: minkä tittelin tahtoisit nimikorttiisi?

Itse toivoisin, että olisin joko paroni tai kenraalimajuri. Varmasti on jokin osaamisen lyhytkurssi, joilla saa nimikorttiinsa tällaiset tittelit.

Hieno hetki

2007-09-20T08:41:00.000+03:00

Ostaisitko tältä puulta käytetyn kesän, kysyin hetkessä joka sai minut pian aivovaurioon.

Olin suunnittelut projektihakemusta, mutta se muuntuikin projektiohakemukseksi eli omien huonojen puolien siirtämiseksi toisaalle. En perustanut komiteaa selvittämään asiaa, vaan oivalsin, että syksy oli saapunut mukanaan loisteliaimmat ominaisuutensa, jotka ovat auringonlaskun värejä.

Nautin siitä. Ja ylistän.

Ennen kuvittelin, että vain kesä on. Mutta vuosien vieriessä kaikki vuodenajat ovat lunastaneet paikkansa niin kutsutussa sielunmaisemassa. Elvistelen niille, jotka asuvat vain yhden tai kahden vuodenajan seuduilla ja koen sääliä.

Katu-uskottavuuteni on jo kauan sitten mennyt, mutta syksyn värit ovat.

Ja mitäkö tahdon tällä kaikella sanoa, oi Odysseuksenpoika? En mitään, en erikoista. Mainitsin vain, miltä tuntui.

Ja ajattele sitäkin: olisitko onnellinen, jos ihmiset taputtaisivat käsiään, kohottaisivat kiitoksensa taivaisiin asti puhettasi kuultuaan; jos he pystyttäisivät sinulle patsaan, joka pestäisiin päivittäin kirkaskatseisuutesi muistoksi; jos he nimittäisivät katujensa nimet sinun sanojesi perään; olisitko onnellinen, mikäli he nimittäisivät sinut tribunaaliksi, jonka valta ylittäisi muiden johtajien vallan; jos he vielä kuoltuasi ylistäisivät tekojesi voimaa säkeissään ja sanojesi viisautta lauluissaan, oi Odysseuksenpoika; olisitko onnellinen, nyt kerro sa mulle, jos sinulta kaiken tämän jälkeen otettaisiin syksyn värit pois?

Ja jos sanoillasi tai silkalla katseellasi olisi valta sitoa Orion ja Seulaset, sanoa lumelle ”tule” ja se tulisi. Riittäisikö se sinulle?

Tai asuisit talvisessa palatsissa, jonka tornit hipovat planeettoja ja vallihaudat ovat tuhannen sylen syvät. Niiden ylitse kulkevia kettinkejä tonninpainoiset jättiläiset pyörittäisivät lohikäärmeen piiskatessa heidän selkäänsä tulta miekkojen kilon häikäistessä, kun kuljet ja mietit sotasuunnitelmaa. Olisitko siihen tyytyväinen, riittäisikö se sinulle, vaatisitko muuta? Sanoppas se, olisitko sittenkin vailla, jäänyt ilman ja osaton?

Valokuvan ongelmia

2007-09-19T00:01:00.000+03:00

Oli synkkä ja myrskyinen yö ja noin vuosi sitten, kun hankin ensimmäisen digikameran, hyvätasoisen Panasonicin pelin, Lumixin, jossa on ne Leican värkit.

Vaikka kokisikin ympäristön epämukavaksi, kameraa on mukava kuljettaa mukana. Muistikorttien ansiosta samasta kohteesta voi ottaa runsaasti kuvia, tallentaa koneelle, ja jos intoa riittää, jopa muokata kuvaa Microsoftin ohjelmalla.

Koulutusta minulla ei asiaan ole. Kameran käyttöohjeet luin, ja minkäänlaisia ATK-kursseja en ole koskaan käynyt. Mutta kokeilemalla oppii jotakin.

Olen sunnuntaikuvaaja siinä missä joku toinen –maalari.

Kuvaan ihmisiä, rakennuksia, maisemia ja luonnollisia yksityiskohtia.

Ensimmäinen filosofisluonteinen ongelmani on tämä: luonnollisia yksityiskohtia? Tarkoitan tällä sitä, että kuvaan luontoa siitä näkökulmasta ja sellaisena kuin se herättää minussa täsmentämättömän tunteen tai ajatuksen. Yritän löytää ja tallentaa jotakin sellaista ikään kuin välittömästi silmääni taiteeksi kelpaavaa, joka on jo: oksien grafiikkaa, veden piirtoja, lumen muotoja, kivien uurteita.

Mutta kun kuva on otettu, on näkökulmani, täsmentämätön tunteeni ja ajatukseni muodostanut kuvattavasta kohteesta jonkinlaisen käsitteen tai ehkä noeeman, jonka kopio kuva on.

Missä mielessä on luonnollisia yksityiskohtia? Missä mielessä nuo luonnollisiksi, luonnon omiksi ”taideteoksiksi” ensisilmäykseltä koetut kohteet ovatkin artefakteja, jotka syntyvät kohteen ja katsojan välisessä seurustelussa?

Missä merkityksessä on niin, että luontoa ei voi kuvata vaan se piiloutuu kuvalta?

Ajattelen hieman intiaanimaisesti, että kuva vie sielun, mutta käänteisesti: sielu jättäytyy kuvasta pois. En tavoita kuvalla sitä, miten asiat ovat.

Tähän liittyy toinen ongelma: miksi valokuvia otetaan, muuta kuin muistin virkistämiseksi? Onko jokin toinen taidemuoto, joka – kuten keskiajalla lausuttiin – ars naturam imitatur, jäljentää luontoa? Se katsomus on muuten selitys sille, miksi keskiaikaiset kuvat ovat naiiveja. Ne ovat kopioita perusmuodoista, ideoista, arkkityypeistä.

Ars naturam imitatur –periaate väritti taiteen luonnetta koskevan käsityksen lisäksi taiteilijan ammatti-identiteetin. Todellisuuden jäljentäjä oli Mestari, joka kuului Kiltaan ja hänellä oli kisällejä, oppilaita, joista oli tuleva mestareita. Tehtävä oli kertoa maailma, ei oman sisäerityksensä liikehdintöjä.

Viimeisinä vuosisatoina tästä näkökulmasta on luovuttu. Gombricht Taidehistoriassaan kiteyttää asian osuvasti: ei ole taidetta, on vain taiteilijoita.

Ei ole mestareita, ei kisällejä, on artisteja, itsensä ilmaisijoita. Ja korkeimmillaan: näitä me olemme kaikki eli siis meidän jokaisen elämä on ihmeellinen taideteos, joka voidaan myydä kovaan hintaan Momassa. Kuten valitettavan usein käykin. Joskaan ei Momassa.

Eräässä mielessä kuitenkin tahtoisin kyseenalaistaa tämän taidehistoriassa tehdyn erottelun. Jos ajattelemme Kleetä tai vaikkapa Chagallia puhumattakaan Picassosta, ei voi ykskantaan väittää, että he ilmaisisivat itseään. Tavoite on sanoa, mikä maailma, mikä todellisuus on. Ja yllättäen: kuvat usein näyttävät kovin keskiaikaisilta. Niiden kovan luokan taiteilijoiden, jotka on usein kohotettu yksilöllisyyden airueiksi, on ollut vaikea kotiutua maailmaan, jossa ajatellaan niin. He ovat, kuten Picasso asian ilmaisee, tahtoneet maalata, ei kuten näkevät asioiden olevan, vaan kuten tietävät niiden olevan.

Niin tai näin. Katselin vuoden mittaan ottamiani kuvia. Valitsin niistä kolmisenkymmentä ja ajattelin, että pidänpä näyttelyn. Oikealla olevan linkkilistan palkkia Valokuvanäyttely klikkaamalla pääsee sujahtamaan sisään. Toinen tapa on mennä profiilin kautta. Näyttelyssä on kaksi osaa: Tunteet värikuvina ja Muotokuvia. Kuvat eivät ole mietityssä järjestyksessä, minkä myönnän puutteeksi. Pikselitkin ovat useiden osalta sekaisin siten, että jos joku klikkaa, kuvat eivät välttämättä mahdu ruutuun.

Näistä piccolo piccolissimo ongelmista huolimatta tahtoisin muistuttaa, että me galleristit sentään olemme jotakin: timanttisormus pikkurillissä, kynnet hiotut, nenäliina rintapielessä ja maku kultivoitunut. Ympärillämme sinkoilevat esteettiset sukkeluudet sekä kuulumiset taiteen keskuspaikoista, daamien ihmeellinen hajuveden tuoksu ynnä seurueen jalosukuisuuden kymi.

Melankolian kaksi huonetta 2: "Metsän tummuus mulle tuokaa."

2007-09-18T08:44:00.000+03:00

Melankolian kaksi huonetta 1: "Puut, kaikki heidän vihreytensä"

2007-09-17T08:37:00.000+03:00

Elämä pelissä

2007-09-16T00:05:00.000+03:00

Ja katso: niin tuli maailma vihdoin valmiiksi, että kuolinpäivänsäkin voi jo laskea nettilaskurilla.

Ihan totta.

Itse kuolen 82 vuotta ja kymmenen kuukautta vanhana.

Että aikaa vielä on ja niinpä Alkon kautta kotiin ja hengellinen kirjallisuus vaatekaapin nurkkaan muutamaksi vuosikymmeneksi.

Laskuri on Ylen, jolla on tuon otsikon niminen ohjelma. En ole katsonut, mutta mainoksilta en ole välttynyt. Tarkoituksena on, että tupakkia ja viinaa vetävä nuorisojulkkis ja ylipainoinen ammattijärjestömies muuttavat elämänsä ja elävät yhtä vanhaksi kuin minä.

Mikäpäs siinä. Turvavyö tulee pitää autossa istuessa kiinni, välttää rasvoja, jatkuvaa kaljoittelua ja stressiä. Nukkuakin pitäisi ja hikeen itsensä treenata.

Hyviä asioita kaikki. Hyviäpä hyvinkin.

Alkoi vaan hieman naurattaa, kun elinikäennustelaskuria kokeiltuani katsoin kirkkokäsikirjan tekstin tälle päivälle:

Matt. 6: 25-34:

"Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?

Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!

Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."

Siitä siis vaan heilumaan pitkin poikin Galileaa? Kyllä vain.

Ja jotta kukaan ei ajattelisi, että tekee pilkkaa vakavasta asiasta, niin totean lopuksi, että stressi, turha huoli, acedia, joka keskiajalla nimitettiin kuolemansynniksi, on elinkaarilaskurissakin huomioon otettu asia.

Myäntää sen meinaan siis kapitalistinenkin tiädemies, että murhe tappaa.

(Kuva on Dürerin Melankolia.)

Iineksen meemihaasteen Yksi yli muiden muutos Leonooran negaation kautta Mietiskelijän mahdolliseksi olioksi lyhyesti esitettynä

2007-09-15T00:11:00.000+03:00

Blogistanissa elää ja vaikuttaa Iines, jonka blogin nimi on Ikkunaiines. Iineksen kirjoitukset ovat taiten tehtyjä ja kuvavalinnat onnistuneita, suosittelen siis tätä blogia kaikille.

Nyt Iines on laittanut liikkeelle meemin.

Olen käsityskannassa, jonka mukaisesti meemi on keksitty geenistä, se on aihio, joka leviää ja moninaistuu. Taitaa olla suuri ajattelija Richard Dawkins, suoraan Britanniasta, joka kirjoitti tästä aihepiiristä seikkaperäisemmin. Siitä, miten meemi muuttuu kulttuurievoluutiossa olkoon esimerkkinä, että Iines on saanut meemin joltakin toiselta, Leonoora omassa blogissaan on muuttanut sitä negaatioksi ja vastaavasti Leonooran negaatio on vaikuttanut siihen, miten tässä meemiä käsittelen.

Iineksen meemissä tulee vastata alla oleviin kysymyksiin. Koska ne osittain ovat samanlaisia kuin profiilitiedot, joihin olen antanut jo vastauksen, kuvittelen mahdollisen olennon.

Teoreettisena lähtökohtana on olioiden taksonoiminen mahdottomiin, mahdollisiin ja välttämättömiin. Se, että seuraavassa oleva kuvitelma ei ehkä tunnu kaikin osin kuvitelmalta, johtuu siitä, että tällainen olio on mahdollinen, vaikkakaan ei toteutunut. Lisäksi olen pitänyt tavoitteena sellaisen kokonaisuuden luomista, jonka kanssa en tahtoisi olla tekemisissä, prima facie. Mutta kun tarkemmin tarkastelee, en ole asiasta aivan varma.

Yleensähän tällaisista vastauksista, silloin kun henkilö vastaa niihin rehdisti, muodostuu melko sympaattisia. Mutta ajatelkaamme, että postmodernistinen identiteettiteoria olisikin totta ja kaikki kävisi eikä subjektia olisi. Jotakin seuraavantapaista voisi ehkä syntyä. Haastan muut kuvittelemaan kokonaisuudelle elämäntarinan (joka varsinaisesti ei ole elämäntarina vaan luettelo tapahtumista, jotka eivät välttämättä ole saman subjektin, jota siis ei ole, kokemia, terveisiä vaan Lacanille!).

Tässä lempparit:

Lempikirja
Ilmestyskirja

Elokuva
Ilmestyskirja. Nyt!

Musiikki
Vivaldin Neljä vuodenaikaa

Artisti/bändi
Onni Gideon

Idoli
Shirley Temple

Biisi
Taikahuilun kolmen tytön keskiääni, ihan kaikki käy, ketä siinä on.

Näyttelijä
Sulevi Peltola, se on ihku.

Tv-sarja
Joku japanilaisista kotistereoin, oisko Samsung, pääasia että digi näkyy.

Ruoka
Hiuksia verikastikkeessa

Suklaa
Suli takataskuun

Karkki
Nicorette -purukumi

Jälkiruoka
Kuippananmarjahillo

Jäätelö
Ihmisellä on oikeus intiimiin alueeseen, jolla ei tehdä paljastuksia

Ruoka- ja janojuoma
Hiki

Mehu
Itzekerätyistä marjoista valmistetut.

Limppari
Pyynikin helmi

Drinkki
Ei ota, koska ajaa

Mieto alkoholi
Pontikka

Sanonta
Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin tai tiedän minä vieläkin paremman: Muuten olen sitä mieltä, että Karthago pitäisi tuhota..

Vaate
Frakki tai tumma puku miniatyyrikunniamerkein

Maisema
Sahara

Paikka kotona
Hellan ja nyrkin välissä

Ihminen
Susi

Ystävä
Bestis pysynyt samana kansakoulun ensimmäiseltä luokalta asti, ja se on tosi harkkaa. She makes me feel cool cool cool att köpa Zuzammenfassung, merci. Ding däng mä meen kun mä ajattelenki.

Muisto
Suudelma taustana Kuuban yö erään ihkun kaa.

Harrastus
Mölkky ja jonkin verran matkustelua ympäri Yhdysvaltoja

Taulu
Ton kysymyksen mä ostan niin ku et kertotaulu, jos pakko rajoittaa, niin erityisesti vitosen

Väri
Hei epäreiska kvestio, kun oon värisokee. Exä viitsi kysyy jotakin muuta, hei pliis, pliide!

Asento
Lepo

Auto
Toyota Corolla

Eläin
????!!!!...Sä oot...Ehkä Helkama.

Parnassokselta pudonnut

2007-09-14T08:24:00.000+03:00

Yleteemalta lähetetty uusintasarja Suomen taiteen historiasta sisältää runsaasti mieltäylentäviä mustavalkoisia dokumenttipätkiä, joissa huomattavat henkilöt kaikilta taiteenaloilta esiintyvät. Puuttumaan jää kuitenkin esimerkiksi Eino Leino, jota lienee kuvattu vain maalauksin ja valokuvin. Jälkimmäisistä tunnetuimmat ovat Otto Mannisen ottamia. Juhani Aho poikineen harrasti kotivideoita eli elokuvaa: Sibeluksesta ja perheestä Ainolassa on kiinnostavia Ahon otoksia.

Jokunen ilta sitten huomio kiinnittyi muutamiin ohivilahtaviin otoksiin, joissa Tatu Vaaskivi kirjoitti romaania ja esitteli sitä.

Siinä taitaa olla yksi unohdetuimmista.

Hän eli vain 30-vuotiaaksi, kuoli sodan keskellä. Heiveröiseen nuoreenmieheen kätkeytyi kuitenkin poikkeuksellinen luomisvoima. Hän ehti julkaista yli kymmenen paksua teosta, joista osa oli historiallisia romaaneja ja osa esseitä tai tutkielmia.

Hänen kulttuurikriittisistä teoksistaan merkittävin on Vaistojen kapina, joka esittelee psykoanalyysin ja muuta ”primitivismiä”, kuten tuolloin sanottiin. Teos ehkä jäi ajan johtavaksi vapaamielisyyden julistukseksi nousseen Lauri Viljasen Taistelevan humanismin jalkoihin.

Historiallisista romaaneista tärkein on jatkosodan alussa ilmestynyt kaksiosainen keisari Tiberiuksesta kertova Yksinvaltias, jota esimerkiksi Mika Waltari luonnehtii Kirjailijan muistelmissa siihenastisen suomalaisen historiallisen romaanin merkittävimmäksi saavutukseksi.

Vaaskiven tyyli on maalailevaa ja koristeellista. Sitä on myöhemmin vieroksuttu, mutta jos se kaikessa koristeellisuudessaan onkin kankeampaa kuin ajan johtavan tyylitaiturin, Olavi Paavolaisen tyyli, se on jollain tavoin uskottavampaa ja miksipä ei syvällisempää.

Sellainen on tiedustelijan kohtalo. Ensin käyt katsomassa ja kartoittamassa. Sitten ajaa armeija ohitsesi ja tuuli ylitsesi, tässä tapauksessa osastot Paavolainen, Viljanen ja Waltari.

Omassa hyllyssäni on Vaaskiven kuoleman jälkeen julkaistu artikkelikokoelma Kurjet etelään, jonka alussa on muutamia kirjoituksia Virosta, muun muassa tarina mielikuvituskirjailija Valdesista.

Vaaskivi kertoo, että kun hatusta tempaistusta Valdesista oli tullut bestseller, keksijä paljasti, ettei mitään Valdesia ollut olemassakaan. Tähän kansa, muun muassa Valdesin sukulaisiksi esittäytyvät henkilöt, reagoivat tyrmistystä uhkuen. Keksijä sai kuulla, että Valdes oli ollut niin hiljainen, niin hiljainen mies.

Muut kirjoitukset kertovat Italiasta.

Vaaskivi oli oppinut, autodidakti. On outoa, että hän ei hakeutunut tieteelliselle uralle, vaan kävi vain muutaman vuoden Kansankorkeakoulun toimittajalinjaa Helsingissä.

Hän oli kotoisin Oulusta. Onkohan tällä jotakin tekemistä myöhemmän pohjoisen historian kanssa? Erno Paasilinna, joka kaiken muun ohella oli myös tietokirjailija, piti ainoina oppineina itseoppineita, muut kun olivat opetettuja – väite, joka ei pidä paikkaansa, mutta on paasilinnalaisen iskevästi muotoiltu. Tiedeyhteisö kuului hänen mielestään St. Helenalle.

Kurjet etelään –teoksessa esittäytyy arktinen kaipaus. Siinä ne ovat, Sibeliuksen nuoruuden linnut! Kaipaus liitää kaukomaille ja sulaa Ostian sataman lämpöön. Teema on usein myöhemminkin toistunut suomalaisessa kirjallisuudessa ja sen keskeisimpiin ilmaisijoihin kuuluu Onni Okkosen Italian taidekaupunkeja.

Niin tai näin, tässä tällaisen setämiehen vinkki nuorelle teologian ylioppilaalle: tee Vaaskiven uskonnollisista käsityksistä gradu. Postuumina julkaistu Pyhä Kevät on romaani Kristuksesta. Luppohetkinä voit lueskella Danten Jumalaista näytelmää Vaaskiven puolison, Elina Vaaran, suomennoksesta jos Leino tuntuu liian vaikealta.

Kävin Oulun kaupunginkirjaston sivuilla, vein valokuvan ja tuon luettelon tuotannosta:

Arkaadiset jumalat [kreikkalaisen ja vähä-aasialaisen uskonnon tulkintaa] 1990 (Julkaisematon käsikirjoitus vuodelta 1934. - Käsikirjoituksen nimiölehdellä tekijän nimi: Tatu Vahlstén. - Toimittanut Saara Lilja)
V. A. Koskenniemen runous, 1935
Vapaan arvostelun puolustus, 1936
Vasara ja kipsikuva, 1937
Demeter ja madonna, 1937
Vaistojen kapina, modernin ihmisen kriisi, 1937
F. E. Sillanpää, elämä ja teokset, 1937
Suljetut vaunut, Kustaa Mauri Armfelt, 1938
Huomispäivän varjo, länsimaiden tragedia, 1938
Loistava Armfelt, elämäkertaromaani, 1938
Valitut teokset : 1 : Valkea laiva, 1938
Rooman tie, matkakuvia, 1940
Yksinvaltias 1–2, 1941–1942
Pyhä kevät, 1943
Kutsumus, kirjeitä vuosilta 1927–1942, 1945
Kurjet etelään ¬ matkakuvia, 1946

Aleksandrian kirjastot

2007-09-13T08:22:00.000+03:00

Professorina ollessa noloimmaksi hetkeksi muodostui se, kun kollega saapui huoneeseen ja kerroin, että valmistelen tässä luentoa, lähteenä: Wikipedia, Wikipedia ja – Wikipedia.

Wikipediaa moni besserwisser moittii ja vastaavasti ûberoberbesserwisser kehuu. Kontribuoin seuraavassa tätä keskustelua kertomalla aamuisen kokeeni tulokset.

Valitsin sumealla logiikalla eli arpomalla mielestäni ensimmäiseksi sinne jääneen aiheen. Arpa lankesi Egyptistä. Mitä Wikipedia kertoo Aleksandrian kirjastosta?

Vertailumateriaaliksi otin suomalaisten painettujen tietosanakirjojen aatelisen, Otavan Ison Tietosanakirjan. Sinne hakusanan on kirjoittanut professori Jaakko Suolahti. 14-rivinen esitys, jonka otsikko on Aleksandrian kirjastot, kertoo, että 3. vuosisadalta ennen Kristusta Egyptin hallitsijat kokosivat näihin kirjastoihin kreikkalaisen kirjallisuuden tuotteet. Pääkirjasto sijaitsi palatsialueen Museionin yhteydessä. Toinen sijaitsi Sarapise-jumalan temppelin yhteydessä. Museionin kirjastossa oli 700 000 kirjakääröä. Se paloi Caesarin aikana, mutta korjattiin. Sarapieionin laitos tuhoutui 391.

Wikipedian artikkeli on tulostettuna 5 aanelosta. Siihen liittyy myös kuvia Aleksandrian uudesta kirjastosta. Artikkeli toistaa Suolahden pätkän tiedot, mutta problematisoi tuhoutumisen historian. Esimerkiksi Caesarin aikaan väitetyn tuhon yhteydessä artikkeli suorittaa lähdekritiikin, jonka mukaisesti 16 mahdollisesta antiikin kirjoittajasta 10 ei tiedä mitään tapauksesta. Artikkelissa pidetään varmana, että Sarapieionin laitos tuhoutui 391 ja ehdottaa, että Aleksandrian kirjaston tuho ajoittuu 300-luvun lopulle.

Artikkelissa viitataan professori Jaakko Frösénin Tieteessä tapahtuu –lehdessä julkaistuun artikkeliin Aleksandrian kirjastot, joka avautuu vaivattomasti linkistä. Frösénin artikkeli on nautinnollinen. Hän johtaa tieteen huippuyksikköä, jonka tehtävänä on pelastaa edelleen olemassa olevan Pyhän Markuksen kirjaston käsikirjoitukset ja painotuotteet.

Pyhän Markuksen kirjasto?

Aleksandrian kirjastot?

Frösén valottaa kysymystä Aleksandrian kirjaston tuhoutumisesta esittelemällä ne puolenkymmentä kirjastoa, jotka Aleksandriassa olivat ja joista Pyhän Markuksen kirjasto oli ja on edelleen yksi. Ehkä tuhojen yhteydessä kirjoja siirrettiin myös kirjastosta toiseen, joten tuhoutuminen on ollut suhteellista.

Frösén kertoo, että Museionin kirjaston esikuvana on saattanut olla Aristoteleen yksityiskirjasto, jonka hänen oppilaansa Neleus kuljetti kotipaikkakunnalleen Skepsikseen ja mistä se myöhemmin kulkeutui sotasaaliina Roomaan. Aleksandriaan ensimmäiset kirjat hankittiin kopioimalla: kaikki kynnelle kykenevä takavarikoitiin, alkuperäinen liitettiin kirjaston kokoelmaan ja omistajalle annettiin kopio. Ajan kuluessa kääröjen kokonaismääräksi tuli joko 500 000 tai 700 000.

Caesarin vierailun yhteyteen liittyvän tuhoutumistarinan osalta Frösén esittää kysymyksen, tuhoutuiko kirjasto vai vain sen varasto.

Tämän äitikirjaston lisäksi oli siis olemassa tytärkirjasto Sarapieionissa, vai pitäisikö sanoa lähikirjasto. Onko niin, että koko palatsialueen tuhoutuessa vuonna 273 kirjaston kirjat siirrettiin Sarapieioniin?

Kolmas kirjasto on tämä Pyhä Markus. Se oli Aleksandrian kreikkalaisortodoksisen patriarkaatin kirjasto. Neljäs kirjasto oli koptikristittyjen kirjasto.

Myös Frösén pitää Sarapieionin laitoksen tuhoutumista vuonna 391 ilmeisenä. Mutta merkitsikö sen tuhoutuminen tytärkirjaston tuhoutumista vai vanhemman pääkirjaston sinne siirretyn kokoelman tuhoutumista yhdessä sen omien kokoelmien kanssa?

Mutta Pyhän Markuksen kirjasto, Aleksandrian kirjasto, ei siis ole tuhoutunut, vaikka se onkin vaeltanut monet vaikeat retket historiansa aikana. Se on se kirjasto, joka sijaitsi yhteydessä Aleksandrian katekeettakouluun, tähän Filonin työn seurauksena syntyneeseen uusplatonistiseen opinahjoon, jonka Ammonius Saccaksen opettamat kristityt, Origenes ja Kleemens omivat ja muunsivat teologiseksi korkeakouluksi. Frösén kertoo, että vuonna 1955 tehdyn luettelon mukaan kirjastossa on 23 746 nimikettä.

Mitä siis kokeemme Wikipediasta osoitti? Induktiiviset päätelmät eivät ole päteviä. Kokeemme on yksittäistapaus. Mutta pitää paikkansa, että Wikipedian välityksellä on tavoitettavissa ainakin Aleksandrian kirjastojen osalta kriittiseen ja mitä ajankohtaisimpaan tutkimukseen perustuvaa asiatietoa.

Jotta voisimme arvioida Wikipedian tiedollista luonnetta, on saatava lisäinformaatiota. Onnistunut yksittäistapaus osoittaa, että tutkimusta kannattaa jatkaa, mikä toisin sanoen merkitsee, että Wikipediaa kannattaa lukea.

Niinpä katsoin myös hakusanan kirjasto, jonka mukaan maailman suurin nykyinen kirjakokoelma on Moskovassa, 42 miljoonaa nidettä. Washingtonin Library of Congressissa on 29 miljoonaa nidettä. Sen sähköistä katalogia olenkin joskus käyttänyt, on näppärä: http://catalog.loc.gov Lohduksi jos vievät yöllä Siperiaan: Novosibirskin kirjastossa on 13 miljoonaa nidettä.

Totuus ilman käsitystä

2007-09-12T08:44:00.000+03:00

Ensihätään ei pulpahda mieleen puhua juutalaisesta filosofiasta samassa merkityksessä kuin länsimaisen filosofian historia puhuu filosofiasta.

Filon Aleksandrialainen on poikkeus, tämä platonisti, jonka intellektuaalisen perinnön loistossa i kristinuskoon kääntyvät herraspojat oppivat käyttämään omia aivojaan. Islamilaisilta ajattelijoilta ja Aristoteleelta saivat keskiajalla vaikutteita Salomon Ibn Gabirol sekä Mooses Maimonides. Molemmat vaikuttivat kristilliseen skolastiikkaan ja olivat näin suuressa huudossa eli katu-uskottavia keskiajalla.

Sittemmin on ollut monenmoista. Spinoza tai myöhemmin Husserl olivat juutalaisia, mutta heidän filosofiaansa ei tulisi mieleen luonnehtia erityisesti juutalaiseksi filosofiaksi. Sama pätee Coheniin, Horkheimiin tai vaikkapa Marxiin. Selvästi juutalainen filosofi on Martin Buber, ehkä Levinaskin. Mutta kun Putnam ja Nussbaum joskus totesivat jostakin, että juutalaisina filosofeina heitä loukkaa sejase, moni mietti, että enpä ole tullut tuosta vinkkelistä asiaa teidän osaltanne ajatelleeksi.

Mooses Maimonides on perskohtaisestikin kiinnostava tapaus, sillä huoneessani asuu samanniminen kissa. Se tosin uskoo vaikuttaneensa ennen jumalana Epyktissä.

Maimonides kirjoitti teoksen Erehtyväisten opas, jonka skolastikot tunsivat nimellä Doctor Perplexorum sekä tietysti paljon muuta, ja risat.

Maimonideen ajattelun on katsottu edeltäneen Tuomas Akvinolaista sikäli, että teologialle muodostetaan järkevä pohja Aristoteleen filosofiassa. Maimonides esimerkiksi esitti samanlaisia jumalatodistuksia kuin Tuomas.

Katolinen filosofianhistoriallinen tutkimus (Copleston) esittää, että Maimonides oli kallellaan negatiiviseen teologiaan Tuomasta voimakkaammin. En ole aivan vakuuttunut tästä erosta: Tuomas oli apofaattisempi ajattelija kuin millaisena hänet yleisesityksissä esitellään. Pitäisi näemmä tutustua esimerkiksi tuollaiseen vanhaan tutkimukseen kuin Guttmann, Verhältniss des Thomas v. Aquin zum Judentum (Breslau, 1891) ja katsoa, että löytyisikö tästä aihe annettavaksi jollekin nuorelle eläimelle, joka jaksaa vielä paiskoa töitä älyn laboratorioissa.

Toisaalta Maimonides ennakoi Ockhamia. Jotkut asiat ovat vain ilmoitustotuuksia, vaikka Aristoteles olisikin osoittanut ne järjettömiksi. Näin on laita maailman luomisen eli ajallisuuden osalta ja niin muodoin myös ihmeiden osalta.

Päälinja on kuitenkin selvä: jos Aristoteles ja kirjoitukset törmäävät, on Arska oikeassa ja kirjoitukset oikeassa vain sikäli, että ne on tulkittava allegorisesti. Näin siis veto lyödään prima facie Aristoteleen puolesta.

Mutta onko allegorisen tulkinnan takana jokin totuus, jota emme tiedä? On. Tämäkin haiskahtaa vähän nominalistiselta näkemykseltä. Sen mukaan kun kyllä taidamme Kaanaan kieltä, eli voimme käyttää pyhää syntaksia (sanasto + kielioppi), mutta emme ymmärrä, mitä tämä kieli merkitsee eli toisin sanoen emme taida semantiikkaa.

Vitsi muodostuu siitä, että henkilö voi olla täysin oikeassa vaikka hänellä ei olisi hölkäsenpöläyksen vertaa totuudesta käsitystä. Hän toistaa totuuden ja ei muuta kuin totuuden kuin Arvi Lind voimansa päivinä.

Niin Jeesuskin opetti. Hän oli juutalainen, mutta ei taatusti filosofi.

Kulkuri

2007-09-11T09:17:00.000+03:00

Lukuohje: luetaan Peter von Baghin äänellä, erittäinkin viimeiset kappaleet.

Huhtikuu on kuukausista julmin, ainakin vuonna 1889, jolloin kyseisen kuukauden 16. päivä syntyi Charles Chaplin, 20. päivä Adolf Schicklgruber, johon myöhemmin saimme tehdä tuttavuutta Hitler-nimisenä sekä 26. päivä Ludwig Wittgenstein. Hitler ja Wittgenstein kävivät jonkin aikaa samaa koulua, mutta eivät ilmeisesti olleet tuolloin tekemisissä. Chaplin eli lapsuutensa Lontoossa, mutta siirtyi varhain Yhdysvaltoihin seurueessa, johon kuului myös Stan Laurel, syntynyt heinäkuussa 1890.

Nauru pidentää ikää sikäli, että Chaplinin kuolemasta tulee kuluneeksi joulukuussa vasta 30 vuotta. Hänen nuorin poikansa on syntynyt 1960-luvulla eli kuuluu kanssani samaan loistavaan sukupolveen, joka tosin ei oikein vielä ole näyttänyt kynsiään ja kykyjään.

Chaplinin ensimmäinen kokopitkä olikin parahultaisesti nimeltään Chaplinin poika. Kuva tuossa, viety Wikipediasta, on tästä elokuvasta.

Chaplinin lyhytpätkiä näytettiin 70-luvulla televisiossa. DVD on tässäkin mullistanut paljon. Chaplin collection on huokea ratkaisu omassa muutaman neliön teatterissaan elokuvataidetta harrastavalle modernille kuluttajalle. Kaiken kaikkiaan Chaplin teki noin 80 pätkää, joista kokopitkiä noin 10.

Nykyaika ja Diktaattori ovat kolahtaneet minuun syvimmin. Nykyaika on eri työolosuhteissa puhutteleva ja profeetallinen eikä sen osalta voi välttää samaa tunnelmaa kuin Fellinin osalta ensikertaa Italiaan matkatessaan: nämähän ovat dokumentteja.

Chaplinin säveltämästä musiikista muistan kappaleen Smile, jonka taidan viheltää virheettömästi. Akateemikko von Wright olisi ehkä pitänyt tätä jonakin, kirjoittaahan hän Wittgensteinista, että tämä ”vihelsi virheettömästi”.

Prahasta saa nukketeatterivälineistöä. Otin kerran Chaplinin mukaan. Nyt siltä ovat jalat katkenneet ja siimat sekaisin. Kafkassa, josta tsekit eivät ole erityisemmin otettuja, hänhän kirjoitti saksaksi, on jotakin samaa kuin Chaplinissa vaikka Kafka onkin ehkä kubistisempi kuin Chaplin ja varmasti epätoivoisempi. Ajattelen tässä esimerkiksi novellia Blomfelt- vanheneva poikamies.

Diktaattorin loppukohtaus, palopuhe rakkaudesta ja rauhasta ei ehkä ole kaikkein juohevin kohtaus elokuvan historiassa. Mutta parturikohtaus on sitä, epäilemättä. Siitä on jo varhaisempi viritys ensimmäisten lyhytpätkien joukossa.

Muista kohtauksista nousevat mieleen heti sämpyläjalkatanssi ja siansaksaitalialla esitetty laulu tanssin kera.

Ruoalla ei saa leikkiä (siinä leikit vaikka kehitysmaissa nähdään nälkää! siinä leikit, vaikka ruokasi eteen on aherrettu! Etc. etc.), mutta voisikohan ensimmäisen kuitenkin ottaa päiväkerhojen ohjelmaan. Jos ei käy, niin kokeiltakoon edes kahta sokeria ylähuulen välissä.

Muistutan tässä välissä lukuohjeesta, oikaisihen asentoa ja jatkan:

1900-luvun kaapinpäällyksessä on ilkeitä kasvoja, kipsipäitä, jotka ovat yksi sun toinen toisensa jälkeen pudonneet ja hakattu palasiksi: Lenin, Stalin, Hitler… Mutta tämän vuosisadan lävitse saattoi hoippua myös nuhjaantuneena herrasmiehenä, hyvin tavoin ja kauneuteen kurkottaen. Kun oikean käden taittaa levyksi reittä kohti ja potkaisee hieman vinosti eteenpäin, on ottanut ritarillisen asennon, joka on yksi urhoollisimmista niin sanotussa kulttuuriperinnössä.

Kunhan keppi ja hattu eivät unhoitu.

Jostain syystä se, kun ihminen kompastuu, on koomista. Tai se, kun iso ihminen ottaa pientä niskasta ja tämä pieni hakkaa isoa mahaan.

Voimme ajatella, että tämä on naiivia ja elokuvahistorian ensivaiheen takeltelevaa yritystä. Mutta kenties se näyttää myös sen, ettei viattomuuden maille ole sittenkään kuin vajaat sata vuotta.

Ja nyt menen katsomaan, milloin Laina-täti oli syntynyt, 1880-luvun lopussa vai 1890-luvun alussa. Hän oli luullakseni vanhin ihminen, jonka olen tavannut, ja olisi tietysti kiinnostavaa, mikäli olisin ollut häntä käteltyäni fyysisessä kosketuksessa aikaan, jolloin Chaplin oli vauva.

Ajatuksia orientisti

2007-09-10T07:34:00.000+03:00

Teoksensa Sielusta 3. kirjan 5. luvussa, joka on vain parikymmentä riviä pitkä, Aristoteles kirjoittaa kuolemattomasta ja ikuisesta järjestä, joka on erillään kaikesta muusta ja joka mahdollistaa ikään kuin valon tavoin häviävän järjellisen toiminnan.

Kohta on yksi filosofian historian tunnetuimpia, ja sen pohjalta on keskusteltu esimerkiksi siitä, onko Aristoteleen ikuinen järki sama kuin Jumala. Tälle tulkinnalle ei teksti sinänsä anna aihetta.

Tunnetuimpia tulkintoja aiheesta ovat Alfarabin, Avicennan eli Ibn Sinan ja Averroeksen eli Ibn Rusdin. Alfarabi opetti, että ihmisen intellekti valaistuu maailmanjärjen toimesta. Avicenna taas kirjoittaa kymmenestä intellektistä, jotka laskeutuvat jumalallisesta ykseydestä kohti alati moninaistuvaa moninaisuutta muodostaen syvän kuilun transsendenttisen ja luodun välille. Kymmenes intellekti on ihmisen ajattelun mahdollistaja. Se on todellisuuden rakenteeseen sisältyvä aktiivinen intellekti, joka mahdollistaa ihmisen mielessä olevan passiivisen intellektin toiminnan.

Tämä ei ole teoria Jumalasta, vaan siitä, miten rationaalinen oivallus syntyy. Jotta voisin käsittää jotakin, käsityskykyni on avauduttava käsitettävälle struktuurille, joka on todellisuuteen itseensä kätkeytynyt. Jumala kyllä valaisee mielen, mutta ei suoraan, vaan vasta alhaalla moninaisuudessa, kymmenennen intellektin avulla.

Avicennan ja Averroeksen filosofiat yhdistivät aristoteelista ja uusplatonistista ajattelua islamin uskoon. Pimeinä vuosisatoina eli noin vuosina 600-900 maailman sivistykselliset keskukset olivat islamin muodostama alue sekä kaukainen Kiina. Islamin muodostama Espanjaan ulottuva kulttuuri, jonka kenties merkittävin keskus oli Bagdad ja siellä sijaitsevat sivistyslaitokset oli perinyt hellenistisen perinteen parhaat saavutukset ja ohittanut niiden avulla kansainvaellusten jalkoihin joutuneen Euroopan sivistystason.

Tämä on tärkeä asia käsiteltäessä eurooppalaisen kulttuurin ja islamilaisen kulttuurin suhdetta. Olemme tekemisissä sellaisen kulttuurin kanssa, joka oli tuhatkunta vuotta sitten omaamme edistyksellisempi ja joka antoi keskiaikaiselle eurooppalaiselle kulttuurille sen nousun keskeisimmät välineet.

Joskus kuulee väitettävän, että islam elää kultuurihistoriallisesti uskonpuhdistusta edeltävää aikakautta. Mielestäni näkemys liioittelee uskonpuhdistuksen merkitystä ja lisäksi tulkitsee sitä erityisesti sen pyhään kirjaan kohdistuvan asenteen osalta virheellisellä tavalla.

Ei ole niin, että ennen uskonpuhdistusta pyhiin kirjoituksiin suhtauduttiin epäkriittisesti. Kun lukee Gregorios Nyssalaisen tai Augustinuksen raamatunselityksiä, nämä on innovatiivisia ja kriittisiä esityksiä, joille esimerkiksi uskonpuhdistuksen yhteydessä syntynyt sanainspiraationäkemys on vieras. Minusta tuntuu, että se, mitä sanotaan fundamentalismiksi, ei ole oikein missään uskonnossa konservatiivinen näkemys, mikäli konservatiivisuudella tarkoitetaan uskonnon varhaisten käsitysten ja asenteiden säilyttämistä, vaan se on moderni katsantotapa.

Esimerkiksi se, miten Avicenna keskustelu Koraanista, on kiinnostavaa. Hänen mukaansa filosofi löytää Koraanista kirjaimen takaisen syvemmän merkityksen. Hänen näkemyksensä synnytti oikeauskoisen vastareaktion, jonka keskeisin esittäjä oli Al –Ghazali. Hänen katsomuksensa on skeptinen. Yhtenä aikansa johtavista aristoteelikoista hän luopuu filosofisen tiedon antamasta varmuudesta ja omaksuu suufilaisten näkemyksen. Suufilaisten mukaan Jumala on jatkuvasti kätkeytyvä ja oikeaa uskoa ikävä ja kaipaus, näkemys, joka kristillisessä mystisen teologian traditiossa on lähinnä kappadokialaisten isien omaksuma.

Jos nyt joku miettii, että mistä nämä merkinnät, kerron selityksi saaneeni syysflunssan. Lauantain ja sunnuntain aikana makailin sohvalla ja paransin, Avicennahan oli lääkäri, lueskelemalla islamilaista filosofiaa ja uskoa esitteleviä yleisesityksiä. Kätevä yleisesitys itse uskonnosta on Jan Hjärpe, Islam. Oppi ja elämäntapa, Gaudeamus 1992. Marjatta Kyyhkysen toimittamassa Ajankohtainen Islam. Uskonto, yhteisö, elämäntapa, poliittinen voima, Kirjapaja 1992 on muutama kohtuullisen kiinnostava journalistinen esitys.

Ehkäpä kertaan tähän vielä kaiken taakse kätkeytyvän Jumalan 99 kauneinta nimeä, jotta lukija pääsee tekemään vertailuja kristilliseen jumalakäsitykseen:

Armahtaja, Armelias, Kuningas, Pyhä, Rauha, Uskollinen, Suojelija, Mahtava, Kaikkivoimainen, Ylpeä, Tekijä, Luoja, Muodostaja, Anteeksiantaja, Hallitsija, Antaja, Huolehtija, Avaaja, Tietävä, Rajoittaja, Laajentaja, Nöyryyttäjä, Kohottaja, Kunnian antaja, Alentaja, Kuuleva, Näkevä, Tuomari, Oikeudenmukainen, Hyväntahtoinen, Ymmärtävä, Lempeä, Käsittämätön, Aina anteeksiantava, Arvostava, Korkea, Suuri, Valvova, Ravitsija, Kunnioitettu, Majesteetti, Antelias, Tarkkailija, Rukouksiin vastaaja, Kaiken käsittävä, Viisas, Rakastava, Taitava, Uudelleen eloon herättäjä, Todistaja, Totuus, Luotettu, Vahva, Horjumaton, Hyvätekijä, Ylistetty, Tilintekijä, Uuden luoja, Palauttaja, Elämän antaja, Kuoleman tuoja, Elävä, Ikuinen, Löytävä, Arvostettu, Yksi, Pysyvä, Kykenevä, Valtias, Lähentäjä, Etäännyttäjä, Ensimmäinen, Viimeinen, Ilmestyvä, Kätkeytyvä, Hallitseva, Ylhäinen, Hyvä, Armollinen, Kostaja, Virheiden poispyyhkijä, Myötätuntoinen, Kuninkaiden kuningas, Hän jonka on korkeus ja kunnia, Oikein toimiva, Kokoaja, Rikas, Rikkaaksi tekevä, Kieltäjä, Vahingoittaja, Suosija, Valo, Opastaja, Alkaja, Jäävä, Perijä, Oikeamielinen, Kärsivällinen, Jumala –korkea on hänen kuninkuutensa.

2007-09-09T00:03:00.000+03:00

Jes. 38: 16-20:
Juudan kuningas Hiskia rukoili, kun oli toipunut sairaudestaan:
»Herra, minun sydämeni elää sinulle,
anna rauha hengelleni,
vahvista minua, tee minut terveeksi!
Silloin kaikki se, mikä oli katkeraa,
kääntyy parhaakseni.
Sinä pelastat minut
kuoleman kuilusta.
Selkäsi taakse sinä heität
kaikki minun syntini.
Ei tuonela sinua kiitä
eikä kuolema sinua ylistä!
Ne, jotka syvyyteen joutuvat,
eivät voi turvautua uskollisuuteesi.
Elävät, elävät sinua ylistävät,
niin kuin minä tänään ylistän!
Isä kertoo lapsilleen
sinun uskollisuudestasi.
Herra on minut pelastanut,
hänen ylistystään soi meidän soittomme
hänen pyhäkössään
kaikkina elämämme päivinä.»

Sen pituinen se

2007-09-08T10:30:00.000+03:00

Opera Cava, joka järjesti Nilsiän Louhosareenalla neljänä kesänä oopperoita ja konsertteja, ilmoitti eilen, että se lopettaa toimintansa tällä areenalla. Se ei saanut kaipaamaansa 300 000 euron tukea ja pyyhkii siksi Nilsiän pölyt niskastaan.

Voimanainen tässä hankkeessa on ollut Satu Vihavainen. Kaikki kunnia hänelle. Ehkä vain on tuulimyllyä, että Itä-Suomen alueelle saataisiin ohjattua riittävästi oopperayleisöä toiseenkin tapahtumaan Savonlinnan lisäksi. Ei kai Savonlinnallakaan kovin hyvin mene. Tai en tiedä.

Mutta kiitos muutamasta arvokkaasta tunnelmasta. Kulku alas Louhokselta syyskesän hämärtyvässä illassa säveltaiteeseen liittyvän elämyksen jälkeen on tehnyt hyvää sielulle, mikäli minulla sellaista on.

Pavarotti kuoli. En kuullut livenä milloinkaan, joten en osaa arvioida. En ole sankaritenoreista innostuvaa sorttia. Levyiltä kuunnellen suosikkini on Carreras.

Pavarotista on sellainen juttu, että hänellä oli neljä isoa matkalaukkua. Kun ne tullissa avattiin, kävi ilmi, että ne ovat täynnä pastaa.

Tuo juttu voisi olla kalajuttu italialaiseen tapaan, mutta jos sillä on todellisuuspohja, liittyi Pavarottin persoonaan Välimeren ihmisten terapeuttista huolettomuutta, jota tarvitsen piikillisen eli viikon vuodessa auratakseni latua täällä kylmässä ja synkässä Pohjolassa, jonne Luoja meidät parat heitti.

Pavarottin kuolema muistutti siitä, että Talvela olisi vasta 72 vuotias. Katselin tuossa hyllyyn. Siellä on Heikinheimon Jättiläisen muotokuva, Annukka Talvelan elämänkertamuistelma Aina on polku eessä sekä hänen toimittamansa Martti Talvela, Maailma on kovin suuri. Jälkimmäisessä on Martti Talvelan pienoisesseitä sävelteoksista ja niiden esittäjistä. Sekä lampaista ja luonnonmukaisesta viljelystä.

Talvelan äänestä käytettiin mieleenjäänyttä luonnehdintaa: malminkaikuinen.

Kokoelmasta Maailma on kovin suuri (Ajatus 2000) osui silmäillessä tuollainen kohta: "Aikana, jolloin suuria humaaneja persoonallisuuksia ei ole, mutta jolloin tiedämme, että niitä on ollut. Tämä on militanttia aikaa, myöskin rauhassa elävissä maissa: väkivallan ja sen saarnaamisen aika, jossa omaa väkivaltaisuutta puolustellaan sillä, että yhteiskuntaa on muutettava...Ihmiskunnan voivat muuttaa vain sen yksityiset jäsenet: me. Me omassa työssämme, sillä massa taso on se, mikä on sen primitiivisemmän yksilön taso. Taiteen tekijöiden tulee nousta massasta suurempaan inhimilliseen sanomaan. Taiteen tekijä ei saa samaistua massan kanssa, sillä sen huuto on väkivaltaa ja korruptiota."

Sillan alla II

2007-09-07T08:19:00.000+03:00

...vai puhuisinko metafyysisestä epätoivosta, apeista vesistä, kysyy runoilija.

On syksy. Selvästi.

Blogistanissa vallitsee hiljaisuus.

Tuo kuva on otettu pari viikkoa sitten Ohtaansalmelta, Täyssinän rauhan rajalta, josta olen maininnut pariinkin otteeseen, sattuneesta syystä.

Sillat minua kiinnostavat, jostakin syystä, Hämeensilta, Kaarlensilta Prahassa, Akkalansalmen silta, ne sillat, joiden nimeä en muista, Manhattanin edessä.

Sielläkin on ollut silta jo pidempään, missä ennen kulki vain Helsinborgin ja Helsingörin välinen lautta. Se oli tärkeä kohta, sillä interrailkansa kävi sitä kautta.

Turvallisen maailman raja oli vielä 1980-luvulla Ruotsin ja Tanskan raja. Kööpenhamina näytti suomalaispojan silmille monta ihmeellistä asiaa: jo rautatieasemalla tuoksui outo haju, kannabis, Christianiassa oli sitten sen valtakunta; istuin Christianian purolla, söin patonkia ja piilottelin aina kun tuhman näköisiä setiä kulki ohi. Olin saanut koululaisena ankaran huumevalistuksen, minkä seurauksena tämä ilmiö ei kuulunut suomalaiseen 70-luvun lopun ja 80-luvun alun nuorisokulttuuriin. Prostituutio oli avointa, Tuborgia virtasi veden tavoin.

Joskus 80-luvun lopulla turvallisen maailman raja siirtyi. Ruotsin puolella junassa tehtiin tiukanoloisia rajatarkastuksia. Iltapäivälehdet Suomessa alkoivat näyttää siltä, miltä Kööpenhaminan seksinurkkaukset aikanaan.

Siitä eteenpäin en oikein tiedä. Viimeinen interrailmatka, jonka tein, taisi olla -91, Antwerpenin kautta Dubliniin, O'Connell Streetille ja sieltä vielä Galwayhin. Olin jo tehnyt gradun Wittgensteinista ja piti käydä katsomassa seutukuntaa, missä kokoelman Varmuudesta eli suomeksi Visseydestä merkinnät olivat syntyneet.

Siihen päättyi ensimmäinen nuoruus. Nyt on mennyt jo toinenkin. Olen lähdössä muutaman viikon päästä Lontooseen, joka on perustettu vuonna 43 jKr. ja jossa kuulemma onkin kaksi kaupunkia, ja Oxfordiin ja Cambridgeen, joiden suhde on sama kuin Irene Partasen ja Anna Partasen lihapiirakoilla. Niistä Irenen ovat ilman muuta parempia.

Virstanpylväitä

2007-09-06T08:26:00.000+03:00

Kauko Pirisen Suomen kirkon historia 1. Keskiaika ja uskonpuhdistuksen aika (WSOY 1991) saattaa olla tämän neliosaisen sarjan paras osa. En moiti muitakaan.

Sarjan oli määrä korvata Ilmari Salomiehen vanha yleisesitys, mutta oliko kirjoittajilla vapaus kirjoittaa riittävän seikkaperäisesti aloista, joiden eittämättömiä asiantuntijoita he ovat (Pirisen lisäksi Pentti Laasonen ja Eino Murtorinne) vai pistikö kustantaja hankkeelle tyypillisiä suitsia, joita perustellaan sillä, että meillä on lukutaidoton ja hömppä kansa, jolle pitää kirjoittaa ottaen huomioon, että kyseessä ovat tavalliset ihmiset. Mikä suomeksi tarkoittaa, että ei mene kaupan, jos koetat sanoa jotakin hieman vaikeampaa.

Huomautus ei liity niinkään tähän sarjaan kuin yleisempään ilmiöön. Erilaisiin tilaisuuksiin ja kustanteisiin koetetaan yleensä saada tekijöiksi niin sanottuja asiantuntijoita. Mutta olenpa kuin olenkin ollut todistamassa tilanteita, joissa asiantuntija puhutellaan kutsun jälkeen ja annetaan ymmärtää, että parempi sitten oksentaa molemmista korvista ulos korkeammat tavoitteet, tiimimme hoitaa loput.

Pirisen yleisesityksessä kiinnittää huomiota se, että keskiajasta on isolla fontilla painettu tekstiä reilusti alle 300 sivua. Se on sanon suoraan sen vähän. Olimme sentään katolinen ja keskiaikainen maa 500 vuotta eli yhtä kauan kuin olemme olleet osallisia luterilaisesta armosta. Tälle jälkimmäiselle on mustetta sitten vuodatettukin.

Alussa on 15 sivua johdannoksi aikain pauhusta yleisesti, kristinuskon tulosta Pohjolaan ja suomalaisesta muinaisuskosta ennen kuin päästään kiinni Eerikin ja Henrikin legendoihin sekä Tuomas-piispaan.

Liturginen Henrikin legenda, joka laadittiin 1200-luvun lopulla, on varhaisin suomalainen kirjallinen tuote. Siinä kerrotaan, että kun Henrik ojensi ”erästä murhamiestä” kirkkokurilla, tämä tappoi hänet – julmasti. Henrikin legendaa ei tule sekoittaa kenties tunnetumpaan kalevalamittaiseen piispa Henrikin surmavirteen, jonka varhaisimmat muistiinpanot ovat 1600-luvulta.

1200-luvulla vaikuttanut Tuomas on ensimmäinen piispa, josta on tietoa alustavaan henkilökuvaan asti. Hänen myöhemmistä vaiheistaan kerrotaan, että hän vetäytyi Visbyn luostariin, mutta Pirinen tuo esille myös sen mahdollisuuden, että hänen korkeutensa lähti käpälämäkeen. Pirinen viittaa paavi Innocentius IV:n Tuomaalle 1245 antamaan erokirjaan, jossa Tuomaan mainitaan kiduttaneen kuoliaaksi jonkun ja väärentäneen paavin kirjeen.

Tämä on sitä paljon puhuttua feedbackefektiä, varmaankin, interaktiivista eklesiologista historiaa: ensin Lalli pisti piispalta niskat nurin ja kommenttina tähän piispa joltakin toiselta. Oli näin saatu keskustelu herätetyksi, ja kas nahkurin orsilla tavataan.

Suomalaisesta muinaisuskosta kirjoittaessaan Pirinen viittaa Agricolan Rukouskirjan selontekoon, joka voisi olla myös Otso Kirjosiiven kirjoittama:

”Palveltiin myös paljon muuta,
kivet, kannot, tähdet ja puuta.”

Erityisesti seuraava Pirisen luonnehdinta kiinnittää huomiota: ”Muinaisuskolla ei ollut tukenaan kiinteää oppia, vakinaista papistoa eikä sen tapaista järjestettyä organisaatiota kuin kristillinen kirkko. Sen voimana oli syvään juurtunut kansantapa, joka oli ensisijaisesti suvun ja perheen ylläpitämää. Se saattoi kyllä omaksua uusia aineksia, mm. skandinaavisia ja sitten kristillisiä.”

Tuosta syntyy lukijassa tuhannen vuoden loikka tänne, missä juttu kuulostaa tutulta: metsäsuomalaisten usko oli sitä, mitä jotkut nykyisin sanovat urbaaniksi uskoksi sillä erolla, että kodin ja suvun merkitys uskontokasvatuksessa on huomattavasti heikentynyt.

Meillä on tällainen pohja. Instituutio, virkamiehistö ja toimihenkilöstö uskonnon alalla eivät oikein iske syvään juurtuneeseen kokemukseen ja käytänteeseen. Halutaan yksityistä ja henkilökohtaista, mikä on erityisesti myöhemmän pietismin anti kulttuurillemme. Käsitykset ovat hiukan eklektisiä eli monesta perinteestä ammentavia. Toisen maailmansodan jälkeen kodin ja suvun merkitys on vähentynyt ja paradoksaalisesti laitoksen voimaa on korostettu. Kun laitoksen voiman korostaminen törmää vähäiseen perinnäiseen uskoon instituutioihin, syntyy jännitettä, jossa kumpikin taho, niin laitos kuin yksityinenkin alue menettävät voimaansa. Ja niin käy, että tähän tultiin, missä ollaan.

Referoida pamautanpa vielä tähän loppuun, miten nykytutkimus (Pirinen) tulkitsee kristinuskon tulon Suomeen.

Ensimmäisiä merkkejä on 500-luvulla. Eräillä hiisi- eli hautuumailla siirryttiin polttohautauksesta ruumiin hautaamiseen, mikä on kristillistä vaikutetta. Tämä vaihe ei vielä merkitse kristillisen kulttuurin maahan juurtumista.

Viikinki- ja ristiretkiajalta on hautoja, joissa on esimerkiksi Amen ja in nomine Domini –kaiverruksisia miekkoja.

Syvälliset vaikutukset ilmestyvät 1000-luvun taitteessa. Vainajat aletaan haudata länsi-itä-suuntaisesti, tavaroiden laittaminen hautoihin loppuu, vainajilla on kaulassaan ristiriipuksia. Maantieteellisesti kehitys tapahtuu Kalannista ja osittain Satakunnasta käsin hitaaseen Hämeeseen.

Kielelliset ensivaikutteet ovat idästäpäin. Sanat pappi, risti ja raamattu ovat tulleet kieleemme muinaisvenäjän välityksellä. Sanasto lienee tullut Novgorodin kaupallisen vaikutuksen myötä, kenties Aurajoen suulla sijainneen kauppasiirtolan välityksellä. Turku on tarkoittanut kauppapaikkaa ja vääntynyt ruotsissa sanaksi torg.

Viulu viululta pois

2007-09-05T08:23:00.000+03:00

Tilanteen pakosta ryhdyin sellonsoiton opettajaksi ja tarkistin f-avaimen määrittävän äffän neljännelle viivalle tälle syväsointuiselle instrumentille, jossa kenttälakin liikkuvat osat lippa, läppä, koppa ja kokardi ovat C, G, d ja a. D:n ja a:n soittaessa pitkiä taa taa taa taa ja sitten titi ja laske neljään taaaaaaa, lauloin ”pienen pieni veturi” ja loihdimme näin yhteisen sävelteoksen oppilaan kanssa.

Ei ehkä kuulosta uskottavalta, mutta se oli erittäin hauskaa. Tokko kauan maltan pysyä vierailevana sellonsoiton opettajana. Harkitsen yksityisen konservatorion perustamista.

Tämä oli vitsi.

Ensimmäisiä korkean musiikin kappaleita, joita kuulin, oli Sibeliuksen Tapiola. Siinä karhu kämmentään lyö. Sitten tuli Mendelsohnin viulukonsertto, levy, jossa musisoi Menuhin. Ja se oli menoa. Viulu oli ihmeellinen, konsertto korviini taivas.

Myöhemmin kuuntelin levyltä huikeita esiintyjiä, Oistrahit tietysti, mutta hurjin oli Jascha Heifetz ja hänen tulkintansa Sibeliuksen konsertosta. Aivan eläimellistä menoa, suosittelen. Joitakin vuosia sitten hankin cd:n, jossa on Heifetzin tulkinnat Brahmsin ja Bruchin konsertoista. Niiden valossa Sibeliuksen konsertto on Heifetzin omien tulkintojenkin joukossa taikurimainen. Toisin sanoen siis hieman petyin, vaikka toki Brahmsin konsertto sinänsä on sävelkieleltään antava.

Edellä onkin suosikkini mainitut, lisään vain Beethovenin. Makuni siis tämän musiikin alalla rajoittuu klassisiin romanttisiin viulukonserttoihin.

Koetin soittaa monta vuotta, mutta ei tullut pojasta viulistia, edes sen vertaa, että viitsisin sopivassa seurassa elvistellä, että täältä pesee, jos tahdotte tunnelmaa. Oma vika varmasti suureksi osaksi. Yksi syy oli se, että käteni ei rakenteellisesti sovi viulunkaulalle, se kipeytyy, alkaa suonta vetää, ja sormetkin on tumpulat. Ehkä tässä voi lohduttautua sillä, että olen eri poika ja älyn nopea kirjoittamaan koneella eli siis läskiksi meni.

Olisin ollut aivan mahtava maratoonari. Pahaksi onneksi jaksoin kuitenkin juosta vain 100 metriä.

No juu, ehkä varhaisella iällä Paganiniksi yrittämisestä on ollut se hyvä elämänkokemuksellinen puoli, että on otettu luulot pois ja kunnolla. Luuloja on myöhemminkin korjailtu, mutta siihen on ikään kuin tottunut.

Sen verran on jäänyt muistiin, että saan kaikista jousisoittimista yksinkertaisia melodioita irti vähintäänkin tyydyttävästi. Jousisoittimet ovat kvinttiviritteisiä, vaikka sävelkorkeuksissa on hieman eroa, soittimet ovat eri kokoisia ja niitä pidetään hieman eri asennoissa.

Yksinkertaisten melodioiden myötä huomaan, että jos olisin kohdannut saman nautinnon pienen pienessä veturissa silloin lapsena kuin nyt, olisin ehkä edennyt pidemmälle kuin siten, että tavoitin nautinnon vain Mendelsohnin viulukonsertosta.

Pitäisikö asiat aloittaa siitä, että nauttii äänestä ja yhdessäolosta vai osoittamalla vuoren huippu heti?

Olen ollut sillä kannalla, että kokonaisuus esiin, huippu näkyviin ensin. Yliopiston alkeiskursseillakin tylsistyin siitä, että ei opetettu kokonaisuuksia vaan yksityiskohtia. Oli kuin maalia olisi ruopattu mutta tietämättä mistä taulusta.

Sellonsoiton ”sijaisopettajuus” herätti kysymään, onko vakaumukseni sittenkään perusteltu. Oppia voi vähäisestäkin.

Tosin voi olla, ettei lapsilla ole aikuisten nauttiessa yhtä nautinnollista kuin aikuisilla vaan heidän mieleensä voi nousta epäilys melkoisesta tunneköyhyydestä. Heidän ovat vielä huiput.

Privaattirunoilija

2007-09-04T08:39:00.000+03:00

Englantia taitavat väittävät, että 1900-luvun suurin runoilija oli Eliot. Toiset väittävät, että tätä oli Auden Esimerkiksi Brodsky, joka lennätettiin Neuvostoliitosta lähtönsä jälkeen Audenin Kirchenstettin pömpelille lähellä Wieniä, väittää nähneensä Audenin istumassa englannin sanakirjan päällä ja että Auden oli ainoa ihminen maailmassa, jolla oli siihen oikeus. Audenin elämä oli reikäpäinen ja taidan tilata vuosia sitten lukemani Humprey Carpenterin elämänkerran Amazonista.

Eliot kurkotti kadotettuun Paratiisiin. Auden katsoi eteenpäin ja hyväksyi karmean vuosisadan. Molemmat olivat kristittyjä, mutta Eliotin eristäytyessä utopiaan, Audenin taivasten valtakunta oli tullut maan päälle. Hän ei puhunut armosta vaan käytti siitä toista nimeä, luck.

Eliotia on suomennettu, ei kovin tenhoavasti, joskin esimerkiksi se pätkä ontoista miehistä kuivassa kellarissa rullaa kyllä, Audenia tietääkseni ei, muutamaa pätkää lukuun ottamatta. Edward Mendelsonin toimittaman Audenin Collected Poems ostin keväällä 1998 Pentagon Citystä, jossa on upea kirjakauppa kahvilanurkkauksineen. Kirjakauppaa vastapäätä on hotelli, jossa presidentti Clinton omien sanojensa mukaisesti käyttäytyi sopimattomasti, se taas oli syksyllä 1997. Aina sitä pitää olla melkein oikeassa paikassa väärään aikaan, noin niin kuin maailmantapahtumien kuvastimessa arvioiden.

Jotkut nostavat näiden rinnalle vielä Irlannin Yeatsin. Hänen runoistaan on Aale Tynnin suomennos.

Gerard Manley Hopkins (1844-1889) eli edellisellä vuosisadalla, mutta hänen runonsa ”löytyivät” 1900-luvulla. Hopkins oli Oxfordin kasvatti, joka tempautui John Henry Newmanin tapaan Englannin roomalaiskatoliseen virtaukseen. John Henry Newmanin Tilinteko uskostani on suomennettu, mikäli tämä aikakausi herättää kiinnostusta. Heikki Kirjavainen väitteli hänen eräitä Wittgensteinin ideoita lähentyvistä näkemyksistään teoksessa Grammar of Assent ja liitti ne Hintikan filosofiaan

Hopkins jätti Anglikaanisen kirkon ja siirtyi Kirkkoon, liittyi jesuiittaveljistöön ja vihittiin myöhemmin papiksi. Elämänsä loppuvuoden hän vaikutti Dublinissa University Collegen kreikan kielen ja kirjallisuuden opettajana.

Hopkins on arvoituksellinen, sillä hän luopui runoudesta uskonnon tähden. Mutta hän kirjoitti salaa itseltäänkin. Kun hänen päiväkirjansa ja runonsa tulivat yleisön tietoon, se oli sensaatio: 1800-luvulla oli elänyt vanhempaan anglosaksiseen rytmiin kotiutunut veli, jonka ilmaisu ennakoi vapaata mittaa:

"How to keep - is there any, any, is there none such,/ nowhere known some, bow or brooch or braid or brace/ latch or catch or key to keep/ Back beauty, keep it, beauty, beauty, beauty...from vanishing away?.../O there's none; no no no there's none;/ Be beginning to despair, to despair./ Despair, despair, despair, despair...”

Ja:

“There is one, yes I have one (Hush there!)/ Only not within seeing of the sun/ Not within the singeing of the strong sun. Tall sun's tingeing, or treacherous the tainting of the earth's air,/ Somewhere elsewhere there is ah well where! one/ One. Yes I can tell such a key...”

Tämä siteerattu katkelma, runo kokonaisuudessaan, on suomeksi Aale Tynnin loisteliaassa kokoelmassa Tuhat laulujen vuotta. Muutoin en ole nähnyt Hopkinsia suomennettavan. Juhani Rekola kirjoittaa hänestä muutaman rivin teoksessaan Kadotetun Paratiisin portilla. Alkukielisinä runoja on osoitteessa www.bartleby.com/122

Esipuhe myöhempään bloggaukseen

2007-09-03T08:26:00.000+03:00

Blogi on kuorittu sanasta weblog, ettäs tiedätte. Blogi ei tarkoita mitään eikä ole suomea kuten ei myöskään postaus eli blogikirjoituksen tai kommentin lähettäminen. Kenties tästä syystä kansallisromanttiset tahot ovat etsineet suomennosta tälle sanalle, joka sopisi paremmin ruotsin kieleen, sehän on rakenteellisesti angloistinen, toisin kuin suomi, joka ei ole kieli vaan maantiedettä, ei kommunikaation väline vaan teko.

Liekö Rauno Räsäsen keksimä, hän tätä sanaa ainakin viljelee, päre. Varsin hyvä ehdokas suomennokseksi ja tuo valoa pimeään. Sitä lähellä on lastu, joita Juhani Aho kirjoitti.

Heilimöidyn näistä termeistä, sillä kun kirjoitan, mieleni kuva on vuoleminen. Vuolen lauseita eroon turhasta, tosin ei aina, kun on kiire ja bloggaus muodostuu kuin pianonkannen avaamiseksi ja sen huomaamiseksi, että virittää pitäisi, jos soittaa aikoisi.

Positio on nähkääs tämä: tuhmia tehnyt istuu vajassa ja vuolee puu-ukkoja, kuten Eemeli.

Päreen kirjoittaminen on kuuliaisuuspalvelusta ja katumusta. Samalla se tuo elämään kunnollisuutta eli säännöllisyyttä, ja henkilö voi kokea olevansa virkamies, mikä on tietysti tärkein asia, joka pienen ihmisen kohdalle voi tulla, nimineuvoksen arvon saavuttaminen.

Tässä huippuosaajien maailmassa ihmisen on terveellistä kohdata epäsankarilliset piirteensä säännöllisesti ja ratkaista tapa, jolla hän sen tekee, koko päiväähän ei voi omistaa katumukseen. Bloggaus on hyvä tapa jäsentää tämä asia.

Osa blogien eli päreiden kirjoittajista käyttää nimimerkkiä, suuri osa on tunnistettavissa. Olen laittanut nimeni tuohon viereen, vastaan sanoistani ja toivon, että minua ei hirtetä niihin. En miettinyt asiaa, kun aloitin. Muutamat blogit, jotka tuolloin huomasin, oli kirjoitettu omalla nimellä.

En usko, että kirjoittaisin kovinkaan eri tavoin, jos käyttäisin nimimerkkiä. Olen joka tapauksessa henkilö, joka uskoo netikettiin, kannattaa stoalaisuutta jonkin verran, mutta ei liikaa ja on pikkaisen kallellaan platonistisiin luontaistuotteisiin.

Nimellä kirjoittamisessa on yhteisiä piirteitä nimimerkkikirjoittamiseen. Nimellään kirjoittaessakaan ei voi olla täysin avoin. En pitäisi siitä, että valokuvani leviäisi netissä. En kirjoita läheisistäni, en kerro onko minulla perhe ja sen lisäksi vielä toinen perhe jossakin salassa, esimerkiksi Pörsänmäellä. En tilitä avoimesti ja kerro tässä, että puolisollani on pimeä puoli: penniäkään en perinnöstä ole saanut! Tämä on tietysti kätkeytymistä, mutta se on suositeltavaa.

Parempi kulkea sukkasillaan.

Ehkä tämä on luterilaisesta näkökulmasta itsevanhurskautta, mutta on parempi, että kaikki hillitsevät itseään jonkin verran kuin että kukaan ei hillitsisi itseään ollenkaan. Mitä pahaa hyvissä tavoissa on, elleivät ne muodostu kasuistiikaksi?

Mitä pahaa on olla fariseus? Jos pitäisi valita Jeesuksen ajan juutalaisista ryhmittymistä, niin paras porukka se oli. Saddukeukset olivat temppeliylimystöä, jotka olivat uskonnollisissa käsityksissään patavanhoillisia ja jotka harjoittivat myöntyväisyyspolitiikkaa roomalaisia kohtaan. Essealaiset vetäytyivät erämaahan tiukaksi viritetyn lain kirjaimen noudattajiksi ja selootit pyrkivät avoimeen konfliktiin. Ainoa järkevä porukka olivat fariseukset, melko kuuliaiset uskonnolliselle perinteelle, roomalaisia kohtaan passiivista vastarintaa harjoittavia, Tooran kohtuukäyttäjiä.

Jeesus ylitti nämä kaikki. Mutta hänen valtakuntansa ei ollutkaan tästä maailmasta. Se tulee ja toteutuu sitten kun kaikki loppuu ja siitä on tässä vain aavistus, tässä, missä meidän on tehtävä arkihuoliin liittyviä valintoja. Suosittelen lämpimästi farisealaisuutta kaikille.

Meissä kussakin on sellainen yksinäinen ydin, jota emme edes itse tunne. Siksi jokainen nimi on nimimerkki.

Nimi on persoonan merkki. Persoona on yhtäältä kasvot eli naamari ja toisaalta läpisoivuutta eli muista erottuva viritys.

Sointia on aika paha lähteä kätkemään muilta ja kuitenkin siinä on tasoja, joita ei edes itse kuule.

Mutta tämä taitaa olla jo niin syvällistä, että kohta pääsen elämäntapaoppaalla rahastavaksi kirjailijaksi. Tuollaisella reseptillähän sitä on yöpöydät katettu. Luultavasti paras on Epiktetoksen laatima.

Itsestään puhuminen on mälsää ja likinäköistä. Se tulee tehdyksi joka tapauksessa. Vaja täyttyy puu-ukoista ja kaskea kaatuu. Liian montaa mielipidettä ei kannata omaksi luulla. Rene Descartes lausuu Metodin esityksen toisessa luvussa: ”Olin havainnut jo koulua käydessäni, ettei voida kuvitella mitään niin outoa ja niin vähän uskottavaa, ettei sitä olisi lausunut joku filosofi.” Se muista, muista se.

Lähimmäinen

2007-09-02T09:30:00.000+03:00

Vuonna 722 eKr. Assyrian kuningas Sargon II saattoi päätökseen edeltäjiensä Tiglatpileserin ja Salmanassarin Palestiinaan suorittamat hyökkäykset ja valtasi Samarian kaupungin. Tavan mukaisesti vallattuun kaupunkiin jätettiin maanviljelysväestö, mutta yläluokka vietiin väkipakolla muualle. Sargonin omien annaalien mukaan pakkosiirtolaisia oli 27 900 ja heidät vietiin Assyrian valloittamille alueille. Heidän tilalleen tuotiin väkeä muualta, erityisesti Babyloniasta.

Babyloniasta ja muualta Samariaan tuotu väestö sulautui ajanoloon paikallisen väestön kanssa. Syntyi uusi kansa, jota alettiin kutsua samarialaisiksi. Samarialaiset omaksuivat näkemyksen, joka hyväksyi pyhäksi kirjaksi vain 5 Mooseksen kirjaa. Lisäksi he rakensivat oman temppelinsä Garissimin vuorelle.

Soiski eli Vanhan testamentin eksegetiikan professori Ilmari Soisalon-Soininen, jonka kirjasta Israelin kansan historia tiedot ovat, kertoo että Sikemin lähellä on vieläkin parinsadan samarialaisen seurakunta uskonnollisena reliikkinä. Soisalon-Soinisen teoksen julkaisuvuosi oli 1969.

Kaipa sellainen reliikki siellä on vieläkin, luulisi. En ole harrastanut Israel-kysymystä ja nolona myönnän, että tarkastin kartasta, missä Samarian maakunta oli, siis tuossa Galilean ja Juudean välissä, mikä tarkoittaa sitä, että matka Nasaretista Jerusalemiin käy Samarian lävitse – ellei ole pyhiinvaeltaja ja väistä jostakin syrjemmältä.

Mutta erityinen reliikki on riita Palestiinan asutuksesta. Kun pakkosiirtolaisuudesta Persian Kyyroksen myötävaikutuksella kotimaahan palanneet israelilaiset törmäsivät samarialaisiin, he olivat kuin neuvostokarjalaan tulleet: vieraita ihmisiä meidän kodeissamme vieraine tapoineen. Vieraat tavat eli siis vieras kultti oli erityisen tulenarka siksi, että vierailla mailla israelilaisia ylläpitäväksi voimaksi oli muodostunut nimenomaisesti uskonto, joka pakkosiirtolaisuuden aikakaudella saavutti kehityksensä huipun.

Siitä kenen maa ja kenen valuutta on siis riidelty 2500 vuotta. Euroopasta me tunnemme hyvin, miten ensimmäisen maailmansodan aikaiset kiistat räjähtivät silmillemme Jugoslavian kysymyksenä vain jokunen vuosi sitten. Millainen räjähdysvoima kyteekään tuhansia vuosia polttaneen kysymyksen sisällä? Parempi olisi olla menemättä neuvomaan. Kyllä asiaan ratkaisu olisi löydetty, jos sellainen olisi.

Tarkastelin näitä tietoja, kun huomasin, että kirkkokäsikirjan teksti tälle sunnuntaille on kaikkien pyhäkoulunopettajien bravuuri ja pappien lähtösaarnojen suosikki (”pappi kulki ohi”), Luukaksen 10. luvussa oleva kertomus laupiaasta samarialaisesta.

Tuo vieras, muualta tullut ja vierain tavoin pyhyyttä lähestyvä on varsinainen lähimmäinen ja jopa enemmän: hyväntekijä.

Ei ihme, ettei oikein hotsi uskoa Jeesukseen.

Synkkää

2007-09-01T11:05:00.000+03:00

Hujahti mieleen katsoa, mitä Olavi Paavolainen kirjoitti 1.9. 1942. Koska mitään poikkeuksellista ei ilmennyt, päätin kirjoittaa kohdan itse:

Radio tiedotti eilen venäläisten suurhyökkäyksestä. Finis Finlandiae, finis Finlandiae! Saksankielinen kanava huutaa: Sieben miljonen toten!

Illalla näytelmäpiirimme esitti Kesäpäivä Kangasalla, jota katsomaan vieri rintamaupseereja tuovien kuljetusautojen raskas kolonna. Pysähdyin katselemaan sotilaskodin seinää vasten kasvavaa pujopeltoa, joka kipeän suloisesti muistutti nuoruuteni maisemista. Tilaisuuteen osallistui myös saksalainen vuoristokenraali, jonka kerrottiin kulkeneen jalan Oslosta Bergeniin. Koetin hakeutua keskusteluun hänen kanssaan, mutta hän vaikutti torjuvalta, epätoivoisen sodankäynnin keskellä elätellyn toiveikkuuden raunioilta. Tein nopean päätöksen lähteä Aunukseen.

Aamulla harmaasilmäistä maisemaa katsellessani minut herätti tykistötuli, joka raa’asti nosti mieleni ranskalaisen ekspressionismin muotoratkaisuja pohtivasta hetkestäni. Uljaat soturimme syöksyivät asemaan ja omat ratsastushousunikin saveentuivat kaartuessani kohti isänmaan multaa. Pudotessani huomasin kolmiapilan seisovan vieressäni kaiken tuhoa uhmaten, vilkkuen kuin Pariisin reklaami: Elämää täällä, elämää täällä! Kranaattien kiljuntaa kuunnellessani silmäni haparoivat ihanan kirkasvetisen lammen suuntaan, jolla yksinäinen sorsa ui.

Tilanteen rauhoituttua virkistäydyin lammessa. Seuraani liittyi ensimmäisen komppanian päällikkö, joka osoittautui Turun Sanomien kirjallisuusarvostelijaksi. Vaihdoimme pari sanoo nuoruuden runoistani, joita, pakko myöntää, kavahdan tässä uudessa tilanteessa. Lammen takana kulki kaukopartiomiesten ahavoitunut joukko.

Oi kuinka kauan leviää tämä verenpuna taivaallemme Aunuksen yllä ja kuinka kauan sinä viisaan vanhuksen lailla katselet poikiesi yritystä? Loppuun väsyneenä rojahdan telttaan epämukavalle sängylleni. Vaivun uneen, vai valvettako se on, kun kuulen nuoruuden ystäväni äänen sanovan: vi ville inte dö.

Di

2007-08-31T08:28:00.000+03:00

Syrjäisempikään ei ole voinut välttyä tiedolta, että tänään on kymmenen vuotta siitä, kun nuori sensuelli nainen, jonka oli vaikea elää, rusentui autonpeltien väliin ja menehtyi.

En muista missä olin, luultavasti antiikissa tai keskiajalla, mutta muistan saaneeni soiton: ”Kuule, on tapahtunut vähän outo juttu. Prinsessa Diana on kuollut.”

Muistan nyt, että jälkeisinä päivinä minua ajattelutti ihmisten tarve surra. Suru, joka on viides perusväri, levisi kaikkialle kuin jostakin putkesta ammuttuna. Kiljuvia, valittavia ihmisiä kukkapuketteineen näytettiin uutislähetyksissä.

Eihän Diana ollut heille läheinen, vai oliko, pohdin. Mistä siis tämä yli Doverin kallioiden noussut kyynelten tulva.

Itku on siten altaaseensa suistettu, että se nousee ja leviää tulvavetten tuolle puolen kun pato sortuu. Itkijä itkee häntä, jolle kävi traagisesti ja joka nyt on ikuinen neitsyt, taivaaseen otettu luonnonlait rikkovalla tavalla.. Ja hän itkee itseään, omaa kurjaa kohtaloaan, jossa unelma ei ole toteutunut. Hän itkee, kuten Auden sanoo:

Stop all the clocks, cut off the telephone,
Prevent the dog from barking with a juicy bone,
Silence the pianos and with muffled drum
Bring out the coffin, let the mourners come.

Let aeroplanes circle moaning overhead
Scribbling on the sky the message He is Dead.
Put crepe bows round the white necks of the public doves,
Let the traffic policemen wear black cotton gloves.

He was my North, my South, my East and West,
My working week and my Sunday rest,
My noon, my midnight, my talk, my song;
I thought that love would last forever: I was wrong.

The stars are not wanted now; put out every one,
Pack up the moon and dismantle the sun,
Pour away the ocean and sweep up the woods;
For nothing now can ever come to any good.

Valtiollisia mietteitä

2007-08-30T08:39:00.000+03:00

Koetin eilen miettiä, onko suomalaisen filosofian historiassa jokin alusta alkaen esiintynyt "suuri linja", mutta ei sitä oikein näytä olevan.

Ensimmäinen Auran Akatemiassa puolustettu väitöskirja oli Discursus politicus in prudentia. Laatija oli Wexionius, joka koetti opettaa kansaa kohtuullisuuteen yhteistuumassa Pietari Brahen kanssa. Ellen aivan väärin muista, De prudentia on ensimmäinen Suomessa painettu kirja. Täytyy katsoa Tuija Laineen tutkimuksista.

Ajan tavan mukaan professorin kirjoittamaa tutkielmaa puolusti joku opiskelijoista, tässä tapauksessa Enevaldus Svenonius, josta Seppo J. Salminen on kirjoittanut upean kaksiosaisen tutkimuksen.

Svenonius julkaisi myöhemmin barokkisen laajan tuotannon ja hänen ideoitaan käsitteli myöhemmin muun muassa Eino Kaila. Kaila kiinnitti huomiota keskusteluun, jonka Svenonius kävi Terseruksen kanssa tuonelaan laskeutumisesta. Terserus kannatti metaforista tulkintaa, jota vastaan Svenonius hyökkäsi. Hintana metaforisen tulkinnan puolustamisesta oli viran menetys.

Filosofian professuuria hoiti Nicolaus Laurentii Nycopensis. Jos jotain suurta linjaa pitäisi etsiä, se lienee logiikan tutkimus, joka oli Nycopensiksen ala. Hän kannatti niin sanottua ramismia, joka oli suosittu 1600-luvun pohjoismaisissa yliopistoissa.

Ramismi oli Aristoteleen syllogistiikkaa riittämättömänä pitänyt oppi, joka tahtoi etsiä tieteelliselle ilmaisutavalle välineistöä retoriikan argumentaatiosta. Jo ennen Ramusta, joka idean muotoili, samantyyppinen näkemys esiintyi useilla renessanssihumanisteilla, joista yksi äänekkäimmistä oli Lorenzo Valla.

Mietteeni jäivät siis köykäisiksi ja edessä on tyhjän paperin kauhu. Identiteetin ja selityksen etsiminen menneisyydestä ei onnistunut enkä ole tilaisuudessa ilmoittaa yleisölle löytäneeni jotakin kiinnostavaa.

Kiinnostavammaksi illan hämärtyessä muodostui kysymys suomalaisten suhtautumisesta Venäjään. J. J. Tengström, joka oli Auran Akatemian kasvateista vaikutusvaltaisimpia, on kiinnostava esimerkki niin sanotusta takinkääntämisestä ja joku voisi sanoa rähmälläänolosta. Entinen Ruotsin kuninkaan uskollinen liehakoitsija muutti 1808 asennettaan siten, että kehotti seurakuntalaisia olemaan vastustamatta maahan tunkeutuvia venäläisiä. Ensimmäisenä vertaistensa joukossa hän oli tervehtimässä keisaria. Hänestä tehtiinkin arkkipiispa ja aatelismies, jonka tehtäväksi annettiin Venäjän etujen valvonta Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Matti Klinge toteaa teoksessaan Professoreita osuvasti, että Tengströmin näkemys on noussut arvoonsa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sen jälkeen voimaan tuli Tengströmin linja.

Siinä on hyvät puolensa. Mutta jos katsoo, kuka oli väkkärimmästä päästä väkeä, niin ei ole Gustaf Mauritz Armfeltin voittanutta. Tämä Kustaa III:n suosikki ja Anjalan liiton suuri arvostelija liittyi keisarin palvelusväkeen ja ensimmäisen kohtaamisen jälkeen koki herätyksen, että keisari onkin suuri enkeli.

Veijo Meri on todennut hyvin tällaisesta käytöksestä: siinä ollaan koko ajan linjassa, mielipide ei muutu. Mutta sama mielipide, joka ensin sanottiin länteen, sanotaan nyt itään.

Nämä suuret linjat tulivat mieleen myös siksi, että valtiovarainministeri Katainen esitti tuossa naapurissa äsken ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun avoimammeksi tekemistä. En tiedä, pääsemmekö näistä perinteistä irti, onhan historiaamme paalutettu kova logiikka ja mielipiteen periksiantamattomuus.

Rajalla

2007-08-29T08:23:00.000+03:00

Hiukset mielijohteen nostattamasta puhurista hulmuten tuli piipahdetuksi lauantaina Ilomantsissa, Runonlaulajan pirtillä, Mateli Kuivalaisen mailla. Parppeinvaaran kalevalainen näkymä oli jo syksyinen muisto kesästä.

Tutuilta piti tietysti kysyä, että mihinkäs kuntaan te olette liittymässä. Ei mihinkään, kyllä tässä toimeen tullaan ominkin päin, kuului vastaus jonka olen kuullut yllättävän monelta taholta ympäri Suomen. Pogostan Sanomissa puolestaan kerrottiin, että Suur-Joensuun keskukseksi tulee Kiihtelysvaara, jonka funktio ja nimi on tästedes oleva Central Park. Mutta tästä ei ollut mun määräni kirjoittaa.

Ajelin Ohtaansalmen sillan ylitse ja pysähdyin, kuten tapani on, alarinteeseen katselemaan Venäjälle. Vesi ja sillat ovat alhaaltapäin hienot katsella. Tein tutun lenkin rajapyykille, jossa on vanhat merkinnät, Täyssinän rauhan piirrot vuodelta 1595.

Se on se sota, jota sanotaan myös rappasodaksi ja sivistyneemmin pitkäksi vihaksi. Karjalassa sissin nimi on rappari. Tunnetuin tuon sissi- eli rapparisodan edusmies oli Pekka Vesainen, muistanette kansakoulusta.

Rajakiven merkinnät ovat kiintoisia. Suomen herttuakunnassa vaikuttaneet rajavaltuutetut Arvid Tavast, Klaus Fleming ja Daniel Hort ovat piirtäneet kiveen Ruotsin kruunun sekä nimikirjaimensa. Venäläiset ovat piirtäneet vain ristin.

Siinä kohtaavat länsi ja itä: yksilöt ja kollektiivi, ja ihmettelemään jään sitä.

Tuli luetuksi joskus Coplestonin esitystä venäläisestä filosofiasta, jota ei 1800-luvulla ollut juuri kotitarpeiksikaan. Se oli saksalaista lainatavaraa, Hegelin oppeja, idealismia. Kiinnitti tuolloin huomiota kuitenkin Homjakohvin poika eli Aleksei Homjakov, joka luonnosteli uskonnonfilosofisen sobornost-teorian. Sen mukaisesti ihmisenä oleminen toteutuu yhteisössä, joka on jonkinlainen ylipersoonallinen me-tietoisuus.

1800-luvun lopulla Venäjällä olivat suuressa huudossa uskonnollisiin yhteyksiin kytketyt katsomustavat, jotka valmistivat aatteellisesti maaperää vallankumoukselle ja sitä seuranneelle kollektiiviselle elämänmuodolle, jossa yksilöllinen tietoisuus merkitsee kansanviholliseksi tulemista.

Jos jonkun analyyttisen filosofin kanssa keskustelee venäläisestä ajattelusta, mainitaan yleensä yksi ja ainoa ja hänetkin siksi, että voitaisiin osoittaa taipumusta myös sekoilevien spekulanttien suuntaan ja sitä kautta inhimillistävää avoimuutta pehmeäpäisyydelle: Berdjajev. Hän koetti myöhemmin ratkaista venäläisen yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välistä suhdetta uudella tavalla. Yksilö voi hänen mielestään toteutua vain sosiaalisesti, mutta tämä sosiaalinen toteutuminen on kytköksissä individuaaliseen vapauteen. Berdjajeville sosiaalisuus ei merkitse sitä, että mielen ulkopuolelle syntyy uusi kollektiivinen tietoisuus, joka imaisee yksilöllisen tietoisuuden sisäänsä.

Voi olla, että Täyssinän rauhaa rajaa ei enää oikeasti ole: ei ole idän ja lännen rajaa. Amerikka on totuus Euroopasta ja Venäjä totuus Amerikasta. Ehkä sosiaalidemokratisoituneet ruotsalaiset eivät ole yksilöitä vaan demokratian ihmisbrändi kun taas uusrikkaat venäläiset ovat yksilöitä jos ketkä. Maailma on ehkä tältä osin mullin mallin ja aikakirjat sekaisin. En tiedä. Mutta jokin kiveen hakatuissa merkeissä ja niiden erossa edelleen sävähdyttää.

Ihmisen toivo

2007-08-28T07:48:00.000+03:00

Viranomaiset luonnehtivat ennennäkemättömän vastavallankumoukselliseksi asiakirjaksi käsiinsä saamaansa Osip Mandelstamin runokoostetta. Runoista yhdessä Stalinia luonnehdittiin Kremlin vuoristolaiseksi, musikankurittajaksi ja murhamieheksi.

Runojensa takia Mandelstam vangittiin, kidutettiin, ja vihdoin hän kuoli jonnekin vankileirien yksinäisyyteen.

Hänen puolisonsa Nadezda julkaisi muistelmateoksen Ihmisen toivo vuonna 1970. Esa Adrian suomensi sen joitakin vuosia myöhemmin ja Otava kustansi.

Muistelmaan sisältyy katkelma, joka selostaa Mandelstamin eräässä runossa esiintyvän säkeen:

”hyppy vain ja olen järjissäni.”

Kovien kuulustelujen seurauksena Mandelstam alkoi nähdä näkyjä ja kuulla ääniä. Henkinen tuska yltyi niin, että hän päätti lopettaa elämänsä. Hän riuhtaisi itsensä irti sairaalan käytävällä ja juoksi sen päädyssä olevan ikkunan läpi.

Alla sattui olemaan pehmeä multakasa, johon Mandelstam mätkähti. Hänen kätensä katkesi, mutta hallusinaatiot katosivat.

En suosittele kokeilemaan. Toivon kuitenkin, että lukija löytää saman metaforisen sfäärin kuin itse kuvittelen runosta ja siihen liittyvästä tapahtumasta löytäväni.

Nämä ovat vanhoja juttuja, joita on sinänsä myöhäistä kauhistella. Niitä kauhisteltiin aikanaan, Stalinin kaudesta irtauduttaessa jo kyllin. Siitä huolimatta silmä kiinnittyy kirjan lopussa olevaan henkilöluetteloon, jossa on mainittu Mandelstamien elämään läheisesti vaikuttaneiden henkilöiden nimiä ja kohtaloita, esimerkiksi:

Averbach, Leopold, tuhoutui 1930-luvun laittomissa puhdistuksissa; Babel Isaak, vangittiin, tuhoutui; Bljumkin Jakov, tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin, teloitettiin; Gumilev Nikolai, teloitettiin, Jahontov Vladimir, teki itsemurhan; Jesenin Sergei, hirttäytyi; Klytskov Sergei, vangittiin; Lelevits Grigori, kuoli vankileirillä; Livsits Benedikt, vangittiin puhdistuksissa; Luppol Ivan, kuoli vankileirillä; Malakovski Vladimir, teki itsemurhan; Markis Perets, vangittiin ja teloitettiin; Meyerhold Vsevolod, kuoli vankeudessa; Mirski Dmitri, kuoli pakkotyöleirissä; Narbut Vladimir, tuhoutui vankileirissä; Punin Nikolai, vangittiin, Stenits Valentin, vangittiin ja teloitettiin; Voronski Aleksandr, kuoli vankileirissä.

Nadezda Mandelstam eli vuoteen 1980. Vaikeina vuosina hän opetteli ulkoa sen, mitä ei voinut panna paperille: miehensä Osipin ja ystävänsä Anna Ahmatovan runoja. Ehkä tämä muodostui hänen kirjoituskoulukseen niin, että hän yli 60-vuotiaana ryhtyi kirjailijaksi ja kirjoitti kirjallisen tyylinsä ja esitystapansa puolesta muistelmansa kuin romaanin.

Joseph Brodsky kertoo hänestä kokoelmassa Katastrofeja ilmassa, että ennen kuuluisaksi kirjailijaksi tuloaan hän asui Pihkovassa 8 neliön huoneessa, jonka pöydällä lepäsi Isaiah Berlinin Siili ja Kettu. Sen hän oli saanut Ahmatovalta, jonka muistaakseni kerrotaan langenneen polvilleen Berlinin vieraillessa Pietarissa.

Nämä ajatukset johtuivat mieleen eilisen Judina-jutun jälkimainingeissa. Maailmantapahtumista kerrottakoon toisessa naapurimaassamme Ruotsissa herättäneen kohua suunnitelma poistaa työuupumus sairausloman perusteena.

Isä Aurinkoisen pianisti

2007-08-27T08:22:00.000+03:00

Kerrotaan, että Suuren Opettajan ja Johtajan huoneessa olevalta levysoittimelta löytyi hänen kuoltuaan Mozartin 23. pianokonserton levytys.

Juttu ei ehkä pidä paikkaansa, mutta mainitun levyn synty on monien vahvistama. Stalin oli kuunnellut Mozartin konserttoa radiosta ja ihastunut siihen. Hän oli pyytänyt avustajiaan toimittamaan radiossa soittaneen pianistin levytyksen tuosta konsertosta itselleen. Pikku kekseliäisyyttä vaadittiin sen ratkaisemiseksi, ettei moista levytystä ollut olemassa. Mutta ihmemaassa, jossa kaikki järjestyi, onnistui tämäkin asia ratkaista. Radiossa soittanut pianisti raahattiin äänitysstudioon orkesterin kanssa ja levytys tehtiin pikapikaa.

Kaikki muut olivat kauhuissaan, mutta ei pianisti, joka oli nimeltään Maria Judina (1899-1970).

Hänestä ei ole mainintaa Otavan isossa musiikkitietosanakirjassa, vaikka pitäisi. Suomeksi hänestä voi lukea muutaman rivin Volkovin teoksesta Pietari, jonka jutut Judinasta näyttävät pohjautuvan Sostakovitsin muistelmiin.

Judina opiskeli Sostakovitsin kanssa samalla luokalla. Sostakovitsin asenne häneen näyttää olevan kiusaantunut. Judina oli pianistina ylivertainen: joka sointu sai oman värinsä. Erityisesti Lisztin tulkitsijana hän oli muita korkeatasoisempi. Hänestä tuli erityisesti avantgardistisen musiikin puolestapuhuja, joka esitteli neuvostomuusikoille säveltäjiä Bartokista Stockhauseniin.

Sostakovitsin ja Volkovin mukaan Judina rikkoi käsityksen, jonka mukaan naiset soittavat hennosti ja aistikkaasti. Judina soitti kuin mies eikä valtamerikään yltänyt häntä kuin polviin asti.

Judinan soitto oli saarnaa. Se oli sitä tietoisesti.

Judina oli pukeutunut mustaan viittaan, jonka keskellä oli suuri ortodoksiristi. Hänen käyttäytymisensä tovereitaan kohtaan muistuttaa Wittgensteinin ehdottomuutta. Jos jollakulla oli musikaalisia ongelmia, Judina koetti kääntää hänet ortodoksiksi ja Jumalan puoleen aivan kuten nuorelle Wittgensteinille logiikan ajatteleminen merkitsi kadotustuomion pureskelemista. Sostakovits kertoo, että jos Judina soitto-oppilasaikanaan sai opettajalta teknisen huomauksen, hän lankesi heti polvilleen rukoilemaan.

Sostakovitsin muistelmissa olevassa ryhmäkuvassa Judina on suurisilmäinen kaunotar, jonka hiukset ovat tiukasti keskeltä jakauksessa ja putoavat päätä myöden kuin Mona Lisalla, johon häntä on verrattu.

Mutta ehdottomaan ortodoksiseen perinteeseen sitoutunut Judina, sen lisäksi että esitteli avantgardistista musiikkia, käytti tennistossuja ja nukkui viikkokausia kylpyammeessa. Hänen käyttäytymisensä muodosti sarjan legendoja, joita Sostakovits luonnehtii ”Judinan skandaaleiksi”:

Kesken konsertin hän saattoi ryhtyä lukemaan runoja.

Kerran Sostakovits törmäsi Judinaan rautatieasemalla. Judina ilahtui ja totesi olevansa menossa Moskovaan konsertoimaan. Kun nyt tulit paikalle ja itse asiassa en voi mennä Moskovaan konsertoimaan vaikka pitäisi, pyydän, että sinä menet ja pidät konsertin puolestani, Judina selitti. Kun Sostakovits ei suostunut, Judina jäi laiturille kiertelemään ja etsimään toista pianistia.

Judina pummasi rahaa vaikka sai hyvä ansiot. Sostakovitsin mielestä hän näytteli juridivyitä, Jumalan tähden houkkaa, vaikka ei sitä ollutkaan.

Stalinin lähetettyä Judinalle sievoisen summan palkkioksi Mozart-levystä, Judina kirjoitti hänelle seuraavanlaisen kirjeen: ”Kiitän teitä, Josif Vissarionovits, avustuksestanne. Tulen rukoilemaan Teidän puolestanne yötä päivää ja pyytämään Herraa antamaan Teille anteeksi raskaat rikkomuksenne kansaa ja maata kohtaan. Herra on armelias. Hän antaa anteeksi. Rahat olen antanut sen kirkon korjaukseen, jossa minulla on tapana käydä.” (Dmitri Sostakovitsin muistelmat, Otava 1996, s. 229).

Hidas puhe ja kankea kieli

2007-08-26T09:59:00.000+03:00

2. Moos. 4: 10-12
Mooses sanoi Herralle: »Mutta, Herra, minä en ole koskaan ollut hyvä puhuja enkä ole nytkään, vaikka sinä olet puhunut minulle. Minulla on hidas puhe ja kankea kieli.» Herra sanoi hänelle: »Kuka on antanut ihmiselle suun? Kuka tekee ihmisestä mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkö juuri minä, Herra? Mene nyt, minä olen sinun kanssasi, kun puhut, ja neuvon sinulle, mitä sinun tulee sanoa.»

Lama?

2007-08-25T09:38:00.000+03:00

Eräät muut sekä Anu Kantola ja Juha Siltala nostettiin äsken estradille pohdiskelemaan lamaa.

Mainitut ovat ikäpolvensa kärkeä. Kantolaa en tunne henkilökohtaisesti. Suomen Kuvalehden kolumnien perusteella pidän häntä yhtenä sukupolveni unen näkijöistä. Hänen näkökulmansa ja lauserakenteensa on sellainen, että kaltaiseni 60-luvulla syntynyt tuntee sen tutuksi. Kantolan ja kumppaneiden jo monta vuotta sitten kokoama Maailmantila ja Suomi on erinomaisen korkealaatuinen.

Siltalaa tunnen – tai tulisiko sanoa tunsin - jonkin verran; lukija lienee jo pannut merkille aikaisemmista jutuistani, etten suinkaan ole mielipide- vaan muistelmakirjailija.

Kun lähdin akateemisesta leipätyöstä apotiksi luostariin, Siltala selitti saaneensa käsityksen, että kyseessä on sinänsä ilahduttava infantiili vapauden illuusio tai jotakin vastaavaa. Juhan suullinen ilmaisu on lyömätöntä. En ole aina vakuuttunut hänen tulkinnoistaan, mutta hän kykenee loihtimaan ympärilleen tunnelman, että hän ikään kuin ainoana taitaisi selostaa aikakirjoja. Minuun illuusio uppoaa kuin häkä, esitystilanteessa. Juha on Suomen historian professori, Topelius.

Että lamasta.

Kantola huomautti, että Iiro Viinasen taloudellinen osaaminen ei ollut kaikkein huikeimmasta päästä. Kuitenkin kaikki rakastivat häntä. Kantolan mielestä kyseessä oli protestanttisen kansan samaistuminen parannussaarnaa saarnaavaan valtiovarainministeriin.

Tästä päästiin Juhan reviirille. Hän mainitsi, että uskokoon ken tahtoo, mutta lamasta on myös se teoria, että se on itserankaisua. Kun asiat alkavat mennä liian hyvin, tulee tila, jossa menestys lauletaan synniksi ja aletaan suorittaa katumusharjoituksia.

Kiinnostavia näkökulmia. Jotta en antaisi väärää todistusta, tuotiin esille muun muassa se, että kyllä rahahanan aukaisu ja ulkomaisen pääoman rooli olivat merkittäviä taloudellisia realiteetteja eli siis syypäitä.

Itselleni tuli mieleen tämä: Nyt uhotaan siellä täällä, että lama tulee. Että ylikuumentuminen valtaa alaa, korot nousevat, samalla inflaatio nostaa päätään, ulkomaisen pääoman päätösvalta lisääntyy jne.

Pielessähän asiat tietysti ovat, jos katsoo vaikkapa asuntojen hintoja, päin puuta kerrassaan ja pahasti.

(Meillä on käynyt huomaamattomasti siten, että se mikä ennen maksoi markan, maksaa nyt euron. Tämä eurooppalaistaminen on tehty taloudelle pikkuhiljaa, mutta sen lisäksi elämme Euroopan Keskuspankin johtamassa säätelyjärjestelmässä, jonka seurauksena meillä ei ole kovin yksilöllistä taloudellista kohtaloa.)

Ikävistä merkeistä päätellen ei kuitenkaan tulisi juuttua kuvitelmaan, että historia toistaa itseään.

Sanon suoraan sen: 90-luvun lamaa ei tule toista kertaa. Se ei toistu. Ei se toistu. Toistu ei se. Tulevien tilanteiden vertaaminen siihen on yhtä ontuvaa ja mautonta kuin 90-luvulla tehty vertailu talvisotaan.

Tilanne on nyt erilainen. Se voi olla parempi tai pahempi, mutta sama se ei ole. Toistan: historia ei toista itseään.

Menneisyyden tapahtumat toimivat vain metaforina nykyisyydelle. Analyyttisen puheen tasolla 90-luvun laman tuleminen uudelleen on yhtä todennäköistä kuin 50-luvun jälleenrakennuksen tuleminen uudelleen.

1990-luvun lama oli karmaiseva tarina ja tarina herättää pelkoa. Tarinan vangiksi jääminen ja kuvitelma, että tilanne toistuu, estää näkemästä.

Mielestäni laman syy oli, että mopo karkasi käsistä, lakattiin näkemästä.

Laman alkulaukauksesta on tasan 20 vuotta. Holkerin umpisokea hallitus aloitti toimintansa tuolloin. Ei pidä kertoa suurta kertomusta lamasta ja laittaa silmiä kiinni. Vaikeassa tilanteessa on parasta pitää silmät auki, katsoa.

Bensaa suonissa

2007-08-24T08:44:00.000+03:00

Hallitus vekkulisti keksii nostaa diesel-veroa.

Dieseliä on markkinoitu ympäristöystävällisempänä ja taloudellisempana vaihtoehtona semminkin niille, jotka ajavat yli 30 000 kilometriä vuodessa.

Kiinnostavaa nähdä, miten asenteet muuttuvat.

Minä ajan bensalla, jonkun 25 000 vuodessa. Kortti minulla on ollut vasta vajaat 10 vuotta. Ajoin sen yli kolmekymppisenä muutettuani julkisten kulkuvälineiden kannalta hankalampaan ympäristöön. Ei Helsingissä, ei missään Etelä-Suomen kaupungissa tarvitse autoa.

Asiaan liittyy paradoksi. Minulla on ollut, aina, unelma elää luonnonläheisesti, lähellä järveä jne. normaalein herkuin. Elämässäni tähän tekemieni ratkaisujen seurauksena ekologinen jalanjälkeni on moninkerroin suurempi kuin jos asuisin seitsemännessä kerroksessa laatikossa ja imisin peiton alla tikkaria.

Liikennepolitiikka on päin seiniä. Valtion rautateiden tarjoamat palvelut heikkenevät jatkuvasti. Samalla hinnat kallistuvat. Halpalentojen seurauksena esimerkiksi Kuopiosta pääsee Helsinkiin lentokoneella samaan hintaan kuin junallakin.

Esimerkiksi Psykon (Pohjois-Savon yhdistyneet kuntaorganisaatiot) alueella tulisi menetellä niin, että Kiuruveden ja Varkauden väliä liikennöi 10 lättähattua päivässä. Kiuruvetiset lähtisivät aamulla Varkauteen ja varkautelaiset Kiuruvedelle töihin. Junatolpalle pitäisi saada bussiyhteys.

Mutta ei. Tätä menoa ostetaan lisää bensakäyttöisiä maastureita, joilla ajetaan se kolmen kilometrin osulakäynti tahi ärräajelua ja lennetään lentokoneella niin että pilvet paukkuu.

Pakkaa vaan ihmetyttämään, aatteleppa ite.

Siitä olen vakuuttunut, että tulevaisuus on Aurinkoenergian. Ongelma on varastoimisessa. Sähköauton, joiden tehot kehitetään vedyllä, ovat jo kaikkien valmistajien listalla kokeiluversioina.

Ja kuulemma yhdistetään lentokone, juna ja auto siten, että autot liitävät yhteisohjauksen avulla.

Paitsi kun tulee ukkonen.

Veli Masseon valaistuminen

2007-08-23T08:21:00.000+03:00

Tuli mieleen laittaa tuo kuva ja nimittää sitä tässä tehdyllä tavalla juhlapäivän kunniaksi; aloitin näiden merkintöjen jyystämisen tasan vuosi sitten.

Kuvan hahmolla on sen verran historiallista yhteyttä Masseoon, että ko. krääsä on jäänyt taskun pohjalle Assisista, eräästä myymälästä Fransiskuksen basilikan vierestä.

Masseo oli yksi Franssin hyödyttömistä veljistä. Hänestä kerrotaan Kukkasissa seuraavia asioita:

Kerran Masseo kysyi Franssilta, että minne mennään. F käski häntä pyörimään. Kun Masseo oli jo aivan ympäriämpäri, F keskeytti pyörimisen ja kysyi, että minne nokkasi näyttää. Sienaan. Sinne sitten.

Toisen kerran Franssi käski Masseota, joka oli hyvä saarnaaja, tekemään kaikki Paikan tärkeät työt. Muut ihmettelivät, että Masseonko tässä on kaikki tehtävä. He ryhtyivät avustamaan häntä ja näin Franssin salainen intentio toteutui.

Kolmannen kerran taas Franssi tuli täyteen köyhyyden rakkautta ja syttyi tuleen. Hän puhalsi Masseoon, joka lensi keihäänkantaman päähän.

Kukkaset, tarinoita Fransiskuksesta ja hänen veljistään eli I Fioretti di San Francesco pohjautunee 1300-luvun puolivälin paikkeilla vaikuttaneen Ugolino di Monte Santa Marian latinankieliseen kirjoituskokoelmaan Actus beati Francisco et sociorum ejus. I Fioretti on edellisen toimitettu ja lisäyksiä sisältävä käännös.

Jutut tuovat mieleen Chaplinin lyhytpätkät, ja niistä onkin tehty elokuva. Teos sekoittaa historian, legendan ja unelman, joka yksinkertaisesti on elää niin kuin Jeesus. Teos on ollut innokkaan tutkimuksen kohteena 1900-luvun kenties tunnetuimman fransiskaanitutkijan Paul Sabatierin ansiosta. Suomeksi teoksen käänsi Seppo A. Teinonen vuonna 1986.

Normeja puuttuu?

2007-08-22T08:45:00.000+03:00

Olen huomannut väitettävän, että nykyaikainen lääketiede on sellaista, erityisesti geenitutkimuksen ja sen sovellusten osalta, että perinteinen etiikka tai sen normit eivät anna selvää ohjetta, miten toimia.

Onko perinteinen etiikka riittämätöntä ja sisältyykö siihen sopivia normeja nykyaikaisiin kysymyksiin ovat kaksi omaa kysymystänsä. Lisäksi voi kysyä, antaako perinteinen etiikka vanhoihinkaan kysymyksiin riittäviä vastauksia. Tarvitaanko uutta etiikkaa vai uusia normeja vai kumpiakin vai ei kumpaakaan?

Minusta väitteet etiikan riittämättömyydestä pitävät paikkansa siltä osin kuin voidaan todeta, että uudella ajalla ei ole ollut olemassa selvää eettistä teoriaa ja siihen liittyvää normistoa ylipäänsäkään. On kilpailevia teorioita ja kilpailevia käsityksiä siitä, mikä on moraalista ja mikä ei.

Jo Tuomas Akvinolainen totesi, että ihmiset tietävät moraalin yleisen periaatteen hyvää on tehtävä ja pahaa vältettävä, mutta tästä johdetuista normeista vallitsee erimielisyys.

Toisaalta tätä epäselvyyttä ei pitäisi liioitella. Valehteleminen, murhaaminen, varastaminen jne. ovat yleisesti moraalisesti tuomittuja asioita eli melko universaali moraalinen konsensus kyllä vallitsee.

Jos katsotaan, miten länsimaiset yhteiskunnat toimintansa järjestävät, voidaan todeta, että kaikkialla vallitsee yhtäläinen juutalais-kristillis-humanistinen moraaliperinne.

Samalla tavalla väittää, että perinteinen etiikka ei anna vastauksia lääketieteen kysymyksiin on mielestäni liioittelua.

On aivan selviä eettisiä, yleisesti hyväksyttyjä normeja eli moraaliarvoista johdettuja käyttäytymisohjeita. Esimerkiksi eugeniikka on yleisesti moraalisesti tuomittua (erityisesti toisen maailmansodan jälkeen) ja ihmisen käyttäminen välineenä on moraalisesti moitittavaa.

”Perinteinen” etiikka vastaa esimerkiksi kysymyksiin, saako ihmistä manipuloida siinä tarkoituksessa, että vain manipuloidut ihmistuotteet hyväksytään yhteiskunnan jäseniksi tai saako ihmisen kloonata toisen ihmisen varaosiksi kieltävästi.

Kysymyksiin saako lääketiedettä harjoittaa ja tehdä toimenpiteitä, jotka poistavat sairauksia, perinteinen etiikka vastaa myöntävästi.

On siis perinteisestä etiikasta seuraavia normeja, jotka ovat sovellettavissa nykyisiin kysymyksiin.

Ne eivät ehkä vastaa kaikkiin yksityiskohtiin, mutta etiikan luonteeseen ei kuulukaan antaa pilkuntarkkaa käyttäytymisohjeistoa, listaa, josta katsoa, mitä saa tehdä ja mitä ei. Ainakaan jonkin uuden erityisen lääketieteen etiikan kehittäminen ei olisi ratkaisu epäselviin kysymyksiin.

Erityisesti geenimanipulaation kannalta keskeisiä filosofia kestoaiheita ovat yhtäältä kasvatusfilosofiset kysymykset ja toisaalta luodun ja tehdyn väliseen erotteluun liittyvät teemat.

Ihmistä manipuloidaan joka tapauksessa, kykenipä lääketiede tähän tai ei. Tätä manipulaatiota harjoitetaan kasvatukseksi kutsutun ihmisen käyttäytymisen alueella, jonka institutionaalinen muoto on koulu.

Epäilen, että koulun olisi syytä oppia jotakin lääketieteestä ja panna merkille harjoittamansa manipulaatiotoiminnan vakávuus ja vaikutus. Samalla lääketieteeseen liittyviä ongelmia voitaisiin lähestyä filosofisesti kiinnostavalla tavalla kasvatusfilosofian välinein. Klassikko on tietysti Aristoteleen Politiikan loppukirjat.

Luonnollisen ja tehdyn välillä tehty erottelu sumentui viimeistään 1300-luvulla. Artefaktisessa todellisuudessa monet luonnollisiksi nimetyt asiat ovat itse asiassa artefakteja. Onko esimerkiksi ihmistä tarkoitettu jonkin luonnon lain näkökulmasta elämään niin pitkään kuin hän elää vai onko lääketieteen avulla ylläpidetty elämämme artefakti? Ja jos niin, onko asia hyvä vai paha, väärin tai oikein?

1300-luvulta alkaen on ajateltu, että ei se niin huono juttu ole, luonnon manipulaatio. Manipulaation rajat ovat ongelmallisempi asia. Rajat asettuvat maailmankatsomuksellisten ja arvoihin liittyvien asenteiden perusteella.

Ja siellä se sekoilu alkaa. Ei etiikan puuttuvissa normeissa.

Eutanasiasta

2007-08-21T08:35:00.000+03:00

Lääkärikunta on viime aikoina puhunut viisaita potilaan hoitotahdosta arkkiatri Pelkosen suulla. Joroisten tapaus on aktualisoinut keskustelua.

Suomessa niin sanottu passiivinen eutanasia ei ole kielletty. Se merkitsee hoidon lopettamista. On esimerkiksi tapaus, jossa neliraajahalvauksesta kärsinyt ja hengityskoneessa ollut henkilö kytkettiin irti koneesta ja hänelle annettiin lääkettä, joka esti tukehtumisen tunteen. Aktiivinen eutanasia on myös eräässä mielessä lainsäädännöllisesti sallittu: itsemurha, joka aikaisemmin oli rikos, on poistettu rikoslaista.

Äkkiseltään on outoa, että itsemurha oli rikos. Mikä rangaistus voisi enää elämänsä lopettaneeseen yltää? Itsemurhan poistaminen rikoslaista merkitsee yhteiskunnan asenteen muuttumista. Yhteiskunta ei ota mitään kantaa elämänsä lopettamiseen.

Omassa tiedossani on joitakin itsemurhatapauksia. Näistä osa on pappeja. Olen surullinen näistä tapauksista ja ne herättävät ristiriitaisia tunteita. Mielessäni ei kuitenkaan herää sen kummemmin maallisiin kuin taivaallisiinkaan rangaistuksiin kytkeytyviä tunteita ja ajatuksia. Pikemminkin: Herran haltuun.

Myöskään itsemurhassa avustamista ei sellaisenaan tunneta lainsäädännössä. Asiaan voidaan soveltaa laiminlyöntipykälistöä, esimerkiksi. Aktiivinen eutanasia niin sanottuna kuolinapuna on kuitenkin rikos.

Passiivisen ja aktiivisen eutanasian raja on käytännössä vaikeasti nähtävissä. On helppo käsittää, että kuolettavan ruiskeen antaminen potilaalle, minkä tekeminen siis on kiellettyä ja rikollista, on aktiivinen eutanasia. Mutta jotkin muut passiiviseksi eutanasiaksi katsotut teot, esimerkiksi kipulääkityksen lisääminen tilanteessa, jossa muu hoito on lopetettu, voi muuttua elämän lopettavaksi yliannostukseksi.

Monet ihmiset ajattelevat omalla kohdallaan, että soisivat kuolevansa elämän muuttuessa heidän kannaltaan kohtuuttoman kipeäksi ja merkityksettömäksi. Monet ovat seuranneet rakkaan ihmisen kohtuuttoman kovaa kuolinkamppailua ja niin sanotuista inhimillisistä syistä toivovat, että tällaista kärsimystä ei tarvitsisi kenenkään kokea.

Arvostan näitä kokemuksia. Siitä huolimatta en aja innokkaasti aktiivisen eutanasian hyväksymistä. enkä pidä sitä selvästi eettisesti hyvänä asiana.

On asioita, joita ei kannata kirjata lakiin muun muassa siksi, että laki kyllä ilmaisisi yleisen asennoitumisen tai muuttaisi sitä, mutta ei itse asiassa käytännön osalta toisi selkeää ratkaisua. Toisin sanoen: on mahdollista, että aktiivisen eutanasian lainsäädännöllinen hyväksyminen ei selkeyttäisi käytännön tilanteita, mutta kirjaisi kyllä lakiin kannanoton kuolemaan.

Edes Hollannin eutanasialaki ei itse asiassa salli eutanasiaa. Sen sijaan lain mukaan Hollannissa jätetään syyttämättä, mikäli eutanasia täyttää tiettyjä ehtoja.

Ihmisen niin sanottu viimeinen tahdonilmaus on vaikea asia. Tahto on muuttuvainen. Asiaa on koetettu parantaa hoitotestamentilla, mutta siihen puolestaan liittyy seuraava ongelma: lääkärin on vaikea arvioida, milloin on kyse tilanteesta, jossa hoitotestamentissa ilmaistua tahtoa pitäisi noudattaa.

Pidän järjestelmästä, jossa lääkärin ammattikunnan tarkoituksena on elämän ylläpitäminen. Aktiivista eutanasiaa varten pitäisi mielestäni perustaa toinen ammattikunta. En usko, että yhteiskunta parantuisi, mikäli tällainen kuoleman tuottamiseen erikoistunut ammattikunta perustettaisiin.

Suhtaudun elämään siten, että vierastan pyrkimystä sen lopulliseen haltuunottoon ja haluan elää kulttuurissa, jossa elämään kuuluu ratkaisemattomia kysymyksiä, kuten esimerkiksi ihmisen syntyminen ja kuoleminen.

Ymmärrän potilaan itsemäärämisoikeuden tärkeyden ja paternalismin vastustamisen, mutta pidän lapsellisena kulttuuria, joka kuvittelee, että se voisi välttyä eräänlaiselta metafyysiseltä paternalismilta, riittäköön sen nimittäminen tässä yhteydessä kohtaloksi.

Se on sinun ongelmasi, voi tietysti joku sanoa. Vastaan, että toistaiseksi se on myös yleinen periaate, josta meillä tätä asiaa lähestytään. Ehkä sitä ei niin vain kannattaisi heittää roskakoriin, - vaikka pitäisikin paikkansa, että antiikissa suhde eutanasiaan oli varauksettomampi kuin myöhemmässä kristillisessä kulttuurissa. Tosin esimerkiksi Aristoteleen kanta itsemurhaan on kielteinen, koska ruumis kuuluu valtiolle eli toisin sanoen yksilöllisyys on yhteisöllistä. Passiivinen eutanasia ottaa inhimillisyysnäkökohdat huomioon ja näin ollen kristillinenkään kulttuuri ei johda silmittömään fatalismiin. Antiikin kulttuurissakin lääkärin valaan, niin sanottuun Hippokrateen valaan, sisältyi eutanasiasta pidättäytyminen.

Käsitykseni on se, että Suomessa arkaillaan kivun hoitamisessa. Tätä asiaa kannattaisi miettiä perinpohjaisemmin.

Meillä lienee lääkärikunnassa väkeä, joka olisi valmis ”avartamaan” eutanasialakia, mutta en oikein jaksa uskoa, että suomalainen lääkärikunta olisi valmis ottamaan Hollannin eutanasialain tapaisen järjestelmän meillä käyttöön. Olen ymmärtänyt, että asia ei ole Hollannissakaan helppo: lääkäreitä, jotka antavat kuolinapua, ei ole vaivatonta löytää.

Britanniassa lääkärikunta on muuttanut kantaansa asiaan siten, että se ei ota siihen mitään kantaa. Se katsoo, että asia kuuluu poliitikoille. Näin ilmaistessaan lääkärit itse asiassa kuitenkin ottavat kantaa: he eivät tahdo tehdä päätöstä toisten ihmisten puolesta – kuten he joutuisivat useissa aktiivisen eutanasian tapauksissa itse asiassa tekemään. Edes hoitotestamentti ei vapauta tästä.

Selvitys lapsuudesta

2007-08-20T08:26:00.000+03:00

Asetunpa tässä mukavasti makuulleni ja oletan, että arvon lukija istuu pieluksen takana ja tulkitsee.

Annan seuraavassa avaimet kehitykseni ymmärtämiseen ja kerron, että varhaisin muistamani kirja ja kertomus on Nille-Nallen hunajaretki, kuvittanut Paul Durand, kirjoittanut Claude Laydu, suomentanut Kirsi Kunnas, Weilin+Göös, Helsinki 1965. Alkuteos: Nounours chez les abeilles.

Nikke ja Marketta ovat vieraisilla Nille-Nallen perheessä. Aamupesu on putouksella ja sitten syödään herkullisesti Emmi-mamman laittamaa ruokaa, jota Rolle, Ralle, Rille ja Pikku Paapero nauttivat.

Mutta mihin Nille lähti?

Jälkiä seuraten Nille löytyy mehiläsipesältä: Tulkaa tulkaa, mehiläiset, mettiäiset, kimalaiset, täällä on teille kukkia, ihania tuoksuvia kukkia.

Mehiläiset saavat kukkansa ja Nille pesästä hunajansa, reilu vaihtokauppa näet.

Kotimatkalla tapahtuu se, että Nille putoaa oksan päältä veteen. Mutta onneksi hunaja säästyy.

Illalla on ohukaisjuhlat ja niiden jälkeen kaikki menevät nukkumaan, paitsi Nille Ja Emmi-mamma, jotka katselevat kuuta.

Siinä siis tarinani kaikessa karmivuudessaan.

Resignatio ad infernum

2007-08-19T10:06:00.000+03:00

Kirkkokäsikirjan virsisuosituksissa tälle päivälle on 288, jonka 4. säkeistö Anna-Maija Raittilan muokkaamana kuuluu näin:

Silmiisi katson, Jeesus./ Jos tuomionkin kuulisin, niin katson hyljättynäkin/ silmiisi helliin, Jeesus.

Virsi perustuu Lars Stenbäckin (1811-1869) sanoihin. Häntä pidettiin lupaavana, Runebergiakin tasokkaampana runoilijana, mutta löydettyään ystäviä pietisteistä, hän jätti runouden, mitä tietysti pidettiin ja on pidetty myöhemminkin kulttuurihistoriallisena lyömäaseena 1800-luvun pietismiä kohtaan; Stenbäck sai itse tuta kovaa kohtaloa hänen dosentuurihakemuksen yhteydessä käydyllä pietismikeskustelulla, mutta haavat ehkä paranivat hänen myöhemmin tullessaan kasvatusopin professoriksi Aleksanterin yliopistoon Helsingissä. Stenbäckin elämänkerta on Eliel Aspelin-Haapkylä, Lauri Stenbäck, Otava 1917.

Stenbäckin virressä esiintyy tuomioon suostumisen ajatus ja hylkääminen. Tällaisessa suhteessa varmasti psykologinen analyysi näkisi suuria, mutta niin näkee teologinenkin. Oppisana, joka asiaan liittyy on tuo tuossa otsikossa: resignatio ad infernum, helvettiin resignoituminen, voisi olla toinen suomennos.

Sillä voidaan tarkoittaa täydellistä suostumusta siihen, mitä annetaan. Ansaittuhan sen joka tapauksessa on.

Tai sillä voidaan tarkoittaa sitä, että taivastakin suurempaa on katsella Jeesusta silmiin, so. olla sellaisessa kontaktissa, johon ei sisälly vilppiä.

Tekstiksi päivälle on laitettu Luukas 18:9-14, jossa fariseus kiittää armosta, ettei ole niin kuin huonot ihmiset. Kiitos että olet varjellut minut huumeilta, huoruudelta, rötöksiltä jne.!

Vierellä on tämä julkisyntinen tapaus joka huudahtaa: armahda minua!

Resignaatio-opin näkökulmasta fariseus luetteloi pirulle, että katsopas nyt, eikös ollut aika mukavasti eletty, enkös pärjännyt kuitenkin hyvin.

Kova leipä

2007-08-18T09:08:00.000+03:00

Television ohjelmatietoja katsellessa tulee mieleen lapsuus, poikavuodet ja 70-luku, tuo vuosikymmenten ylivoimainen ykkönen.

On Idioottia, joka päivä tarjottavaa Anastasiaa, jossa muutaman silmäilyn perusteella kuljetaan uniformut yllä, kohotellaan kulmakarvoja, suudellaan ja juonitellaan, ja sitten kaiken kukkuraksi oli tämä Shtrafbat eli että Rangaistuspataljoona.

Jostakin luin valitusta, että onpa patrioottista menoa ja epäuskottavaa, koska eivät Gulagin ulkoilmapuistoista rintamalle lähetetyt elähtyneet moisesta. Voi olla. Itse jaksoin seurata sarjasta ainakin puolet ja katselin aivan vain tunnelmoidakseni. Mitäähän tarinassa sinänsä ei oikein tapahdu. Viimeisen jakson teema oli: Vastavakoilu-upseeri Hartshenko koetti kunnostautua valtaamalla saksalaisten muonavaraston.

Ihmiset ovat sarjassa kiinnostavia ja heihin on saatu melko eleettömästi karakteeriä. Tverdohlebov, jonka nimen suomennos otsikko on, on saksalaisten vangiksi joutunut punaupseeri. Saksalaiset teloittavat hänet, mutta hän ryömii haudasta ja pakenee omalle puolelle. Täällä häntä kohdellaan kansanvihollisena ja hänet nimitetään sotilasarvonsa ja kunniansa menettäneenä rikollisista koostuvan porukan päälliköksi varman kuoleman maille.

Jotenkin tyypillinen venäläinen sankari. Hänen taustallaan ei ole tragediaa vaan totaalinen tuho. Silti hän nousee jaloon tehtäväänsä ja suorittaa sen ilmeettömästi. Mikään vaino ei häneen osu eikä tykinkuulakaan kaada.

Ihmiset ovat materiaalia, jota kaadetaan yhdellä piiskatykin huitaisulla. Taistelun jälkeen pataljoonasta on jäljellä 18 henkeä. Mutta lisää tulee kuin vilja-aitasta istumaan kuraisissa juoksuhaudoissa ja polttelemaan mahorkkaa ennen seuraavaa tuli-iskua.

Vangit ovat poliittisia vankea tai oikeita rikollisia, jotka kurjat elämän olosuhteet ovat ajaneet varkauksien ja murhien tielle. Heidän kuvataan inhimillisinä ja vastuuta kantavina henkilöinä ja näin käännetään rikollisuuden ja säällisen menon kuvio ylösalaisin.

Ja sitten on tietysti pappi, jolla on basso ja joka juoksee kaftaani yllä kivääri kainalossa laulaen taiston tuoksinassa kitaransäestyksellä kansanlauluja.

Harashoo. Nitzevoo. Kura da, loska da. Word Verification antaa tämän päreen tunnussanaksi cyrsa.

Jos joku on kiinnostunut lukuelämyksestä, joka liittyy vastaaviin olosuhteisiin, on Lemetin motista ilmestynyt kaamea teos Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2002.

Peruskivaa

2007-08-17T08:46:00.000+03:00

Cambridge Texts in the History of Philosophy on kirjasarja, jota kutsuisin maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Sarjassa on julkaistu kriittisiä editioita klassikoista antiikista nykypäivään. Hinnat heiluvat 10 punnan tienoilla. Netistä tilaamalla saa, ja kun käytännöllisesti kaikki merkittävät kirjat ovat alkutekstisinä netissä, voi mieltä kiinnittävät kohdat helposti tarkastaa klikkaamalla alkulähteen esille, viittaan tuohon linkkilistaan vieressä.

Esimerkiksi kristillisen teologian Jumalaa koskevan perusmateriaalin saa nyt joka iikka hyllyynsä hankkimalla nämä: Augustine, On the Trinity, books 8-15, ed. G. Matthews 2002 ja Thomas Aquinas, Questions on God, ed Leftow, 2006.

Augustinuksen De Trinitaten loppuluvut ovat paitsi triniteettiopin muotoilu myös modernin tietoisuusfilosofian lähde. Sitä lukemalla pääsee perille, mikä on minä, itse, itseyys, tietoisuus, muisti, ajattelu, tahto jne. loputtomasti loputtomuudesta loputtomuuteen. Augustinus ajatteli, platonistiseen tapaan, että mielen rakenne heijastaa enigmaattisesti eli hämärästi triniteetin rakennetta: Isä - muisti, Poika - intellekti ja Pyhä Henki - tahto. Näin ihmismieli oli hänelle silta kohti ikuisuutta, sen rakennetta ja toimintoja tarkkailemalla oli mahdollista nousta ikuiseen. Moni on ollut tästä hyvin, hyvin vaikuttunut eikä vähiten Rene Descartes.

Tuomaan Summa Theologian ensimmäisen osan kvestiot 1-28 esittävät sen, mitä sanotaan klassiseksi teismiksi. Itse olen kiinnostunut kvestioista 1, 12 ja 13, jotka ovat Tuomaan teologian prolegomena eli filosofinen johdatus siihen, mitä teologia on ja miten Jumalasta voi puhua. Muut kvestiot käsittelevät jumalallisia ominaisuuksia, kuten tahtoa, ajattelua jne.

Yleensä Tuomaasta kerrotaan hänen jumalatodistuksensa. Tämä on kovin harhaanjohtavaa. Hän nimittäin toistamasta päästyään toistaa Johannes Damaskolaisen lausetta, jonka mukaisesti tiedämme Jumalasta sen, mitä Hänestä ei tiedetä, mutta emme sitä, mitä hän on. Mikä olisi Jumalalle sopiva nimi? Hän joka on se joka Hän on, vastaa Tuomas.

Voimme Tuomaan mukaan päätellä kaikesta olioiden analogian mukaisesti, tässä hän tietysti hyödyntää augustinolais-platonistista traditiota. Mutta yhtä asiaa emme tiedä: mitä on olla Jumala. Emme tiedä, mikä on termin divinity (divinitas) merkitys. Se jää salaisuudeksi. Ja koska se Tuomaan mielestä on sitä, mikä on juuri Jumalalle olennaista, emme tunne itse asiassa mitään mainittavaa.

Asiasta hänen mielestään vain ilmoitus ja asian kuulemma voi nähdä (visio), kuoleman jälkeen.

Tuomas oli paljon apofaattisempi veikko kuin koulukirjat kertovat. Hänen nostamisensa normaaliteologiksi uskonnollisen asenteen järkevyyden selostajana on todellakin, kuten Umberto Eco sanoisi, pyromaanin nimittämistä kunniapalomieheksi.

Kirjaimellisesti

2007-08-16T08:45:00.000+03:00

Luomiskertomus oli Augustinukselle monestakin syystä tärkeä teema. Sen käsittely muodostui välineeksi ilmaista, mikä on hänen katsomustensa ero manikeolaisuuteen, jonka kannattaja hän oli kymmenkunta vuotta.

Manikeolaisuus oli itseään parakleettina pitävänä Manin oppisuunta, jonka mukaisesti hyvä ja paha ovat omat itsenäiset alkuprinsiippinsä. Maailma on hyvän ja pahan taistelua eikä siinä auta kuin dieetti eli viikunoiden syöminen ja sukupuolielämästä pidättäytyminen.

Luomiskertomuksen tarkastelu tarjosi Augustinukselle yhden prinsiipin tarkastelemisen sekä mahdollisuuden ajatella pahaa hyvän puutteena eli privaationa eikä itsenäisenä substanssina.

Genesis-kommentaari on otsikoitu ad litteram eli kirjaimellisesti tulkittuna. Kirjaimellinen tulkinta oli Augustinukselle kuitenkin omintakeinen. Kirjaimellisuus ei tarkoita sitä, että kun Jumala otti maan tomua, hänelle ajateltaisiin kädet. Sen sijaan kirjaimellisuus on itse asiassa usein metaforinen tai symbolinen näkemys siitä, mikä on tekstin alkuperäinen tarkoitus, mitä kirjoittaja on tarkoittanut.

Ja kaikillehan on selvää, että oikea kirjaimellinen tulkinta on tämä: luominen on tapahtunut yhdessä hetkessä ikuisuudessa, ei kuudessa päivässä. Päiviä on vain yksi. Kuusi päivää ovat yhden päivän ulottuvuuksia.

Augustinus ajatteli, että lause alussa Jumala loi taivaan ja maan tulee tulkita siten, että alussa tarkoittaa ikuista Poikaa, joka oli ennen kuin temporaalinen alku, joka on ensimmäinen luotu, luotiin. Taivas ja maa puolestaan viittaavat yhtäältä spirituaaliseen luomiseen eli enkeleihin sellaisina kuin tuntevat itse itsensä (taivas) ja muodottomaan materiaan. Kun Jumala sanoo "tulkoon valkeus", tämä tarkoittaa sitä, että luodut kääntyvät luojaansa kohti.

Ja tämä siis kaikki yhdessä momentissa. Augustinus käsittelee kylläkin laajasti ilmestymisjärjestyksiä, mutta hänen mukaansa kyse on prioriteeteista ei temporaalisesta seuraamisesta.

Enkeleillä on aamutietoa ja iltatietoa, hän kertoo, ja paljon myöhemmin Tuomas Akvinolainen oli tästä innostunut. Aamutieto on valon myötä tapahtunutta kääntymistä kirkkauteen. Iltatieto on sitä, että enkeleiden itsetuntemus on kasvanut: ne tuntevat itsensä ja luodut itsenään ikään kuin erillään Luojasta.

Ja paljon muuta mielenkiintoista Genesis-kommentaariin sisältyy. Luin sitä Ranuan eläinpuiston parkkipaikalla, kun muu väki meni puistoon katsomaan jääkarhuja ja minä jäin autoon vahtimaan villakoiran ydintä.

Mikä minua kiinnostaa Augustinuksessa? Ehkä vain jonkinlainen yleissivistyksellinen velvollisuudentunto. Olisi kai hyvä tietää, kun on tämän ammatin valinnut, mitä hän ajatteli. Mutta olen viehättynyt myös hänen mielikuvitukseensa, joka väliin kulkee kreisille alueelle. Genesis-kommentaarissa esimerkkinä on pitkä pätkä keskustelua siitä, miten Jumala liikkui luotuaan valon. Tuliko varjo, laskiko Aurinko jossain päin ikuisuutta ja liikkuiko Jumala Auringon mukana? Pois se meistä, toteaa Augustinus, että näin tyhmiä kuviteltaisiin, samaa, mitä olemme oppineet merimiehiltä. Mutta kuvittelipa kumminkin.

Kiinnostava yksityiskohtana mainittakoon, että kirjoittaessaan Pyhästä Hengestä, jumalallisesta rakkaudesta, luomisen yhteydessä, Augustinus viittaa myös maailman hautomiseen.

Hän tunsi Sotkan munan, vaikka ei ollutkaan lukenut Kalevalaa koulussa.

Vain hetken ma heilua jaksoin

2007-08-15T08:36:00.000+03:00

Päähän tolpan lokki laskeu’uu
on toinen, jalompi sille
maa, mantu, perhe, puolue ja muu.
Ei jää se vieraisille.
Kesä väistyy, nuoruus, lento. Elokuu!

Tämä on leinotyylitelmä. Sellaisia kirjoitetaan perjantaina oikein radioitavassa tilaisuudessa, jossa Matti Rinne johtaa paneelia.

En pääse, Jaska, juhlaan. Olen unohtanut jo muutama vuosi sitten antaa osoitteenmuutoksen ja niinpä sain kirjeen vasta eilen, kun ilmoittautumispäivä oli jo maanantai ja tämä viikko on lauantaiaamulta kiinni. Täytyy spostittaa ajankohtaiset tiedot.

Hieno homma silti: Eino Leinon Seura täyttää 60 vuotta ja juhlii. Pitkä ikä seuralle, jonka nimihenkilö ehti vain 47 vuoden ikään.

Koin kohotusta tietysti, kun kaverit järkkäsivät jäseneksi. Onhan seura hommannut patsaan ja järjestänyt Mukkulan kokouksia, siis tehnyt muutakin kuin ollut Eino S. Revon seura. Se palkinto Olavi Paavolaiselle oli aikanaan paikallaan. Viime vuosien palkinnoista pidin eniten Tuomari Nurmion kukittamisesta.

Arvon lukija! Kerran suunniteltiin erään toisen Hannun kanssa lausuntailtaa Tuomarin runoista, otsikkona Viiniä. Malja marttyyreille. Koeta lausua meditatiivisesti vaikka tätä:

Sota takoo
maapallon kalloa
verisellä nyrkkiraudalla...
Viiniä. Malja marttyyreille.
Kuolleille, eläville, menneille, tuleville.

Mukkulassa kävin kerran. Tilaisuus on mukavasti järjestetty. Istutaan puistossa penkeillä, simultaanitulkkaus toimii kuulokkeiden kautta. Kai sekin on jokin ajan merkki, että Matti Suurpää löysi muistoja verestäessään Revon vanhasta huoneesta Heinimäen, Heikki Hakalan ja minut suunnittelemassa aikuisrippikoulua tuon kokouksen aikana. Jaska olisi pitänyt sen Kaarlo Kallialan kanssa. Minä olisin ollut kesäteologi, Mikko Kuustonen nuorisotyönharjoittelija ja Hakala ja Satu Silvo isosia. Vielä on jäänyt toteuttamatta.

Leif Salmenin puheenvuoro pyhyydestä on jäänyt mieleen. Hän siteerasi Pascalin intohimoista merkintää: Tulta! Kertoi hyvän jutun, kuinka kansa odottaa, että Nokia julkistaisi uuden kännykän, jossa on ladyshave.

Kännykän päässä voisi olla deodorantti ja parranajokonekin, mutta näistä innovaatioista joskus myöhemmin.

Leinon omat ideat olivat joskus hieman yhtä ilkikurisia. Teemu-pakinat ovat osa hänen parasta tuotantoaan ja niistä löytyy.

Ennen kuin hän kirjoitti Onervalle "lyö hätärumpua", hän suunnitteli Suomelle uuden ohjelman ja hallituksen. Ohjelmassa oli kolme kohtaa: saa syödä ja juoda mitä lystää, tulla omalla uskollaan autuaaksi ja olla muutoinkin vapaa. Ohjelma oli Leinon mukaan nuorkommunistinen. Sitä toteuttavassa hallituksessa oli määrä olla poliittisesta kunnostaan muutoinkin jo tunnettuja kansalaisia, muun muassa Jean Sibelius.

Onnea Eino Leinon Seuralle!

Silta etäisyyksiin

2007-08-14T08:24:00.000+03:00

Sil-lan al-la on i-han ki-vaa.

Noil-la kä-sil-lään sei-so-vil-la jät-ti-läi-sil-lä, jot-ka ja-loil-laan sil-taa kan-nat-ta-vat, on han-ka-lam-paa. Jos ne nou-si-si-vat hen-git-tä-mään, saat-tai-si sil-ta kaa-tu-a. Sii-tä syys-tä sil-lan al-la on tur-val-li-sem-paa. Sil-lan len-tä-es-sä jät-ti-läis-ten ja-lois-ta voi au-toi-li-jal-le, pyö-räi-li-jäl-le, kä-ve-li-jäl-le käy-dä kö-pe-lös-ti. Al-ta on mah-dol-li-suus uis-ken-nel-la pois.

En eh-ti-nyt tar-kis-taa, on-ko täs-sä sil-las-sa pa-nos-pe-sää, pi-täi-si ol-la. Mut-ta sen puut-tu-mi-nen voi-daan tie-tys-ti kor-va-ta är-syt-tä-mäl-lä jät-ti-läis-tä, ku-tit-ta-mal-la var-paa-seen ta-hi muul-la ta-voin.

Mo-ni muu-kin tär-ke-ä a-si-a on kii-rees-sä jää-nyt te-ke-mät-tä. Ai-ka on an-ka-ra ei-kä tun-ne sää-li-ä. Sik-si ai-no-a tais-te-lun muo-to on hi-das-taa niin pal-jon kuin it-ses-tä ir-ti läh-tee.

Ei tart-tu-a het-keen, mi-kä on la-ti-nak-si et-tä car-pe die-m vaan tar-tut-taa het-ki py-säh-dyk-sen mo-ment-tiin, jo-ka kes-tää, sil-lan al-la.

Mut-ta tä-mä on tie-tys-ti ai-van sub-jek-tii-vinen kä-sitys.

Hän on nyt koululainen

2007-08-13T08:46:00.000+03:00

Puusta pudota pitää

2007-08-12T08:02:00.000+03:00

Tänään lyömme Raamatulla päähän ja annamme perään vielä kakkosnelosta niille, jotka näsäviisastelevat, että eikös se Jeesuskin ollut melkoinen populisti. Saarnatekstinä on nimittäin kohta, jossa Jeesus riehuu temppelissä ja huomauttaa sen varsinaisesta käyttötarkoituksesta kaikille tuotteistajille.

Virsisuositus on roima 612, joka vuoden 1701 virsikirjassa jyrää näin:

Etkös ole ihmis-parka! aivan arka
Ettäs itket yli öit
Ettäs suret suuttumata, puuttumata,
Koukon mustan murhatöit.

Tap on vanha tappavalla vierahalla
Luojan laitoksen perään
Hyvät, huonot lankoinensa, lapsinensa
Syöstä sulloo maan poveen

Parku pojes paneminen, katsominen
Kaiken mailman menoi
Katsos kaikki katseltavat, kuulleltavat,
Eikö löyttä loppuvit?

Eikö kuulu kuolevia, katoovia
Paitsi ihmisparkaisii?
Tuules, tähdeis, taivahalla, meres' maalla
Kuolevilll on kumppanii

Mitä maasa mateleepi, käveleepi
Maaksi muuttua pitää
Mitä puusa piiskuttaapi kuikuttaapi
Puusta pudota pitää

Yhteensä säkeistöjä on 23.

Enneadeista

2007-08-11T09:10:00.000+03:00

Mikä on saattanut sielut eroon isä Jumalasta? Näin alkaa Plotinoksen viides Enneadi, jota on luonnehdittu myös teologiseksi. Todellakin, "isä Jumalasta".

Plotinos vastaa, että syy on kuvitelma itseriittoisuudesta, henkisestä omavaraisuudesta. Tämän jälkeen hän alkaa tarkastella kolmen hypostaasin, yhden, järjen ja sielun välistä suhdetta, sitä miten sielu on järjen ilmaisu ja järki yhden ilmaisu.

Plotinoksen Enneadit on sarja kirjoituksia, filosofisia esseitä, jotka Porfyrios kokosi yhteen. Kirjoja on 6 ja kirjat jakaantuvat kukin yhdeksään esseeseen tai traktaattiin, tästä teoksen nimi. Kokoelman jälkivaikutus on ollut mittava, sillä sen kirjoitukset muotoilivat niin sanotun uusplatonismin mikä toisin sanoen tarkoittaa, että ne elähdyttivät platonisen perinteen sen uudessa "toimintaympäristössä". Aivan erityisesti Plotinoksen kirjoitukset tulivat tärkeiksi, koska ne vaikuttivat Augustinukseen, joka oli uusplatonikko ja muovasivat näin kristillisen teologian välineellistä kivijalkaa ratkaisevalla tavalla.

Yksi, järki ja sielu on triniteetti. Kiista siitä, millä tavoin se eroaa Augustinuksen triniteetistä, on elänyt näihin päiviimme asti. Erona on pidetty sitä, että Plotinoksen järki on informoitu ja muovattu kun taas Augustinuksen Poika syntynyt. Lisäksi erona on pidetty Plotinoksen triniteetin hierarkkisuutta, kun taas Augustinuksen triniteetti on simultaaninen ja samatasoinen.

Enneadien kriittinen laitos on julkaistu Loebin klassikkosarjassa. Korkeaa kaunokirjallisuutta edustaa puolestaan Stephen MacKennan käännös, joka on julkaistui muun muassa Penguin booksin sarjassa. MacKenna oli entinen pankkivirkailija ja journalisti, joka sattui törmäämään Enneadeihin Pietarissa 1905. Hän päätti omistaa elämänsä sen kääntämiselle. Tulosta on pidetty yhtenä viime vuosisadan merkittävimmistä englanninkielisistä filosofisista töistä.

Penquin booksin laitos on yhden etevimmän uusplatonismin tutkijan, John Dillonin, toimittama. Dillon on varustanut laitoksen alaviittein ja huomauttaa MacKennanin sinänsä harvinaisista käännösvirheistä sekä sisällöllisistä kysymyksistä, jotka lukija tulisi huomata. Laitoksen alussa on MacKennanin oma johdanto, vanhempaa tutkimusta edustava Paul Henryn artikkeli, jossa valotetaan Plotinoksen aatehistoriallista sijoittumista, käännös Porfyrioksen laatimasta Plotinoksen elämänkerrasta sekä Dillonin oma johdanto. Johdantoartikkeleiden kokoelma on hyvä filosofinen oppikirja jo sellaisenaan ja se kannattaa ehdottomasti lukea.

Kirkkostatistiikkaa

2007-08-10T09:02:00.000+03:00

Osuin eilen aamulla tilaisuuteen, jossa Kirkon tutkimuslaitoksen johtaja Kimmo Kääriäinen esitteli kirkon tilastoja ja mielipidemittauksia.

Kimmon johtopäätökset olivat muun muassa seuraavat:
- uskonto yksityistyy
- seurakuntakoko suurenee

Luterilaisen kirkon väkimäärä vähenee tällä hetkellä vuositasolla yhden suurehkon seurakunnan verran. Viime vuonna tappio oli 18 ooo. Toisaalta kysyessäni, mikä jäsenmäärä voisi olla vuonna 2030, jos otetaan huomioon viime vuosien jäsenmäärän väheneminen ja pidemmän aikavälin kehitys, oli vastaus, että reilusti yli 70 % suomalaisista.

Mielipidemittauksissa ei ollut uusia asioita. Panin merkille ennenkin minua hämmentäneen asian. Noin 40 % sanoo, että uskoo, kuten kirkko opettaa. Toisaalta kaikkien perinteisten kristillisen oppien ja näkemysten "kannatus" on erittäin korkea. Jeesuksen elämä kelpaa elämänohjeeksi yli 70 %:lle. 68 % uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika ja 61 %, että hän on ylösnoussut. Raamatun ihmeisiin uskoo 61 % ja neitseelliseen syntymiseen yli 50 %.

Ajatuksella, jonka mukaan kristilliset uskomukset olisivat niin sanotulle nykyihmiselle vieraita, ei ole siis gallupeissa kaikupohjaa. Mutta samalla sille, että ihmiset ajattelevat uskonnon olevan yksityisasia ja sille, että he eivät osallistu viikottain tai kuukausittain kirkon toimintaan, on niissä pohjaa.

By the way, Luther sanoo Iso Katekismuksessa, joka on luterilainen tunnustuskirja eli sen opin ilmaisu ja muotoilu, että jos henkilö ei käy kerran vuodessa ehtoollisella, hänen pitämisensä kristittynä on ongelmallista.

Nämä eivät siis ole kovinkaan hätkähdyttäviä lukuja. Raju muutos on tapahtunut kuitenkin yhdessä asiassa. Parin vuosikymmenen aikana kirkollinen avioliittoon vihkiminen on vähentynyt noin 30 % siten, että vain 61 %:iin solmituista avioliitoista liittyy kirkollinen vihkiminen.

Asian selittää osittain se, että sama henkilö solmii useita avioliittoja elämänsä aikana ja vain ensimmäiseen liittyy kirkollinen vihkiminen. Pitäisikö tätä asennoitumista pitää avioliiton pyhyyden korostamisena vai sen vähentymisenä, on vaikea sanoa. Ehkä kyse on kummastakin asiasta.

Toiminnallisesti kirkko joutuu tulevaisuudessa miettimään, kuinka moneen hiippakuntasihteeriin ja keskushallinnon suunnittelijaan sillä on varaa. Seurakuntia on yhdistettävä jonkin verran. Kunta- ja palvelurakenteen uudistus vaikuttaa tähän jonkin verran, mutta toisaalta kuntaliitoksia ei ole aivan tavattomasti syntymässä. Suhde avioliittoon pysynee kirkossa tapetilla lähivuosikymmeninä.

Neronleimaus

2007-08-09T08:13:00.000+03:00

(Ex)(R(x)&(y)(y/x>-R(y))&K(x))

Eli: on x, x on Ranskan nykyinen kuningas ja kaikille y-yksilöille pätee, etä jos y ei ole x, ei y ole Ranskan nykyinen kuningas, ja x on kalju.

Siinä se on! Hurraa. Ensimmäisen kertaluvun predikaattikalkyylissa esitetty Russellin määrättyjen kuvausten teoria. Kiitos ja ylistys.

Ranskan nykyinen kuningas ja sen analyysi on 1900-luvun filosofian kenties kuuluisin esitys ja sen kaava tunnettu kuin suhteellisuusteorian tai veden.

Keksintö oli aikanaan vallankumouksellinen, sillä se suuntasi filosofian kielen analyysiin sekä toi sen apuvälineeksi formaalisen logiikan. Filosofia oli saavuttamassa aseman tieteiden joukossa, ja mikäs sen hienonpaa.

Samalla kaavaan on kytketty analyyttisen filosofian niin ensimmäisen kuin toisenkin aallon kuolemansuudelma: jos se pimeys mikä sinussa on, on valoa, mitä onkaan pimeys, voisi joku todeta.

Totta joka sana?

2007-08-08T09:40:00.000+03:00

Joku voi sanoa, että hänen puheestaan on joka sana totta, mutta Donald Davidsoniin tämä ei tekisi vaikutusta. Totuus kun on hänen mukaansa lauseen, ei sanojen ominaisuus.

Kiinnostava huomautus, joka muistuttaa nominalistien, ainakin William Ockhamin käsitystä kielestä - siihen ei usein kiinnitetä huomiota, kun nominalismi esitetään näkemyksenä, jonka mukaisesti yleiskäsitteet eivät ole olemassa vaan ainoastaan yksilöoliot. Ockhamin terministisessä logiikassa sanojen merkitys johdetaan lauseista. Kieli kokonaisuutena tekee elämästä merkityksellistä ihmetellessämme, että millä oikeudella sanomme kahta jänistä jänikseksi, jos vain yksilöoliot ovat olemassa.

Davidson kirjoitti vaikeatajuisia filosofisia esseitä. Yksi hänen tunnetuimmista ideoistaan on tekojen selittäminen kausaalisesti siten, että intentiot ja motiivit eivät ole vain reasons vaan causes. Mielen toiminnat ovat lailla selitettäviä, mutta laki on useimmissa tapauksissa vaikeasti ilmaistavissa. Mielen toimintoja vastaavat fyysiset toiminnot, joita niitäkin säätelevät lait.

Vastaavuudesta huolimatta emme tunne, näin luulisin Davidsonin ajatelleen, lakia, joka linkittää fyysisen ja psyykkisen toisiinsa, niin lainomaisista ilmiöistä kuin molemmissa onkin kysymys. Mielen toiminnot ovat supervenienttejä tai emergenttejä suhteessa fyysiseen. Jokaista mielen toimintoa vastaa fyysinen (aivo)toiminto, mutta emme tiedä, miten tämä vastaavuus muodostuu. Lisäksi kuvaukset aivotoiminnoista ja mielen toiminnoista ovat erilaisia.

Davidson oli Willard van Quinen oppilas. Quine oli se filosofi, joka Yhdysvalloissa liittyi Fregen ja Russelin aloittamaan niin sanottuun analyyttiseen perinteeseen. Hän opetti Harvardissa, ja melkein kaikki merkittävät amerikkalaiset filosofit olivat hänen oppilaitaan. Ehkä sen takia Georg Henrik von Wright luonnehti häntä suurimmaksi elävistä, silloin kun vielä molemmat elivät.

Quine tuli kuuluisaksi ensin logiikan tutkimuksistaan ja erityisesti paperista Empirismin kaksi dogmia. Hän arvosteli siinä loogisen positivismin piirissä kannatettua erottelua analyyttisiin ja synteettisiin totuuksiin. Analyyttinen totuus on "kaikki poikamiehet ovat naimattomia". Quinen mielestä analyyttisetkin totuudet sisältävät lausumattomia kokemukseen perustuvia ainesosia eikä näin ollen synteettisten totuuksien suhteen tehtyä kuilua voi tehdä.

Muita ideoita, joista Quine on kuuluisa, on radikaalikäännösteesi, jonka mukaisesti kääntäessämme kielestä toiseen emme voi olla varmoja, olemmeko kääntäneet kaiken. Aina voi jäädä huomaamatta merkityksiä, jotka vain äidinkieliyhteisö tuntee. Tätä näkemystä muun muassa Davidson lujasti vastusti.

Edelleen Quinen holismi merkitsi sitä, että hänen mielestään olympolaiset jumalat ja kvarkit ovat yhtä uskottavia, mutta se viitekehys, jossa kvarkit esiintyvät, on perinjuurin uskottavampi kuin se, jossa olympolaiset jumalat. Tästä syystä kvarkkeihin kannattaa uskoa. Ei sana vaan lause!

Quine ei hyväksynyt modaalilogiikkaa vaan koki sen synnissä siinneeksi. Hän onkin yksi Jaakko Hintikan voimakkaimmin arvostelemista filosofeista. Hintikan mukaan Quinea on esitelty "muka" logiikkona, vaikka hän ei ole saanut aikaiseksi alalla mitään rakentavaa. Sen sijaan Quinen esittämä kritiikki on ollut inspiroivaa.

Tietoteoriassaan Quine edusti naturalismia tai fysikalismia siten, että hänen mielestään fysiikka on tieteiden malli ja myös ihmisen tietoa koskeva tutkimus tulee suunnata sen mukaisesti. Se mitä on olemassa, on kaikki, mutta tähän ei tule lisätä minkäänlaisia kuvitelmia eli mahdollisuuksia.

Raapaisin tämän tenttivastauksen, koska eilen tulin kirjoittaneeksi blogiin Davidsonin ja Quinen nimet.

Kovia poikia! Yhtenä seurauksena on ollut se, että logiikka on muodostunut omaksi alakseen ja irronnut filosofiasta. Yhteen aikaan mitään muuta ei tehty. Oltakoon Hintikan modaalilogiikasta mitä mieltä ollaankin, mielestäni sen kiinnostavaa on se, että se pyrkii tuomaan siitä irronneen logiikan takaisin filosofian osaksi. Jos nimittäin Quinen ja kumppaneiden otetta voisi luonnehtia filosofiseksi logiikaksi, Hintikan kirjoitukset ovat pikemminkin logistista filosofiaa. Se mikä kummastakin lähestymistavasta tekee kysymyksiä herättävän ainakin kaltaiselleni maallikkolukijalle, on, että kovin vähän itse välineistöstä jää käteen. Kaikki se, mitä tuntuu kiinnostavalta, on sanottu ilman loogista välineistöäkin, kuten esimerkiksi, että koettaessamme käsittää maailmaa voimme käyttää mielikuvitusta ja kuvitella sen toisenlaiseksi kuin se on.

Filosofian kuolema?

2007-08-07T08:51:00.000+03:00

Ryhdyn pitämään itselleni tenttejä, joihin kirjoitan vastauksia. Otsikot ovat tenttikysymyksiä.

Suurin osa 1950-luvun jälkeisen filosofisen keskustelun kuuluisimmista henkilöistä ovat kuolleet 2000-luvun alussa: Donald Davidson, Jacques Derrida, Hans-Georg Gadamer, Willard V. Quine, John Rawls, Paul Ricoeur...

Kesällä kuoli yksi tunnetuimmista, Richard Rorty.

Rortyn nimeen ja työskentelyyn liittyy myös itsensä filosofian kuolemaksi joidenkin kokema ajattelutapa, jonka muistomerkki on hänen teoksensa Philosophy and the Mirror of Nature (1979). Rorty esitti käsityksen, jonka mukaisesti filosofia ei voi enää olla platonisen tradition mukainen luonnon peili, jonka avulla muodostamme olevaisen kuvan. Sen sijaan filosofian tehtävä on edifioida ihmisiä, jalostaa näitä selviämään kovassa maailmassa.

Myöhemmin Rortyn ideaa alettiin kutsua nimellä uuspragatismi. Sen näkökulmasta filosofia on hengissäselviämistä. Sen suuntaa ei näytä platonismi vaan darwinismi. Meillä ei Rortyn mielestä ole ole suoraa yhteyttä siihen, miten asiat ovat, ei tietoa sanan klassisessa merkityksessä. Maailmaa ei voi, kuten klassisessa filosofiassa, esittää, vaan sen sijaan siinä eletään.

Kielen avulla.

Ihminen on nimittäin Rortyn mielestä eläin, joka koettaa tulla toimeen ympäristönsä kanssa. Tähän tarkoitukseen ihminen kehittää välineitä, joista tärkein on kieli.

Rortyn mielestä ympäristön kanssa ei tulla kuitenkaan toimeen kynsin hampain vaan asioita ironisoimalla. Kaikkien maiden ironikot, liittykää yhteen! Olkaa yhtä ystävällisiä toisillenne kuin suomalaiset blogistit ja kääntäkää maailma päälaelleen, kyllä se siitä.

Ironiasta muodostuu ihmisten välisen solidaarisuuden perusta, jota Rorty tarkastelee viimeisessä teoksessaan Philosophy and Social Hope (1999)

Myönteistä kehitystä

2007-08-06T09:09:00.000+03:00

Istuin keinuissa ja mietin, että kuntapuolella voitaisiin perustaa Pohjois-Savon Yhdistyneet KuntaOrganisaatiot (Psyko).

Samassa yhteydessä tuli mieleen muitakin sanoja. Ystäväni oli vastikään saapastellut huoneeseen ja lyönyt pöytään kovan kysymyksen:

- Tiijätkö sellasen sanan ku himmaattaa, siis perusmuoto himmaattaa?

- Mitähän se tarkoittaa suomeksi, kysyin?

- No sitä, että älähän hötkyile siinä ja koko ajan puutu asjoihi jotka ei sulle kuulu...

Jos on viettelijän päiväkirja, niin daboljuun kääntämällä siitä syntyy miettelijän päiväkirja. Tiedemies nykyisin kielletty sana, koska se on sukupuolisidonnainen. Se on korvattu termillä tieteilijä. Filosofin ammattinimikkeeksi sopisi parahultaisesti miettelijä.

Ei siis mikä tahansa mietiskelijä vailla päämäärää kuin Otso Kirjosiipi: "Ajan roskarattahia, katson pilvenhattaria."

Näin kehittyi blogikin ja uudistui eduksesi. Siltä on pitkään puuttunut nimi. On ollut vain puumerkki. Nyt se on nimetty, pitkän ja vaivalloisen nimen etsimisen jälkeen.