maanantaina, huhtikuuta 30, 2007

Vappuun valmistautumista




Sellaista huonoa vitsiä kerrottiin takavuosina, että vappukulkue Nivalassa on 2 metriä pitkä ja haisee viinalta.

Ei niitä juuri enää näy. 90-luvun alussa sellainen nivalaisen lyhyenläntä kulki Järvenpäässä, kun tulin asemalta ja jotenkin myötätunnosta liityin joukkoon. Neuvostoliitto oli vastikään lakannut olemasta.

Ylioppilaat kukoistivat valkoisissa hatuissaan, ja keltaisissa, ja niin kaiketi tekevät nykyisinkin.

Ei oikein iske.

Kaivan esille The Oxford Dictionary of Saints ja mietiskelen huomisen varsinaista sankaria.

Hänet mainitaan Matteuksen ja Luukaan ensimmäisissä luvuissa sekä kuvataan vanhaksi mieheksi apokryfisessä evankeliumissa; tämä ei ole kuitenkaan uskottavaa, mikäli pitää paikkansa, että hän pakeni perheineen Egyptiin. Hänen mainitaan olleen Daavidin sukua, mutta köyhtynyttä sukuhaaraa.

400-500-luvulla laadittu kreikankielinen kirjoitus Puuseppä Joosefin historia synnytti hänen ympärilleen liturgisen kultin. Joosefin juhla vakiintui noina aikoina, ilmeisesti pääsiäisen yhteyteen, ja se saavutti huippunsa lännen mailla, Britanniassa.

Keskiaikaisissa mysteerinäytelmissä hänestä tuli pilkanteon kohde, aisankannattaja, joka saa pitkän nenän. Niin sanotun vappunaamarin historia liittyy niihin.

Osittain mysteerinäytelmien pilkkaatekevää luonnetta vastaan useat pyhät pyrkivät vakiinnuttamaan häneen kohdistuvan arvostavan kultillisen käyttäytymisen. 1500-luvulla erityisesti Avilan Teresa oli tässä tarmokas.

1800-luvulla Pius IX juhli häntä kolmantena pääsiäisen jälkeisenä keskiviikkona, ja Joosef työläisen juhla perustettiin hieman myöhemmin. Asialla oli Pius XII. Päiväksi tuli toukokuun 1.

Hän on perheenisien, käsityöläisten, erityisesti puuseppien ja kaikkien hyvää kuolemaa kaipaavien suojeluspyhimys.
Kuvassa Juha Järveläisen tussi- ja lyijykynätyö Karnevaalinaamio

sunnuntaina, huhtikuuta 29, 2007

Kaksi kaupunkia

Otsikon nimi taitaa olla Dickensin romaaninkin nimi, mutta mielessäni ei ole se.

"Eihän meillä ole pysyvää kaupunkia vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee." Teksti on Heprealaiskirjeestä (13:12-16), sunnuntaina, jonka nimi on jubilate, juhlikaa, ja evankeliumiteksti puhuu Jeesuksen toisesta tulemisesta (Jh 16: 16:23).

Kuten vaikkapa Julia Kristeva on osoittanut, Heprealaiskirjeen ajatus on yksi eurooppalaisen identiteetinmuodostuksen perusmotiiveista. Kristevalle sen tematiikka liittyy erityisesti siirtolaisuuteen. Pähkinänkuoressa: kun bulgarialainen Julia muutti Ranskaan, hän menetti kotimaansa, mutta ei löytänyt minuutta myöskään uudessa ympäristössä. Näin hänestä tuli "muukalainen itselleen".

Kristevan mielestä, tästä taitaa muuten olla jo parikymmentä vuotta, kun hänen kirjansa ilmestyi, siirtolaisuus ja siihen sisältyvä muukalaisuus itselle on eurooppalaisen kulttuurin tärkein ongelma nykyisin. Ratkaisuksi tarvittaisiin jokin kristinuskon tapainen kertomus, johon itselleen muukalainen voisi kotiutua.

Teema on mielessäni siksikin, että työperäinen maahanmuuttajuus on meillä muotia. Suomalaisten pitäisi ratkaista siirtolaisuuteen liittyvät ongelmat jollakin uudella tavalla, mikäli siitä todella tulee meillä totta.

Mutta hieman taaksepäin tarinan kulussa.

Keskiaikaisen ihmisen identiteetti ole viator. Taustalla oli tulkinta, jonka Augustinus antoi heprealaiskirjeen ajatukselle teoksessaan Jumalan valtiosta, De civitate Dei.

Jumalan valtio on kirjoitettu vastaukseksi kysymykseen, miten on mahdollista, että ikuinen kaupunki Rooma hävitettiin. Gootithan tuhosivat sen vuonna 410.

Augustinus kehittää näkemyksen kahdesta kaupungista, Babyloniasta ja Jerusalemista ja esittää, että elämä on ikävöivä liike.

lauantaina, huhtikuuta 28, 2007

Vävysalaatti

Pyrin kohta 20 vuotta sitten osoittamaan anopille, että olen käytännöllinen henkilö, vaikka ei uskoisikaan. Tarkoitusta varten suunnittelin ja valmistin salaatin, jonka ohje on tässä.

Ainekset:

Riisiä
Amerikansalaattia
Kurkkua
Tomaattia
Kananmunia
Fetajuustoa
Tinjamia
Aromisuolaa

Valmistusohje:
Keitä riisi. Keitä kananmunat. Pilko amerikansalaatti, kurkku ja tomaatit. Pilko niiden sekaan esimerkiksi munaharppua hyväksi käyttäen kananmunat. Ripottele aromisuolaa ja tinjamia kokonaisuuteen. Vatkaa kokonaisuus ja ripottele aromisuolaa ja tinjamia uudelleen. Lisää lopuksi fetajuusto.

Valmis nautittavaksi.

P.S

Uusista blogeista vinkkaan http://pumppe.blogspot.com

perjantaina, huhtikuuta 27, 2007

Luterilaiskatolisen kirkon luonne

Olin jo sopinut luentosarjaksi Augustinuksen elämän ja ajattelun uskonnonfilosofisesta näkökulmasta, mutta ryhdyttyäni hoitamaan virkaa, ajattelin, että sen luonteeseen sopisi jokin dogmaattisempi aihe.

Niinpä pidän peruskurssin lisäksi aine- ja syventäviin opintoihin kuuluvan kurssin Kirkko, virka ja sakramentit.

Sarjan alku muodostuu kirkko-opin historiasta eli varhaisen kirkon kirkkoa sekä alan peruskysymyksiä virkaa ja sakramentteja koskevasta historiallisesta katsauksesta. Sitten siirrytään luterilaisuuteen.

Tulin lausuneeksi ajatuksen, että oikeastaan evankelis-luterilaisen kirkon nimi pitäisi olla luterilaiskatolinen. Augsburgin tunnustuksen artikla 7 sisältää niin kutsutun perpetuo mansura-näkemyksen, jonka mukaisen yksi, pyhä apostolinen kirkko pysyy. Luterilainen kirkko katsoo olevansa "tälle kalliolle" perustetun seurakunnan historiallinen jatkaja.

Katolista on se, mitä vanhan määritelmän mukaisesti on aina, kaikkialla ja samanlaisena uskottu ja opetettu eli siis apostolisuutta. Luterilaiset tunnustustuskirjat esittävät edustavansa tätä katolista oppia.

Roomalaiskatolista kirkkoa on luontevaa luonnehtia nimellänsä. Ortodoksit eivät pidä luonnehdinnasta kreikkalaiskatolinen kirkko, koska ortodoksinen kirkko katsoo olevansa ensisijaisesti oikein uskova (orthos logos). Siitä huolimatta voisi ajatella, että on yksi katolinen kirkko, jolla on Roomataustainen muotonsa eli roomalaiskatolinen kirkko, Konstantionopolitaustainen muotonsa eli kreikkalaiskatolinen kirkko ja Protestitaustainen luterilainen muotonsa eli luterilaiskatolinen kirkko.

Luterilaiskatolisen muodon ominaispiirteet määrittyvät reformaatiohistoriasta, jonka kysymyksenasettelut voidaan muotoilla seuraavalla tavalla.

1. Onko kaikki tuotteistettavissa ja kaupan (aneet)?
2. Miten abstraktinen konkretisoituu (ehtoolliskeskustelu)?
3. Miten todellisuudesta puhutaan ja kuka siitä saa puhua (kansankielinen messu)?
4. Miten paikallinen suhteutuu maailmanlaajaan (evankeliset seurakunnat vs. Rooma)?

torstaina, huhtikuuta 26, 2007

Globaalietiikkaa


Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtajan, professori Juha Sihvolan teoksen Maailmankansalaisen etiikka aihe on kansainvälinen etiikka ja ajatus ihmisestä maailmankansalaisena. Maailmantalouden ja maailmanpolitiikan rinnalle tarvitaan maailmanetiikka.

Sihvola toteaa hieman liioittelevasti, että aihepiiriin ei ole maassamme kiinnitetty huomiota. Olisi ollut ehkä hyvä mainita professori Reijo Heinosen aktiivinen osallistuminen Hans Küngin ja eräiden muiden luonnostelemaan globaalietiikan projektiin, jolla on ollut myös poliittista vaikutusta maassamme.

Historiallisesti Sihvolan huomautus on sen sijaan kiinnostava: Snellman seurasi Hegelin romanttista näkemystä valtiosta yksilöllisen ja yhteisöllisen moraalisuuden kotipaikkana. Moraalisesta luonteestaan huolimatta valtioiden väliset suhteet eivät ole moraalisia. Sen sijaan ne ovat meillä poliittiseksi realismiksi kutsutun näkemyksen mukaisesti uhkia toisilleen.

Teoksessa on kolme osaa. Ensimmäisessä osassa Sihvola luonnostelee moraaliteorian käsitteellisiä edellytyksiä. Hän puolustaa näkemystä, jonka mukaan moraalista voidaan muodostaa teoria, joka ei ole teoria termin matemaattis-luonnontieteellisessä merkityksessä. Mikäli moraalifilosofia auttaa henkilöä näkemään todellisuutta selkeästi, sen kokonaisuutta voi nimittää teoriaksi. Lisäksi Sihvola puolustaa melko kunnianhimoisesti näkemystä, jonka mukaan teorianmuodostuksen lähtökohdaksi voi olettaa ajatuksen objektiivisia totuuksia sisältävästä moraaliteoriasta, teoriasta, jonka järkevät ihmiset voivat hyväksyä.

Teoksen vahvin anti on sen toinen jakso, jossa Sihvola esittelee ensin teorioita, jotka eivät ota huomioon valtioita toisiinsa moraalisesti sitoutuneina organisaationa. Esillä ovat Thukydideen usein virheellisesti ”reaalipoliittiseksi” tulkittu näkemys, Machiavellin voimapolitiikka, Hobbesin näkemys luonnontilasta kaikkien sotana kaikkia vastaan, Rousseaun yhteiskuntasopimusteoria sekä Hegelin yllä mainittu näkemys. Historiallinen katsaus puolustaa hyvin paikkaansa myös moraalifilosofisen argumentin muodostamisen kannalta. Kun ensin katsotaan yhtä vahvaa historiallista näkemystä, näkemyksen vahvuus herättää kysymyksen, onko sille vaihtoehtoa. Vaihtoehdoksi tarjoutuu jo kyynikoiden omaksuma, mutta erityisesti stoalaisten kehittelemä maailmankansalaisuuden ajatus, jonka esimerkiksi Marcus Aurelius esittää näin: ”Kaupunkini ja isänmaani on Rooma, sikäli kuin olen Antonius, mutta sikäli kuin olen ihminen, se on maailma.”

Stoalaista teoriaa esittelevän katkelman jälkeen Sihvola tarkastelee Augustinuksen Jumalan valtiosta teosta, joka sekin sisältää runsaasti stoalaisia vaikutteita. Teos muodostaa hyvän sillan erittäin ajankohtaisen oikeudenmukaisen sodan teorian tarkasteluun. Kirjassa viitataan siellä täällä Yhdysvaltojen nykyiseen politiikkaan. Näiltä osin Sihvolan ajatukset muodostavat parin Mikko Yrjönsuuren teokselle Rosvovaltion raunioilla (Gaudeamus 2003), joka on filosofinen analyysi Irakin sotaan liittyvistä moraaliongelmista.

Yllä mainitussa teoksessaan Yrjönsuuri pitää huomattavana ongelmana Yhdysvaltain Irakin sotatointen suhdetta kansainväliseen oikeuteen. Sihvola selostaa tämän perinteen syntymistä ja sisältöä Hugo Grotiuksesta Immanuel Kantiin. Jakson päättää selostus John Rawlsin teoriasta ja sen vastaanotosta.

Teoksen viimeinen jakso on Sihvolan luonnos maailmankansalaisuudeksi. Hän hyödyntää erityisesti Aristoteleen, stoalaisten, Kantin ja Rawlsin teorioita ja tarkastelee lähinnä teemoja, jotka ovat maailmankansalaisuuden kannalta oleellisia: ihmisyyttä, kulttuurien kohtaamista ja uskontojen merkitystä. Teemojen tarkempi käsitteleminen edellyttäisi kokonaan niihin omistautuvaa teosta. Tällaisena Sihvolan luonnos jää pikemminkin alustuspuheenvuoroksi. Mielestäni se on käsillä olevan teoksen vaatimattominta antia. Sen ansiot liittyvät nähdäkseni ensisijaisesti siihen, että se osoittaa, mitä kannattaisi ottaa huomioon, mikäli tarkoituksena on muodostaa maailmankansalaisen etiikka. Tällaisena ”sisällysluettelona” se kyllä puolustaa paikkaansa teoksessa ja antaa paljon aineksia jatkotyöskentelylle. Jakso päättyy tavalla, joka mielestäni paljastaa Sihvolan syvimmän eetoksen. Humanisteilla on suuri merkitys yhteiskunnassa. Globaalin etiikan kannalta on tärkeää tukea humanisteja ja humanistisia organisaatioita. Humanismin pehmeät arvot ovat yhteiskunnan kovimpia arvoja. Niiden laiminlyöminen merkitsee yhteiskunnan itsemurhan tekemistä.

keskiviikkona, huhtikuuta 25, 2007

Muistoja teologisen tiedekunnan perustamisesta


Tänään on Joensuun teologien opiskelijajärjestö Fideksen 10-vuotisjuhla. Turpiin vaan ja onnea!

Törmäsin muutamaan alkuaikojen toimijaan kahvilassa. Muistuttivat, että olin lehtorina 1998 vaiheessa, jossa silloisen humanistisen tiedekunnan läntisen teologian osassa oli kaksi opettajaa, professori Heinonen ja minä.

Kiitos vaan huomaamasta, toteaisin näin reliikin näkökulmasta.

Reijo huiteli Teheranissa, Mäntyniemessä ja soitteli kuningas Husseinille. Jos hän joskus nukahti teollisuusvartijan huomaamatta työhuoneeseensa, hän huusi vielä tyynyn alta niin että käytävä raikui: globaalietiikkaa!

Kun Reijo kertoi menevänsä Irakiin puhumaan, muistan heittäytyneeni käytännölliseksi ja ehdottaneeni, että hän tarkastaisi rokotukset.

Oltiin molemmat kuvataiteilijoiden poikia ja tämä loi erityistä solidaarisuutta.

Osaltani koetin pitää putiikkia yllä, mutta proseminaariin tuolloin osallistuneet muistivat, että olin todennut heti aluksi kaikkien saavan kakkosen, mutta ei kenkään kolmosen, mitä toteamusta ei ollut pidetty kovinkaan rakentavana, vaikkakin jälestäpäin huvittavana.

Oli tunnelma, että teologinen tiedekunta perustetaan Suomeen kerran viidessä sadassa vuodessa ja into korkealla siksi. Intoa ei vähentänyt yleinen willinlännen tunnelmakaan, jonka seurauksena esimerkiksi laatimani suunnitelma teologisiksi opinnoiksi muuttui yhdessä yössä kuin viinistä vedeksi ja katosi näkyvistä. Tekijää ei ole saatu vieläkään kiinni, mutta toivotan paiseruttoa ja katumusta.

Perustivat opiskelijalehden, johon pyysivät kirjoitusta. Muistan nyt, että kerroin siihen kertomuksen Nadeszta Mandelstamin muistelmista Ihmisen toivo. Kertomus on seuraava:

Osip Mandelstam vietiin ja vihdoin tapettiin, koska hän oli kirjoittanut runossaan Stalinista, että tämä on murhamies.

KGB:n kovien kuulustelujen seurauksena Mandelstam alkoi nähdä harhoja. Hänet vietiin mielisairaalaan. Täällä hän päätti lopettaa elämänsä. Hän juoksi sairaalan käytävää pitkin läpi ikkunan ja hyppäsi.

Alla kuitenkin lumikinos pehmensi hänen hyppynsä siten, että henki ei lähtenyt. Sen sijaan käsi kyllä katkesi, mutta – harhat hävisivät.

Myöhemmin hän kirjoitti runon, jonka lauseista oudoin selittyy tällä kertomuksella. Lause kuuluu:

hyppy vain ja olen järjissäni.

Lämpimät onnitteluni ja siunausta opiskelijajärjestölle!

tiistaina, huhtikuuta 24, 2007

Characterising religious emotions


In what follows, I shall deal with three issues concerning religious emotions. First, I shall make some remarks on the difference between characterising and defining emotions. Secondly, I shall pay attention to some theories of emotions in recent philosophy of mind. Thirdly, I shall shortly introduce my view on emotions and particularly religious emotions.


1. The distinction between defining and characterising

To begin with, if you read philosophical books or articles on emotions, you should be careful of the fact that even quite formal and strict way of expressing thoughts, philosophy of mind makes use a rather robust language. It is typical of it to argue that something is so and so but in a certain sense it is neither willing to make definitions nor pretty successful in construing them , however. If an author writes that, for instance, “emotions are judgments” or that “emotions are feelings,” he or she is not necessarily forming a definition of emotions. One is characterising rather, that is, referring to something that is crucial or essential to emotions in one’s opinion. If these kinds of characterisations are taken as definitions, a reader faces problems. Definitions are rather formal expressions demanding subindex df.

It is, of course, a philosophical problem, what it is to define, but let us suppose that it means, metaphorically speaking, to close the discussion. When defined, you have found the truth and revealed the biff of the matter. Characterising is a broader way of philosophical investigation. When characterising you try to say what is typical of something but you are not trying to capture everything.

To some extent, distinguishing between characterising and defining is artificial since usually those writers who characterise are seeking the truth and are willing to find essential things. However, I find the distinction significant and I think that most of writers dealing with emotions are characterising rather than defining them. When writing that emotions are judgments or feelings, they are not trying to say that it is a definition of emotions that they are judgments or feelings. Rather, they are claiming that it is their judgmental nature or affective nature that is interesting, significant and essential to emotions.

2. Theories of emotions in philosophy of mind

Let us shift the focus on those theories. Aristotle thought that emotions involve three common compounds. They involve an evaluation stating that something positive or negative is happening in a relevant way to the subject. The former gives rise to a pleasant or unpleasant feeling that denotes an awareness of one’s or some else’s position. This, for is part, is associated with a behavioural suggestion to act in an appropriate way. Moreover, there are somatic changes associated with emotions. For the Stoic philosophers, in their part, emotions are false judgments. Stoic emotions, distress, pleasure, appetite and fear, consists of two judgments: that something is good or bad and that one should react in a certain way.

In recent discussion some theories seems to be componential Aristotelian theories. Such theories have been but forward, for instance, by William Lyons, Justin Oakley, and Patricia Greenspan. Some other theories resemble Stoic theories even though their attitude to emotions is positive. They don’t regard emotions as false judgments. Such theories has been put forward by Martha Nussbaum and Robert Solomon.

According to William Lyons typical emotions are constituted by several components:
perception
belief
evaluation
desire
behavioural suggestion
physiological changes
feelings (registrations of physiological changes)

When writing about emotions different writers give quite a similar description of them involving compound enumerated by Lyons but they characterise emotions differently. In classical theories, Descartes argues that emotions are feelings, that is, passive perceptions of the mind, but in fact, his description of emotions involves compounds listed by Lyons. The same is true of William James’ theory. He says that emotions are feelings. But, they are feelings caused by some ‘exciting fact´. Even though Stoic philosophers said that emotions are judgments that resemble the evaluation in Lyon’s list, they were quite interested in affective nature of emotions, however.

For this reason I have tried to argue that it makes sense to characterise emotions as feelings and judgments, the later term taken very broadly. In my view emotions involve affective component and cognitive component and we can identify a mental phenomenon as an emotion by these terms, terms of affective and cognitive aspects. I call the generic condition of emotions the idea that emotions involve an affective-feeling component and an evaluative cognitive component.

For instance, if a person fears a dog, there is

(1) an external object, a dog
(2) the perception of it
(3) the internal object (intentional object), thought of dog
(4) the self-regarding evaluation of a dog (that the dog is harmful for him or her)
(5) affective changes
(6) feeling (a pleasant of unpleasant state of consciousness) of those changes in relation to cognitive setting
(7) naming of an emotion: fear

3. Three conditions of religious emotions


Let us proceed to deal with religious emotions. In his famous passage of the City of God Augustine writes: “They fear eternal punishment and desire eternal life.” The idea of mixed feelings traced back to Plato’s Philebus was widely accepted as a Christian model of affections in Ancient theology. Besides Augustine, it was made use by Gregory the Great who former his theology of spirituality in terms of two compunctions, namely the compunction of love and the compunction of fear. In modern theology, the tradition was followed by Rudolf Otto by his notions of God as mysterium tremendum et fascinans. It may have some interest to note that the tradition of mixed feeling has remained alive thoughout the history. What are religious emotions about?

In the history of Christian theology, one faces a line of thinking according to which believers feel emotions that are radically different from those felt by non-believers. I shall not deal with this strong tradition here, however. In what follows I shall pay my attention to the view that religious emotions are natural emotions, that is, their structure is similar to that of emotions in general. They involve evaluations, feelings, and bodily changes. In other words, religious emotions fulfil the generic condition of emotions as involving both affective-feeling component and the cognitive component. In addition, I argue that they involve three specific conditions that are

(1) the cognitive object condition
(2) the depth condition
(3) the pragmatic condition

According to the cognitive object condition, religious emotions involve a thought of the divine as their essential part. The depth condition is that the thought of the divine is existentially significant to a subject. The pragmatic condition is that the thought of the divine is associated with religious cults and practises such as worship, praying, or meditation.

The notion of the cognitive object condition according to which religious emotions are associated with the notion of divine, can be criticised in different ways. First, one could remark that all religions do not have a concept of God. Secondly, a person may feel an emotion which is not a religious emotion but which is associated with the concept of God. For instance, a tourist in a foreign temple may say “nice gods here”. In my opinion, in characterising religious emotions the point of departure should lie upon the standard cases rather that exceptions. Religions not involving the concept of God are exceptional. From Cicero’s time religion has been characterised as a tie or relation between human being and God or gods. Moreover, I find atheistic interpretation of religion as philosophies and world-views rather than attitudes adopted by religious people and institutions. I think, that the notion of divine is quite an open term and it is not necessarily associated with an attitude of assent. For instance, a person may have an attitude “Listen to me, if there is anybody out there”. Correspondingly, a person wandering at a nice landscape may suddenly remember a sentence ‘by tranquil streams he leads me’ and feel religiously without forming a belief that there is a Creator.

How about an emotion that involves the notion of God but is not religious? A person may feel good when admiring religious symbols, for instant. If his or her emotion is religious, I think, it has to be existentially significant for him or her. For this reason I have formed the depth condition. In my mind, in order to be deemed religious, emotions have to be self-regarding, they are associated with one’s commitments and personality.

maanantaina, huhtikuuta 23, 2007

Yksityisestä kielestä 1


Kaivan joskus esille muistiinpanoni Wittgensteinin yksityisen kielen argumentista, muun muassa Kennyn, Kripken, Rortyn ja Hintikan ideat siitä sekä historian, jossa niin Descartes kuin Locke näyttävät edustavan kantaa, että ihmisillä olisi yksityinen kieli.

Tässä vaiheessa kirjaan vain yhden idean, joka on mielestäni selventävä.

Jos menet maalikauppaan ja pyydät punaista, sinulle katsotaan väritaulusta muutama punaisen vaihtoehto, jotka ovat punaisen paradigmoja.

Jos kuitenkin intät, että en tahdo noita vaan tahdon minun punaista, palaat tyhjin käsin kotiin.

En tiedä, tahtoiko Wittgenstein kieltää yksityiset kokemukset vai oliko pikemminkin niin, että hän tahtoi sanoa niihin viittaamisen olevan mahdollista vain julkisen ja kommunikoitavan kielen avulla.

Voit sekoittaa omaa punaistasi vain punaisen paradigman puitteissa ja jotta oma punaisesi voitaisiin tunnistaa punaiseksi, on sillä oltavat suhde paradigmaa. Miksi sitä muuten punaiseksi sanottaisiin?

Tunnekieli, myös uskonnollinen kieli, on paradigmaattista yllä olevassa merkityksessä. Paradigma mahdollistaa muunnelmat, joita on lähes lukemattomiin, mutta ne ilmiöt, joilla ei ole suhdetta paradigmaan eivät ole mitään, mitä voisi ilmaista. Ja jos en voi ilmaista toisille, en voi ilmaista myöskään itselleni.

Mutta jokuhan kielen kerran keksi, huomauttaa Ayer. Kyllä, mutta tapahtuiko se esimerkiksi siten, että samanaikaiseksi kaksi katsoi kukkaa ja sanoi öh ja syntyi tuo primitiivinen ostensiivinen kieli, jota Wittgenstein kovasti arvosteli ja joka, sivumennen sanoen, ei kyllä ollut Augustinuksen käsitys kielestä, vaikka hän niin väittääkin.

Jos voin ilmaista itselleni sen minkä voin ilmaista toisillekin, onko sitä, mikä jää ilmaisemattomaksi. Mitä järkeä siitä olisi puhua, muuta kuin juuri paradigman kautta? Ja jos niin, kuinka yksityistä yksityinen loppujen lopuksi on?

sunnuntaina, huhtikuuta 22, 2007

Pastor bonus

Otsikko ei tarkoita pappien bonuksia saati sitä, että bonuksena olisi pappi vaan hyvää paimenta. On hyvän paimenen sunnuntai. Psalmiksi on merkitty psalmi 23. Se on ollut niin opetettu ja luettu, että jos psalmeistakin valittaisiin kansallispsalmi tai valmistettaisiin postimerkki, se se olisi.

Käytin psalmia kerran esimerkkinä uskonnollisia tunteita koskevassa tutkimuksessa: "in passing by nice landscapes, the expression such as 'by tranquil streams he leads me' may appear in one's mind without that a person is willing to rush to a judgment that there is a Creator."

Tarkoitukseni tuossa oli keskustella uskonnollisten tunteiden episteemisestä luonteesta ja ottaa kantaa Patricia Greenspanin puolesta Martha Nussbaumia vastaan.

Nussbaum ajattelee, että emootioille on olennaista niiden sisältämät arvostelmat. Greenspan puolestaan on ehdottanut propositionaalisten tunteiden teoriaa, jonka mukaan kaikki tunteet eivät ole tai niihin ei liity arvostelmia vaan ne ovat muotoa "minusta tuntuu, että asia on niin ja niin". Kannatan tätä jälkimmäistä näkemystä. Arvostelma on asia, johon sisältyy uskomus. Kaikkiin tunteisiin ei sisälly uskomuksia vaan ne ovat luonteeltaan aavistelevampia.

Lauseeseen Herra on minun paimeneni liittyvä tunne ei tulkintani mukaisesti välttämättä sisällä arvostelmaa. Se voi olla myös aavistuksenomainen kokemus, melko miedon miellyttävän tuntemuksen sisältö.

Päivän evankeliumi on Johannes 10:11-16.

Hyvä paimen antaa henkensä lampaittensa edestä. Hän ei toimi kuten palkkarenki, joka livahtaa vaaran tullen pakoon.

Hyvällä paimenella on myös muita laumoja vartioitavana kuin ne joille hän tekstissä puhuu.

Aavistuksenomaista kieltä ja puhetta, vaikeasti avautuvaa, asioita lukkoonlyömätöntä.

lauantaina, huhtikuuta 21, 2007

Katselusta

Olen elänyt muutaman vuoden luullen, että analogisten televisiokanavien mitätön ohjelmatarjonta johtuu alasajosta: luodaan painetta, jotta ihmiset hankkisivat digiboxin.

Opittuani elämään ilman televisionkatselua, aloin ajatella, että mitäpä digiboxilla. Uutiset kuulee radiosta tai tarvittaessa voi katsoa netistä esimerkiksi Ylen sivuilta videoina.

Sattui kuitenkin pääsiäisen aikana sähköstä, piuhoista ja laitteista käsittävä sukulainen kylään. Samanaikaisesti katselin halpakaupan esitettä. Kriisitilanteita varten terästetty järkeni teki nopean päätelmän: alle 5o euron koje tuossa ja piuhaekspertti tuossa, osta, osta!

Ei siihen kyllä olisi pihoista ymmärtävää tarvittu. Niitä oli kaksi, toinen seinään ja toinen televisioon. Ohjelmistoasennus helppoa.

Siitäkö siis avautui BBC:n loistavampaa loistavien dokumenttien ja sarjojen tahi klassikkoelokuvien maailma?

Ensinnäkin BBC on selvittänyt, että sen ohjelmat eivät ole enää nykyisen kysynnän maailmassa kannattavia. Tasoa on rutkasti madallettava, jotta kukaan enää katsoisi. Television tarkoitus on korvata olut eikä antaa inspiroivaa katsottavaa. Toiseksi näitä dokumentteja ei juurikaan näytetä.

Kanavavalikoima vaihtui kahdeksaan tai yhdeksään entisen kolmen sijasta. Ohjelmatarjonta ei kuitenkaan laajentunut, minun maun mukaan. Turha luulo uskoa, että digiboxi avaisi uuden maailman.

Vaikka mitäpä tässä katsomaan.

Kävin eilen silmälääkärissä. Määräsi ensimmäisen moniteholinssit. Ikänäköä on tullut. Vahvuudet ovat sitä luokkaa, että en ole rekkamies.

Kun näkö lähtee, niin mitä muuta voisi katsoa kuin olevansa arvohenkilö?

perjantaina, huhtikuuta 20, 2007

Tenttikysymyksiä

Kysyin tentissä, johon osallistui kymmeniä opiskelijoita, kaksi kysymystä. Ketä rakastan, kun rakastan Jumalaani? Voiko Jumalan olemassaolon todistaa?

Kysymykset ovat tietenkin kummallisia ja saavat kulmakarvat kohoamaan niiden kasvoilla, jotka kysyvät, että onko teologia tiedettä?

Ensimmäinen kysymys on Augustinuksen esittämä. Oikea tenttivastaus tunnistaa kysymyksen esittäjän ja osaa hieman luonnehtia, mitä esittäjä asiasta sanoo. Lisäksi hyvässä vastauksessa käydään lävitse klassista teismiä eli Tuomas Akvinolaisen kysymyslistaa ja ehkä viitataan prosessiteologian tapaan hahmottaa asiaa.

Voisi ehkä ajatella, että ensimmäinen kysymys on filosofista teologiaa. Se etsii vastausta siten, että vastaajan pitäisi olla objektiivinen, viitata teologianhistoriaan ja sen piirissä käytyy keskusteluun aiheesta. Mutta ei ole pahitteeksi, jos vastaaja esittää myös näkökohtia tai huomioita, jotka ovat hänen mielipiteitään, kunhan vastaus ei muodostu uskonnolliseksi tai hartaudelliseksi.

Toinen kysymys on uskonnonfilosofiaa. Luettavana oli John Hickin vanha Uskonnonfilosofia. Kysymys Jumalan olemassaolon todistamisesta kuuluu yleiseen filosofiaan eikä sillä ole kovin paljon teologista merkitystä.

Ne teologit ja filosofit, jotka nykyisin vastaavat ensimainittuun kysymykseen ateistisesti, Altizer, Mackie, Nielsen ja Taylor, ajattelevat, että heidän ajattelunsa ei ole uskonnolliseen yhteisöön sitoutunutta ja että sillä ei ole myöskään käyttöä sen piirissä, koska uskonnollinen yhteisö yleensä antaa kysymykseen teistisen tai panenteistisen vastauksen.

Poikkeuksiakin on. Don Cupitt ajattelee, että uskonnollisen yhteisön on otettava hänen ajattelunsa huomioon. Ilkeämielinen voisi tosin sanoa, että Cupitt on Cambridgen opiskelijapappi ja viranpuolesta hänen on pakko tai kannattavaa ajatella, että hänen ajattelunsa on kirkollista vaikka hän ei uskokaan siihen, mitä kirkko Jumalasta opettaa.

Jotkut eläkepiispat, kuten Holloway ja populistisempi Spong kirjoittavat samansuuntaisia ajatuksia, mutta kyseessä tuntuu olevan enemmänkin paineiden purkaminen sen jälkeen, kun ei ole enää tarvis puolustaa käsityksiä, jotka he ovat otaksuneet sen organisaation kannattamiksi, jolta he saivat aikanaan palkkaa. Sanon, että otaksuvat, koska he kuvaavat kirkon uskon sisällöt niin naiiveiksi, että se ei enää ole uskottavaa. Holloway on skolaarimpi etiikan alalla ja Spong on harrastanut raamatuntutkimusta. Systemaattinen teologia tai uskonnonfilosofia ei ole kummankaan vahvuus, vaikka he pyrkivätkin käymään siihen liittyvää keskustelua. Myös teologianhistorian tuntemus on heikko.

Tenttikysymykset herättävät siis kysymyksen siitä, onko teologia tiedettä. Mielestäni yllä kuvatut vastausmallit osoittavat, että kyseessä on humanistinen tiede.

Silti ajattelisin, että systemaattisessa teologiassa ollaan rajalla, jossa tiede ja elämänkatsomus ovat vaikeasti erotettavissa toisistaan ja että tämä lähestymistapa ei ole pelkästään kielteinen.

Olisi outoa, että yliopistossa, jonka tehtävänä on intellektin korkeimpien muotojen vaaliminen, kiellettäisiin kokonaan elämänkatsomuksellisten kysymysten pohtiminen. Koska niitä kulttuurissa yleensä pohditaan, niitä nimenomaisesti tulee pohtia kulttuurin intellektuaalisen instituution piirissä.

Kirkkoa en puolestaan pidä filosofikouluna enkä keskustelukerhona. Seurakuntasalissa sopi kyllä kirkkokahveilla keskustella kaikenlaista, mutta jumalanpalvelus ei ole keskusteluareena vaan palvonnan ja palvelun instituutio.

Itse asiassa toivoisin, että teologia olisi reilusti teologiaa ja että sillä olisi yhteys perinteeseen, jossa se ajateltiin Jumalan ajattelemiseksi. Uudella ajallahan teologia on ollut metodisesti ateistista siten, että sen kohteena on ollut Jumalan sijasta ihmisen uskonnollinen ajattelu ja käytänteet. Sellaiseksi typistyneenä teologia on mielestäni jossain määrin melko tylsää.

Katselin Seppo A. Teinosen vanhaa kirjaa Rooma ja me. Hän toteaa kirjan alussa, että 1900-luvun systemaattisen teologian suppeassa yleisesittelyssä mainitaan 150 merkittävää ajattelijaa ja joissakin Uuden testamentin tutkijaluetteloissa 700 merkittävää tutkijaa. Teinonen lausuu, että näitä ei meillä lueta.

Tilanne on muuttunut 35 vuodessa kovasti. Teinosen mainitsemat merkittävät systemaatikot ovat kyllä tuttuja alan harjoittajille. Samalla mietin kuitenkin, olisiko paikallaan katsoa, kuten Teinonen aikaan, mitkä ovat kansainvälisen keskustelun ajankohtaiset teologiset teemat. Hänen myötänsä oppi kirkosta ja sen virasta tulivat keskustelun polttopisteeseen. Voi olla, että vastaavia melko klassisia kysymyksiä löytyisi agendalle se kysymys asettamalla, että mistä teologiassa loppujen lopuksi on kysymys.

torstaina, huhtikuuta 19, 2007

Lehmäkulttuurin sisältötuotannolliset teemat

Suomenkielessä sanaan lehmä liittyvät merkitysvivahteet ja käyttöyhteydet ovat usein pilkallisia tai muutoin kielteisiä. Vauhdin hiipumista kutsutaan ’lehmiintymiseksi’, kankeaa kulkua ’lehmän löntystämiseksi’ ja laiskuutta ’makaamiseksi kuin lehmä’. Myös englannin kielessä on lehmän hitauteen liittyviä idiomeja: esimerkiksi, mikäli joku Oklahomassa sanoo tekevänsä jotakin harvinaisen pitkään, hän sanoo tekevänsä sitä ’until cows come’, kunnes lehmät saapuvat. Erityisen halventavassa tarkoituksessa naispuoliselle henkilölle voidaan huomauttaa tämän olevan ’lehmä’. Alun perin purjehduksesta lähtöisin oleva suotuisan tuulen mukaan luoviminen eli ’lehmänkäännös’ on saanut erityisesti poliittisessa kielenkäytössä kielteisen merkityksen kuten vastaavasti ’lehmänkaupat’. Jos jollakin on ’oma lehmä ojassa’, häneen sopii suhtautua hieman arvellen.

Näiden huomautusten perusteella lehmä on hidas, laiska ja tyhmä olento, joka koostuu 79 osasta ja tuottaa maitoa, lantaa sekä uusia lehmiä. Kulttuuri- ja aatehistoria sisältää kuitenkin esimerkkejä siitä, miten ensisilmäykseltä tylsämieliseltä näyttävä leuan heiluttaminen on tavoiteltava asia. Erityisesti ajattelua koskevat perinnäiset teoriat esittävät, että viisas ihminen muistuttaa märehtivää lehmää.

Keskiajalla viisaus liitettiin eräiltä osin ajatukseen märehtimisestä eli ruminaatiosta. Erityisesti luostareissa luotiin elämänmuoto, joka aikataulutti jokapäiväisen elämän neljän rukoushetken rytmittämäksi. Rukoushetkien aikana luettiin yhdessä ääneen psalmeja. Toistuvan harjoituksen tarkoituksena oli se, että ne sisäistyisivät lausujan mieleen ja muuttaisivat hänen persoonansa niiden mukaiseksi. Jo tuolloin saatettiin ihmetellä, kuinka kukaan voi näyttääkään niin tyhmältä kuin nunna tai munkki. Tylsämielistä ulkomuotoa selitettiin sillä, että he märehtivät eli eivät istuneet kussa pilkkaajat istuvat. Sääntökuntien jäsenille psalmit vastasivat rehua, jonka kaikkien ainesosien hengelliseksi ravinnoksi hyödyntäminen merkitsi jatkuvaa toistoa. Lehmä ja erityisesti sen ruoansulatusjärjestelmä, tarjoavat näin inspiroivan mallin myös ajattelun harjoittamiselle. Huomattaessa, että ensimmäinen, Benedictus Nursialaisen laatima, luostarisääntö esitettiin 500-luvulla ja että luostarilaitos menetti arvostuksensa vasta 1500-luvulla, voi karkeistaen väittää näin: kristillisessä Euroopassa märehtimistä pidettiin n. 1000 vuoden ajan ihmisen autuuden ja onnen kannalta ensiarvoisen tärkeänä asiana.

Märehtimiseen liittyen luonnosteltiin myös kiinnostavia teorioita siitä, miten mieli toimii. Osa näistä teorioista tai niiden piirteistä muistuttavat kuvausta märehtijän ruoansulatusjärjestelmästä. Tämä liittyy niihin sisältyvään näkemykseen ns. sielunkyvyistä. Sielunkyvyistä keskeisimmät olivat ajatteleminen, tahtominen ja muistaminen. Erityisen kysymyksensä muodosti se, missä järjestyksessä havainto- ja muut kognitiiviset sisällöt kulkevat ihmisen mielessä. Menevätkö ne ensin järkeen ja sieltä tahtoon siten, että järki käskee tahtoa tahtomaan tietyllä tavalla vai onko pikemminkin niin, että ne menevät ensin tahtoon, joka kannustaa järkeä suuntautumaan tietyllä tavalla. Lehmän ruoansulatusjärjestelmä on yksinkertaistaen se, että rehu menee suusta pötsiin, mistä se palautuu käsiteltynä takaisin suuhun ja etenee satakerran kautta juoksutusmahaan ja sieltä suolistoon. Erityisesti kristillisen aristotelismin mukaan mieli toimii siten, että vaikkapa psalmi kulkee aistinelimen ja tietoisuuden pintakerroksen lävitse pötsiä vastaavaan ajattelu ja muistamiskyvyn yhteistoimintaprosessiin, mistä se palautuu näiden tekemän jalostamisprosessin seurauksena mielen pintakerroksiin arvostelman, uskomuksen, mietelauseen tai vastaavan muotoisena. Tämän jälkeen psalmi liukuu satakertaa ja erityisesti juoksutusmahaa muistuttaviin voluntaarisiin eli tahtoon liittyviin mielen osiin. Ne joko torjuvat tai hyväksyvät sen vaikutukset. Ne myös sisältävät tunteellisen tekijän sikäli, että ne käsittelevät vaikutteitaan epämiellyttävinä tai miellyttävinä. Viimemainitun prosessin seurauksena syntyy toimintasuositus asianmukaiseen käyttäytymiseen tai tekoon.

Keskiaikaisen märehtimisteorian mukaan järki edeltää tahtoa. Myöhäiskeskiajalta lähtien alettiin uskoa, että tahto edeltää järkeä. Erilaiset tiedolliset vaikutelmat menivät siten ikään kuin suoraan juoksutusmahaan ja nousivat vasta sieltä pötsiin. Tämä järjestysmuutos on yksi merkittävimmistä vallankumouksista, joita filosofianhistoria tuntee. Yhtenä sen seurausvaikutuksena oli, että ihmisen ajattelua alettiin luonnehtia muiden eläinten kuin lehmän avulla. Eräänkin, 1400-luvun loppupuolella esitetyn teorian mukaan ihminen on lepakko, joka etenee mielensä ulkoisessa pimeydessä tahtonsa kaikuluotaimen avulla, suunnistaen sen mukaisesti, miten pimeä todellisuus vastaa mielestä sinne lähetettyihin signaaleihin.

Palatakseni märehtimiseen: asianmukainen tieto- tai viisausyhteiskunta voidaan käsittää myös märehtimisyhteiskunnaksi. Märehtimisyhteiskunnassa ajatuksen ja toiminnan virikkeitä tarkastellaan huolellisesti monelta eri kantilta, jotta kaikki niihin sisältyvät tekijät tulisivat tietoisuutemme kohteeksi. Märehtimisyhteiskunnan kannalta on filosofisesti tärkeää luonnostella myös teoria siitä, miten mieli toimii ja mikä on sen osien keskinäinen järjestys. Voi olla, että tällä olisi vaikutuksia esimerkiksi sekä päätöksenteko- että erilaisten tuotteiden valmistusprosesseihin sikäli, että ne molemmat lyhyellä ajanjaksolla mitattuina hidastuisivat mutta samalla pidemmällä ajanjaksolla mitattuina nopeutuisivat sikäli, että niitä ei tarvitse jatkuvasti korjata ja uusia. Ehkä sillä olisi vaikutuksia myös työn tekemisen kulttuuriin ja työyhteisöjen hyvinvointiin. Tulisi vapaampaa ilmaa hengittää ja joskus hysterialta vaikuttava tulostavoittelu korvautuisi rauhallisemmalla ja syvällisemmällä panostuksella.

Märehtiminen on kiinnostava myös innovatiivisuutta etsivän yhteiskunnan kannalta. Ei ole onnistuttu paljastamaan erityistä keksimisen logiikkaa, mutta voi olla, että se liittyy juuri märehtivään asennoitumiseen. Ainakin märehtimisen elämänmuotonsa ytimeksi käsittänyt luostarilaitos oli omana aikanaan innovatiivinen: sen piirissä mm. syntyi yleinen viitekehys sille, mitä olemme tottuneet nimittämään uuden ajan luonnontieteeksi, ajatus muuttumattomien totuuksien etsimisestä empiirisen eli kokeellisen tutkimuksen ja tätä varten kehitetyn tutkimusvälineistön sekä formaalisen käsitteen- ja teorianmuodostuksen avulla. Näin lehmään liittyy rakentava kulttuurikriittinen ajatus: saattaisi olla paikallaan, että tahoja, jotka longottelevat leukojaan tylsämielisen näköisinä, lompsuttavat huonoilla poluilla laiskasti ja raskaasti ja sanovat ”ammuu”, olisi syytä kuunnella tarkemmin kuin nyt näyttää tapahtuvan. Onhan yleisessä ilmapiirissä paljon jonkinlaisen teinikerhon luonnetta: äkkiä heti tänne ja paljon, isoja könttejä suoraan nielusta juoksutusmahaan, kiitti! Tehokkuus voi syntyä myös ulkonaisesti tehottomalta näyttävästä toiminnasta. Lehmän maitotuotanto on tärkeä asia, mutta hullu huutaisi karjan lypsylle joka viidestoista minuutti.


Toinen kulttuurihistoriallinen näkökohta, jolla on yhteytensä märehtimiseen viisaan ja hyödyllisen toiminnan vertauskuvana, palautuu ihmiskunnan alkumyytteihin, nimittäin tarinaan Kainista ja Aabelista. Yhden nykyisen eksegeettisen tulkinnan mukaan Kain edustaa kertomuksessa israelilaisten naapurikansaa keeniläisiä. Kertomuksen tarkoitushakuisuus liittyy juutalaiseen identiteetinmuodostukseen sikäli, että Kain, joka on maanviljelijä, uhraa kertomuksen mukaan Jahvelle maanviljelystuotteita. Abel, joka edustaa juutalaisia, on sitä vastoin karjankasvattaja. Hän uhraa eläimen, lampaan karitsan. Tarinan mukaan kateellinen Kain tappoi Abelin, koska Jahve hyväksyi tämän uhrin. Eläinuhri on arvokkaampi kuin viljauhri ja siitä tulee oikean uskonnonharjoittamisen muoto. Eläinuhreihin liittyy moraalikysymyksiä. Se, että Kainin uhri oli karjaeläin, herättää kuitenkin ajatuksen, jonka mukaan ne palvelevat ihmiskunnan alkumyyteissä parhaansa antamisen ja korkean laadun vertauskuvina. Nauta on laatueläin. Vanhassa testamentissa se kuuluu myös niihin eläimiin, jotka erotetaan saastaisista puhtaiksi. Tämä tarkoitti sitä, että härkiä saatettiin uhrata ja lehmän lihan syöminen oli sallittu.

Intiassa asiasta ajatellaan toisin. Hindulaisuuden piirissä lehmän lihan syöminen on vakavampi rikos kuin ihmissyönti. Hindulaisuuden mukaan lehmä on yksi paimenpoikana esittäytyvän Khrisna-jumalan lihaantulemisista. Lehmä edustaa äitiyttä, elämän lahjaa ja maallista hyvinvointia. Lehmiä löntystää pitkin Kalkutan katuja ja niiden huonosta kohtelusta seuraa kova rangaistus. Vetojuhtina niitä saa käyttää. Niiden lantaa käytetään lämmityksessä ja niiden maitoa ja voita saa syödä. On ehkä jonkin verran kiinnostavaa, että vaikka suomalainen lehmäkulttuuri on varsin toisenlaisen kuin Intiassa, myös meillä lehmä on edustanut maallista hyvinvointia. Tilan vauraus on perinteisesti laskettu lehmien määrässä ja nykyisinkin maitotuotanto katsotaan yhdeksi kansallisen hyvinvointimme tekijäksi.

Taannoin uutisoitiin tutkimuksista, joiden mukaan maassamme lehmänhoito on sikäli korkeatasoista, että kykenemme valmistamaan maitotuotteita, joihin ei läheskään kaikkialla muualla ole mahdollisuuksia. Tämä liittyy osittain siihen, että eläinten kohtelu on toteutettu eettisesti. Se, mitä eettinen kohtelu on, on kuitenkin alati tarkennuksia vaativa ja hämmennystä aiheuttava seikka.

Esimerkiksi se, missä mielessä korkeammat eläimet ovat moraalisia toimijoita, joilla on oikeuksia, on filosofisesti kiisteltyä. Suositumpaa on ollut katsoa, että ihmisillä on velvollisuuksia eläimiä kohtaan. Näihin velvollisuuksiin on katsottu kuuluvan sellainen kohtelu, jonka eräät ovat nyttemmin nimenneet ’eläinten oikeuksiksi’. Niiksi on ehdotettu seuraavia: oikeus olemassaoloon, kärsimykseltä suojatuksi tulemisen oikeus, oikeus vapauteen ja oikeus eläimelle tyypilliseen elämään. Näistä kolme viimeistä ovat monitulkintaisia ja niiden sisällöstä ollaan eri mieltä. Korkeammat eläimet tuntevat niin psyykkistä kuin fyysistäkin kipua, mutta emme tiedä, mitkä kaikki asiat tuottavat niille sitä. Asiassa esiintynee myös yksilöllisiä vaihteluita. Sellaisen toiminnan luonteesta, jota kutsutaan eläinrääkkäykseksi, käsityksemme näyttävät likimain yhdenmukaisilta. Sen harjoittamista pidetään sekä moraalisesti että juridisesti tuomittavana.

Myös vapaus on kummallinen käsite. Yleensä koiraansa talutushihnassa kuljettavaa henkilöä ei pidetä moraalittomana, mutta vapaahan koira ei ole. Vastaavasti aidatulla alueella märehtivä lehmä ei ole sanan jossakin merkityksessä vapaa, mutta harva luonnehtisi sitä vangituksikaan. Pidämme ihmisten vapauteen kuuluvina mm. kokoontumisvapautta, omantunnonvapautta, sananvapautta ja uskonnonvapautta. Heräisi sanojan terveydentilaan liittyviä epäilyksiä, mikäli joku esittäisi tällaisia lehmille. Yleensä lehmän kytkemistä kiinni ei pidetä moraalisesti tuomittavana vapaudenmenetyksenä, mikäli sen hoito asiaa vaatii. Itse asiassa kotieläimen päästäminen täydelliseen vapauteen voidaan katsoa myös hylkäämiseksi, mikä ei ole hyvän moraalin mukaista. Kaiketi vapauden menetys olisi, mikäli lehmän jalat olisivat jatkuvasti sidottu toisiinsa kiinni siten, että se ei voisi liikkua. 1930-luvulla julkaistussa erinomaisessa teoksessa Maatalouden eläinlääkärikirja on kuva sonnista, joka on kummallisen lautarakennelman sisässä. Alla on kuvateksti: kehikko sonnin itsesaastutusta vastaan. Ehkä moni pitäisi tätä nykyisin eläimen vapauden riistämisenä, mutta joku taas voisi sanoa, mikäli hän on tiukkojen seksuaalieettisten teorioiden kannattaja, että itse asiassa laudat takaavat sonnin vapauden.

Vihdoin myös oikeus eläimelle tyypilliseen elämään on monitulkintainen. Ensinnäkin kesytettyjä koti- tai kulttuurieläimiä koskevat jollain tavoin erilaiset säännöt kuin villieläimiä. Kotieläimillä on kuitenkin yhteisiä piirteitä villieläinten kanssa siten, että lehmän tyypilliseksi elämäksi ei voi katsoa esimerkiksi jatkuvaa avannossa uimista tai lentämistä taivaalla. Sen tyypilliseen elämään kuuluvat mm. ravinnon saaminen ja lepo sekä laumassa oleminen.

Voi olla, että ns. eläinten oikeudet toteutuvat ensisijaisesti moraalittoman toiminnan välttämisenä. Emme ehkä voi taata eläimille kärsimyksetöntä elämää, vapautta ja niille tyypillistä elämää. Voimme kuitenkin koettaa taata sen, minkä uskomme vastaavan näitä asioita sekä pyrkiä välttämään tekoja, joiden uskomme olevan näiden vastaisia.

Kuten todettu, tutkimukset liittävät hyvän lehmänhoidon ja laadun toisiinsa. Suomalaiselle lehmänhoidolle on ollut tyypillistä kohdella eläimiä yksilöinä. Niillä esimerkiksi on omat nimensä ja niiden luonne on hoitajan hyvin tuntema. Tällaista suhtautumista kotieläimiin kuvaa hauskalla tavalla kertomus 1990-luvun alussa Siperiasta tavatusta suomensukuisen kamassikansan viimeisestä edustajasta. Kun tältä maailmassa ainoalta äidinkieltään puhuneelta henkilöltä oli kysytty, kenen kanssa hän keskustelee, hän oli todennut, että Jumalan ja lehmän. Ne ymmärtävät kyllä.

Joku voisi sanoa, että hyvä suhtautuminen kotieläimiin on ilmaissut protestanttisen työkulttuurin parhaat puolet: yksilön kunnioittamisen ja tarkoituksettoman välineellistämisen torjumisen. Tämän seurauksena työ on tuntunut mielekkäältä, joskin raskaalta. Työn tarkoitus on ollut helposti määriteltävissä ja sen tulokset ovat olleet työntekijän välittömästi nähtävissä. Tämä on luonut edellytykset lehmänhoitajan verrattain hyvälle henkiselle hyvinvoinnille. Herää kuitenkin kysymys, millainen tulevaisuus tällaisella voi olla suuria tuotantomääriä painottavassa yhteiskunnassa. Mielestäni edelleen ajankohtaisen kuvauksen tästä teemasta on luonnostellut muuan pahamaineinen taloustieteen klassikko. Karl Marx tulkitsi ihmisen työtä sekä ns. pääoman lakeja seuraavalla tavalla. Työtä tehdään, jotta tuotettaisiin tavaroita eli hyödykkeitä tai tuotteita. Tuotteilla on kaksinainen arvo: käyttöarvo ja vaihtoarvo markkinoilla tapahtuvassa vaihdossa. Tavaratuotanto tuottaa lisäarvoja silloin, kun tavaran vaihtoarvo on sen tuottamiseen tarvittavan työn arvoa suurempi. Lisäarvosta puolestaan syntyy ns. pääoma. Pääoman tarkoitus on kasvattaa itseään rajattomasti sekä levittäytyä kaikille yhteiskunnan osa-alueille siten, että se alistaa yhteiskunnan muut toiminnat omille päämäärilleen. Tiivistetysti tästä pääoman pelistä seuraa kolme asiaa: ensinnäkin taloudelliset suhteet alkavat ilmetä ihmisille hallitsemattomina vieraina voimina, ns. markkinavoimina. Toiseksi talouden periaatteet leviävät itsensä ulkopuolelle, mm. sosiaali-, terveys, sivistys- ja kulttuuritoimeen. Kolmanneksi yhteiskunnallinen kahtiajako kasvaa.

Marxin kuvaus ei ole yksi-yhteen sopiva kuvaus ajastamme. Siihen kuitenkin sisältyy piirteitä, jotka luonnehtivat joitakin aikamme kehityssuuntia vähintäänkin kielenkäytön tasolla. Oiva esimerkki on edellä käyttämäni luonnehdinta lehmäkulttuurin sisältötuotannosta. Miksi kulttuuri- ja sivistystoimi tulisi ajatella jonkinlaisina tuotantovoimina tai miksi ajattelemme, että meillä on jonkinlaista sosiaalista pääomaa? Eiväthän nämä asiat ole sellaisia, joita olisi luontevaa esittää ensisijaisesti taloudellisen kielenkäytön piirissä.

Mainitut kysymykset liittyvät ns. globalisaatioon. Se koskettaa, tahdoimmepa sitä tai emme, jokaista. Mahdollisuudet vetäytyä suojaisaan auvoon Hilja-maitotytön sekä Mansikin ja Helunan kanssa ovat kovin rajoitetut. Toimintaedellytyksemme määrittyvät kansainvälisen kilpailun ja ohjauksen mukaisesti. Sen olemassaolo vaikuttaa väistämättömältä ja siihen sisältyy paljon myös myönteisiä ja hyvin perusteltuja asioita. Samalla siihen liittyy aitoja ongelmia. Jokainen iltaisin kyselykaavakkeita ja raporttipapereita täyttävä karjatalouden ammattilainen tietää tämän. Suurin osa ihmisistä lienee valmiita myöntämään, että ilman minkäänlaista ohjaus- ja seurantajärjestelmää olisi huono toimia. Seuranta- ja ohjausjärjestelmän edellyttämä byrokratia sekä sen sovellettavuus erilaisiin olosuhteisiin on kuitenkin ongelmallista. Jollei aina ennen vehnäksi sanottu vilja enää olekaan vehnää, tämä aiheuttaa ymmärrettävää päänpyöritystä. Maailmanlaajan ja paikallisen yhteensovittaminen on varsin hankala kysymys, sillä se, mikä on maailmanlaajasti totta ei välttämättä päde paikallisesti ja vastoinpäin. Olettakaamme, että maidon hinnan leikkaaminen olisi globaalisti järkevää. Tällöinkin voisi olla, että se ei olisi paikallisesti järkevää Suomessa.

Moraalifilosofisessa keskustelussa on viitattu siihen, että suosituimmat Adam Smithin jälkeiset talousteoriat sisältävät sellaisen näkemyksen järkevästä toiminnasta, jonka mukaan järkevyys eli rationaalisuus on sidottu taloudelliseen kasvuun. Tämä merkitsee sitä, että talousteoriat ovat yksiarvorationalistisia. Niiden piirissä ajatellaan, että jos kahdesta lehmästä toinen kuolee, tulee asia korvata esimerkiksi siten, että jäljelle jääneen lypsytehoa nostetaan tai kuolleen lihat myydään ja saadulla tulolla ostetaan entistäkin parempi lehmä. On huomautettu, että vaikka talousteoriat olisivatkin onnistuneita, ne ovat yksiarvorationalisminsa takia todellisuudelle vieraita. Todellisuus itse on moniarvoinen. Tämän todistaa esimerkiksi se, että elämässä on aitoja menetyksiä. Uusi lehmä ei korvaa sitä suhdetta, joka hyvällä karjakolla ja kuolleella lehmällä oli. Se ei tule koskaan takaisin, vaikka maidon tuotanto ehkä lisääntyisikin. Aitoihin menetyksiin liittyen onkin todettu, että olisi taloudellisesti järkevää tavoitella suurimpia mahdollisia voittoja ja samalla pienimpiä mahdollisia tappioita. Tällaisessa pelissä järkevä valitsija valitsee tarjolla olevista toiseksi parhaan vaihtoehdon. Hän laskelmoi, että parhaan vaihtoehdon eli suvereenin taloudellisen menestyksen ilman tappioita toteutuminen ei ole todennäköistä, joten hänen kannattaa varautua jo ennalta siihen, että hänellä on jonkinlainen turvajärjestelmä, mikä merkitsee taloudellisia luovutuksia. Mutta ehkä tämäkään ei ole riittävän hyvä ajatus. Ehkä joitakin asioita pitäisi säilyttää pelkän unelman takia sen kummemmin menestystä tai tappiota miettimättä. Palaan jälleen märehtimisen vertauskuvaan ja totean, että märehtimisyhteiskunta on moniarvoyhteiskunta. Se kykenee muuttamaan ravinnoksi ainesosat, joita toisenlaiset ruoansulatusjärjestelmät eivät pysty.

keskiviikkona, huhtikuuta 18, 2007

Oikea asenne


Aiheesta saisi kivan piirustuksen, jos osaisi piirtää.

"Ryhtiä, mies, asennetta!"

Duomon edessä, jossa on myös paljon piirtäjiä, tämä pari ilmaisee asenteensa ilmastomuutokseen ja globalisaatioon sekä muihin päivänpolttaviin kysymyksiin, joita meilläkin äsken valtaan huudettu kauhukabinetti ryhtyy nyt ratkomaan.

Muistutuksena siitä, että suurin osa asioista on kuitenkin suhteellista, on paikallaan pohtia suurta sanomaa, jonka hevonen ja ajuri meille välittävät täällä elon vaivoissa.

Ympärillä kuhisee ja on ääntä paljon, ihmisiä, turismia, amerikkalaisten amazing-kiljahduksia.

Mikä rauha, mikä tyyneys, mikä silleen jättämisen attituudi.

Kadehtiville kerron, että ajelin tuollaisella tuossa kaupungissa, Firenzessä.

tiistaina, huhtikuuta 17, 2007

Muutamia havaintoja korkeasta kirjallisuudesta


Kaivoin esille Nobel-kirjailijat-teoksen, jonka Otava julkaisi 1977 näköjään Valittujen Palojen kanssa katsoakseni Quasimodon runoja. Aloin silmäillä teosta muutoinkin. Osassa 3 esiintyvät muun muassa Hesse, Eliot, Faulkner, Lagerkvist, Hemingway, Laxness ja Camus.

Tietokilpailukysymyksiä. Minkä Nobelin Winston Churchill on saanut? Entäpä Bertrand Russell? Aivan oikein. Kirjallisuuden Nobelin. Churchillin kirjoitus kokoelmassa on otsikoitu Ratsuväkirynnäkön elämyksiä. Russellilta on se hauska juttu helvetistä.

Kirjoituksessaan Metafyysikon painajainen Russell kertoo ystävästään Andrei Bumblowskista, jo lakkautetun keskieurooppalaisen yliopiston professorista, joka ei koskaan suostunut käyttämään sanaa ei. Niinpä hän ei sanonut "En löydä sitä kirjaa" vaan "Sen kirjan asemesta olen löytänyt muita". Bumblowskissa ja hänen jutussa kuvatussa painajaisessaan on ilmeisesti muistuma Wittgensteinista, jolle logiikan ja syntien mietiskeleminen Russellin kokeman mukaisesti olivat sama asia.

Bumblowski joutuu helvettiin. Esimerkiksi erityisen tuskastuttavassa huoneessa siellä asuvat filosofit, jotka ovat kumonneet Humen väitteet; heitä hallitsee jatkuvasti aivan eläimellinen taipumus induktioon.

Helvetin keskuksessa on Saatana, joka on täydellinen negaatio. Bumblowski pelastuu kummallisten päähänpinttymiensä takia: "Saatana on liian kauan hallinnut tätä helvetillistä valtakuntaa. Hänen hohtava haarniskansa oli todellinen ja herätti pelkoa, mutta haarniskan alla oli vain huono kielitieteellinen tapa. Välttäkää sanaa 'ei', ja Hänen herruutensa on lopussa."

Huomaan suomennoksen olevan Jarkko Laine-vainaan.

Lisää tietokilpailukysymyksiä. Millä perustein F. E. Sillanpää sai Nobelin. Juu, väitetään, että poliittisin, että se oli tukea talvisotaan joutuneelle Suomelle. En tiedä, ehkä. En ole koskaan ollut vannoutunut Sillanpään ihailija kuten Panu Rajala, joka tulee hänen yhteydessään aina ensimmäisenä mieleen. Perustelu kuitenkin kuuluu: "syvällisestä ymmärtämyksestä ja hienostuneesta tyylitajusta, joita käyttäen hän on kuvannut kotimaansa maalaiselämää ja luontoa keskinäisessä vuorovaikutuksessaan."

Maalaiselämän ja luonnon kuvaamisella sekä AIV-rehulla saavutetut voitot herättävät kysymyksiä suomalaisesta menestymisestä tulevaisuudessa, mutta päätän raporttini täältä kirjahyllyltä tähän.

maanantaina, huhtikuuta 16, 2007

Hei me osataan!


Kyttäsin illalla, mistä löytäisin uuden hallitusohjelman. Eipä sitä näin nopeasti mistään saa.

Olisin tietysti katsonut opetusministeriön alaan kuuluvia asioita. Onko huippuyliopistosta, jota vastaan kuulemma järjestettiin mielenosoitus Säätytalon edessä, mainintaa?

Huippuyliopistoa on arvosteltu erityisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin, henkilöstöä ei ole kuultu. Toiseksi, tarjolla olevat korkeakoulut eivät ole edes kansallisella tasolla huippua. Miten ne yhdistämällä saataisiin aikaan kansainvälistä huippua?

Jonkinlaisella intellektuaalisella dopingilla kaiketi.

Huippuretoriikan lisäksi minua risoo termi osaaminen.

Tieto muodostuu kolmesta osa-alueesta: tiedän, että hauki on kala, tiedän hauen ja tiedän, miten hauki ui. Näistä osa-alueista kolmas on osaamista tai taitoa. Miksi vain kolmas tiedon osa-alue olisi olennainen, sillä on vaikea uskoa, että sellaista voisi vaativammilla tasoilla eli siis huipuilla esiintyä muutoin kuin juuri kahden ensimainitun osa-alueen panostuksen seurauksena?

Minusta osaamisretoriikka on infantiilia. Jos olisin kielitoimisto, antaisin suosituksen, että termin osaaminen käyttö kiellettäisiin kaikilta yli 3 vuotiailta. He ovatkin huippuja ja he osaavat.

Mutta kun tiedotustilaisuuden pöydän takana liituraitaiset kertovat, että me osataan ja valmennetaan teitä muitakin osaamaan, tulee olo, että onhan se tuttipullo mukana ja liberot, jotta saataisiin parku pienemmäksi.


Kuva on Wikipedia Commonsista. Lisenssi, jonka kaltaisista uusi superministeriö vastaa, on Creative Common Sttribution Share Alike 2.5 License. Se suuntaus, että monia asioita siirretään opetusministeriöltä kauppa- ja teollisuusministeriölle on aatteeni ja kantani mukaisesti järkeenkäypää ja asioita selventävää. Huippuyliopistokin kuuluisi ilman muuta Kauppa- ja teollisuusministeriön hallinnonalaan.
......................................................
Lisäys iltapäivällä klo. 15.30
Hieman postauksen jälkeen katsoin YLE:n tiedotetta, josta ilmenee, että huippuyliopisto toteutetaan.
Ihkun nastassa tunnelmassa mielessä syttyi heti innovaatio: liitetään myös Sibelius-Akatemia huippuyliopistoon. Siellä voitaisiin säveltää Valtion tulo- ja menoarvio tiimityönä. Uusi valtionvarainministeri, josta, käsi sydämellä, en ole kuullut moitteen sanaa, joten luultavasti on hieno kaveri, koska kotipuolessakin arvostavat, voisi laulaa tai resitoida sen eduskunnan juhlaistunnossa, kunhan superministeri on ensin myöntänyt tekijänoikeuden.

sunnuntaina, huhtikuuta 15, 2007

Quasimodoa

Sunnuntain liturginen nimi on Quasimodogeniti, mutta se ei ole viittaus Notre Damen kellonsoittajaan. Suomennettuna: kuin vastasyntyneet.

Sunnuntaina on kyse yhtäältä kasteen korostamisesta, joka varhain liitettiin juuri pääsiäisaikaan. Toisaalta on kyse ylösnnouseen tapaamisesta.

Teksti on Johannes 20: 19-31, jossa on pyhäkoulusta mieleen jäänyt kohta epäilevästä Tuomaasta.

Pelkkä ajatus, idea ei ole uuden elämän alku. Ajatus on aikaan ja paikkaan sidottu ja materiaalinen.

lauantaina, huhtikuuta 14, 2007

Ristin teologi


Koska en ole aikaisemmin noteerannut, kirjaan huomanneeni, että viikko sitten jaettiin ensimmäiset evankelisluterilaiset kunniamerkit: Pyhän Henrikin risti (vasemmalla) ja Agrocolan risti (oikealla).
Pyhän Henrikin ristejä, myönnettynä ekumeenisista ansioista, annettiin kaksi. Emiritusarkkipiispa John Vikström sai toisen. Hänen kaudellaan kirkossa oli vauhtia: uudistettiin jumalanpalvelus, raamatunkäännös ja kirkkolaki. Pappisvirka avattiin naisille.
Myönnän, että en oikein tiedä, mitä ajatella kirkollisista kunniamerkeistä. Kirkon risti kun on puuta ja itkusta tehty.
Sen on opettanut minulle toinen ristin saaja, professori Tuomo Mannermaa.
Meni oikealle henkilölle, jonka persoona kohottaa kunniamerkin arvoa ja tasoa.
Tuomon merkittävä ekumeeninen avaus oli Kiovassa 1977, jolloin hän piti esitelmän luterilaisen vanhurskauttamisopin ja ortodoksisen theosiksen välisestä suhteesta. Tällaisia puheenvuoroja tutkimalla pääsee nykyisin maisteriksi.
Oma kiinnostava kysymyksensä on Tuomon ja hänen oppilaidensa uuskantilaisuuskritiikki ja sen suhde Kiovan neuvotteluja myöhemmin venäläiseen teologiaan palanneesta uuspalamismista, jonka mukaan jumalallistuminen tapahtuu suhteessa Jumalan energioihin mutta ei ousiaan eli olemukseen. Mutta ei siitä tässä enempää.
Tuomo oli keskeinen teologi naispappeuskeskustelun saaman ratkaisun synnyttämisessä. Hän perusteli myönteistä näkemystä niin sanotulla rakkauden teologialla.
Hänen teoksensa Kaksi rakkautta on ollut jatkavasti keskustelun kohde ja Jenson ja Braaten oikein toimittivat artikkelikokoelman uudesta suomalaisesta Luther-tulkinnasta Yhdysvalloissa. Tuomon työtä on pidetty yhtenä kiinnostavimmista 1900-luvun loppupuolen teologisista lähestymistavoista.
Tuomolle Luther on sekä uskon että rakkauden teologi. Ilman ristin ja kärsimyksen miettimistä ihmisestä ei ole teologiksi eikä oikein miksikään muuksikaan.
Tulee monia lämpimiä juttuja mieleen.
Tuomolla oli ikivanha Saab, joka kuulemma surraa vieläkin. Syksyllä kotiin tulleessaan hän huomasi, että muurahaiset olivat tehneet sen tavaratilaan pesän kesän aikana.
Tuomo ruokki muurahaisia talven ajan eukalyptuksella autotalliin.
Kesän tullen hän ajoi pesän takaisin pohjoiseen ja siirsi sen oikealle maaperälle.

perjantaina, huhtikuuta 13, 2007

Akatemian sulkeminen


Keisari Justianusta on pidetty yhtenä uutterimmista Bysantin valtiaista. Vanhan imperiumin yhtenäisyydestä uneksineen hallitsijan aikana koottiin Corpus iuris civilis, joka sisälsi Rooman valtakunnan oikeusperinnön, mahtava direktiivikokoelma, johon valtakunta oli hukkua. Syntyi myös runsaasti rakentamista, josta tunnetuin maamerkki on Hagia Sofia, Pyhän Viisauden kirkko Konstantinopolissa.

Aivan erinomainen Justinoksen teoista oli vanhan akatemian, filosofikoulun sulkeminen vuonna 529.

Opetus ja tiedollinen kulttuuri alistettiin uskonnolle, jolla puolestaan oli valtiollinen, imperiumillinen roolinsa.

Harvat lännen oppineet pitivätkin suuremmoisen Justianuksen aikakautta barbaarisena, ikävystyttävänä ja vastenmielisenä.

Tosin ei ole ihan niin, että kaikki oppineisuus hävisi ja tuotteistui ideologisiin tarkoituksiin. Klassista oppineisuutta viljeltiin kyllä Konstantinopolin Auditoriumissa. Aleksandrian, Antiokian ja Karthagon opetus- ja tutkimuskeskukset säilyivät jossakin muodossa arabivalloituksiin saakka. Sieltä arabit ja nouseva islam pian omaksuivat klassisen kulttuurin, veivät ja kehittivät sitä pidemmälle kuin pimenevä Eurooppa ja toivat sen vihdoin maanosan uuden intellektuaalisen heräämisen aamussa 1200-luvulla Pariisiin, jossa se yhdistyi varhaisskolastiikan pohjalle muodostuvaan korkeaskolastiikkaan.

Näitä lennokkaita mietteitä tuli aamulla mieleen ajatellessani sivistysyliopistoidean hiljaista hiipumista meillä ja maailmalla ja huippuyliopiston tunkemista hallitusohjelmaan.

Tieto ja oppiminen ideologisoidaan ja tuotteistetaan, vapaa henki kokee barbarian nousevan.

Rahallisesti se on tietysti jostakin pois. Luultavasti Helsingin yliopistosta, jota tulee koittelemaan miljoonasaneeraukset.

Tämä henkilöstön huikealukuinen vähentämisohjelma on edelleen olemassa. Eläköityminen ei riitä, niin hallinto- kuin opetushenkilöstöäkin joudutaan sen raameissa vähentämään. Ei ehkä puhuta vain laitoksista vaan kokonaisista tiedekunnista, mutta mistäpä minä tietäisin, arvelen vain.

Akatemiaa viedään niin että tukka tutisee. Tavaraa tuodaan tilalle. Kuvassa Juha Järveläinen: "Neidot ja narrit".

torstaina, huhtikuuta 12, 2007

Juhlapuhe pykälälle


Seminaareissa on tapana, että niiden ohjelmaan sijoitetaan yksi kaheli esitelmä, jolla ei ole käytännön vaikutuksia. Tämä rooli tulee opinnollisten taustojen takia kohdalleni silloin tällöin. Pari vuotta sitten olin tilaisuudessa, jossa muun muassa Opetusministeriön ja opetushallituksen yli- ali- ja keskitarkastajat sekä erityisesti ammattikorkeakoulujen opintoasioista vastaavat kuten myös eräät työministeriön tyypit tarkastelivat opiskelijavalintaa. Minut oli kutsuttu esittämään filosofisia huomioita aiheesta. Tässä tulos:

FILOSOFISIA NÄKÖKOHTIA YHDEN PAIKAN SÄÄNTÖÖN
Esitelmä Opetushallituksen järjestämässä yhden opiskelupaikan säännön viisivuotisseminaarissa. Hotelli Haaga, Helsinki

Aristoteles ajatteli, että puheita on kolmenlaisia: poliittisia, oikeudellisia ja juhlapuheita. Kullakin puhetyypillä on oma niin sanottu topoksensa, jonka perusteella puhuja tietää, miten hänen tulisi puhua. Juhlapuheen topos liittyy siihen, että juhlittavan kohteen jotakin ominaisuutta kiitetään. Tarkastelen seuraavassa sitä, voidaanko päivänsankarillamme nähdä kiitettäviä ominaisuuksia. Luonnostelenkin lopuksi syntymäpäiväpuheen ja annan kaksi syntymäpäivälahjaa.

Lähestyn aihepiiriä tarkastelemalla yhden paikan sääntöön liittyvää argumentaatiota. Tarkastelen ensin sitä argumentaation kokonaisuutta, jossa yhden paikan sääntö on muodostunut ja kehittynyt. Tämän jälkeen tarkastelen keskitetymmin yhden paikan sääntöön liittyviä argumentteja niiden rationaalisuuden näkökulmasta.

Käytössäni on ollut seuraavat julkaisut: Matti Jussila, Korkeakoulujen opiskelijavalinnat (1996), Hakija- ja opinto-oikeustyöryhmän muistiot 1 (1996) ja 2 (1997), Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän projektiryhmän muistio (1998), Yliopistojen hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän (Harek) ja ammattikorkeakoulujen yhteishakujärjestelmän (amkyh) teknistä koordinaatiota valmistelleen projektityöryhmän muistio (1999) sekä vihdoin Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän tukiryhmän muistio vuodelta 2000. Lisäksi olen saanut käyttööni hakukaavakkeita sekä lähdevinkkejä esimerkiksi Helsingin Sanomissa syyskuussa 2003 käydyn myöhästynyttä hakemusta koskeneen keskustelun osalta. On selvä, että näiden asiapapereiden ja lähdevinkkien pohjalta laatimani esitys on karikatyyri. Se on postmoderni sikäli, että luen eri aikoina tehtyjä papereita ottamatta huomioon sitä, mitä niiden välillä on tapahtunut, ikään kuin samana tarinana. Voi olla, ettei todellisuus ole ollenkaan sellainen kuin miltä se käytössäni olleiden mietintöjen pohjalta näyttää.

1. Yhden paikan säännön argumentatiivinen viitekehys

Matti Jussilan Korkeakoulujen opiskelijavalinnat-selvityksen ehdotus 4 kuuluu seuraavasti: ”Selvitetään vielä tarkemmin, miten voidaan luoda sellainen järjestelmä, joka sallii opiskelijan kirjoittautua samana vuonna uutena opiskelijana vain yhteen korkeakouluun.” Toisaalta selvityksen yhteenvedossa todetaan: ”selvityksen muihin ehdotuksiin sisältyy…-opiskelija voisi kirjoittautua samana vuonna uutena opiskelijana vain yhteen korkeakouluun.”

Kriittinen lukija huomauttaa tässä, että järjestelmän luominen jollekin asialle ja jonkin asian toteuttaminen eivät ole sama asia. Ehdotus 4 sisältää toisenlaisen toimintasuosituksen kuin selvityksen yhteenveto. On kuitenkin uskottavaa väittää, että yhden paikan säännön syntyhistoriassa Matti Jussilan selvityksellä on huomattava asema. Myöhempi historia osoittaa, että sekä yhteenvedon ehdotus että ehdotus 4 jäivät henkiin. Mikäli Jussilan selvitys on yhden paikan säännön eräänlainen synnytys, voi sanoa, että tuloksena oli kaksoset: itse sääntö ja järjestelmä. Kun katsoo myöhempää kehitystä, järjestelmä näyttää kasvaneen enemmän kuin sääntö.

Millaiseen argumentatiiviseen kokonaisuuteen sääntö Jussilan selvityksessä sijoittuu? Selvityksen johdannossa viitataan 1980 ja 90-luvuilla syntyneeseen ”ylioppilassumaan”, mikä merkitsi sitä, että ylioppilaat eivät päässeet korkeakouluihin, joihin he hakivat. Esiintyi päällekkäishakua, moninkertaista koulutusta ja keskeyttämisiä. Jussilan mukaan koulutusjärjestelmän rakenteelliseksi uudistamiseksi visioitiin ammattikorkeakoulut, joiden odotettiin ohjaavan opiskelijavirtoja aiempaa tarkoituksenmukaisemmalla tavalla. Myös selvitykseen sisältyvä yllä mainitsemani ehdotus 4 liittyy tähän problematiikkaan. Jussila perustelee sitä toteamalla, että 20 % ylioppilaista tulee hyväksytyksi samana vuonna kahteen tai useampaan koulutuspaikkaan. Suuri osa hakijoista jää kokonaan korkeakoulupaikasta paitsi, mikä on heidän kannaltaan ikävää. Miksi se on ikävää? Selvityksessä viitataan siihen, että hakeutuminen korkeampaan koulutukseen on koulutusyhteiskunnassa institutionaalinen pakko. Koko järjestelmän taustaoletus on siis se, että ensinnäkin on koulutusyhteiskunta ja toiseksi, että tässä yhteiskunnassa korkein koulutus on parasta.

Edellä sanottu voidaan tiivistää seuraavasti. 1990-luvun alkupuolella Suomessa vallitsi käsitys koulutusyhteiskunnasta. Siinä menestymisen väline oli hakeutuminen korkeimpaan mahdolliseen koulutukseen. Syntyi kuitenkin ongelmia. Jotkut hakivat koulutukseen liikaa ja toiset jäivät rannalle. Asiaa ryhdyttiin ratkomaan perustamalla uusi instituutio, joka antoi opistoasteen ammatilliselle koulutukselle korkeakoulun statuksen. Toimittiin siis niin, että ammatillinen koulutus tulisi kiehtovammaksi menestystä tavoittelevien ylioppilaiden kannalta. Lisäksi luotiin yhden paikan sääntö, jolla hillittiin menestystä liikaa tavoittelevia ylioppilaita.

Niin uusia ehdotuksia tekevä kuin se onkin, Matti Jussilan esitys tekee argumentaation viitekehyksen osalta taaksepäin katsovan vaikutelman. Siinä kuvataan 1980 ja 1990-lukujen taitteen kysymyksiä. Samana vuonna kuin hänen selvityksensä, ilmestyi huomattavasti modernimpi Hakija- ja Opinto-oikeusjärjestelmätyöryhmän muistio 1. Sen tiivistelmässä todetaan, että työryhmä esittää yliopistolakiin yhden paikan säännöstä sekä säännöstä korkeakoulujen yhteisistä hakurekistereistä. Tiivistelmässä todetaan heti näiden ehdotusten jälkeen: ”Näillä ehdotuksillaan projektiryhmä pyrkii turvaamaan sen, että järjestelmän avulla voidaan toteuttaa sille asetetut ja laajemmatkin koulutuspoliittiset tavoitteet.” Tiivistelmässä herättää huomiota useat seikat. Ensinnäkin se, että kyseessä on nimenomaisesti projektityöryhmä. Mietintö osuu aikakauteen, jolloin ainakin tiedeyhteisössä projektit tulivat yleisesti omaksutuksi toimintatavaksi myös muilla kuin tekniikan ja lääketieteen aloilla. Usko projekteihin näkyy tiivistelmässä sikälikin, että esimerkiksi uusien ehdotusten ei esitetä turvaavan jotakin. Sen sijaan siinä todetaan, että itse projektityöryhmä pyrkii turvaamaan jotakin. Edelleen tiivistelmässä kiinnittää huomiota se, että toivotaan turvattavan ”laajemmatkin koulutuspoliittiset tavoitteet”. Mitä ne voisivat olla?

Jos vielä 90-luvun alussa koulutuspoliittinen tavoite oli niin sanottu koulutusyhteiskunta, 90-luvun puolivälin jälkeen tuo tavoite näyttää vähintäänkin saaneen rinnalleen muitakin tavoitteita tai jopa muuttuneen sellaiseksi, ettei koulutusyhteiskunta ole parhaiten koulutuspoliittisia tavoitteita luonnehtiva termi.

Käsillä olevan mietinnön luvussa 2 Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän tavoitteet esitetään alaluvuissa 2.1. Koulutuspoliittiset perusteet, 2.2. Järjestelmän vaikutukset yliopistojen toimintaan ja 2.3. Järjestelmän vaikutukset hakijan kannalta seuraavanlaisia asioita:

”Vain yhtenäisen valtakunnallisen tietojärjestelmän avulla voidaan varmistua siitä, että samanaikaista yhtä useamman opiskelupaikan vastaanottamista ei tapahdu ja opiskelupaikat täytetään tehokkaasti.”

”Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmä tehostaa…hallinnollista työtä…tehostaa tietojen siirtämistä ja luovuttamista…tehostaa ja helpottaa tietojen siirtämisestä aiheutuvaa työtä yliopistoissa.”

”Hakijan kannalta kehitteillä oleva hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmä lisää palvelun joustavuutta…varmistaa entistä paremmin hakijoiden tasapuolisen kohtelun ja koko hakuprosessi muuttuu hakijaystävällisemmäksi.”

Komeaa kuminaa, sanoo Perkele Suuri Viidan romaanissa Moreeni, mutta tulee tietysti muistaa, että yllä oleva liittyy nimenomaan järjestelmän kehittämiseen. Ei kai sekään järjestelmän kehittämisen osalta tarkoituksenmukaista olisi, mikäli pyrittäisiin tehottomuuteen ja epäystävällisyyteen. Vai olisiko?

Sitä järjestelmää, jonka piirissä aloitin 1980-luvun puolivälissä akateemisen vaellukseni, voisi joku luonnehtia hieman tehottomaksi ja jopa epäystävälliseksi. Kaikenlaista jaarittelua vuorokausikaupalla suosittiin ylläpidettäessä perinnäistä akateemista elämänmuotoa, jonka yhtenä kenties jo historiaan häipyneenä piirteenä voisi mainita tieteellisestä luovuudesta kasvavat tieteelliset kokonaisteoriat. Tieteellinen innovaatio ei näet synny vain järjestelmää seuraamalla, vaan siihen liittyy metodisen hallinnan lisäksi usein varsin tehottomalta vaikuttavia ja viime kädessä selittämättömiä tekijöitä. Ei ole onnistuttu eksplikoimaan erityistä luovuuden logiikkaa eikä erityistä keksimisen logiikkaa, ainakaan yhden suomalaisen tieteen viimeaikaisen lippulaivan, teoreettisen filosofian piirissä. Tilannetta voisi ehkä kuvata niin, että on pikemminkin onnistuttu tunnistamaan loogisia piirteitä sekä luonnostelemaan argumentaatiotekniikoita, jotka edesauttavat tieteellistä keksimistä. Voisi myös huomauttaa, että asiakaskeskeisyys ei ole ensimmäisiä asioita, joita tiedeyhteisön toiminta tuo mieleen. Siinä on pärjännyt, jos on uskonut itseensä sekä tietänyt ja osannut paljon. Tästä näkökulmasta luonnehdittuun koulutusyhteiskuntaan on yksinkertaisesti kuulunut se, että joku saa kokeesta kympin ja toinen vitosen ja joku saa jopa kahdesta kokeesta kympin, vaikka asia olisikin viitosen saajan kannalta vaikeasti hyväksyttävissä. Sinänsä yhden paikan sääntö ei tee merkittävää muutosta tähän asiaan, koska se koskee vain yhtä lukuvuotta. Esimerkiksi henkilö, joka tahtoo vaikkapa sekä tuomariksi että lääkäriksi, voi tietenkin ensimainittuun opiskeluohjelmaan päästyään hakeutua toiseen seuraavana vuonna.

Perinnäiseen koulutusyhteiskuntaan sisältyy niin sanottua syrjintää ja syrjäytymistä. Niin kauan kuin yhteiskunnassa harjoitetaan tieteellistä toimintaa, yhteiskunnassa on tieteeseen liittyvää syrjäytymistä. Niinpä korkeimpaan tutkimukseen ja opetukseen pohjautuva niin sanottu laajempi korkeakoulupoliittinen tavoite on jossain mielessä kovempaan kilpailuun johtava kuin se tavoite, jonka tehokkaan ja joustavan hallinnon palveluyhteiskunta omaksuu. Voi olla, että suomalaisella yhteiskunnalla ei yksinkertaisesti ole varaa tämän perinnäisen koulutusyhteiskunnan ylläpitämiseksi ja voi olla, että käsityksessämme ihmisenä olemisen merkityksestä ja tavoitteista on tapahtunut jotakin siihen suuntaan, että kilpailua ei pidetä yhtä tärkeänä kuin aikaisemmin. Emme enää elä jonkun 1950-luvun puhtaan olympia-aatteen innoittamilla koulutuskentillä. Pikemminkin elämme tuotannollisuus ja tehokkuus –metaforien kulttuurissa, jossa kilpailukin on vain yksi tuotannon muoto. Eräässä mielessä kilpailu on menettänyt ylevyytensä.

Minusta näyttääkin siltä, että jossain määrin argumentaation viitekehys, johon yhden paikan sääntö liittyy, muuttui 90-luvun loppupuolella perinnäisen akateemisen toiminnan näkökulmasta löysemmäksi ja vähemmän huippuosaamislähtöiseksi. Korostan: lähtöiseksi. Voihan olla, että vaikka lähtökohta ei ole huippukeskeinen, tällainen hieman löysempi asennoituminen johtaa huippujen syntymiseen. Ehkä tätä kysymystä voisi selvittää koulutuspoliittisten linjausten taustatyönä. Jotakin tässä ehkä menetettiin, mutta ehkä voitettiin sikäli, että yhteiskunnan stabiliteetti voimistui ainakin korkeakoulupolitiikan piirissä. Taattiin säädöksellisesti, että yhä useampi pääsisi opiskelemaan. Tämäkin asia liittyy mainitsemaani huippuosaamiskysymykseen. Tilastotieteessä tunnetaan niin sanottu Rousseaun laki, jonka mukaisesti suuri kvantiteetti mahdollistaa huippukvaliteetin. Tämä laki on pätevä esimerkiksi Saksan ja Venäjän kokoisissa maissa. Suomen väestöpohja on kuitenkin aivan toista luokkaa. Rousseaun laki ei ole meillä sovellettavissa hyvin, koska kvantiteettimme ei koskaan ole suuri. Täytyisi siis keksiä jotakin muuta. Niin sanotut osaamiskeskukset, kärkihankkeet ja erikoistuminen ovat nähdäkseni olleet vastausyrityksiä tähän. Ehkä meillä pitäisi tavoittaa lisäksi myös jotakin, jota voisi luonnehtia syvyydeksi.

Tulkintani mukaisesti korkeakoulupoliittiseksi tavoitteeksi oli siis tullut jonkin verran tasa-arvoisempi korkeakoulumaailma kuin aikaisemmin. Tavoite käy ilmi esimerkiksi Opetusministeriön ja Opetushallituksen 14. 1. 1999 laatimasta yhden paikan sääntöä koskevasta tiedotteesta. Sen mukaan säännöllä ”pyritään siihen, että mahdollisimman moni hakija pääsee opiskelemaan.” Olipa tulkintani oikeansuuntainen tai ei, olisin hämmästynyt, mikäli yhden paikan sääntö ei heijastaisi jotakin laajempaa korkeakoulupoliittisessa ajattelussa tapahtunutta korostuksen muutosta, jonka seurauksena ei ole järkevää tarkastella korkeakouluja enää siitä näkökulmasta kuin itse tein silloin, kun olin korkeakoulussa työssä. Ajattelin tuolloin, että tieteellinen tutkimus on itseisarvo, joka sellaisenaan hyödyttää yhteiskuntaakin, mutta sitä ei tehdä siksi, että siitä olisi yhteiskunnalle jotakin hyötyä vaan puhtaasti tieteellisestä intohimosta johtuen. Tehokkuuden ja palveluhenkisyyden rinnalla sääntö liittyykin uskoakseni elinkeinoelämän haasteisiin vastaamiseen ja siihen, mitä sanotaan yliopistojen kolmanneksi tehtäväksi. Nämä eivät olleet kymmenkunta vuotta sitten samalla tavoin keskeisiä kuin nykyisin ja niiden esiinmarssista johtuen voitaisiin mielestäni pikemminkin kuin koulutusyhteiskunnasta puhua esimerkiksi tehokkaan palvelun sovellusyhteiskunnasta.

Argumentaation viitekehykseen näyttää sisältyvän jonkin verran Humboldt-tyyppisen yliopistoajatuksen heikentämistä, mutta voi kysyä, että kuinka pitkälle. Voi olla, että uudet elinkeinoelämän haasteet siirtyvät vähitellen toisen asteen ammatillisen koulutuksen alueelle ja että sen nostaminen tulee viemään korkeakoulusektorin resursseja. Voi olla, että opiskelijavirtojen hillitseminen yliopistojen osalta ei tulevaisuudessa riitä, vaan niitä on työelämän tarpeiden takia paikallaan hillitä koko nykyisen korkeakoulusektorin osalta. Tämä johtuu siitä, että jonkun täytyisi töitäkin tehdä ja se on vaikeaa, jos jokainen vastaantulija alkaa olla dosentti. Joidenkin lukemieni arvioiden mukaan meillä on ylituotanto maistereista, tohtoreista ja ehkä kohta myös tradenomeista ja sosionomeista. Itse asiassa tässä tilanteessa hakijajärjestelmä, jossa suuri osa ylioppilaista jää rannalle korkeakoulusta, voisi olla työelämän tarpeiden näkökulmasta hyvä. Tulemme tulevaisuudessa tarvitsemaan runsaasti työvoimaa aloilla, joiden taitaminen ei edellytä korkeakoulukoulutusta: ravitsemustyössä, siivous- ja kiinteistöalalla, kuljetusalalla, perushoidossa jne. Emme ehkä enää nyt tai tulevaisuudessa elä yhteiskunnassa, jossa korkeimpaan koulutukseen hakeutuminen on institutionaalinen pakko.

En esitä näitä ajatuksia siksi, että erityisemmin kannattaisin niitä. Sen sijaan esitän ne siksi, että on kiinnostavaa huomata, että on olemassa aineksia sellaisen tilanteen syntymiseksi, jonka seurauksena yhden paikan säännön elämänkaari ei muodostu kovin pitkäksi, vaan uudet kysymykset synnyttävät tarpeen jollekin toiselle säännölle. Voi olla, että sekin edellyttää uudenlaisia institutionaalisia ratkaisuja. Esimerkiksi sellaisen, jossa tiedekorkeakoulussa koulutetaan hyvin pieni määrä tieteilijöitä. Yliopistoon jäisivät ehkä lähinnä ne ryhmät, joita nykyisin nimitetään tieteen huippuyksiköiksi sekä joitakin muita. Ammattikorkeakouluissa taas harjoitettaisiin ensinnäkin niitä ammattikorkeakouluopintoja, joita aikaisemmin on harjoitettu yliopistossa. Siellä koulutettaisiin papit, lääkärit, opettajat, tuomarit, metsänhoitajat jne. ylempinä korkeakoulututkintoina ja näihin ammatteihin liittyvät ammattilaiset alempina korkeakoulututkintoina. Niin sanottu Bolognan prosessi voi tukea myös tällaista kehitystä. Onhan sen näkökulmasta mahdollista, että esimerkiksi diakonin tutkinto rinnastetaan teologian kandidaatin tutkintoon ja vastaavasti sosionomin tutkinto yhteiskuntatieteen kandidaatin tutkintoon ja näin diakoni tai sosionomi voi siirtyä opiskelemaan suoraan maisteriksi ilman, että hän ensin opiskelee uudet 120 opintoviikkoa. Näyttää siltä, että esimerkiksi sairaanhoitajien kouluttaminen lääkäreiksi ei käykään niin pikaisesti kuin on oletettu. Who cares? Se ei käy pikaisesti perinnäisen suomalaisen koulutusjärjestelmän piirissä. Mutta mehän olemmekin siirtymässä yleiseurooppalaiseen harmonisoimiseen, joka saattaa merkitä joillakin aloilla vaatimustason alentamista. Tällaisessa mallissa yhden paikan säännön paikka voisi olla sen soveltaminen ammattikorkeakoulun piiriin. Voi olla, että yhden paikan sääntö on yksi maamerkki muutoksissa, jotka koskevat tiedeinstituutiota.

Palaan vielä itse järjestelmän tehokkuuteen sekä sen hakijaystävällisyyteen. Käsitykseni mukaan siihen ollaan korkeakouluissa pääosin tyytyväisiä. On kuitenkin herännyt esimerkiksi keskustelua siitä, onko periaate, jonka mukaisesti myöhästyneitä opiskelupaikan vastaanottoilmoituksia ei hyväksytä, liian tiukka. Valinnasta voi esittää oikaisupyynnön, mutta hakijasta itsestään tai hakijan puutteellisista ilmoituksista johtuvia muutoksia ei saa tehdä rekisteriin. Olen kuullut, että esimerkiksi posti on vaikeiden sääolosuhteiden takia myöhästynyt ja tästä syystä opiskelupaikkakin on jäänyt saamatta. Jos tämä pitää paikkansa, kyseessä ei ainakaan moraalifilosofian näkökulmasta ole hakijasta itsestään johtuva asia. On olemassa niin sanottu major force, joka standarditulkinnoissa voittaa asetuksen voiman. Ylipäänsä tällaiset kysymykset liittyvät siihen, miten lakia pitäisi lukea. Koulumaailmassa esimerkiksi lääninhallitukset järjestävät varsin hyviä juristien pitämiä koulutustilaisuuksia uusista laeista kuten vaikkapa hallintolaista. Niissä harvoin tulee esille teoriat lain luonteesta. Ne ovatkin monimutkaisia, mutta niihin tutustuminen auttaisi esimerkiksi opiskelijavalintoja suorittavaa henkilöä tietämään, miten hänen kannattaisi lakia tulkita. Pidän erittäin keskeisenä asiana, että sekä korkeakoulun että koulun hallintohenkilöstölle järjestettäisiin oikeusfilosofista koulutusta. Muutoin lain luku on vaarassa käydä joko mielivaltaiseksi tai tiukkapipoiseksi lakifundamentalismiksi. Jälkimmäisen taustalla on niin sanottu oikeuspositivismi. Se on erittäin kritisoitu teoria nykyisessä oikeusfilosofiasssa.

Hakemusten ja ilmoitusten käsittelyn lisäksi hakijaystävällisyyden osalta voisi nostaa esille ehkä hakijalta edellytetyn kyvyn tehdä päätöksiä. Mikäli hakija joutuu valitsemaan kahden opiskelupaikan välillä ja tämä tuottaa hänelle merkittäviä ongelmia, voisi joku tietysti sanoa, että tällainen hakija ei yksinkertaisesti ole kypsä korkeakouluopiskelijaksi. Toisaalta erityisesti nuorten hakijoiden kannalta asia lienee melko mielivaltainen. Heidän preferenssinsä saattavat vaihdella vaikkapa siten, että jos on päästy opiskelemaan samalla paikkakunnalla olevaan oppilaitokseen kuin seurustelukumppani, otetaan tämä opiskelupaikka vastaan mieluummin kuin omaa opiskelullista suuntautumista vastaava opiskelupaikka jollakin toisella paikkakunnalla. Sanon tämän muistuttaakseni siitä, että valintaan liittyy usein melkoisia inhimillisiä tekijöitä ja lienee turha kuvitella, että järjestelmästä saataisiin milloinkaan sellainen, että se sulkee inhimilliset tekijät ulkopuolellensa.

Esimerkiksi uudempi tunnetutkimus osoittaa, että päätöksiin liittyy tunteita ja itse asiassa ilman tunteita emme kykene päättämään laisinkaan. Uskoisin, että nämä inhimilliset tekijät kohdataan voimakkaimmin erilaisissa muutoksenhauissa. Esimerkiksi oikaisupyyntöä käsittelevässä virkailijassa voi herätä tunteita, joiden varassa hän ei toimi aivan niin asetukset ja tulkintaohjeet edellyttäisivät. Kun koko yhden paikan säännön muotoilemista perusteltiin juuri inhimillisillä tekijöillä, nimittäin sillä, että ei ole kivaa kun ei pääse opiskelemaan kun joku sai kaksikin opiskelupaikkaa, niin olisi perusteltua ehkä uudestaan tutkia korkeakoulujen opiskelijavalintaan sisältyviä inhimillisiä tekijöitä. Kyllä siinä nyt ainakin yhdelle työryhmälle olisi tekemistä. Tällaisia seikkoja huomioonottavana pidän Yliopistojen hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän ja ammattikorkeakoulujen yhteishakujärjestelmän teknistä koordinaatiota valmistelleen projektiryhmän ajatusta, jonka mukaan opiskelupaikkaan hyväksytyllä on niin sanottu jonotusoikeus. Jonkin verran ironista tässä asiassa on kylläkin se, että kun järjestelmän tehokkuutta on kovasti hehkutettu, on saatu aikaiseksi kaikkien tehottomien järjestelmien keskeisin symboli: jono. Myös Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän tukiryhmän muistio vuodelta 2000 esittää useita olosuhteisiin, kuten esimerkiksi aikataulutukseen liittyviä kehittämiskohteita. Tällaista selvitystä olisi mielestäni syytä jatkaa.

En usko, että yhden paikan säännölläkään saavutetaan opiskelijavirtojen ohjaamisen täydellistä hallintaa tai että se takaisi sen, että kaikki hakeutuisivat opiskelemaan aloja, joita heidän odotetaan hakeutuvan opiskelemaan. Huomautus ei ole ehkä kovin syvällinen. Mielestäni on kuitenkin hyvä muistaa myös inhimilliset tekijät ja olosuhteet, joissa hallintoa kehitetään. Juuri niiden takia tehokkainkin järjestelmä pätkii. Meillä on niin hienot koneet, että on aika vaikea enää sanoa, kuten entinen pankkivirkailija, että kone teki virheen. Kyllä ne ovat ihmiset, jotka järjestelmiä sotkevat.


2. Argumentteja puolesta ja vastaan

Tarkastelen seuraavaksi yhden paikan sääntöä rationaalisen argumentaation näkökulmasta. Argumentti muodostuu väitteestä ja perusteluista. Väite on hyväksyttävä, jos sen perustelut voi hyväksyä ja perustelujen ja väitteen välillä on vähintäänkin riittävä linkitys. Jos väite hyväksytään näillä perustein, argumentaatio on rationaalista. Onko yhden paikan sääntö rationaalisesti argumentoitu?

Matti Jussilan selvityksen pohjalta yhden paikan säännölle muodostuu seuraava argumentaatio:

(1) (väite) yhden paikan sääntö tarvitaan
koska
(perustelu) joidenkin pääseminen kahteen paikkaan jättää muita hakijoita korkeakoulun ulkopuolelle ja tätä on hakijoiden kannalta vaikea hyväksyä

Opetusministeriön ja Opetushallituksen tiedotteen argumentti on puolestaan seuraava

(2) (väite) yhden paikan sääntö tarvitaan
koska
(perustelu) mahdollisimman monen tulee päästä opiskelemaan

Voidaanko esittää vasta-argumentteja, joiden väiteosa on, että kyseiset argumentit ovat virheellisiä tai että yhden paikan sääntöä ei tarvita?

Vasta-argumentti väitteelle (1) voisi olla:

(3) Korkeakoulun intressi on korkeimman tiedollisen kulttuurin kehittyminen. Korkeimman tiedollisen kulttuurin kehittymisen kannalta on edullista, että yliopistot saavat lahjakkaita oppilaita senkin kustannuksella, että kaikki eivät pääse yliopistoon.

Keskeiset tavat argumentoida argumenttia (2) vastaan voisivat olla:

(4) mahdollisimman monen opiskelemaan pääseminen voidaan taata muullakin tavoin kuin yhden paikan säännöllä.

En keskustele tästä mahdollisuudesta. Riittää, että se on aito mahdollisuus. Muita vasta-argumentteja voisivat olla:

(5) yhden paikan sääntö estää joidenkin hakeutumisen kahteen opiskelupaikkaan ja muiden jäämisen opiskelupaikkaa vaille. Näin ollen argumentti ei ehkä sano enempää kuin kehäpäätelmä ”mahdollisimman monen tulee päästä opiskelemaan, koska mahdollisimman monen tulee päästä opiskelemaan”. Argumentti ei ole vakuuttavasti perusteltu.

tai

(6) ajatus siitä, että mahdollisimman monen tulee päästä opiskelemaan (korkeakouluun) on kyseenalainen.

Vasta-argumentti (6) tarvitsee lisäperusteita. Ne voisivat olla joko argumentti (3) tai argumentti, jonka mukaisesti yhteiskunta on sellainen, ettei ole tarkoituksenmukaista, että kaikki pääsevät opiskelemaan (korkeakouluun).

3. Juhlapuhe päivänsankarille

Tulen nyt esitelmäni päätökseen ja minun on lunastettava lupaukseni juhlapuheesta ja kahdesta lahjasta. Täältä pesee:

Arvoisa päivänsankari
Olet tarmokas, työsi huolellisesti suorittava ja toisia ihmisiä huomioon ottava vanhempiisi luottava pikku veitikka. On liian varhaista sanoa, mikä sinusta tulee isona, niin paljon kuin sisäistä yrittäjyyttä olemme sinuun koettaneet valaakin. Jos suot, sanon tulevaisuudestasi kuitenkin sen, että varmaankin murrosikäkin odottaa, mutta jos maailma tulevaisuudessa on sellainen kuin se, jossa olet lapsuutesi viettänyt, olen aivan varma, että ainakin pääset opiskelemaan. Veikkaisin, että edellytyksesi sopisivat paremmin hallinnon alalle kuin esimerkiksi tieteelliselle uralle, mutta voihan olla, että olen erehtynyt. Politiikkakin sinua varmaan tulee jonkin verran kiinnostamaan ja voi olla, että sosiaalisuutesi perusteella sinulla on edellytyksiä sillä alalla. Niin tai näin, haluan antaa sinulle kaksi syntymäpäivälahjaa. Jotta kasvat terveesti, mieti näitä kahta asiaa:

Millaisessa maailmassa tahdot elää ja millaista maailmaa itse edistät. Tämän miettimisen kannalta on olennaista selvittää se, millaista tieteellistä tutkimusta ja opetusta tavoittelet.

Selvitä itsellesi kuka olet ja ota huomioon toisten mielipiteet sinusta niin kehityt hyväksi yhteiskunnan jäseneksi. Tämän miettimisen kannalta on tärkeää selvittää muun muassa
- onko ajatus siitä, että mahdollisimman monen tulisi päästä opiskelemaan korkeakouluun, tarkoituksenmukainen
- millaisissa olosuhteissa elät ja millaiset asiat ovat niitä, joita et voi hallita

keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2007

Sata lasissa


Mummini syntymästä tulee tänään 100 vuotta.

Lapsuudestaan hän muisti kasakat. Pikkutyttönä hän kirjoitti äidilleen, että kyllä ne maalaisliittolaiset olivat kuin punakaartilaisia, kun niin pitkään vastustivat kuninkaan valitsemista.

Hänellä oli aarteena lipastossa Topeliuksen lähettämä kiitoskortti äidilleen.

Vanhana hän ehti nähdä Neuvostoliiton romahtamisen ja tietokoneiden tulon.

20. vuosisata tämä mummini.

Ripaus kummallista 1800-luvun, se tarkoittaa sanoa ensimmäisen maailmansodan takaista aikaa, johon hän viittasi sanonnalla "ennen aikaan maailmassa".

Paljon kauhistusta. Ja samalla henkilö, jossa oli tehoa kuin niissä kodinkoneliikkeissä, jotka ovat korvanneet hänet ja hänen kaltaisensa.

Yön hirmuisista kuvista huolimatta täyttä rautaa.

Elämästä kuulemma selvisi kahdella sanalla, jotka ovat kiitos ja anteeksi. "Kun ihminen on kaikkensa tehnyt, niin sitten Jumala auttaa" - facere quod in se est.

Tärkeä henkilö lapsuuteni ja poikavuosieni aikana, tämä neuvoksetar.

Salli minulta kiusanteon ja tuntui saavan siitä huvitusta. Taisi hyvin kuitatakin. Esitellessäni nuorikon, lausui tälle: "Vieläkö tuo puhuu rumia. Kun kerran oli ollut yön poissa ja kysyin, että missä, niin vastasi että naisissa." (Voi kauhea sitä poikaa!) Kun toiseksi viimeisen kerran noin 10 vuotta sitten tavattiin, kiitti suklaasta ja kertoi tulleensa niin makealle persoksi, että oli syönyt vahingossa kuulolaitteen patterin.

Viimeiset sanansa viimeisellä tapaamisella: "Ja me luutnantit nauroimme niin."

Että kiitos ja anteeksi.

Olisin tahtonut esitellä erään toisen henkilön, mutta ehkä tiedät hänestä jollakin toisella tavalla. Hän viihtyy mökissäsi, joka sanojensa mukaan on niin kodikas.

Olen nyt siinä iässä, jossa olitte jo käyneet sodan ja rakensitte maata uudelleen.

Sen laman sitten vielä näit. Siitä selvittiin, mutta ei tämä tällä erää kovin huolettomalta näytä. Ihmisistä ei kovinkaan piitata.

Pääsin sitten professoriksi, mutta vain joksikin aikaa, ja on se muutenkin eri asia kuin 100 vuotta sitten, jolloin näitä oli harvassa. Nykyisin jokainen on vähintään tohtori. Vai että et ymmärrä? En minäkään. Muuta kuin sen, että olen pysynyt lujassa päätöksessä, että en rupea miksikään. Kun ihminen jotakin tosissaan päättää, niin kyllä päätös pitää.

On vähän ikäväkin sinua.

Mutta kuule: kesä jatkuu!

tiistaina, huhtikuuta 10, 2007

Arkipyhää


Pääsiäisen jälkeen on aika palata arkeen, muun muassa mielenkiintoisista keskusteluista, joita on käyty kommenttiosiossa.

Osaltani arkeen palaaminen tarkoittaa sitä, että käynnistän kohta volkkarin ja suuntaan Joensuuhun tutkimaan pyhiä salaisuuksia.

Arkeen paluun yhteydessä toteaisin uskonnollisista ja teologisista mietteistä vielä erään, joka jäi eilen pyörittämään mieltäni.

Pitäisi tutkia paremmin, kuka oli Tetzel, tämä anekauppias, joka osasi temput ja järjesti näytöksiä sekä myi hyvin.

Ja edelleen: jos luterilainen ja roomalaiskatolinen usko on sisällöltään olennaisissa kohdissa sama niin mikä muu jää luterilaisuuden ainoaksi historialliseksi olemassaolon perusteluksi kuin kaupallisuuden vastustaminen.

Luterilaisuuden historiallinen ydin on vastustaa kirkon muuttumista armotuotannon keskuskonttoriksi, jossa kaikki on muuttunut ostettavaksi ja hinnoiteltavaksi, tuotteistettu.

Tästä syystä kirkossa käydyt keskustelut tuotteistamisesta, luonnehdinnat, että armo on tuote ja että tässä ollaan vaikkapa sosiaalista pääomaa muodostamassa, mainostoimistojen avulla tehdyt prepaid-kampanjat jne. ovat luterilaisuuden itsensä kannalta äärimmäisen vaarallisia.

Rahapuheen myötä luterilainen kirkko nimittäin liittoutuu vallanpitäjän eli mammonan kanssa ja nakertaa oman olemassaolonsa ainoaa historiallista perustelua, joka on uskonnon tuotteistamista vastaan nouseminen.

Mikäli tällainen suuntaus, Tetzelin temppuilu jatkuu, luterilainen kirkko voi lakkauttaa toimintansa. Sisällöllisesti ortodoksinen kirkko ja roomalaiskatolinen kirkko riittävät tilanteessa, jossa luterilaisuus on alkanut ajamaan sitä, mitä vastaan se protestoi.

Ihan totta, ei niin oikeasti vielä ole. Mutta merkkejä on ilmassa: jo on lyöty kirves puun juurelle.