torstaina, toukokuuta 31, 2007

Maailman monet ihmeelliset asiat


”Minä tiedän monta asiaa, niin monta, etten voi kaikkea kertoa. Minä tiedän avaruuden ja planeetat, Pluton, Neptus, tähdet, Auringon ja kuun. Minä tiedän, että kukkia voi istuttaa. Minä tiedän, että Jumala on tehnyt kaiken ja että leluja tehdään tehtaalla. Minä tiedän, että ihmisillä on sielu. Sielu on ihmisten sisällä. Minä tiedän, että ihmisillä on sisällä maksa, mahalaukku, lihakset, lantio ja vettä (vähän). Ihmiset elävät maan päällä, mutta he voivat käydä avaruudessa. Minä tiedän, että linnut osaavat lentää ja kävellä. Minä tiedän, että puut kasvavat koko ajan, paitsi ei ihan koko ajan. Tiedän, että eläimillä on turkki ja ihmisillä on iho. Tytöillä on yleensä pitkät hiukset ja miehillä ei. Minä tiedän, että Muumia ja Nalle Puhia ei ole oikeasti olemassa, mutta ne ovat satumaissa. Minä tiedän, että on monia soittimia olemassa.”

Nelivuotiaan muotoilema olevaisen inventaarioluettelo yllä on hänen kuvansa maailmasta. Se kyseenalaistaa ihmisen ajattelukyvyn kehittymistä koskevat teoriat. Se sisältää runsaasti samoja aineksia kuin parhaimmat filosofiset ja teologiset tekstit.

On ajateltu, että ihminen alkaa muodostaa abstrakteja ajatuksia vasta paljon myöhemmin kuin nelivuotiaana. Yhtä hyvin voisi kysyä, onko oikeastaan niin, että tämän ikävaiheen jälkeen ajattelumme sammuu.

Maailmankuvaa muodostaneet ajattelijat ovat esittäneet, että oikea tapa lähestyä todellisuutta on hämmästely. Hyvä tapa saada uutta tietoa maailmasta on katsella sitä ikään kuin lapsen silmin. Mieli irtaantuu valmiiksi annetuista ja opituista lähtökohdistaan ja puhdistuu hahmottaakseen todellisuutta sellaisena kuin se on.
Kuvassa Tonava.

keskiviikkona, toukokuuta 30, 2007

Professorin mielensisältö


Aamuvarhaisella haistelen ulkoilmaa, kuuntelen linnunlaulua ja katselen, vihreyttä, järven sineä. Hetki on lindbladmainen ja se riittäisi blogiksi. Kokoan ajatuksia ja mietiskelen, mitä mielessä. Koetan asettua itseni ulkopuolelle ja arvata. Luulisin, että virkaminän mielensisältö ovat 9 gradua ja 6 väitöskirjaa, joiden kanssa olen ollut viimeiset neljä kuukautta tekemisissä.

Jos niitä luetteloi, ei voi päätyä kuin vanhaan totuuteen, että kaikki dogmatiikan professorit ovat hulluja.

Vai mitä mieltä olisitte henkilöstä, joka pohtii näitä:

Martti Lindqvistin mielestä auttamissuhteen kannalta olennaista on käsittää auttajan oma pahuus. Tunsin Martin jollain tavoin. Rauha hänelle. Hän kirjoitti metaforia, jotka ovat hankalia systemaattisen analyysin kohteita, banalisoituvat.

Ekumeenisen keskustelun mukaan minimivaatimus kirkon ykseydelle on se, että ihmiset rakastavat Jumalaa ja toisiaan. Tulos on osoitus ekumeenisen liikkeen ongelmista ja luonteesta.

David Gauthierin Akhimedeen piste korjaa Rawlsin tietämättömyyden verhon ja esittää, että valitsija ei voi olla pyyteetön. Gauthier puolustaa hyvinvoivan ihmisen oikeutta hyvinvointiinsa. Yhtäältä Gauhtierin teoria ihmisestä sisältää itsekkään ekonomisesti rationaalisen ihmisen mallin ja toisaalta pyyteettömän ihmisen mallin. Simul iustus et peccator! Kuten myös apinatutkimuksessa, jonka mukaan taustamme on sekä aggressiivinen simpanssi että lempeä pieni bonobo.

Luterilaiset ja ortodoksit ovat neuvotelleet ja saavuttaneet paljon yhteisymmärrystä. Samalla monet teemat jäävät puolitiehen. Esimerkiksi kasteen osalta ortodoksit näyttävät korostavat erillistä voitelua, krismaatiota, jonka jälkeen alkaa uskon kilvoitus.

1970-luvulla Suomen luterilaiset ja Venäjän ortodoksit löysivät niin sanotun leikkauspisteen. Mutta sitten on tapahtunut paljon. Palamismi tuli venäläiseen teologiaan ja Luther-tutkimus edistyi Suomessa. Jos uskonnollinen kokonaisajattelu tai järjestelmä on kovin erilainen, mitä leikataan jos yhdessä leikataan?

Olivatko neuvottelut teatteria, politiikkaa vai teologiaa. On tunnettu tosiasia, että ortodoksinen kirkko Venäjällä saattoi toimia ainoastaan NKP:n pihdeissä. Niinpä aluksi neuvottelut olivat selvästi NKP:n maailmanlaajan rauhanpolitiikan levittämiseen sidoksissa. Niissä näyttää kuitenkin tapahtuneet käänne teologisempaan suuntaan eikä niitä voi tulkita yksipuolisesti teologiseksi operaatioksi. (Kaverini Arto, joka on käsitellyt asian poliittista puolta, oli eilen uutisissa kommentoimassa tehdashankkeita Venäjälle. Hauska esiintyminen. Terveisiä!).

Osmo Tiililän mielestä vain harvassa tapauksessa lapsena syntynyt usko säilyy. Kasteen uudestisyntymisen jälkeen tarvitaan toinen uudestisyntyminen, joka ei kuitenkaan ole luonteeltaan synergeettinen vaan ihmisen osalta passiivinen tapahtuma. Tiililän supranaturalismi ja tahtoa koskeva näkemys selittää tätä, mutta ihmettelen, miksi hän piti kasvatusta niin vähäisessä arvossa.

Juha Pihkala liittyy pitkälti Aloys Grillmayerin teoksessaan Yksi kahdessa, joka käsittelee keskustelua maailman kummallisimmasta aiheesta: miten joku on sekä jumala että ihminen.

Dimitru Staniluae on romanialainen ortodoksiteologi, joka yhdistää melko lailla Vladimir Losskyn pohjalta ortodoksista spiritualiteettia ja systemaattisempaa teologisoimista. Hänelle luonnollinen jumalakokemus syntyy tilassa ja ajassa, mutta tämä katafaattinen ulottuvuus johtaa apofaattiseen, lausumattomaan sfääriin. Miksi Jumalalla on vain kolme persoonaa, miksei hypostaaseja voisi olla enemmänkin?

Mutta samaan aikaan toisaalla eli väitöskirjalohkossa aivoissa:

Botswanassa arvostelevat Descartesia, mutta arvostelu on standardia länsimaista kartesiolaisuuskritiikkiä ja näyttää siltä, että tilalle tarjottu ratkaisu on itsessään kartesiolainen. Kiinnostavaa ovat eurooppalaisen teologian juuret, jotka ovat syvällä Afrikassa. Eräät afrikkalaiset antropologit väittävät, että käsitys heimouskontojen monijumalaisuudesta on väärä. Alussa oli monoteismi.

Kylmä sota Luterilaisessa Maailmanliitossa ja tapauskertomuksia.

Norjassa foundationalismia ja työstämistä luterilaisen oikeaoppisuuden alalla (Valen-Senstadt).

Amerikassa luomisoppi prolepsista eli maailma kuin elokuvan traileri (Ted Peters).

Suomessa Tiililän teoteletiikka ja sen pohjalta muodostuva kokonaisesitys. Minua kiinnostaa Tiililän teologiprofiili, joka oli tiedemiesmäinen sanan Suomielokuva -merkityksessä.

Kuolema, missä on sinun otasi, voimme puolestaan kysyä Lutherilta.

Nämä ovat niin laajoja töitä, etten ryhdy selostamaan enempää. Kiinnostavaa on katsoa aivojani, jotka hyppivät viranpuolesta tuollaisissa aiheissa, joista yksikään ei ole aivan oma tutkimusaiheeni. Lähimmäksi tulee graduista Gauhtier-työ ja väitöskirjoista Botswanajuttu mielen filosofian pätkän osalta.

Mutta minä osaan rapata ja sen teen.

Aloitin neljä kuukautta sitten. Aika on mennyt kuin kaksi viikkoa.

Päässä vislaa, linnut ulkosalla.

tiistaina, toukokuuta 29, 2007

Osmo, valtionkonttorinjohtaja


Muotokuvapiirros on Juha Järveläisen. Nimi on se mikä otsikossa.
Minulla on tekijänoikeus, sillä olen ottanut valokuvan. Asia on hiukan hullunkurinen, siis tekijänoikeus tähän tässä julkaistavaan kuvaan, joka todellisuudessa ei ole minun tekemäni.
Kuva kai on sikälikin hullunkurinen, että se on piirros.
Tekijän kanssa on ollut vuosien ajan puhetta siitä, miten piirtämisen asema on meillä aliarvostettu. Että se pitäisi nostaa samalla tavalla arvoonsa kuin Aukusti Tuhka aikanaan nosti taidegrafiikan. Baltiassa ja Puolassa piirros on kunniassa, meillä sille naureskellaan. Ja se näkyy. Jos ei osaa piirtää, ei kyllä osaa paljon muutakaan.
Satun vastaamaan taidelinjasta, joka on Taideteollisen Korkeakoulun hyväksymä vuosi, eräänlainen etälinja.
Kyseessä on ainoa vapaan sivistystyön pidempään hengissä säilynyt linja, täytti juuri 20 vuotta.
Linja on aikanaan perustettu paikkakunnalla hallitsevan taidevalun kylkeen ammattiin valmistavaksi jutuksi, mutta siitä on kehkeytynyt kuvataiteen kaikki muodot, tyylit ja tavat, tekniikat sisältävä vuoden kestoinen juttu.
Tasosta viestii, että kun se muutettiin Taideteollisen opintoja korvaavaksi linjaksi, minkäänlaisia uudistuksia ei tarvinnut tehdä.
Linjavastaava Tuulan kanssa olimme tehneet tosin eräitä muutoksia. Kaikki tekniikat sisällytetään edelleenkin opetusohjelmaan väriopista alastonmaalaukseen ja keramiikkatöihin, mutta syksyn lähtökohtana on piirtäminen, kevään kuvanveisto.
Syksy piirretään niin että pää repeää. Aamusta iltaan. Siitä muodostuu suhde kuvaan ja taiteeseen, mikä on taiten tekemistä.
Minä kun hieman olen kallellani ars naturam imitatur -perinteeseen. On taide, ei taiteilijoita. Toisin kuin Gombricht, joka lausuu, että ei ole taidetta vaan taiteilijoita. Taiteilija on mestari ei artisti. Hän ilmaisee todellisuutta, ei vain itseänsä. Näin harhaoppisesti ajattelen.
Opettajistoon kuuluu Arto Väisänen, joka on poikkeuksellinen maalari, taitaa piirtämisen. Lottovoitto siis, ihanteitteni kannalta.
Osmosta vielä, että hän todella oli Valtionkonttorinjohtaja, joskin kuvan nimessä on ajatus Pikku Pietarin pihasta. Hän oli Raalan poikia. Niitä lapsuudessani keski-ikäisiä setiä, jotka mummin mukaan saapuvat. Ja minä luulin, että tulee kivoja leikkikavereita. Vaikka miksipä ei. Hieno mies Osmo oli.

maanantaina, toukokuuta 28, 2007

Amazonin ihmeitä


Elin maailmassa, jossa kirjakauppaan mennessä otettiin hattu päästä.

Tampereella Näsilinnan kirjakauppa paisui varastokirjoja. Ensimmäiset "vakavat" teokset, jotka hankin hieman toisella kymmenellä ollessani, olivat Maxim Gorgin muistelmat. Ne sopivatkin hyvin manselaiseen maisemaan.

Akateeminen kirjakauppa Helsingissä oli pienelle pojalle kirkkoonmeno. Vammalan kaupasta tuli ajoittain luettelo. Varasto tuntui ihmeelliseltä ja ehtymättömältä. Ajan mittaan oli tehtävä pyhiinvaellus paikanpäälle katsomaan.

Aikuistuttua kirjamessut filosofisten yhdistysten kokouksissa ulkomailla olivat vallan ihmeellisiä. Mutta niillä oppi myös sen, että kirjakustannus on maailman kapitalistisinta hommaa ja kirjat tuotteita. Kymmenittäin kustantajia, joiden valikoima on suurinpiirtein sama, mutta imago hieman erilainen.

Kovimmasta päästä olivat tietysti yliopistokustantamot kuten Oxford ja Cambridge University Press. Mukaan on sittemmin tullut kovilla nimillä yrittäviä, kuten Cambridge Scholars Press, joka Willem Lemmensin mukaan hyväksyi taannoin artikkelikokoelmamme uskonnollisista tunteista. Mukana ovat myös Robert Solomon ja Peter Goldie, joista jälkimmäinen on tasokas ja hauska tapaus.

Olimme Goldien kanssa puhumassa Antwerpenissa pari vuotta sitten. Hänen kirjansa ilmestyi hieman minun opustani myöhemmin. Ajatus, tunteiden affektiivisuuden korostaminen on samantyyppinen. Goldie on entinen pankinjohtaja, jolta musta tiistai vei sihteerin, autonkuljettajan ja kaiken. Hän ryhtyi lukemaan filosofiaa. Nykyisin hän on Manchesterin laitoksen dean. Hän on kirjoittanut kirjaamme Freudin oseaanisesta tunteesta. Thomas Dixon, Mark Wynn, Desiree Berendsen, Robert Roberts ainakin säestävät.

Mutta takaisin kirjakauppoihin.

Varaa ei ole varastoihin. Tuotteet ovat lyhyen kauden esillä ja unohtuvat. Maltillisempi ostaja saa hieman odoteltuaan sesonkikaman huomattavasti huokeammalla Kirjatorilla tai Hiltusen antikvariaatista.

Viimeisen rysäys ja mullistus on kuitenkin amazon, joka laivaa kirjat kotiin mistä päin tahansa maailmaa.

Pelkäsin pitkään Visan numeron antamista, kunnes opin, että tietosuoja on yhtä hyvä tai huono kuin pankkiautomaatissa.

Sitten alkoi Visa vinkua.

Kesälukemista on tilattu:

Bernhard McGinn, Christian Spirituality 1. Olen aikaisemmin lukenut tämän Chigacon emerituksen maailman parhaan spiritualiteetin kolmiosaisen historian sitten Leclergin ja Boyarin laitoksen, mutta kimppuun uudelleen vaan.

Petrus Lombardus, Sentenssikommentaarin 1. osa, The Mystery of Trinity.

Petrus Abelard, Ethical writings. Täytyy katsoa, miten moraalin autonomia Abelardilla oikeasti menee. Gilsonin ja Tenkun tulkinnat ovat hieman eri suuntaisia.

Augustinus, Contra Academicos. Skeptisismiä vastaan kirjoitetusta teoksesta on tehty uusi englanninkielinen laitos viime vuonna.

Cambridge Companion to Augustine. Eleonore Stumpin toimittama artikkelikokoelma, jossa on myös Knuuttilan kirjoitus aikakäsityksestä. Hyvä johdanto sille, joka tahtoo kartoittaa alustavasti Augustinuksen filosofiset teemat.

Stump oli kerran Helsingissä kokouksessa, jonka Lehtosen Tommin ja Koistisen Timon kanssa järjestimme. Aiheena oli toisen persoonan lauseet filosofiassa ja lähteenä Jobin kirja. Juttu on muistaakseni julkaistu Timon ja Tommin toimittamassa kokoelmassa Philosophy of Religion. What it is and what it should be?

sunnuntaina, toukokuuta 27, 2007

Helluntaina

Pitää kiiruhtaa tästä kirkkoon. Jartzinger laittoi pari päivää sitten sähköpostia, jonka sisällön julkaisen tässä. Lienee se muutamassa lehdessäkin julkaistu.

Piispat käyttävät harvoin yhteisiä teologisia puheenvuoroja. Siksi oheinen tervehdys on eräässä mielessä historiaa. Historiaa se on myös sikäli, että se näyttää liittyvän sekä kotimaisiin että kansainvälisiin tapahtumiin, karismaattisuuden leviämiseen kulovalkean tavoin, semminkin Etelä-Amerikassa.

Parasta, lyhyen lukemisen jälkeen, tervehdyksessä on vanha rukous.


Piispojen helluntaitervehdys


Ilon ja rohkeuden Henki

Helluntaina juhlimme yhdessä kaikkien kristittyjen kanssa Pyhän Hengen vuodattamista. Helluntai on kirkon syntymäpäivä Sillä on tärkeä sanoma meille tänään.

Kristittyinä olemme kaikessa riippuvaisia Pyhästä Hengestä. Hän on kolmiyhteisen Jumalan elävä persoona, joka puhuu meille pyhässä Raamatussa. Palvomme häntä yhdessä Isän ja Pojan kanssa. Hän rukoilee puolestamme Isää silloinkin, kun emme itse osaa tai jaksa (Room. 8:26). Ilman häntä ei ole pelastavaa uskoa, ei palvelevaa rakkautta eikä kristillistä kirkkoa. Nöyrä rukous "lähetä meille Pyhä Henkesi" on kirkon sydänääni aina ja kaikkialla.

Helluntain Henki on ilon ja rohkeuden henki. Pyhä Henki tuo Jumalan hyvyyden ja Kristuksen rakkauden keskellemme. Hän on Eläväksi tekijä, joka herättää meissä hengellisen kaipauksen, synnyttää uskon ja vie Kristuksen luo. Nimensä mukaisesti Pyhä Henki on Pyhittäjä, joka tekee syntisistä ihmisistä pyhiä. Totuuden Henkenä hän opettaa kuulemaan Jumalan sanaa, ymmärtämään sitä ja pysymään siinä. Kärsimyksessä ja surussa hän lähestyy meitä Lohduttajana. Ahdistuksissa ja vainoissa hän on Puolustaja.

Helluntaina vuodatettu Henki antoi apostoleille rohkeuden "astua esiin" ja julistaa hyvää sanomaa kaikilla kielillä kaikille kansoille. Pyhä Henki yhdisti ensimmäiset kristityt ja kokosi heidät sanan ja sakramenttien yhteyteen. Saatuaan Hengen lahjan kristityt "kuuntelivat ja noudattivat uskollisesti apostolien opetusta, elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat" (Ap. t. 2:42).

Myös tänään Pyhä Henki varustaa kirkkonsa monenlaisilla armolahjoilla eli karismoilla. Kirkko on kuin "äiti, joka Jumalan sanalla synnyttää jokaisen kristityn ja kantaa häntä" (Iso katekismus). Kasteessa Henki synnyttää meidät uudesti ja liittää Kristukseen. Ehtoollisessa hän vahvistaa uskoamme ja rakkauttamme. Siksi evankeliumia julistava ja pyhiä sakramentteja jakava kirkko on karismaattinen yhteisö.

Pyhän Hengen vaikutukset näkyvät elämän keskellä. Hengen hedelmää ovat "rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys. uskollisuus, lempeys ja itsehillintä" (Gal. 5:22). Apostoli Paavali muistutti erityisesti siitä armolahjasta, joka on suurin, mutta jota usein väheksytään arkisena: "Suurin niistä on rakkaus" (1. Kor. 13:13).

Karismaattisuudella tarkoitetaan myös kokemuksellista kristillisyyttä. Siihen voi liittyä esimerkiksi parantumista, liikutusta, profetoimista ja kielillä puhumista. Tällainen kristillisyys on osa seurakuntiemme elämää.

Pyhän Hengen synnyttämään kokemuksellisuuteen voi kytkeytyä myös ihmisen omia pyrkimyksiä. Paavali joutui Korintissa ohjaamaan kokemusten vapaata kuohuntaa kohti tervettä hengellisyyttä. Seurakuntalaisia jakava, epäjärjestystä synnyttävä ja arkisia armolahjoja väheksyvä karismaattisuus ei rakenna kirkkoa. Oikeassa käytössä henkilahjat rakentavat keskinäistä yhteyttä ja syventävät Kristukseen juurtunutta uskoa.

Kirkon usko ja yksityisen kristityn kokemus tarvitsevat ja tukevat toisiaan. Ilman kokemusta usko menettää innon ja on vaarassa kaventua. Ilman "tervettä oppia" (2. Tim. 4:3) kokemus irtoaa kirkon yhteisestä uskosta ja on vaarassa ajautua vääränlaiseen yksilöllisyyteen. Kirkossa kaikkea on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan valossa.

Paavali halusi seurakunnan olevan selvillä kaikista Hengen lahjoista. Kuitenkin hän kehotti tavoittelemaan kaikkein arvokkaimpia armolahjoja seurakunnan rakentamiseksi. Siksi mekin iloitsemme armolahjoista, jotka elävöittävät rukousta, vahvistavat sitoutumista ja synnyttävät nöyrää ylistystä vastauksena Jumalan rakkauteen. Kaiken tämän "saa aikaan yksi ja sama Henki, joka jakaa kullekin omat lahjansa niin kuin tahtoo" (1. Kor. 12:11).

Sanan ja sakramenttien välityksellä Pyhä Henki synnyttää iloa, rauhaa ja rakkautta. Hän tuo Jumalan armon luoksemme.

Helluntaina rukoilemme, että ilon ja rohkeuden Henki siunaisi kirkkoamme hyvillä lahjoillaan.

Tule, Pyhä Henki, tänne, / laskeudu taivaasta alas
meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.
Tule, köyhäin apu, / tule, lahjain antaja, / tule, sielun kirkkaus,
sinä paras lohduttaja, / sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö.
Töissä sinä olet lepo, / helteessä virvoitus, / murheessa lohdutus.
Sinä kaikkein pyhin kirkkaus ja valo, / täytä uskollistesi sydämet.
Ilman sinun voimaasi ei ole mitään viatonta.
Pese se, mikä saastainen on, / kastele se, mikä kuiva on,
paranna, mikä haavoitettu on, / pehmitä, mikä kova on,
lämmitä, mikä kylmä on, / etsi kaikkia eksyneitä.
Anna uskollisillesi, jotka sinuun turvautuvat, pyhät lahjasi.
Anna uskon vahvistusta, / anna autuas loppu, / anna iäinen ilo.

lauantaina, toukokuuta 26, 2007

Taas niityt vihannoivat


Kuva on Palazzo Vecchion edestä Firenzestä.
Olen menossa muutaman minuutin päästä opiston kevätjumalanpalvelukseen ja sitten todistustenjakoon, joten perustelen patsaiden pystyttämistä näillä.
Jaan 130 todistusta. Ylioppilaita, lastenohjaajia ja vaikka mitä.
Näin arviointiteollisuuden juhlapäivänä laulamme: jo joutui armas aika.
Joensuussa oli jo viimeinen publiikki. 11 maisteria ja kandidaatteja. Pöydällä vielä kaksi gradua.

perjantaina, toukokuuta 25, 2007

Laatukoulut


Allaolevat mietteet kirjoitin kerran vastaukseksi Opetushallitukselle, kun sieltä udeltiin käsityksiä laadun kehittämisestä. Jutun voisi pitää kevätjuhlassa rehtorin puheena, vaan meinaan jyristä paukauttaa Agricolasta, joka oli myös rehtori. 9 vuotta.

Suomalaista koulutuspolitiikkaa on suunnattu viimeiset 15 vuotta ”elinikäisen oppimisen” käsitteen näkökulmasta. Käsite syntyi 1900-luvun alussa, siirtyi sittemmin Unescon koulutusnäkemykseksi ja muotoutui vihdoin teollisuuden uskontunnustukseksi.

1980-luvulla erityisesti European Round Table-järjestön piirissä sitä lanseerattiin eurooppalaiseksi koulutuspoliittiseksi avaimeksi: teollisuudessa tuotteet ja valmistustavat muuttuvat, ja mukana pysyäkseen työntekijän on kouluttauduttava. Luontevana lisänä tähän ajattelutapaan on muodostunut teollisesta tuotannosta periytyvä laadunhal-linnan käsite sekä sen ydin, prosessikuvaukset.

Elinikäisen oppimisen näkökulmasta on ironista, että tänäkin keväänä Suomen noin 4000 oppilaitoksessa vietetään koulun merkittävintä juhlaa: koulu loppuu! Laadunhallinta puolestaan sopii ensisijaisesti konkreettisten ja mitattavissa olevien tuotteiden tuottamisen yhteyteen. Koulussa niitä vastaavat lähinnä tutkinnot. Niiden ”laatu” määräytyy paljolti niiden kysynnästä.

Erityisesti Euroopan Unionin strategioissa painopiste tulevaisuudessa on kysyntälähtöinen eikä tuottaja-lähtöinen. Tämä luultavasti merkitsee tahdin kiihtymistä ja elinkaareltaan lyhyempien tuotteiden tuottamista. Se heijastunee myös koulun toimintaan ja rytmiin. Missä merkityksessä kyse on aidosti kvaliteeteista eikä kvantiteeteista on epäselvä kysymys.

Lisäksi on hyvä kysyä, onko koululla kuitenkin myös muita tavoitteita ja sisältöjä kuin tutkinnot? Erityisen keskeistä on se, voiko koulu suunnata toimintaansa korostetun kysyntälähtöisesti. Koulu voitaisiin ajatella myös suunnannäyttäjäksi, yhteiskunnan ja kulttuurin kehittäjäksi ja veturiksi.

Kysyntälähtöisessä laadunhallintamallissa koululle on vaikea löytää tällaista roolia. On tietysti oman tasonsa tosiasia, että jos koululla ei ole opiskelijoita, ei kouluakaan ole. Koululla on opiskelijoita, mikäli koulu auttaa heitä tulevaisuuden sijoittumisessa. Tosiasiat ja koulun kehittäjänä ja veturina oleminen ovat vaikeasti yhteen sovitetta-via, mutta koulun työmotivaation kannalta olisi tärkeää, että sillä olisi myös yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti suunnannäyttäjän rooli. Länsimaisen sivistysperinteen näkökulmasta tämä suunta ei ole sama kuin kysyntälähtöisessä tuotteiden lyhyen elinkaaren sisältävässä todellisuudessa.


Aristoteles muotoili nykyisen länsimaisen koulutuksen rakenteellisen perustan. Hän katsoi, että kasvatus on valtion tärkeimpiä tehtäviä ja sen tulee perustua lainsäädäntöön. Se alkaa lasten kasvatuksesta kotona leikkien merkeissä, jatkuu ”esikouluun”, jossa kerrotaan, mitä lasten tulee myöhemmin oppia, muuttuu koulutukseksi ”peruskoulussa”, jossa opetetaan kielenkäyttöä, logiikkaa ja näiden yhdistämistä sekä ”lukiossa”, joka syventää opittua. Ennen aikuisuutta kasvatet-taville järjestetään myös fyysistä koulutusta, joka on teoreettisista opinnoista erillistä. Tällaisen oh-jelman läpäistyään henkilö voi siirtyä valtiollisiin tehtäviin.

Aristoteles ajatteli, että elämässä on neljä keskeistä aluetta: sota, rauha, työ ja koulu. Sota ja työ kuuluvat yhteen ja vastaavasti rauha ja koulu ovat toisiinsa liittyviä. Aristoteleen mu-kaan koulu, skholee, on vapaata aikaa, vapautta käytännön huolista, sodasta ja työstä. Koulun mah-dollistaa se, että joku on tehnyt työtä. Hyvinvoinnin seurauksena henkilöllä on mahdollisuus har-joittaa teoreettisia opintoja, joiden luonne ei ole tuotannollinen vaan sivistävä.

Aristoteleelle sivistys merkitsi todellisuuden käsittämistä sellaisena kuin se on ja ky-kyä elää siinä. Sivistyksen syventäminen on hänenkin mielestään elinikäistä: ihmisen päämäärä, elämän tarkoitus, on intellektuaalinen täydellistyminen. Aristoteles näki koulutuksen tehtävän kui-tenkin erityisesti nuoruuteen liittyvänä. Jos kasvatus lapsuudessa ja nuoruudessa epäonnistuu, ei asialle ole paljon enää tehtävissä aikuisuudessa. Aristoteles ei käsittänyt kasvatusta ja koulua tuo-tantovoimaksi. Nykyisin Suomen koulutusjärjestelmää kuvaavissa kaavioissa on keskellä suuri ympyrä, jossa lukee TYÖ.

Suomen voima on sen sivistyksessä. Pieni kansa ei voi mitään väkivalloin. Ajatus on kansallisfilosofi J.V. Snellmanin. Onko aristoteelinen sivistysperinne kuitenkin katkaistu ja onko Snellmanin sanoihin sivistyksen voimasta suhtauduttava juhlapuheena, jolla ei ole sijaa elinikäisen oppimisen ja osaamisen koulutuspolitiikassa?

Onko koulu siirtynyt sodan ja työn alueelle? Muistuttavathan koulut tehtaita, joita ar-vioidaan strategioiden, prosessien, asiakkuuksien ja kumppanuuksien sekä suoritetuloksien näkö-kulmasta. Niiden hallintohenkilöstö ja opettajat täyttävät viikoittain raportteja ja kyselyitä, kehittä-missuunnitelmia ja arviointipalautteita. Näiden kokonaisuus synnyttää usein kokemuksen siitä, että koulujen työ on muuttunut byrokraattiseksi. Muodostuu käsitys, jonka mukaisesti koulutuksen iden-titeetti on muuttunut ja ehkä myös kadonnut.

Jokin aika sitten kysyttiin, että eikö Hiihtoliiton toimet voisi siirtää Kauppa- ja teollisuusministeriön alle. Sama kysymys herää koulutuksen osalta. Tällä asialla voi olla yhteytensä myös huonoon kouluviihtyvyyteen.

Kun opetushenkilöstö voi pahoin, motivaation puute voi tarttua oppilaisiin. Jo kreikkalaiset opettivat virhepäätelmän esimerkkinä tätä: kun kaikki muuttuu, niin mikään ei muutu. Jatkuva muutoshokema voi synnyttää myös mel-koista tyhjäkäyntiä. Muutoksesta puhuminen kuuluu poliittiseen ja tuotannolliseen ideologiaan. Esimerkiksi työelämän muutoksen osalta tutkimustieto on hajanaista eikä itsestään selvästi tue näkemystä, että työelämässä olisi vauhdissa merkittävä muutos.

Jos koulutus on tuote, joka tuottaa kansalliseksi menestystekijäksi osaamista, on siirrytty pois perinnäisen länsimaisen sivistyksellisen kulttuurin piiristä. Sen mukaan osaaminen on vain yksi tiedollisten taitojen osatekijä. Tieto näet muodostuu tiedosta, että jokin on niin ja niin,
tiedosta, jonka mukaan jokin on joku ja vain osittain jonkin asian taitamisesta. Hyvä käytänne syn-tyy hyvästä teoriasta. Käytänne ei edellä teoriaa vaan on sen seuraus. Laaja-alaisesta todellisuuden tuntemisesta ja käsittämisestä syntyy myös aito ammattisivistys: vanhan kunnon ajan insinöörit ja sairaanhoitajat jotka taisivat asiansa ja käsittivät maailmaa, itseään ja toisia ihmisiä.

Onko suomalainen koulutuselämä katkaisemassa yhteytensä parituhatvuotiseen länsimaiseen sivistykselliseen perinteeseen? Elinikäinen oppiminen on sen suhteen irrallinen näkemys ja koulutuksen käsittäminen osaamista tuottavaksi teollisuudeksi sille vieras ajatus. Riittääkö henkinen voima ja valmius tämän katkoksen seurausten läpiviemiseen ja onko niin, että uusi koulutusnäke-mys ja sen tuottama osaamisyhteiskunta on elinvoimaisempi kuin entinen?

Sodanaikaisessa propagandafilmissä kuvataan Raatteen tiellä vallattua kolonnaa. Taustalla kuuluu kuin urheiluselostus: Tässä on laadun voitto massasta, vapaan miehen voitto orja-laumasta. Selostus ilmaisee kansallisen strategian, jonka mukaisesti pieni kansa voi pärjätä vain yksilöllisen toiminnan avulla. Tiimejä tarvitaan sikäli, että kaveria ei pidä jättää. Jokainen ryhmän jäsen on kuitenkin yksilö, joka ei sulaudu virheellisesti laaduksi nimetyn määrällisen tuottamisen ja kehittämisen, osaamisen persoonattomaan todellisuuteen.

Missä yksilö menestyy, siellä todellisuus käsitetään oikein ja olosuhteet otetaan huomioon. Emme ole 50 miljoonan ihmisen kansa, jota voitaisiin ohjata liukuhihnaosaajiksi. Voimme menestyä vain yksilöllisen ajattelun ja ongelmanratkaisun avulla. Snellman lausui, että hyvän ohje valtiossa on kansallishenki, mutta kukaan ei tule kertomaan, mikä se on. Yksilön on se itse ratkais-tava. Paras menetelmä tämän saavuttamiseksi on kova teoria ja laaja-alainen sivistys.

Kovan teorian ja laaja-alaisen sivistyksen uudelleen löytämiseksi on luovuttava sekä elinikäisen oppimisen ideologiasta koulutuksen pääopinkappaleena että osaamisyhteiskunnan tuot-tamisesta. Koulutuksen pääopinkappaleeksi, tai ainakin toiseksi tukijalaksi kysyntälähtöisen tuottavuuden rinnalle on nostettava tiedollinen ja ammatillinen sivistys sekä koululaitoksen oman, muista yhteiskunnan toiminnoista erillisen identiteetin vahvistaminen, puolustaminen ja esilläpito.

Ei ole teollisuuden vika, jos koulu muuttuu teollisuudeksi. Se on koulun oma vika.

Olemalla autonomisesti sivistysinstituutio, oppilaitos palvelee parhaiten muuta yhteiskuntaa ja myös sen tuotannollisia ta-voitteita. Koulu voi tietysti toimintansa ohjaamisessa hyödyntää muilla yhteiskunnan sektoreilla esiintyviä malleja. Tämä on mielekästä kuitenkin vain, mikäli koululla on oma selkeä käsitys tehtä-västään ja tarkoituksestaan. Koulun tehtävästä ja tarkoituksesta tulee nimenomaisesti laadunseuran-nassa suorittaa kriittistä arviota.

Kvalitatiivisen kehittämisen on tultava ensisijaisemmaksi kvantitatiivista kehittämistä. Arvioimismalleissa tämä merkitsee sitä, että laatua ei mitata kvantitatiivisesti vaan laatuna, kvaliteetteina. Sivistys on kvaliteetti, jota on vaikea määritellä. Sivistyksen ilmenemismuotojen luonnehtiminen olisi kuitenkin hyvä laatutyön lähtökohta.

Kvaliteettien luonteesta johtuen tarvitaan pitkän aikavälin seuraamista. Esimerkiksi humanistisilla aloilla laadun seuraaminen edellyttää useiden vuosikymmenten mittaisia seuraamisia. Yksittäinen teko ja lyhyen aikavälin seuranta ei vielä kerro, onko kyseessä kvalitatiivisesti ansiokas toiminta.

Koulutuksessa tämä merkitsee sitä, että esimerkiksi ammatillisessa koulutuksessa kova teoria ja laaja-alainen sivistys tulisi asettaa koulun päätehtäväksi. Ajattelu- ja kommunikointitaitojen opetusta tulee lisätä myös toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa huomattavasti. Suomessa on tuotettu jo hyvää opetusmateriaalia tähän. Esimerkkinä mainittakoon Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttilan toimittama teos Argumentti ja kritiikki, Gaudeamus 1998.

Työssäoppimista tulee edelleen siirtää työpaikoille ja koulujen henkilöstön osallistumista sen ohjaamiseen tulee ratkaisevasti vähentää, jotta he voivat keskittyä oman ammattitaitonsa kannalta olennaisiin tehtäviin. Tämä vähentää laitoskoulussa vietettyä aikaa mutta tekee sen myös tehokkaammaksi ja koulutuksen kannalta olennaiseen keskittyväksi. Kolmivuotiset toisen asteen ammatilliset tutkinnot voidaan muuttaa kaksivuotisiksi, kun koulut keskittyvät teoriaan ja työssäoppiminen tapahtuu työnantajan toimesta työpaikalla. Näin myös tutkintojen kustannukset yhteiskunnalle vähentyvät huomattavasti.

Perinnäinen oppisopimuskoulutus käytännössä lakkasi 1900-luvun alussa koulutuksen demokratisoitumi-sen myötä. Koulutuksen demokratisoituminen ei kuitenkaan edellytä laitoskoulua ammattikouluna siinä laajuudessa kuin se nykyisin vallitsee.

Ylipäänsä käsitystä laitoksen merkityksestä yksilölle tulisi koulun piirissä enemmän pohdiskella. Kouluhallintoa tulee aikataulullisesti keskittää ja systematisoida.. Erilaiset kyselyt ja raportoinnit ovat varmaankin perusteltuja, mutta auttaisi jo paljon, jos ne tulisivat köntässä kerran pari vuodessa ja jo etukäteen tiedettäisiin työtä suunniteltaessa että tietty vaihe vuodesta omistetaan tietyille hallinnollisille tehtäville. Näinhän on asianlaita pitkälti koulun taloushallinnossa.

Myös kehittäminen ja suunnittelu tulisi systematisoida aikataulujen osal-ta. Erityisesti tulisi kiinnittää huomiota siihen, onko koulun kehittäminen pikemminkin uusien termien ja ilmaisujen tuottamista (intensionaalista) kuin todellisuuteen vaikuttavien asioiden tuottamista (ekstensionaalista).

Koulutyössä on helpompi mieltää kehittämistä, jolla on vaikutusta todellisuudessa kuin kehittämistä, jossa keksitään uusia sanoja, mutta joiden vaikutus todellisuuteen on vähäinen. Tämä on myös laadunseurannan kannalta olennainen kysymys. Onko laatu vain nimike, johon liittyy byrokraattinen raportointisysteemi vai onko se jotakin todellisuudessa olevaa? Muuttaako se koulua todellisuudessa paremmaksi?

Kun esimerkiksi akateemisessa maailmassa suomalaista koulutusta on sopeutettu eurooppalaisiin laatustandardeihin, tämä on merkinnyt monilla aloilla perinnäisen suomalaisen väitöskirja- ja laudaturtyön vaatimustason laskemista. Voi olla, että näin on saatu aikaa laadullinen parannus, tiukka vaatimustaso ei ehkä valttämättä korreloi laadun kanssa, mutta voi olla myös, että itse asiassa kansalliseksi menestystekijäksi arvioitu laatu on laskenut. Asia käy luultavasti selville vasta muutaman vuosikymmenen kuluttua.

torstaina, toukokuuta 24, 2007

Muisto Johannes Virolaisesta!

Otsikossa on huutomerkki markkinointisyistä: blogi on tuotteistettu ja myyty lukijalle itsensä tykö ja varustettu mielleyhtymällä, että nyt tulee liveä.

Tämä tapaus, joka on tosi, tuli mieleen Eduskunnan 100-vuotisjuhlia mietiskellessäni. Valtioneuvos Virolainenhan oli pitkään kansanedustajana.

1990-luvun alkupuolella asiat menivät mullin mallin ja mitä oudoimmat tahot huudettiin apuun. Perustettiin muun muassa Maanantaiseura. Se järjesti erilaisia seminaareja, joista erääseen oli kutsuttu etiikan alalla toimivia kansalaisia.

Niinpä istuin Säätytalossa ja ihmettelin, että eikös filosofia ole enemmänkin hyvinvoinnin seurausta ja hyvien aikojen herkkua eikä apua talouskriisiin. Lisäksi: moraaliarvot ovat itseisarvoja eivätkä muiden tavoitteiden välineitä, kuten usein 1990-luvun alun keskustelussa ja tuolloin kukoistukseensa nousseen yritysetiikan piirissä näytettiin ajateltavan.

Keskustelun taustoittajaksi oli järjestetty paneeli, jossa keskustelivat arkkipiispa Vikström, pankinjohtaja Hämäläinen, apulaiskaupunginjohtaja Korpinen ja teologi Pursiainen.

Juttu alkoi kulkea suuntaan, jossa pohdittiin mitä ja kuka oli tehty ja tehnyt väärin.

Johannes Virolainen nousi seisomaan ja tokaisi:

- Älkää syyllisiä etsikö. Kaikkihan tietävät, että ne ovat Sorsan Kale ja mie. Tehkää jotakin.

keskiviikkona, toukokuuta 23, 2007

Taksissa öiseen aikaan


Oli synkkä ja myrskyinen yö. Illallisen jälkeen tuli tarve ottaa taksi.

Taksimies keskusteli kiivaasti kännykkäänsä, mutta kuittasi sentään osoitteen. Porina ja selvitys jatkui.

Vihdoin, melkein perille päästessä, toimitus päättyi ja kuski kääntyi takapenkin suuntaan:

- Yöhön lähtee ilman vaatteita - ja avioero äitillä alla.
- Ai että minkäkö ikäinen.
- 16-vuotias

Kaarrettiin ABC-asemalle hakemaan pastillereita.

- Kipaisen tuossa äkkiä, anna mies mittarin rauhassa raksuttaa, ei vie kauaa.

Jonossa tyttö.

- Ei mulla mitään kiirettä.

Kassa hinkkasi viivakooditunnistimella aaneloselle liimattuja tarroja. Koneessa luki että pullonpalautus.

Kesti. Mittari raksutti.

- Ei mulla kiirettä.

Takaisin taksiin. Kuski oli pukenut tilanteensa aforismiksi, jonka tahtoi jakaa yksinäisen kulkijan kanssa:

- Parempi oes ellää nuhteesa kuin öijen valloissa.

tiistaina, toukokuuta 22, 2007

Serbian taivaan yllä

maanantaina, toukokuuta 21, 2007

Toissailta


sunnuntaina, toukokuuta 20, 2007

Exaudi

Sunnuntaille on annettu tuollainen nimi. Se liittyy Pyhän Hengen odottamiseen.

Teksti on Johannes 15:26-16:4.

Kuuluisa kohta, jossa Jeesus sanoo opetuslastensa saavan puolustajan (parakletos), joka on totuuden henki (pneuma tees aleeteias). Dogmaattinen silmä saattaa herkistyä tekstin kohdassa, jossa Hengen sanotaan lähtevän Isästä.

Henget hallitsevat. Me-henki tai Ajanhenki.

Henki on elämän prinsiippi, ja kun henki lakkaa, lakkaa elämä.

Joka tapauksessa. Onpa kyseessä parakleetti tai jokin muu.

lauantaina, toukokuuta 19, 2007

Sibeliuksen paikantamisesta


Minusta Suomella on kolme vaihetta: 1809, jolloin valtio syntyy, 1917, jolloin se itsenäistyy ja sulkeutuu sekä vihdoin 1990-luku, jolloin sen kansallisvaltioaika on ohi ja se etsii uudestaan luonnettaan "imperiumin kainalossa".


Tomi Mäkelän Sibelius, me ja muut (Teos 2007) on yksi ilmaus viimeisestä vaiheesta. Miten "kansallissäveltäjä" tulisi kuulla ja ajatella.


Mäkelä käy tuoreella tavalla lävitse Sibeliuksen elämää, suhdetta aatteisiin ja ismeihin sekä reseptiota. Teos sisältää runsaasti kulttuurihistoriallisia anekdootteja, kuten Theodor Adornon Sibelius-kritiikin, sen, että Sibeliusta soitettiin Chaplinin taustalla 1920-luvulla ja sen, että minunkin hyllyssäni oleva Bengt Törnen Sibelius-teos on huijausta.


Eräät huomautukset ovat kiinnostavia, kuten spekulaatio siitä, kehittelivätkö myös Aino ja tyttäret osan Sibeliuksen sävelkuvioista.


Juttuja ja näkökulmia on niin runsaasti, että esitys on välillä vaarassa katketa ja ainakaan oma kiinnostukseni ei aina jaksa seurata esitystä. Epäilemättä tekijä tuntee Sibeliusta koskevan kaskuston ja kirjallisuuden. Muutama lapsus teokseen on jäänyt. Erik Tawaststjernan puoliso ei kaiketi ole o.s. von Bülov vaan Boehm ja Sibelius ei kyllä elänyt 93 vuotta ja 10 kuukautta.


Mäkelä hahmottelee modernia ja tuoretta Sibelius-tulkintaa, jossa hänen suomalaisuutensa on osa hänen kuvaansa, mutta jonka mukaisesti hän on universaalimpi säveltäjä.


Erityisen huolellisesti Mäkelä käy lävitse keskustelua Sibeliuksen suhteesta kansallissosialismiin ja häneen liitettyjä maskuliinisia mielleyhtymiä.


Mäkelä viittaa kiinnostavasti teologi Reinhold Niebuhriin ja esittää, että Sibeliuksen asenne ajan aalloissa oli samanlainen kuin tämän rukouksessa:


Jumala, anna meille rauha

hyväksyä ilomielin se,

mitä emme voi muuttaa,

rohkeutta muuttaa se,

mitä voimme muuttaa,

ja viisautta erottaa ne toisistaan.


Maskuliinisen korostuksen sijasta Mäkelä kirjoittaa "äiti-Sibeliuksesta". Ajatus on kiinnostava, ja pitää varmasti paikkansa, että Sibelius oli tyttäriensä elämään paneutuva pappa paremminkin kuin vain yläkerran synkkyyteen vetäytynyt etäinen isä, mutta toisaalta feministinen hehkutus on tullut osaksi nykyaikaista humanistista diskurssia ja ikään kuin tarvitaan leimamerkiksi jokaiseen valveutuneeseen kulttuurikirjaan. Se kertoo enemmän ajastamme ja meistä itsestämme kuin menneisyydestä ja sen ihmisistä.


Kirjasta käy ilmi, että Sibelius on yllättävän tuntematon säveltäjä. Mäkelä käy lävitse joukon musiikkitieteen tietosanakirjoja ja historioita ja osoittaa, miten vähän Sibeliusta niissä käsitellään.


Toisaalta ilman Sibeliusta ja - Schönbergiä klassinen traditio ei eläisi vielä nykyisin. Yksi kirjan lukemiseen liittyvistä herätteistä onkin, että menen katsomaan, onko Naxoksella Schönbergiä.
Kuvitus on kiinnostava. Erityisen iloinen, ja tästä riennän kohta hänelle kertomaan, olen siitä, että Arto Väisäsen Hiljaisuuden tarve on mukana teoksessa.

perjantaina, toukokuuta 18, 2007

Yliopiston idea


Wilhelm von Humboldt luonnehti yliopistoa niiden ihmisten henkiseksi elämäksi, joita ulkoinen vapaa-aika tai sisäiset paineet saavat oppimaan ja tutkimaan. Hän katsoi, että tilanteessa, jossa ulkoinen instituutio puuttuu, henkilö voisi miettiä ja kerätä tietoa yksityisesti sekä liittyä kaltaistensaa harrastajien piiriin tai saada oppilaspiirin.

Modernin eurooppalaisen yliopiston ideaan sisältyy opintopiirin idea. Yliopistoa koskeneiden mullistusten seurauksena alkuperäisen yliopiston idean toteuttajan esimerkiksi nouseekin mieleen lähinnä kansalaisopiston keskustelupiiri.

Sellainen ei ehkä vastaa yliopistoa lähinnä siksi, että se ei saavuta tieteellisen tutkimuksen tuntemuksessaan riittävää tasoa: sen piirissä kerätyt tiedot eivät ole uusia ja niistä käyty keskustelu ei tuota tieteelliseksi tutkimukseksi katsottavaa materiaalia.

Tai mistä minä tiedän. Ehkä jossakin Kainalniemellä kokoontuu Pelle Pelottoman laboratorio, josta kajahtaa.

Totesihan jo Thomas Kuhn, jonka teos on aiheuttanut paljon sotkua, että akateemiset keksinnöt on usein tehty paradigmaattisen tieteen ulkopuolella. Henkilöt ovat tehneet ne joko tutkijanuransa alkuvaiheessa ennen sulautumistaan vallitsevan paradigman pelaajiksi tai sitten heillä ei ole ollut asemaa akateemisessa maailmassa lainkaan.

Filosofia on hyvä esimerkki alasta, jonka historiassa monet keskeiset henkilöt eivät ole olleet professoreita. Mutta filosofia ei oikeastaan olekaan tiedettä.

Humboldtin ajatus yliopistosta on juurtunut syvästi niihin, jotka jäävät yliopistoon tutkijoiksi. Tästä syystä aikamme 'henkien taistelu' yliopiston luonteesta ja tehtävästä värittyy suhteessa siihen. Yliopistolle on hahmottumassa kilpailevia ideoita ja niitä on vaikea sovittaa perinnäisen sivistysyliopiston kanssa.

Jos pitäisi katsoa, mikä suomalaisessa köyhässä koulutustodellisuudessa on todella huippua, olen sitä mieltä, että koulutuksen ulottaminen kaikkialle ja yliopiston sijaitseminen joka kylässä.

Tätä huippua korventaa kaksi ilmiötä. Ensimmäinen on satsaus ammattikorkeakouluihin, jotka ovat nousseet alueellisten yliopistojen rinnalle. Toinen tekijä on huipun rajaaminen. Pienessä maassa ei voi todellisuudessa olla kovinkaan montaa kansainvälistä menestysaluetta. Kun huippujen etsiminen keskittyy näihin, erityisesti tutkimusrahoitus luonnostaan keskittyy.

Yrjö Sotamaan ajatus TKK:n, TTKK:n ja KKK:n yhdistämisestä on kiinnostava ja näille yhteisen teollisen tuotannon etsiminen sinänsä käsitettävää.

Sekoilu johtuu yhtäältä siitä, että jos kutsumme ehdotettua koostetta innovaatioyliopistoksi tai huippuyliopistoksi, tämä tuntuu oudolta.

Ehdotettu yksikkö voidaan kyllä ajatella innovaatioiden näkökulmasta. Kun tekijänoikeuskysymykset siirrettiin Kauppa- ja teollisuusministeriölle, tämä oli ensimmäinen johdonmukainen askel siihen suuntaan, mikä mielestäni olisi laajemmin aiheellinen. Innovaatioyliopisto ei kuulu mielestäni opetusministeriön alaan laisinkaan vaan kaupanteon alaan.

Jos taas ehdotettua yksikkö kutsutaan huippuyliopistoksi, tämä on lähinnä käsittämätöntä. Katselin Suomen Akatemian huippuyksiköt vuosilta 1995-99 sekä 2008-13. Ensimmäisellä kaudella mukana oli Turun kauppakorkeakoulu yhteistyössä eräiden muiden paikallisten oppilaitosten kanssa sekä Teknillisestä Korkeakoulusta kylmälaboratorio ja neuroverkkojen tutkimusohjelma. Jälkimmäisellä kaudella Teknillinen Korkeakoulu on edustettu älykkäiden koneiden ja älykkäiden radioiden tutkimusohjelmilla. Katselmukseni oli satunnaisotanta, sillä välillä olevia kausia en katsonut. Kauppakorkea ja Taideteollinen eivät osuneet silmiin huippuyksikköinä.

TKK, KKK ja TTKK ovat hyvässä maineessa ylioppilasikäisten ihmisten parissa. TKK:ssa näyttää olevan jonkin verran Akatemian huippuyksikkörahoituksen piirissä olevaa tutkimusta, mutta eikö ole niin että suurin osa innovatiivisimmista insinööreistä ei toimi TKK:n vaan yritysmaailman piirissä? Siitä, että Kauppakorkeassa harjoitettaisiin erityisen merkille pantavaa tai poikkeksellisen älyllisesti vireää tutkimusta en suoraan sanoen ole kuullut vuodesta 1990 alkaneen akateemisen urani aikana mitään. Työelämästä taas tiedän, että kauppatieteen maisterin tutkinto on vahvasti ylimainostettu ja hankalasti sovitettavissa työelämän tarpeisiin.

Ei tällaisista aineksista voi huipuksi julistautua. Sotamaa lausuikin äsken, että kyseessä on enemmänkin tavoite.

Se mitä jää tällä erää käteen - minun käteeni - on huomio, että TKK, KKK ja TTKK ovat ajateltavissa yhteistyökumpaneiksi ja muodostavat yhteistyömahdollisuuden. Jos niitä lähdetään kehittämään, olisi vähintäänkin kohtuullista, että tieteellisen tasonsa uskottavammin jo osoittaneiden tahojen resurssointi turvataan. Myös suomalaisen yliopiston kansainvälisesti erikoislaatuinen "huippuluonne" kaikkialle levittäytyneenä tulisi ottaa keskustelussa huomioon korttina, joka ei ehkä ole yhteensopiva keskittyneiden huippujen yliopistopolitiikassa.

Joskus tuntuu, että yliopistomaailmassa kannetaan valoa säkissä sisään.

torstaina, toukokuuta 17, 2007

Autolla ajoa tuulisessa säässä


Otsikko on saarikoskiväännös.

Naureskelin hänen haikuyritelmilleen nuorena (Tuomas Anhavan upeille haiku- ja tankakäännöksille muuten en nauranut). Yhdyin arvostelijoihin, jotka niiden ilmestyessä pitivät niitä merkkinä Saarikosken sammumisesta. Tehtiin laskutoimituksia, miten pienellä merkkimäärällä/sivu sai ansionsa.

Saarikosken runokokoelmia myytiin muutama sata. Ovatko ne siksi huonoja? Kysymys tuli mieleen lukiessani Suvi Aholan selostusta suomalaisten saarnojen ympäripyöreydestä Hesarista, mutta minun ei pitänyt kirjoittaa siitä.

Vaan siitä, että itse asiassa eräät Saarikosken miniatyyrit ovat nerokkaita pelkistyksiä, jotka ovat yksi yhteen -suhteessa todellisuuteen:

Tällaista on kun olemme Outokummussa.
Millaista on, kun tulemme Tuusniemelle?

Tuo on plagiaatti runosta, jota en muista tarkasti. Se on mielen sisältö, kun ajaa työviikon jälkeen takaisin Joensuusta, pysähtyy katselemaan miekkamerkkejä 1500-luvun lopusta ja juhlii näkemäänsä Tuusniemen Teboililla.

Tuuli kävi autoon voimakkaasti. Luulin ensin, että rengas on mennyt. Oksistoissa ei näkynyt liikettä vaikka olin ojaan ajaa.

Avasin radion. Kuulin, että Pohjois-Savossa on voimakas puhuri ja tuhannet taloudet ilman sähköä. Kevätmyrsky.

Ryhdyin miettimään, että kohta lukuvuosi on loppu ja saan aikaa lukea.

Olen käsitellyt hieman kuin viran puolesta teologisia kysymyksiä enemmän kuin tavallisesti. Kesäkuun alusta muutun systemaattisen teologian professorista päivystäväksi filosofian dosentiksi.

On tehty tutkimus, jonka mukaisesti professorit tekevät kaiken tutkimuksensa vapaa-ajalla. Tämä on uskottavaa. Jos jotakin tahtoisi lukea, olisi otettava kahden viikon virkavapaa.

Muutoin aika menee opinnäytetöiden korjaamiseen ja tarkastamiseen, tentteihin, palavereihin , tapaamisiin.

Mietin ajaessani autoa tuulisessa säässä.

keskiviikkona, toukokuuta 16, 2007

Ohjeita hengellisten liikkeiden käsittelemiseksi

Menee sormi suuhun, jos kysytään, mitä poikkeavalle hengelliselle liikkeelle pitäisi tehdä tai mitä siitä pitäisi ajatella.

Asiassa auttaa sen tietäminen, että hengellisellä liikkeellä näyttää olevan sisäisiä kehityslakeja, joita sen kulku noudattaa.

Ensin on innostus. Sitten tulee törmäys valtauskonnollisuuden kanssa. Tämän jälkeen hengellinen liike alkaa jäsentyä ja organisoitua. Yleensä tapahtuu johtajakriisi ja syntyy sisäinen valtataistelu. Liike selvittää sisäistä tilaansa ja kuohuu. Vähitellen tilanne laantuu. Liike organisoituu joko omaksi järjestelmäkseen tai assimiloituu osaksi valtauskonnollisuuden instituutiota.

Sitä ei välttämättä tapahdu, kuten kirkkohistoriassa aikaisemmin esitettiin, että jostakin tulee joku ja saattaa liikkeen "terveen opin uomiin". Tilanne on paljon hajanaisempi ja sattumanvaraisempi.

Teetpä mitä teet, lisäät vain löylyä kulloiseenkin kehitysvaiheeseen. On tulia, joiden pitää vain antaa palaa. Kyllä ne aikanaan sammuvat.

Hengellistä liikettä muistuttavia ilmiöitä ovat lyhytkestoisemmat kampanjat ja populistiset virtaukset.

Niiden kehityskulku on seuraava:

Se ei ole outoa, että populismi kerää ihmisiä. Outoa olisi, jos niin ei kävisi. Älä siis hämmästy tästä. Koska kyseessä on lasten leipä eli sisällyksetön hötö, into laantuu kyllä melko nopeasti. Älä puutu tilanteeseen, koska poltat näppisi, luot tilaa marttyyritunnelmien synnylle ja jaat mielipiteitä kuin juorulehden etukansi. Anna niiden hillua, muista se.

Mikäli populismi tapahtuu valtauskonnon institutionaalisissa puitteissa, kehitys jatkuu siten, että järjestetyissä tilaisuuksissa käy satunnaisesti melko paljon väkeä. Arimmat tai vakiintuneempia näkemyksiä kannattavat valtauskonnollisuuden edustajat jäävät tilaisuuksista pois. Lopputulos on se, että tilaisuuksiin osallistuvien määrä vähenee hieman: ne, jotka etsivät hetken elämystä, siirtyvät hakemaan sitä muualle ja vastaavasti vakiintuneesta osallistujakunnasta osa on jäänyt pois.

Se on: syntyy ihastusta, mutta myös pelästystä ja vihastusta. Jälkimmäiset elävät tässä maailmassa pidempään. Kuten myös turtumus, joka on lopputulema, tyhjyys.

Yleinen kirkkohistoriallinen laki on tämä. Voimakas ja profiloituva hengellisyys on sekularisaation keskeinen airut. Se kiihdyttää pienen joukon uskonnollisuutta, mutta työntää elämyksiä jakamattoman väen ulkopuolelle. Asia käy ilmi esimerkiksi ehtoollisellakäymistilastoista. Kun oikeassaolo ja löytäminen saapuvat areenalle, aremmat tahot, jotka eivät löydä, vaikka etsivät, alkavat kokea itsensä asiasta osattomiksi. Syntyy suruttomien lauma.

Ohje: älä sano, älä tee mitään. Odota. Tuulen käytyä tehtäväsi on siivota lattioita, lohduttaa nälkäisiä, jotka putosivat kovasta menosta.

Lisäys klo. 9. 30

Muutin blogin templaten mustavalkoiseksi ikään kuin vihjaten, että olen rajoittunut henkilö ja tekemisissä papiston kanssa. Lisäksi määritin blogia siten, että sen etusivulla näkyy vain viimeisin teksti. Muut ovat arkistossa klikattavissa. Merkittävin muutos on kommenttimoderoinnin käyttöönotto. Blogiin ei ole ilmestynyt ongelmallisia kommentteja, mutta koska blogi voidaan tulkita verkkojulkaisuksi, on sen pitäjä vastuussa siitä, mitä siinä ilmestyy. Tästä syystä kommentit ilmestyvät näkyviin vasta sen jälkeen, kun olen lukenut ne itse. Tuli siis lisähommia. Nettimaailmassa tapahtuvien 'hyökkäysten' ym. väärinkäytösten takia myös täällä periferiassa on syytä ottaa käyttöön käytänteitä, joiden soisi olevan yleisiä.

tiistaina, toukokuuta 15, 2007

Katolista hapatusta


Subsidiariteetti ja sosiaalinen markkinatalous ovat roomalaiskatolisen sosiaalietiikan pääopinkappaleet, jotka ovat suosittuja myös Euroopan Unionissa.

Subsidiariteetti eli lähipäätösperiaate tarkoittaa, että kaikkialle yleispätevät säädökset ja periaatteet, mutta paikallinen soveltaminen on sallittua ja toivottavaa. Tai suurin piirtein niin.

Sosiaalinen markkinatalous merkitsee sitä, että yhteiskunnan perussolu on yrittäjäperhe. Perhettä subventoidaan muun muassa siten, että verot ovat kohtuulliset. Perheen tehtävä on tukea töissä käyvää miestä. Koska sosiaalihuolto ei tapahdu ensisijaisesti verojen kautta, perhe rahoittaa almuitse huonompiosaisia. Hyväntekeväisyys on vapaaehtoistoimintaa, joka on pakollista, mikäli tahtoo saada hyvän omatunnon. Siksi Kummisetä on niin humaani.

Roomalaiskatolisen kirkon ohjeet tuntuvat kovin yksivakailta. Abortti ja eutanasia ovat murhia, ehkäistä ei tule.

Mutta, mutta. Ajattelumuoto ihanteellisten ja kovien periaatteiden taustalla on toinen kuin protestanttisilla alueilla.

Valehdella ei saa, mutta ei ole valehtelemista, mikäli ei anna kysyjälle tietoja, jotka eivät hänelle kuulu. Liike-elämässä tämä sääntö saadaan kyllä tuta, kuten myös verotustoimistossa, jolle annetaan yrityksen kirjanpidoista toinen, se, joka sisältää verottajan tietoon kuuluvat asiat.

Suomi on maailman vähiten korruptoiduin maa. Kyllä, sillä meillä lämmitetyn pasteijan tarjoamista neuvottelussa ei pidetä lahjontana kuten hurskaassa Euroopassa. Jos lahjontasäädöksemme olisivat samanlaiset kuin roomalaiskatolisessa maailmassa, emme olisi vähiten korruptoitunut maa.

Ilmiöt pysyvät, säännöt ja ilmaisut vaihtelevat.

Jyrkkiin periaatteisiin sovelletaan kaksoisvaikutusperiaatetta. Sen mukaan teolla saa olla paha sivuvaikutus, mikäli se ei ole intentoitu.

Abortin saa tehdä seuraavin periaattein. Abortti ei ole aiottu teon päämäärä, vaan lapsi abortoituu äidin henki säästettäessä.

Jos joku jossakin esiintyy jyrkkänä, hän ei ole välttämättä sitä. Roomalaiskatolisia eettisiä periaatteita ei tule lukea yksisilmäisesti vaan pitäen mielessä selitys- ja ajattelutavat, jotka protestanttisesta yksisilmäisestä horisontista katsoen näyttävät kieroilta, kuten juuri kaksoisvaikutusperiaatteen kohdalla on laita.

maanantaina, toukokuuta 14, 2007

Hajanaisia mietteitä

Seurasin pienenä jääkiekkoa innokkaasti. Kun Suomi vihdoin voitti mestaruuden, ajelin Turun tuomiokirkon ohi ja radiosta kuului: se on siinä!

Intoni lopsahti. Don't take man his dream.

Mutta miellän voiton kuitenkin lamasta irtoamisen yhteyteen ja taitekohdaksi.

Kun maailmanmestarijoukkueen kuvioita näytettiin, niin kuten Jone Nikula toteaisi, pakko sanoa, täytyy sanoa, että hienoa peliä.

Voisi ajatella, että viime viikonloppu oli taitekohta. En kuitenkaan hahmota mille.

Emme menestyneet Euroviisuissa. Mutta show oli hyvin toteutettu. Sen tekivät nuoret suomalaiset. Ehkä taite on sitä, että Aarre Elo ja Jukka Virtanen eivät enää ole ainoat viihteentekijät tässä maassa. On tullut nuorta väkeä, joka taitaa niin sanotut kansainväliset mittakaavat.

Suomi ei voittanut jääkiekon maailmanmestaruutta Moskovassa, vaan hyvänä kakkosena maaliin tuli pieni, sisukas Suomi.

Mutta tämä ei tunnu niin ihmeelliseltä kuin vuoden 1995 maailmanmestaruus.

Ei Euroviisut eikä lätkäkisat.

Edellisiä enemmän minua elähdyttää se, että Marja-Leena Niinivaara-Koskell valittiin pienen Tervon seurakunnan kirkkoherraksi yli 60 %:n äänienemmistöllä. Äänestysprosentti oli valtakunnallisessa mittakaavassa huikea, yli 40 %.

Onnea!

Vaalin ympärillä käyty tiedotustaistelu osoittaa, että mediaa ei voi hallita: myös media itse on hukannut hallintansa. Se munasi vaalin yhteydessä itsensä ja se esittäytyi lukijalle todellisuudesta vieraantuneena ja asioista tietämättömänä viihteellisenä tekomaailmana.

Lehdistön asiantuntemattomuus kirkollisista kysymyksistä on huomattava. Se on kummallista maassa, jossa on 7.2 miljoonaa kirkkokäyntiä vuodessa.

Asia on itse asiassa suurempi kuin vahingonilon aiheeksi asettuva ilmiö.

Kyseessä ovat maakunnalliset tahot. Jos maakuntalehdistö menettää suhteensa kansaan ja muuttuu silkaksi viihdetoimistoksi, se muuttuu maakuntaa henkisesti köyhdyttäväksi ja harhaanjohtavaksi instituutioksi.

Kovilla olevilla alueilla tarvittaisiin ammattitaitoista ja kauaskatseista mediaa, joka ei ole vietävissä kuin lottokupongin täyttäjät. Tämä liittyy siihen, että lehdistöllä on erittäin iso rooli maakunnan kehitykselle. Mikäli lehdistö ottaa linjakseen huuhaan, asia vaikuttaa yleiseen ilmapiiriin ja menoon tavalla, jonka seuraukset ovat katastrofaalisia.

sunnuntaina, toukokuuta 13, 2007

Ahtaalla

"Äidit nuo toivossa väkevät Jumalan näkevät."

Tuli tuo Lauri Viidan säe mieleen lukiessani äitienpäivänä, että on rukoussunnuntai, "sydämen puhetta Jumalan kanssa" ja teksti Johannes 16: 23-33.

Tekstissä on tunnettu kohta, joka on käännetty uudessa käännöksessä ahtaalla olemiseksi. Maailmassa olette ahtaalla, mutta minä olen voittanut maailman.

Mitähän tämä ahtaalla oleminen oikein on?

Ensimmäisessä maailmansodassa, sen jälkeen Maria-kultti nousi uuteen kukoistukseen Euroopan roomalaiskatolisilla seuduilla, kun sodassa poikansa menettäneet itkivät stabat Materin vierellä.

Ja toisessa maailmansodassa, kun suomalainen sotilas kuoli, hänen viimeinen huutonsa oli usein: äiti!

Nousivat nämä mieleen ahtaalla olosta.

Ahdistus, joka konnotoi termiin Angst, kai olisi liian heideggerilainen termi johanneslaisessa viitekehyksessä, kaiketi sanottaisiin. Bultmannilaisuus on siis häädetty käännöksestä, sillä tässä ajattelutavassa maailmaan heitettyjä koskettaa nimenomaisesti ahdistus eikä ahtaalla oleminen.

lauantaina, toukokuuta 12, 2007

Pipit ja papit

Assisissa Sopra Minervan kirkossa maaliskuussa seuraan ilmestyi roomalaiskatolinen isä, joka ilahtui kuullessaan, että luterilaisia ollaan. "Emmehän me ole muusta eri mieltä kuin paavista." Tämä oli siis hänen kantansa.

Nyökyttelin ystävällisesti apud magno consensu ja otin hänen pyynnöstään kuvia hänestä ja seurueen naispuolisista jäsenistä alttarin edessä (sic!).

Minä kun epäilen, että roomalaiskatoliseen kirkkoon tulee 20 vuoden kuluessa naispuolisia pappeja ainakin johonkin virkahierarkian asteelle ja että myös pappien avioliitot hyväksytään. Jostakin luin, että vuoden 1970 jälkeen 69 000 henkeä on jättänyt pappisviran avioliiton takia.

Suomeksi: pappi alttarin edessä naisten kanssa on viesti luterilaisille. En kuitenkaan laita kuvaa tähän, sillä se liittyy yksityiselämääni, henkilöihin, joista en levittele juttuja netissä.

Katolisessa kirkossa on ollut Vatikaanin toisen konsiilin jälkeen konservatiivinen tuulahdus, joka liittyy paavi Johannes Paavali II:een ja erityisesti Jumalan rotweileriksi kutsuttuun uskonopin kongregaation johtajaan Joseph Ratzingeriin, nykyiseen paavi Benedictukseen, häneen, joka vielä 1960-luvulla oli uudistusmielinen. Kysykää tarkemmin Toiviaisen Sakulta, joka väitteli hänen teologiastaan kymmenkunta vuotta sitten.

Konservatiivinen tuulahdus on ehkä psykologisesti ja poliittisesti perusteltu tilanteessa, jossa maailma on myllerryksissä. Epäilen syvästi, että maailman myllerrykset tulevat suuntaamaan Kirkkoa toisenlaisiin ratkaisuihin, mutta voi olla, että olen väärässä.

Siis ei erota kuin paavi.

Melanchthon esitti, oikein Tunnustuskirjoissa, että itse asiassa paaville voivat luterilaisetkin myöntää primaatin. Tämä ei kuitenkaan perustu jumalalliseen lakiin tai asetukseen eli iure divino vaan inhimillisiin seikkoihin, iure humano, että Elvis tarvitaan.

Melanchthon ajatteli, että iure divino paavi on lähinnä Rooman kirkkoherra, mutta iure humano hän on kirkon kymppi.

Hieman samaan tapaan kuin arkkipiispa Suomessa. Arkkipiispa on keisarin Tengströmille antama titteli ja se liittyy alunperin idänsuhteiden hoitoon. Nykyisin arkkipiispa on monien komiteoiden puheenjohtaja, primus inter pares eli ensimmäinen vertaistensa joukossa piispakollegiossa, jonka jäsenet ovat "kukin hiippakunnassaan" melko itsenäisiä.

Ei siis luterilainen käytäntökään ole eräänlaisesta paaviudesta ja vasitenkaan hierarkisesta pappeudesta vapaa.

Tunnustuskirjojen mukaan pappien toimittamat pappisvihkimykset ovat päteviä, kirkkolain mukaan eivät. Tarvitaan piispa. Mutta mikä on piispa luterilaisuudessa? Pappi, joka ei ole ylemmän asteen pappi - paitsi, että hänen vihitään erityisellä piispaksivihkimyksellä piispaksi eli liturgisesti hän ei olekaan tavallinen pappi.

Ja mikä on pappi ylipäänsä? Tunnustuskirjojen mukaan pappisvihkimys voidaan ajatella sakramentiksi sikäli kuin virka käsitetään seurakunnan palvelusviraksi eli ministerium verbi. Toisaalta korostetaan, että tavallisia mattimeikäläisiä tässä ollaan. Maripaitaa käytetään ja tuhmia puhutaan.

Matakirkollinen protestanttisuus sanoo, että pappeus on funktionaalista siten, että koska jokainen ei voi olla alttarilla, jonkun yleistä pappeutta jakavista pitää omistautua tähän. Tunnustuskirjat eivät kuitenkaan ajattele niin. Virka institutum est eli virka on asetettu, eikä sitä johdeta yleisestä pappeudesta.

Esimerkiksi Markku Koiviston virkarankkaus on monimutkainen. Hänen pappisoikeutensa on keskeytetty. Se tarkoittaa sitä, että hän ei voi eikä saa toimia puoleen vuoteen pappina luterilaisessa kirkossa eli saattaa käytäntöön pappisviran funktioita. Onko hän kuitenkin edelleen pappi? Vastaus on epäselvä, muuta kuin siltä osin, että hänet on vihitty pappisvirkaan ja tähän ei ole tehty mitään muutosta.

Kirkossa on pysyvä pappisvirka, johon vihitään ja papinvirkoja, joihin valitaan ja joista maksetaan palkkaa. Koivisto ei voi toimia papinvirassa, joka on hieman eri asia kuin pappisvirka.

Nykyinen tulkinta näyttää olevan, että virka on asetettu ja pysyvä, mutta sen ilmenemismuodot eivät. Yksi ilmenemismuodoista on sukupuoli. Se on ykshailee. Luterilaisessa kirkossa ei ole miespappeja eikä naispappeja. Näitä on kirkon jäsenten pään sisällä, mutta ei alttarilla. Alttarilla on pappeja.

Asia on yllättäen otettu taas esille. Niitä, jotka eivät suostu toimittamaan jumalanpalvelusta naisten kanssa on muutama kymmenen eli kyseessä on sukupuuttoon kuoleva laji. Se, että asia on otettu oikein komiteoiden mietittäväksi ja piispat ovat alkaneet antaa asiasta lausuntoja, voi itse asiassa vastaisessa kirkkohistorian tutkimuksessa paljastua kiinnostavaksi seikaksi.

Epäilen, että ajatus ei ole tullut piispakunnasta vaan käsittely on painostettu jostakin muualta. Edelleen: muutaman kymmenen "perinteisen virkakäsityksen" kannattajan painostus ei tähän riittäisi. Kyllä asialla täyty olla isompien voimien. Ei näin triviaaliin seikkaan muutoin niin suuriäänisesti puututtaisi. Muutoin "ongelmat" niin sanotusti lakaistaisiin näkymättömiin ja odotettaisiin, että aika, joka on ihmisen paras liittolainen, hoitaisi ne.

Siinä tilanteessa on sitten saatu aikaiseksi lausunto, että asia "saattaa" johtaa työsyrjintään. Osa piispoista ei näytä tosin ajattelevan oman lausuntonsa mukaisesti vaan siten, että näin käy välttämättä.

Jälkimmäinen näkemys kuulostaa ammattiyhdistysliikkeen näkemyksiltä. Tällä lauseella vihjailen ja jekutan lukijaa ylläsanotun suhteen. Eli en siis väitä mitään. Pois se minusta.

Mutta näitä kysymyksiä asia herättää. Voimakas johtajuus on usein johtajuutta, jonka painostusryhmä kokee omaa sanomaansa eteenpäin vieväksi. Heikkoa johtajuutta vastaavasti on se, ettei johtaja suostu tanssimaan muiden antamien nuottien mukaisesti. Linjakkuus on usein vain äänitorvena esiintymistä ja linjattomuus sitä, että sattuu ajattelemaan itsenäisesti.

Suvaitsevaisuus on seksikästä. Mutta se voi olla piittaamattomuuttakin tai sitä, että henkilö on menettänyt otteensa asioista ja epätoivoisesti sallii kaiken.

Tai sitten se voi perustua siihen, ettei tiedä mistään mitään. Hyvä esimerkki on ajankohtainen kirkkoherranvaali. Lehdistö on kuukausikaupalla kirjoittanut ylistyskirjoituksia vaalin toisesta ehdokkaasta etu-, keski- ja takasivulla. Sitten tehtiin galluppi, jonka mukaan lehdistön ehdokas ei ehkä tulekaan menestymään vaalissa.

Kaiketi lehdissä ajatellaan, että kirjoitetaan, mitä kansa haluaa, sitä mistä se maksaa. Nyt ei ehkä olekaan kirjoitettu siitä.

Ilmiö valottaa sitä, että osa painostuksesta syntyy puhtaasti painostetun tahon omassa mielessä. Jos niin on, eikö olisi syytä ryhtyä käyttämään omaa järkeä eikä loisia illuusioissa?

Samanlaisia kysymyksiä liittyy myös samaa sukupuolta olevien siunaamiseen. Ruotsissa ollaan tilanteessa, jossa tehdyn lakialoitteen mukaan samaa sukupuolta olevien suhde määritellään sukupuoliriippumattomaksi avioliitoksi (äktenskap). Näin yhteiskuntaa seuraava ja myötäilevä Ruotsin kirkko saattaa joutua tilanteeseen, jossa sillä on jälleen kerran tarve luoda uudet menot ja kaavat.

Sen siitä saa kun pyörii median ja politiikan tanssitettavana, voisi todeta.

Eiköhän meilläkin tuollainen lakialoite kohta tehdä. Jos kirkko nyt tekisi kaavan rekisteröidyn parisuhteen siunaamiseksi, kohta sen olisi tehtävä kaava sukupuolettoman avioliiton siunaamiseksi. Ja vastaisuudessa jonkun muun yhteiskunnallisen instituution vihkimiseksi.

Vähän niin kuin Virossa 1990-luvun alussa. Jaan Kaplinski otti tuolloin yhteyttä nuoriin suomalaisiin teologeihin. Istuttiin meillä opiskelija-asunnossa ja syötiin karjalanpiirakoita. Kaplinski kertoi, että yhteiskunnassa on hengellinen aids, tavaton nälkä mystifioida kaikki. Niinpä siunaaminen on ulotettu niin pitkälle, että koulupipotkin siunataan.

Perinnäisessä teologiassa opetetaan, että on sakramentteja, Tuomas Akvinolaisen mukaan sakramentaalioita eli kirkollisia toimituksia sekä benediktioita, siunaamisia. Näihin rinnastuvat niiden vastakohdat eli eksorkismit, manaukset.

Taidan perustaa hengellisen kaupan, josta saa ostaa siunauksia ja manauksia jäsenetuhintaan.

perjantaina, toukokuuta 11, 2007

Esinehistoriaa ja ergonomiaa

Nythän on niin, että tänäpäivänä saatan kirjoittaa vielä enemmän puutaheinää kuin tavallisesti.

Sanomani perustuu pitkälti epäluotettavaan ulkomuistiin ja siksi ajautunen tässä kirjoituksessa tilanteeseen, jota ei voi käsikirjoittaa.

Mutta asiaan, to begin with, kaikkihan tietävät, että rannekellon kehitti Palek Philippe 1800-luvulla semminkin naisten käyttöön.

Se sopi naisille parahultaisemmin kuin taskukello, jollaisia itsellänikin on kaksi. Ensimmäisen hankin ensimmäisillä kirjoitustuloillani teininä. Toisen ostin pari vuotta sitten rapaisesta kylästä Pietarin takaa 70 ruplalla. Se on tyyppiä, jota pitää ravistella, jotta se kävisi. Takana on Leninin kuva.

Luin muuten taannoin Leninin elämänkerran, jossa kerrottiin, miten tavattomasti hänen täytyi opiskella asioita ulkoa koulussa, mutta se ei ole tarinani aihe, muutoin kuin siltä osin, että ulkomuistini saattaa pettää.

Ulkomuistini mukaisesti rannekello ja erityisesti sen sarjatuotanto oli ylikiva keksintö erityisesti naisille siksi, että se auttoi sopeutumaan tehdastyöhön.

Toinen tärkeä instrumentti oli ergonomian synty. Ergonomia oli tiede, jonka tehtävänä oli vääntää ihmisen asento sellaiseksi, että se oli konetta myötäilevä. Ainaskin kutomoissa.j

Naisille (ja lapsille) kellot ranteeseen ja sopivasti ergonomiaa. Vaihtoehto oli kerjääminen ja prostituutio.

Yllä oleva on vapaa ja liioitteleva tulkintani niin sanotusta teollisesta vallankumouksesta.

Luultavasti se on ihan väärin, mutta en malta olla miettimättä erilaisten työaikamittareiden ja näyttöpäätteen suhteen annettujen asento-ohjeiden yhteyttä 1800-luvun sattumuksiin enkä lisäksi osaa oikein käsitellä tietotekniseksi vallankumoukseksi luonnehdittua aikakauttamme irrallaan tästä edellisestä vaiheesta.

Enkä malta olla kysymättä, että yhdistääkö sykemittari kellon ja ergonomian teollisia ja ihmisen instrumentalisoivia ulottuvuuksia.

Ne, jotka taitavat historiaa paremmin, voivat nyt auttaa pidemmälle. Tärkeintähän on huomauttaa, että kellot ovat kiehtovia esineitä.

Mutta suoraan sanoen taidan ottaa käyttöön taskukellon.

Mikä toimenpide on kansalaistottelemattomuutta.

torstaina, toukokuuta 10, 2007

Itse itseään tutkien

Eilen kirjoitin graduista, ja tämä on jatkoa.

Ernst-Moritz-Arndt-Universität Greifswaldin filosofian laitoksella näkyy ilmestyneen gradu nimeltä Das Undenkbare fühlen - Religiose Gefühle im Licht einer modernen Emotionskonzeption, jonka on kirjoittanut Alexander Kühn.

Gradun dispositio ja johdanto on netissä. Katselin kolmilukuista dispositiota ja havaihduin, että jopas näyttää tutulta. Semminkin luku II ja erittäinkin sen alaluku 2 Religiöse Emotionen, 2.1. Die Struktur religiöser Gefühle, 2.1.1. Die Dimensionen der Objektwahrnehmung, 2.1.2. Die Dimension der Tiefe, 2.1.3 Die Dimension der Pragmatik.

Mitäs täällä tällaista, kunnes luin (ylpeänä, myönnän) johdannon: "Ich werde mich dafür auf eine systematische Darstellung der spezifischen Struktur religiöser Gefühle beziehen, die unlängst von Petri Järveläinen im Kontext einer grösseren Arbeit vorgelegt worden ist."

Hoi, mikä yliopisto, kuka professori ohjaana, yks lippu äkkiä ja sinne!

Okei, asiasta tuli mukava tunne, mutta ei sentään liikaa. Tunteessa on kiinnostavaa se, että on standardia, että graduissa käytetään vanhempien tutkijoiden teorialuonnoksia, kuinkas graduja muuten tehtäisiin. Varmaankin jokaisen yliopistovirassa olevan tutkimuksia hyödynnetään graduissa.

Jostain syystä huomaan vain, että ilmiön osuminen kohdallani ulkomaiseen yliopistoon tuntuu eksoottiselta, ja sallittakoon asian muistiinmerkitseminen blogiin.

keskiviikkona, toukokuuta 09, 2007

Yleiseksi valistukseksi


Tarkastan seitsemättä gradua tänä keväänä. Sympaattisia ovat. Mutta mikä on gradu?

Gradun rakenne on seuraava. Ensin kerrotaan, mitä tehdään. Sitten tehdään. Lopuksi kerrotaan, mitä tehtiin.

Helppoa, eikös vain.

Olen suunnitellut ohjelmaa, jossa olisi valmis gradulausunto. Alussa lukee: työ on ulkoasultaan siisti. Sitten: tehtäväkseen tekijä ilmoittaa... Metodi on sejase. Luvussa 1 hän selostaa aikaisempaa keskustelua/ tutkimuksen taustatekijöitä. Luvussa 2 hän analysoi lähteittensä senjasen puolen, luvussa 3 senjasen asian ja luvussa 4 hän syventää aiemmin esille tulleita kysymyksiä sekä tarkastelee niitä niin ja niin. Tiivistelmä kokoaa työn tulokset, jotka ovat seuraavat. Lähde ja kirjallisuusluettelossa on senjasen verran tavaraa ja sejase puuttuu.

Arvosanat:

cum laude, muodollisesti siisti, kieleltään käsitettävä referaatti, jossa perusasiat kunnossa.

magna cum laude, sitä mitä yllä, mutta muutama kiinnostava huomautus, jotka ovat luonteeltaan tutkimuksellisia.

eximia cum laude, runsaasti keskustelua, muutama olennainen tutkimuksellinen idea, lähes virheetön esitys

laudatur, annetaan poikkeustapauksessa, muutamalle % koko tarjonnasta.

Kuinka pitkään gradua pitäisi tehdä?

Jotkut saavat aikaiseksi vuoden kestävän tutkielmaseminaarin aikana. Työn laatu ei näytä kärsivän ripeydestä.

Monilla menee seuraavaan vuoteen.

Päätoimisena kirjoittamisena aikaa kuluu lähteisiin ja kirjallisuuteen tutustumisen jälkeen noin 2 kuukautta. Tämä seuraavalla menetelmällä: kirjoita 10 sivua viikossa eli 40 sivua kuukaudessa. Kun ensimmäinen luku alkaa tympäistä, siirry kirjoittamaan lukua 2 ja palaa hetken kuluttua takaisin, mielesi on prosessoinut lepäämään jätettyä tekstiä.

Ja eikun monistuskoneelle, (joka yleensä menee rikki gradua tulostettaessa).

Paitsi että oikolue otsikot ja kansilehti ennen tätä. Niihin jää pahimmat virheet. Yksin hyväkäs kerran oli kirjoittanut muistaakseni Lutherin ajattelusta gradun, jonka nimi piti olla Kaikki Kristuksessa. Oli jäänyt epähuomiossa ensimmäisestä sanasta ensimmäinen i pois.

Sinänsä hyvä luonnehdinta mille tahansa tieteelliselle työlle sinänsä, mikäli sattuu olemaan hurskauteen taipuvainen mieli.

tiistaina, toukokuuta 08, 2007

Ama nesciri


Kekkosen yöpöydällä oli kuulemma Machiavellin Ruhtinaan lisäksi Tuomas Kempiläisen, Spinozan lisäksi toisen merkittävän alankomaalaisen, teos Kristuksen seuraamisesta.

Molemmat opettavat eräänlaista itsekkyyttä, mutta Kempiläisen teoksessa itsekkyyden keskeisin muoto on seurasta pidättäytyminen ja toisten hyväksi eläminen. Mitä enemmän olin ihmisten seurassa, sitä vähemmän ihmiseksi tulin, hän sanoo.

Taustalla on uusi hurskaus, devotio moderna ja sen merkittävin kirjoittaja Gert Groote. Uusi hurskaus suhtautui kriittisesti spekulatiiviseen mystiikkaan ja organisoituneeseen toimintaan. Se tahtoi tuoda kristillisen elämäntavan niin sanotun tavallisen ihmisen ulottuville. Se keskusteli tunteista, jotka ovat yleisimpiä ja helpommin käsitettävissä: kärsimyksestä, pelosta, tyytymättömyydestä, kiusattuna olemisesta ja koettelemuksista. Se tahtoi luoda maallikkoaskeesin muodon, jossa tavallinen piikatyttönen on lähempänä Jumalaa kuin spekulatiivista teologiaa harjoittava tohtori.

Uusi hurskaus oli kiinnostunut lohdutuksesta, mutta ei lohdutuksen määritelmästä.

Tuomas Kempiläisen, mikäli hän nyt sitten on teoksen kirjoittaja, Kristuksen seuraamisesta on Raamatun jälkeen maailman levinnein kristillinen kirja. Se on käännetty noin 100 kielelle ja julkaistu yli 3000 kertaa.

Teos on keskiajan hengellisen elämän galleria. Kirjoittaja tuntee Augustinuksen, Johannes Khrysostomuksen, Dionysios Areiopagitan, Bernhard Clairvauxlaisen, Duns Scotuksen, mestari Eckartin ja Johannes Taulerin teologiaa. Samalla hän irtaantuu teoreettisesta taustastaan ja kiinnittää huomionsa käytännöllisiin kysymyksiin.

Suomessa Kekkosen lisäksi monet muut ovat lukeneet kirjaa. Kirjan myötä eurooppalainen keskiaikainen hurskaus, joka kääntyy yksilöä korostavaksi rantautuu näille raukoille rajoille.

"Nöyrä itsesi tunteminen on varmempi tie Jumalan luo kuin syvällinen tieteen tutkiminen."

"Mitä sinua hyödyttävät korkeat selvittelyt Kolminaisuudesta, jos sinulta puuttuu nöyryys, jota ilman et ole Kolminaisuudelle mieleen? Korkeat sanat eivät totisesti tee ihmistä pyhäksi eivätkä vanhurskaaksi, mutta hyveellinen elämä tekee Jumalalle otolliseksi. Haluan mieluummin tuntea omantunnon vaivaa kuin tietää sen määritelmän."

Rakasta mitättömän mainetta ja vältä ihmisten seuraa, sanoo Kempiläinen eräässä toisessa kirjassaan.

Näitä on meillä vuosikymmenet paukutettu, luettu niin päreen kuin sähkölampun valossa. Kun uskonnollisen kulttuurin perusjuonteeksi ja pohjaksi ovat muodostuneet tällaiset ajatukset, englanninkielisellä uskonnonfilosofialla ei ole tässä maassa sijaa. Sen paikka on Cambridgen ylioppilaskunnan lehdessä.

maanantaina, toukokuuta 07, 2007

Helmin päivänä


Otin kuvan Palhon kyläkirjasta. Kamerani salama hiukkasen häikäisee.
Olen istunut tuoleilla useammin kuin kerran, sillä ne ovat mummini isän. Hän oli kotoisin Palhon kartanosta Vesilahdelta, Laukon vierestä.
Hän oli syntynyt 1865. Kävi Hämeenlinnassa koulua samalla luokalla Sibeliuksen kanssa. Tämä oli kuulemma aatoksiinsa vaipunut kaveri.
Eilen illalla aloin lueskella Sibeliuksesta tehtyä uutta esseekokoelmaa. Ala oli pitkään yhden miehen hommaa. Nyt tulevat toiset näkymät. Mietitään, mikä tekee Sibeliuksesta suomalaisen säveltäjän. Lähtökohta on kuulemma välttämätön mutta ei riittävä hänen musiikkinsa käsittämiseksi. Onko Herbert von Karajanin Sibelius suomalainen? Karajanin tulkinnan sopivat pikemminkin saksalaismaisemaan. Miksi suomalaiskapellimestarit kilpailevat 4. sinfonian synkkyydessä? Onko se edes synkkä teos?
Kyselijä on Mäkinen Saksasta, musiikkitieteen professori ja teos Sibelius, me ja muut. Kyselijä minun ikäiseni, isovaarini Sibeliuksen.

Silloin oltiin kansainvälisiä. Sibelius huseerasi Italiassa ja ihmetteli wieniläisneitojen kauneutta. Hän taisi suomen ja ruotsin lisäksi saksaa, latinaa ja kreikkaa.
Isovaari opiskeli Upsalassa ja Erlangenissa, taisi samat kielet.
Hänestä tuli Jyväskylän lyseon rehtori. Siellä hän opetti Otto Wille Kuusiselle uskonnon, psykologian ja filosofian alkeet. Sibeliusta soitetaan eduskunnan juhlissa.
Jyväskylän lyseosta tuli sulkeutuvan, kansallisen Suomen pääopinahjoja. Sibeliuksesta saman pienen kansan voima. Nyt ollaan Euroopassa ja globia. Itsenäisyyden, kansallisuuden merkitystä joudutaan miettimään uudelleen sen kehityksen laineissa, joka alkoi vuonna 1988, jolloin ensimmäistä kertaa Suomi nimitti hallituksensa Neuvostoliittoa miettimättä.
Tosin on sitä kerran aikaisemminkin todettu, että ellei tämä peli lopu Suomen hallitus on pakotettu saattamaan neuvostohallituksen järkiinsä.
Mutta niin lähellä on kuvan aika.
Yksi henkilö kuvassa on Helmi, joka oli vanha kun olin pieni. Helmi on väsymätön kertomaan.
Hänellä oli kanoja ja hän kulki paljain jaloin talvipakkasella.
Hauskaa Helmin päivää!

sunnuntaina, toukokuuta 06, 2007

Taivaan kansalaisia

Sunnuntain nimi on cantate, laulakaa, teema "taivaan kansalaisena maailmassa".

Olen mietiskellyt eräitä taivaan kansalaisia maailmassa, joista mieleen on tullut Spinoza, Kierkegaard ja Wittgenstein.

Spinoza karkoitettiin jo nuorena juutalaisesta yhteisöstä ja hän etsiytyi vapaiden puritaanien seuraan. 41-vuotiaana, siinä iässä missä olen itse, hän kieltäytyi Heidelbergin yliopiston filosofian professorin virasta.

Perusteeksi hän esitti riippumattomuuden. Spinoza ei tahtonut osallistua peleihin vaan säilyttää vapautensa, joka paljasti hänelle kaiken Jumalana. Vapaus ja jumalakokemus oli hänelle niin voimakas, että se yhtyi hänessä täydelliseen ateismiin, uskonnottoman valtion ja suvaitsevaisuuden puolustamiseen. Hänen ateisminsa ja vapaa-ajattelunsa oli näin mystisen kokemuksen ja tietoisuuden sanelema ja määrittämä.

Spinozan ääretön riippumattomuus oli ääretöntä riippuvaisuutta, kuten Schleiermacher myöhemmin totesi. Hänelle uskonto oli puhtainta rationalismia, jossa järki on oma itseisarvonsa eikä minkään muun väline.

Hän ei pelannut, kuten Kierkegaard ei tanssinut.

Kierkegaardista olisi tullut median lemmikki, mikäli hän olisi tahtonut. Sen sijaan hän verhoutui salanimien taakse ja kirjoitti käsittämätöntä filosofiaa, jota tutkimalla nykyisin päästään filosofian tohtoreiksi.

Wittgenstein piti Kierkegaardia liian syvänä. Tämä oli kunniamaininta, ei arvostelu. Wittgensteinissa itsessään oli hyppääjää, jolle logiikka ja uskonto muodostavat saman ankaran alueen, puritaanin taivaan kuten Spinozalle Jumala ja kaikki. Sen rauhaa ei sopinut häiritä.

Wittgenstein koetti elää organisoituneen tiedontuotantolaitoksen piirissä kahteen otteeseen, mutta esimerkiksi hänen professorikautensa jäi vain muutaman vuoden pituiseksi. Hän jätti tehtävän voidakseen ajatella ja kirjoittaa teoksensa Varmuudesta, joka itse asiassa aloittaa hänen filosofiansa kolmannen kauden,tai on yhtä hyvin kahden edellisen vaiheen korjaus ja synteesi.

Kuten kaikki huomaavat, nämä ovat sporadisia aforismintynkiä, joilla ei ole akateemista arvoa eikä niiden kirjoittaja odota, että niitä ymmärrettäisiin.

Ne ovat saarnan aiheita ja juuria teemasta taivaan kansalaisena maailmassa. Nuo tyypit ja nuo piirteet heissä tulivat mieleen, kun hetkeksi istahti pohtimaan.

Päivän psalmi on tämä:

Ps. 98:
Herra näytti, että hän on meidän pelastajamme,hän osoitti vanhurskautensa kansojen nähden. Hän muisti Israelin kansaa, osoitti jälleen laupeutensa ja uskollisuutensa.Maan ääretkin saivat tietää, että Jumalamme pelasti meidät. Maa, kohota Herralle riemuhuuto! Iloitkaa ja riemuitkaa, laulakaa ja soittakaa!Ylistäkää Herraa harpun sävelin,soittakaa ja laulakaa! Vaskitorvin ja oinaansarvin kohottakaa ylistyksenne Herralle, kuninkaalle!Pauhatkoon meri kaikkineen,juhlikoon maa, juhlikoot sen asukkaat! Taputtakoot virrat käsiään, yhtykööt vuoret niiden iloon Herran edessä, sillä hän tulee ja tuo maailmaan oikeuden.Hän hallitsee maanpiiriä vanhurskaasti,tuomitsee kansoja oikeuden mukaan

lauantaina, toukokuuta 05, 2007

Kiusaus

Työsuojelun lainsäädäntöön tuli muutama vuosi sitten työpaikoilla omaksuttujen käytänteiden suhteen hieman takapakkina ja jälkijunassa ukaaseja häirinnästä. Tietenkin hyvään johtajuuteen on jo kauan kuulunut tällaiseen puuttuminen eikä siihen ole lakia tarvittu. Mutta laki on hidas ja vakaa ja tulee voimaan vasta tilanteessa, kun todellisuus on jo edennyt seuraavaan tilanteeseen.

Häirinnän yksi ongelmista on sen subjektiivinen luonne. Jos sanon Pekalle, että olet eri tyhmän näköinen, voi olla, että hän ei loukkaannu. Mutta jos sanon saman asian Martille, voi olla, että hän loukkaantuu.

Jos Martti on työkaverini ja ilmoittaa loukkaantuneensa sanoistani, minun tulisi pyytää anteeksi tai jos en siihen taivu, vähintäänkin lakkauttaa karkeakielinen käyttäytymiseni.

Jos jatkan, toimintani on muuttunut häiriköimiseksi, johon esimiehen on velvollisuus puuttua.

Periaatteessa tämä tarkoittaa keskustelua tai ehkä jopa kirjallisesti annettua huomautusta. Käytännössä tämä taitaa usein tarkoittaa sitä, että esimiestä aletaan syyttää työpaikkakiusaamisesta.

Näin on tapahtunut lukuisissa tapauksissa Ruotsissa, josta laki meille kopioitiin.

Ylipäänsä ihmettelen sitä, onko yhteiskuntamme todella muuttunut niin lapselliseksi, etten sanoisi apukoulumaiseksi, että täällä on vakavasti käsiteltävä sellaista kysymystä kuin kiusaaminen.

Kysymyksen välttämiseksi laissa puhutaan häirinnästä, mutta ainakin vielä muutama vuosi sitten yleistä sen yhteydessä oli puhua kiusaamisesta.

Voi hellan lettas! Sellainen henkilö, joka kiusaa, ei tietenkään ole kypsä työelämään eikä ylipäänsä aikuisten ihmisten kommunikaatiojärjestelmän toimijaksi.

Tämä näkyy myös käsitykseni mukaan koventuneesta kunnianloukkauslaista, jossa erotellaan nyt vain lievä ja törkeä rangaistuksina toimenpiteet sakoista vankeuteen. Juuri kuulin radiosta, että koululaisten opettajiin kohdistuva loukkaaminen on lisääntynyt netissä. Voi lapskullat: jos netissä eli maailmanlaajasti levitätte halventavaa aineistoa henkilöistä, jotka voidaan tunnistaa tuosta aineistosta, olette niin sanotun törkeän alueella.

Mutta tähänkin asiaan, kouluihin liittyen, kummat tavat ovat lisääntyneet. Ihmiset katselevat liikaa poliisisarjoja ja lakimiessarjoja, joissa opetetaan amerikkalaista oikeuskäytännettä ja -periaatteita. Tehkää sinne televisioon lisää Reinikaisia ja muutama suomalainen lakimiessarja, jotta tämä hulluus saadaan loppumaan. Suurin osa siitä, mihin liitetään termi käräjät, ei kuulu käräjille lainkaan vaan keittiöön.

Kuinkahan moni suomalainen rehtori on istunut perättömän rikosilmoituksen seurauksena poliisikuulustelussa? Itse asiassa toiminta tuossa tilanteessa kannattaisi laittaa kouluhallinnon kurssin vaatimuksiin, koska se on keskeinen osa ammattitaitoa.

Edelleen kouluun liittyen. Häiriköintipykälä ei poista aitoa koulutyön häiriköimistä ja kiusaamista, joka kohdistuu koulussa toimiviin. Tämä ei ole vitsi vaan vakava kokemukseni ja vakaumukseni, että merkittävä osa koulun toiminnasta on intellektuaalista saastetta, joka loukkaa syvällisellä tavalla sivistyksellisiä arvoja. Tätä saastetta on seikkaperäisemmin tarkastellut Aini Oravakangas väitöskirjassaan Koulun tuloksellisuus? (2005)

Oravangas kuvaa kouluhallinnon diskurssiryhmiä, jotka muodostuvat seuraavanlaisista rykelmistä: koulupoliittinen puhe: koulutus, tehokkuus, taloudellisuus, arviointi, kehittäminen, johtajuus, laatu ja kansainvälinen kilpailukyky; pedagoginen puhe: opettajuus, muutos, laatu, oppimiskäsitys, oppimistulokset, pedagoginen kehittäminen; median koulutuspuhe: kustannukset, säästöt, kilpailu, vertailu, asiakkuus ja koulun arki. Lisäksi on kasvatuksellinen puhe, johon sisältyvät kasvatus, sivistys, arvot, etiikka, inhimillinen kasvu sekä tulosvaatimusten kritiikki.

Viimemainittu on lähinnä omaksi kokemaani ja se on jonkinlainen jäänne menneisyydestä.

Kaikesta infantiilisuuskritiikistä huolimasta muistutan, että itse sielunviholaisen nimi vanhassa suomessa on Kiusaaja. Ja esimerkiksi ensi kesänä linja-autoittain väkeä viedään Nilsiän Louhosareenalle kuulemaan, kun Jaakko Ryhänen laulaa Viimeiset Kiusaukset.

Sanalla on siis jotenkin myös toisenlainen konnotaatio kuin vain infantiiliin toimintaan liittyvä, mutta voi olla, että itse saatanallisuuden kanssa elämisessä on kysymys metafyysisen infantiiliuden kokemuksesta.

Taivas on lasten kaltainen ja helvetti infantiili.

perjantaina, toukokuuta 04, 2007

Isä-äiti

Lehdestä luin, että pitäisi kutsua Jumalaa rohkeasti äidiksi.

Ajatus ei ole ihka uusi. Bernhardt Clairvauxlainen esitti sen 1100-luvulla. Erityisen ahkera Jumalan äitiyden korostaja oli Juliana Norwitchlainen 1300-luvulla.

Taustalla on monenmoista.

Klassisen teologian mukaan Poika on isän Ajatus, jonka Isä synnyttää ikuisuudessa. Se Isä, johon kristillisessä symbolikielessä viitataan toimii siis äitimäisesti, ja itse asiassa kristillinen kolminaisuusoppi, joka lausutaan Isä, Poika ja Pyhä Henki sisältää matriarkaalisia ainesosia yhtä paljon kuin patriarkaalisiakin.

Kirkkopoliittisella teologialla on varmasti syynsä tuoda esille patriarkaalisuuteen liittyviä ongelmia. Kuten Mary Daly, joka on roomalaiskatolinen, ja pitää kristinuskoa niin patriarkaalisena projektina, että se tulisi hylätä.

Ei ole kuitenkaan historiallisesti paikkansa pitävää, että kristillisen uskon intellektuaalinen taso olisi tarkoituksenmukaisesti patriarkaalista. Kuten se ei ole matriarkaalistakaan. Sen sisältöön on sekoittunut molempia aineksia. Toinen kysymys on varmasti se, miten tätä intellektuaalista tasoa, jolla tarkoitan kristinuskosta kirjoittaneiden ajattelijoiden kirjoituksia, on käytetty ja sovellettu.

Tarkoituksenmukaisesti ja käytännöllisesti, sitä pykälää noudattaen, että teologiaa ei harjoiteta, voisi kyyninen henki lausua.

Jumala ei klassisen kristillisen opetuksen mukaisesti ole sukupuoliolento eikä luonnollisiin vanhempiin viittaavat puhetavat tarkoita sitä, että Jumala olisi isä tai äiti samassa merkityksessä kuin ihmiset ovat toisilleen näitä.

Toiset feministiteologit, kuten sally McFague, pitävät patriarkaalista puhetta luontevana ja katsovat, että juuri luonnolliseen isään liittyvät konnotaatiot jumalapuheen yhteydessä ovat hedelmällisiä. Vaikka Isään saattaakin liittyä myös patriarkaalisia elementtejä, nimen lausuminen merkitsee yhteyttä Jeesuksen jumalasuhteeseen.

Kymmenkunta vuotta sitten majailin amerikkalaisessa luterilaisessa pappisseminaarissa. Opiskelijoille jaettiin paksu opinto-opas, jossa oli myös ohjeita kielenkäytöstä. Todettiin, että inklusiivista kieltä tulee käyttää. Jumalanpalveluksessa tulee käyttää säästeliäästi persoonapronominia he. Kaikessa opiskelullisessa ilmaisussa tulee kirjoittaa he or she, kuten itsekin olen tottunut tekemään vaikka se onkin hieman väkinäistä. Osa teologisista kysymyksistä, joita meilläkin jonkin verran joskus käsitellään, juontuvat englanninkielen rakenteellisista ongelmista.

Suurelle osalle jumalanpalvelukseen osallistujista muoto Isä, Poika ja Pyhä Henki ei ole ongelmallinen. Sen muuttaminen toiseen muotoon sen sijaan alleviivaa vanhan kirkollisen muodon sukupuoliulottuvuuksia ja tekee asiasta sukupuolikysymyksen. Tästä syystä en ole innostunut seurakuntaa yhdistävän muodon muuttamisesta. Kyseessä on nimi, jonka sisältö on monisyinen.

Asia on myös ekumeeninen. Kirkkojen maailmanneuvoston jäseneksi hyväksytään yhteisöjä, jotka tunnustavat uskon Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Mikäli Jumalalle annetaan uusi nimi, tämän pitäisi tapahtua ekumeenisen keskustelun pohjalta.

Jumalanpalvelus toimitetaan Jumalan nimeen. Jumalanpalvelus on luonteeltaan ekumeeninen sikäli, että se ei ole vain yksittäisen seurakunnan subjektiivisten kokemusten ilmaisua vaan maailmanlaajan kirkon paikallisella tasolla tapahtuva kokoontuminen. Oikea tapa edetä omien teologisten mielipiteiden saattamiseksi kirkon vakiintuneiksi käytänteiksi on esittää niitä ja käydä niistä keskustelua, mutta ei ottaa niitä toimitukselliseen käyttöön ilman, että asia on sovittu esimerkiksi kirkolliskokouksessa.

torstaina, toukokuuta 03, 2007

Ongelmanasettelu

Meille on opetettu, että hyvässä tieteessä on ongelmanasettelu. Luentosarjani virkaa koskevan ongelmanasettelun otin professori Seppo A. Teinosen vanhasta kirjeestä, joka on seuraava:

"Suomen Kirkon Pappisliitolle

Kuten Kunnianarvoisat Veljet jo tiennevät, olen palauttanut pappeuskirjani tuomiokapituliin ja siirtynyt pyhään katoliseen Kirkkoon. Tämä ei ole minkäänlainen protesti Korkea-arvoista Pappisliittoa eikä sen eteviä johtajia vastaan, mutta siitä seuraa tiettyjä organisatorisia ja teologisia ongelmia. Jälkimmäisistä viittaan lyhyesti seuraaviin.

Jos joku saa kasteen Suomen ev.-lut. kirkossa, eroaa siitä ja ryhtyy vaikkapa muslimiksi, mutta palaa takaisin, häntä ei kasteta uudelleen. Tämä johtuu siitä, että kaste on sakramentti, joka on kertakaikkinen. Sitä tarkoittaa puhe 'lähtemättömästä merkistä' (character indelebilis). Vaikka joku siis eroaisikin kirkosta, hän ei kastettuna pääse siitä milloinkaan irti; hän on yhä kastettu, yhtä kaikki kirkon jäsen, ja hän eroaa ratkaisevasti pakanoista.

Sama koskee mutatis mutandis pappeutta. Kristikunnan perinteisen opin mukaan ordinaatio on sakramentti - siihen viittaa myös Apologia - jossa saadaan pappeus ja character indelebilis. Jos joku saa ordinaation, eroaa pappisvirasta ja siirtyy buddhalaisuuteen mutta palaa takaisin, häntä ei vihitä uudelleen, sillä pappeus on säilynyt; siitä ei päästä irti.

Eri asia on, jos yhteisöllä ole aitoa pappeutta, vaan enemmän tai vähemmän tilapäinen pastorin tai saarnamiehen toimi, johon asianomainen otetaan suorittamaan tiettyjä funktioita niin kuin virkamies tai toimihenkilö. Sellaisella ei ole aitoa, pysyvää pappeutta eikä lähtemätöntä merkkinä, vaan tehtävästä luovuttuaan hän on tavallinen maallikko.

Rohkenen tiedustella, kumpi on Korkea-arvoisan Pappisliiton kanta. Asialla on suuri ekumeeninenkin merkitys. Onko Suomen ev. lut. kirkossa sakramentaalista pappeutta vai onko sillä vain funktionaalisesti käsitettyjä hengellisiä virkamiehiä? Jos edellinen pitää paikkansa, allekirjoittanut on tulkintanne mukaan yhä pappi, jos taas kanta on jälkimmäinen, olen maallikko. Minua huvittaisi tavattomasti tietää, mikä olen.

Ja edelleen: jos asiat ovat edellisellä kannalla, voinen olla yhä Korkea-arvoisan Pappisliiton jäsenenä, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa se on mahdotonta. Edellisen mukaan liittonne on Pappisliitto, jälkimmäisessä tapauksessa toimihenkilöyhdistys.

Pyydän, etteivät Kunnianarvoisat Veljet ottaisi tätä kovin vakavasti, sillä säännöissänne on varmaan pykälä, jonka avulla teologia voidaan sivuuttaa ja asia ratkaista käytännöllisesti ja tarkoituksenmukaisesti; sehän on yleinen menettely Suomen ev. lut kirkossa.

Saanen lopuksi toistaa, ettei tässä ole kysymyksessä minkäänlainen kritiikki. Korkea-arvoinen Pappisliitto on tehnyt suuremmoista työtä, ja sen jäsenkunta kestää mielestäni vertailun mihin tahansa reformaation kirkkoon.

Malagassa 18. 7. 1987
Seppo A. Teinonen
servus inutilis"

keskiviikkona, toukokuuta 02, 2007

Paluu arkeen


Aamu oli sohjoinen, lumi tuuli Venäjän aroilta. Yksinäinen Volkswagen Golf kulki jämerää kulkuansa ohi Hojohojon ja yli Ohtaansalmen sillan.

Tarja oli tullut lehtoriksi. Tervetuloa! Jartzinger oli siirtynyt piispainkokoukseen. Onnea!

Vain harva opiskelija kulki tiedekuntain autioita käytäviä.

Keski-ikäinen professori istui koneensa ääressä, tutki, löytyisikö laatikosta pussillinen Samariinia ja pohti, onko hän aatteensa myynyt mies.

Vapun aikaan Blogistanin kommentaattorit näyttivät hiljentyneen. Itse oli istuttu pahvihattu päässä serpentiinein alla ja nautittu Pommaccia, kuten Blogistanin neuvo kuuluu.

Kevät?

tiistaina, toukokuuta 01, 2007

Toukokuu


Maalaus on Juha Järveläisen Toukokuu. Se sijaitsee Siilinjärven metsäkoululla Toivalassa.
Laitan kuvan tähän muistuttamaan siitä, että on alkamassa kaikkien ihanuuksien vuodenaika, mikä toisin sanoen merkitsee sitä, että valoisaa riittää puolisen vuotta.
Nuoruuteni uudistuu kuin kotkan, joskin rantakroppa ei ole kondiksessa, mutta väliäkös hällä. Pidättäydyn käyskentelemään kotipihalla, ajelemaan nurmikoita.